Alkuun
6.6.2017
teksti: Hanna Jensen, kuvat: Elias Lahtinen

Äiti, tiedän, että tarkoitit hyvää

 

Uskonlahkossa kasvanut Tiia Kukkonen meni lapsena nukkumaan peläten, ettei aamulla enää heräisi. Teini-iässä hän jätti seurakunnan. 17 vuoden tauon jälkeen hän palasi sinne mielessään yksi kysymys: olinko tehnyt virheen?

 

Parhaiten Tiia Kukkoselle ovat jääneet mieleen äänet ja pinnat. Seurakuntasalin nahkapenkeissä oli puinen alusta, esirukousalueella polvien alla pehmusteet. Violetissa takaseinässä luki kultaisilla kirjaimilla Jeesus.

 

Lasten piti istua hiljaa paikallaan. Salissa pauhasi. Saarnaajat ja seurakuntalaiset puhuivat kiihkeästi, puhetta kiihdyttäen. Kokouksen jälkeen juotiin kahvit, ja silloin lapset saivat juosta penkkirivien välissä.

 

Niistä ajoista on 21 vuotta. Mutta Tiia Kukkonen muistaa kaiken selvästi. Nyt hän, 31-vuotias, lyhythiuksinen ja lihaksikas nainen, istuu Helsingin Kalliossa kerrostaloasunnon keittiössä vain kivenheiton päästä Siiloanin seurakunnasta, jossa hän kävi perheensä kanssa lähes kymmenvuotiaaksi asti. Tiian mielestä uskonlahkojen kokoukset eivät olleet – eivätkä ole – lapsen paikka. Hän aikoo nyt kertoa, miksi. Mutta sitä ennen odotamme, että hänen 92-vuotias isoisänsä menee nukkumaan.

 

Vielä pappa on keittiössä ja syö päivällistä. Hän on avannut eineslihapullapakkauksen, nuollut sen kannen ja alkanut sitten syödä ruokaansa isolla lusikalla kylmänä.

 

”Tiian mielestä uskonlahkojen kokoukset eivät olleet lapsen paikka. Hän aikoo nyt kertoa, miksi.”

 

Tiia muutti Kallioon pappansa luo syksyllä 2014, kun hän aloitti osteopatiaopinnot ammattikorkeakoulussa. Muistisairas mummo asui siinä vaiheessa hoitokodissa mutta nukkui pois seuraavana vuonna. Pappa kaipasi apua ja seuraa. Tehtiin YYA-sopimus: Tiia auttaisi kotihommissa ja hoitamisessa ja saisi sitä vastaan kodista oman huoneen.

 

Pappa kuului aikoinaan hetken ajan Siiloan seurakuntaan mutta jätti sen pian. Näin Tiialle on kerrottu.

 

Pappa nousee pöydästä. Kello on puoli seitsemän. Roni-kissa asettuu rollaattorin tasolle ja odottaa saavansa kyydin makuuhuoneeseen. Kissa ja pappa nukkuvat yhdessä.

 

”Puhukaa te nyt ihan rauhassa”, pappa sanoo ja lähtee.

 

 

Pelko alkoi ensimmäisellä luokalla

 

Kymmenvuotiaaksi asti, vuoteen 1995, myös Tiia sai Siiloanin seurakunnassa turvan. Hänhän oli onnekas, koska pääsisi tosiuskovaisena taivasten valtakuntaan. Hänelle opetettiin, että muut uskovaiset olivat tapauskovaisia ja vain Siiloanin uskovaiset oikeassa uskossa.

 

Vuonna 1969 Eero Sopanen oli eronnut helluntailaisesta Lähetysseurakunnasta ja perustanut Siiloanin seurakunnan. Siiloaninkin vaikuttavaksi perinteeksi jäi helluntalaisuus. Edelleen, vuonna 2017, Siiloanin seurakunta haluaa edistää Jumalan valtakunnan työtä julistamalla Sanaa. Se ei mukaudu ”ajan hengellisiin muotivirtauksiin”.

 

”Meidän tulee valvoa itseämme ja opetustamme, että olisimme valmiita Jumalan kutsumaan evankeliumin työhön”, Siiloanin verkkosivuilla kerrotaan.

 

Pienenä Tiia huolestui seurakuntaan kuulumattomien puolesta. Kaikki ne, jotka meikkasivat ja kuuntelivat maailmanmusiikkia (kuten Siiloanissa maallisesta musiikista sanottiin) joutuisivat helvettiin. Vain he itse olivat turvassa.

 

Asuessaan Tampereella Tiia Kukkonen käy päivittäin kävelemässä Peltolammilla Pärrinkosken luonnonsuojelualueella.

 

Ihmisiä parannettiin Siiloanissa kokouksissa, välillä päätä puristamalla. Kerran Tiia todisti sairaan voitelua. Tuttavaperheen poika oli ollut pitkään sairaana, ja ystävät ja perhe kerääntyivät hänen ympärilleen. He valuttivat pienestä pullosta öljyä ja sivelivät sitä pojan otsalle. Sen jälkeen he nostivat kädet tämän pään päälle ja rukoilivat.

 

”Oli tapana, että pahaa pyydettiin poistumaan”, Tiia kertoo keittiössään. Kokouksissa kaadettiin pyhällä hengellä ja puhuttiin vierailla kielillä. Siansaksa oli enkelten kieltä ja sen puhuminen osoitti, että pyhä henki puhui ihmisen kautta. Ei ollut tarkoituskaan ymmärtää, mitä suusta tuli.

 

Ensimmäisellä luokalla Tiiaa alkoi pelottaa. Kerran hän sanoi vahingossa saatana, ja ahdistus tuntui musertavalta.

 

Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi, hän rukoili monta iltaa peräkkäin. Tietysti joka ilta ennen nukkumaanmenoa oli muutenkin rukoiltava, sillä äiti sanoi, ettei aamulla välttämättä enää heräisi. Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä. Siivillänsä meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Sijaltaan jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Amen.

 

”Nukuin lapsuuteni pää täkin alla.” Tiia yritti lohduttaa itseään taivasfantasialla. Taivaassa kadut oli päällystetty kullalla, ja kaikilla oli valkoiset vaatteet ja loputtomasti rikkauksia.

 

 

Rakkauden symboli järkytti äitiä

 

Tiia tiesi, että hänen vanhempansa olivat tavanneet Siiloanissa parikymppisinä. Äiti oli omien sanojensa mukaan elänyt huonoa elämää, käyttänyt alkoholia ja polttanut tupakkaa, ja Siiloanista oli löytynyt pelastus.

 

Vuonna 1995 perhe muutti Lempäälään. Isä lopetti käymästä seurakunnassa. Tiia sisaruksineen jatkoi vielä muutaman vuoden, kunnes hän ja hänen kaksi nuorempaa sisarustaan jättivät pikkuhiljaa kokoukset. Kieltäytymisestä aiheutui kotona riitaa, mutta 15-vuotias Tiia ei taipunut.

 

”En tiedä, olisiko irtautuminen onnistunut, jos isä ei olisi jättänyt seurakuntaa”, hän sanoo.

 

Viisi vuotta sitten Tiia Kukkonen tajusi, että hänellä on aukko varhaisteini-iässä. ”En ymmärtänyt, mikä minua painoi. Luulin, että paha olo johtui kitkuttelevasta parisuhteestani.”

 

Vuotta aikaisemmin Tiia oli sytyttänyt ensimmäisen tupakan. Se piti tietysti polttaa kaukana kotoa. Hän oli jo kokeillut meikkaamistakin. Nyt hän ei enää pessyt meikkejä pois mennessään kotiin.

 

Nyt hän saattoi myös itse päättää, mitä teki kehollaan. Ja hän tekikin kaiken, mikä ennen oli ollut kiellettyä. Hän otti korvakorut – orjuuden merkin. Hän kiharsi hiuksensa – koreili. Napakorun hän otti 16-vuotiaana. Tarkoitus oli järkyttää äitiä, ja se onnistui. Etenkin tatuoinnilla. Tiia otti jalkapöytään rakkautta tarkoittavan kiinankielisen symbolin, jota hän kutsuu nykyään teinitauoinnikseen.

 

Lukion jälkeen Tiia lähti Italiaan au pairiksi ja työskenteli italialaisen poikaystävänsä perheen ravintola-yökerhossa. Hän löysi baarit, synninpesät, joihin ei olisi pitänyt olla mitään asiaa.

 

”Reilun kymmenen vuotta tein niitä hommia ja viihdyin erittäin hyvin”, Tiia sanoo. Mutta kehossaan hän ei viihtynyt. ”Halusin pois siitä. Epämukavuuden tunne oli niin vahva. Olin polttanut tupakkaa 14 vuotta, käytin paljon alkoholia ja jaksoin juuri ja juuri juosta kilometrin. Painoin lähes kaksikymmentä kiloa enemmän kuin nyt.”

 

Kun Tiia meni vuonna 2011 kehoanalyysiin, hänen 25-vuotiaan kehonsa todelliseksi iäksi annettiin 48 vuotta.

 

 

Minäkö uhri?

 

Tiia tajusi vuonna 2012, että hänellä on iso musta aukko varhaisteini-iässä.

 

Hänen mieleensä alkoi nousta yksittäisiä muistoja lapsuudesta. Uni ei tullut, joten hän alkoi juosta öisin lenkkejä. Ahdisti. ”En ymmärtänyt, mikä minua painoi. Luulin, että paha olo johtui kitkuttelevasta parisuhteestani.”

 

Tiia Kukkonen työskentelee osittain vapaaehtoisena amerikkalaista jalkapalloa pelaavan Tampere Saints -joukkueen huoltajana.

 

Lopulta hän meni tapaamaan psykologia. Tämä kuunteli poikaystäväongelmista ja kysyi sitten vanhemmista. Tiia kertoi. Psykologi totesi, että Tiian lapsuus ei ollut tavanomainen. Hän opasti Tiiaa soittamaan Uskontojen uhrien tuki ry:n auttavaan puhelimeen. Tiia ei ollut kuullutkaan sellaisesta. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että hän olisi ollut uhri.

 

Psykologi totesi, että vaikka kotona on tarkoitettu hyvää, Tiian oikeuksia oli rajoitettu ja rikottu lapsena. ”Siitä hetkestä käynnistyi elämänmuutos, joka jatkuu edelleen. Pystyn jo puhumaan tästä tuntemattomienkin kanssa”, Tiia sanoo. 

 

Ratkaiseva käänne tapahtui viime äitienpäivänä, jolloin hän keräsi rohkeutensa ja avasi Siiloanin seurakunnan oven ensimmäistä kertaa 17 vuoteen.

 

 

Paluu Siiloaniin

 

Siiloanin seurakunta sijaitsee Sörnäisissä sivukujalla, puiston ja espanjalaisen kahvilan vieressä kellarissa. Ensin astun raput alas, sitten saavun vaatenaulakoille. Oikealla, takaosassa aukeavat lasten pyhäkoulutilat ja vasemmalla on ovi seurakuntasaliin, entiseen elokuvateatteriin. Oveen on liimattu lappu, jossa on kännykän kuva ja sen päällä punainen ruksi.

 

Keväisenä lauantai-iltana herätyskokoukseen tulijoita on parikymmentä. Paikalle saapuu lapsiperheitä ja pariskuntia. Yksi isä kantaa nukkuvaa lasta ja laskee tämän sohvalle jatkamaan unia. Seurakuntalaiset istuutuvat saliin erilleen toisistaan. 1980-luvun pauhu tuntuu kaukaiselta, mutta salissa näyttää juuri siltä kuin Tiia on kuvaillut. Esirukousalueella istuvat kuoro ja saarnaaja. Heidän takanaan seinässä lukee edelleen kultaisilla kirjaimilla Jeesus. Salissa tuoksuu kostealta.

 

Saarnaaja on hetkeä aikaisemmin antanut kadulla käteen traktaatin eli lappusen, jossa kutsutaan suomeksi ja englanniksi paikan päälle tutustumaan.

 

Tiia tekee teippauksia pelaajien tarpeiden mukaan Pyynikin pallokentällä ennen Tampere Saints vastaan Helsingin Roosterit -peliä.

 

Tilaisuus alkaa hengellisillä lauluilla. Kun on rukouksen aika, nousemme seisomaan. Seurakuntalaiset alkavat rukoilla omaa rukoustaan, saarnaajan rukouksen päälle. He puhuvat kielillä, silmät kiinni. Sen täytyy tuntua rentouttavalta, ajattelen.

 

Tiia oli täällä vuosi sitten. Hän oli suunnitellut paluuta Siiloaniin pitkään. Hän valitsi paluun päiväksi äitienpäivän, koska silloin hän ei törmäisi omaan äitiinsä (joka juuri silloin sattui olemaan mökillä). Tiia toivoi, ettei hän näkisi myöskään äidin parasta ystävätärtä.

 

Ennen Siiloaniin paluuta Tiia luki Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivujen tekstejä ja haki niistä voimaa ja turvaa. Uskaltaisiko hän ottaa riskin? Oliko mahdollista, että hän olikin ymmärtänyt jotakin väärin? Seurakunnassa oli sanottu, että uskovaisilla nuorilla on sisäinen valo, elämän tarkoitus, pelastus ja ikuinen elämä. Entä jos se olikin totta ja hän oli ollut vain paossa sitä? Tiiaa pelotti, että hän menisi paikan päälle ja tuntisi kaipuuta. Hänen oli kuitenkin nähtävä, miltä seurakuntasali näyttäisi nyt aikuisen silmin.

 

”Ennen Siiloaniin paluuta Tiia luki Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivujen tekstejä ja haki niistä voimaa ja turvaa. Uskaltaisiko hän ottaa riskin?”

 

Tiia lähti kävelemään kohti seurakuntaa. Siihen asti hän ei ollut kyennyt kävelemään Siiloanin ohi edes koiran kanssa, vaan hänen oli täytynyt keksiä vaihtoehtoisia reittejä Kalliosta Sörnäisiin. Tiia tiesi, ettei kokous ollut vielä alkanut, joten käytävä olisi tyhjä.

 

Hän saapui ulko-ovelle ja astui sisään. Hän laskeutui rappusia ja näki, että alhaalla seisoi tuttu hahmo. Äidin paras ystävä. Tämä ilahtui. ”Tulen vain katsomaan”, Tiia sanoi heti.

 

Tuttuja kasvoja näkyi lisää. Äidin ystävätär tarjosi seurakunnan julkaisua luettavaksi. Tiia kieltäytyi. Hän käveli pyhäkoulun tiloihin ja sieltä salin puolelle. Kun hän seisoi isossa salissa ja katseli ympärilleen, hän keskittyi hengittämään rauhallisesti, sillä tavalla kuin laitesukelluskoulutuksessa oli opetettu. Se oli kuin meditaatiota. Hengityksen taustalla oli ajatus siitä, että rauhallisesti hengittävä ihminen ei mene paniikkiin. Sitten Tiia kääntyi ja käveli ulos. Hänen kätensä olivat jääkylmät ja tärisivät. Tuntui hyvältä päästä auringonpaisteeseen.

 

Tiia käy Tampereella uimassa Rauhanniemen saunalla – varsinkin talvella ja kylmän veden aikaan.

 

Viiden minuutin kävelymatkan jälkeen hän saapui kotiin ja avasi Facebookin. Hän päätti kertoa ystävilleen ajatuksistaan, jotka hän oli siihen asti kantanut lähes yksin. Juuri kukaan yli 900:sta Facebook-kaverista ei tiennyt hänen menneisyydestään.

 

Hän alkoi kirjoittaa: Synnyin ja kasvoin koko lapsuuteni fundamentalistisen ja karismaattisen uskonliikkeen sisällä. Oma tietoisuus on kehittynyt näiden auktoriteettien vaikutuspiirissä ja on kestänyt kauan, että olen muodostanut uudenlaisen maailmankatsomuksen. Haluaisinkin tällä päivitykselläni tavoittaa heidät, jotka ovat kokeneet saman. (Tiia sai postauksen jälkeen kannustavaa palautetta ja muutamia viestejä tuttavilta, jotka olivat kokeneet saman mutta eivät olleet kertoneet siitä).

 

Pidän järkyttävänä, että esimerkiksi pelikoneiden pelaamisen ikäraja on 18 vuotta, mutta näiden äärilahkojen kaikenlaiseen toimintaan tuodaan lapset mukaan ennen kuin he osaavat kävellä tai puhua.

 

Tiia kirjoitti ystävilleen, ettei hän aio palata Siiloaniin. Hänen mielestään se ei ole lasten paikka. Hän kirjoitti, että lapsuuden muistot mahtavasta “pyhätöstä” olivat juuri kutistuneet halogeenivalon haljuisiksi seiniksi ja ränsistyneiksi tuoleiksi. Ihmiset eivät olleet näyttäneet onnellisilta vaan kärsiviltä. Autoritääriset saarnamiehet, seurakunnan vanhimmat, olivat hänen silmissään nyt käpristyneitä, hätääntyneitä ukkoja.

 

Lasten pyhäkoulun seinillä oli tulostettuja raamatunjakeita, joita lapset olivat puuvärein koristelleet: ”Herran pelko on viisauden alku”. Niinpä niin. Siihen heidän valtansa ja voimansa perustuukin: pelkoon.

 

Siiloanissa käynnin jälkeen hänen ei ole enää tarvinnut etsiä vaihtoehtoisia reittejä. Hän alkoi kävellä koiran kanssa sen ohi.

 

 

”Kuolema on meille voitto”

 

Isoisä nukkuu jo, kun kaivan laukusta Tiian ja hänen pappansa keittiössä sosiaaliantropologin ja psykoterapeutin Katriina Järvisen uusimman kirjan, Saanko esitellä – monenlaiset minämme. Järvisellä on samanlainen perhetausta kuin Tiialla, ja Järvinen on julkisuudessa kertonut irtautumisestaan helluntailaisesta liikkeestä. Kenties Tiia tunnistaa lapsuutensa?

 

Alan lukea ääneen: Kauhu oli elämässäni jatkuvasti läsnä. Valvoin öitä peläten henkivaltoja, jotka olivat ympäröineet sänkyni. En voinut puhua peloista kenellekään. Jos olisin kertonut niistä vanhemmilleni, olisin paljastanut, etten ollut valmis Herraa vastaan yläilmoihin. Ei-uskovaisille kertominen taas oli mahdotonta häpeän vuoksi, Järvinen kirjoittaa.

 

Tiia nyökkää. Jatkan lukemista.

 

Meillä kotona puhuttiin eri kieltä kuin naapurien perheessä. Kun muut ihmiset sanoivat ”päivää”, me sanoimme ”rauhaa”. Kun muut sanoivat ”näkemiin”, me sanoimme ”isän haltuun”. Tavallisten ihmisten toivotellessa hyvää jatkoa me toivotimme ”siunausta” ja lupasimme tulla uudestaan kylään ”jos Herra suo ja eletään”. Kasvoin siis pienestä pitäen kaksikieliseksi. Kielitaidostani ei kuitenkaan ollut hyötyä uskonyhteisön ulkopuolella. Sen oppiminen oli valmistautumista taivasta varten, joka oli perheemme varsinainen kotimaa. Olimme Suomessa vain käymässä, ja vanhemmat muistuttivat, ettei tähän maahan saanut liiaksi kiintyä, eikä sen tapoja omaksua, koska muuten taivasosuutemme vaarantuisi.

 

Tiia kuuntelee hiljaa. Vielä tärkeä lause.

 

Vaikka vanhemmat odottivat taivaaseen pääsyä ylöstempauksen tai luonnollisen kuoleman kautta, lapset eivät saaneet murehtia asiaa. ”Kuolema on meille voitto”, saarnaajaisä julisti herätyskokouksissa.

 

Keskeytän lukemisen. Tiia itkee.

 

”Kun on sinut menneisyytensä kanssa, kuuntelee sisäistä ääntään ja antaa sen johdattaa, aika lakkaa olemasta. Silloin elämä täyttää tarkoituksensa, eikä kuolemaa ole”, Tiia sanoo.

 

Hetkeä myöhemmin hän kaivaa kännykästään kuvia ”vanhasta itsestään”. Vielä muutama vuosi sitten hänellä oli kiharat, pitkät hiukset ja parikymmentä kiloa enemmän painoa. Hän näyttää kuvissa iloiselta, niin kuin suurin osa meistä yrittää kuvissa näyttää.

 

”Mä olen elänyt monta elämää”, hän sanoo.

 

Niiden elämien aikana ehti tehdä seuraavaa: opetella Maltalla sukeltamaan (mutta palata kotiin, kun vanhemmat eroavat, tämä tapahtui vuonna 2010), kouluttautua restonomiksi ja hierojaksi ja purkaa stressiä tanssimalla. Kun Tiia lähti baariin, hän joi yhden siiderin ja tanssi koko illan. Oli helpompi tanssia kuin puhua.

 

”Eihän minulla ollut edes ääntä”, Tiia sanoo. Ensimmäisellä luokalla alakoulussa opettaja sanoi muille Tiian vastatessa, että olkaa hiljaa, sillä nyt puhuu ihminen, jolla on pieni ääni. Ammattikorkeakoulussa päiviteltiin, kun ääni ei kantanut. Vasta myöhemmin Tiia tajusi, miksi. Pelko kuristi kurkkua. Kurkku oli jatkuvassa jännityksessä. Sitten Tiia hankki koiran ja tajusi, että sitä pitää komentaa. Koiraa kouluttaessa äänen oli löydyttävä. Ja se löytyi.

 

Lisäksi Tiia on alkanut uudestaan laulaa. Hän laulaa pappansa kanssa. Se lohduttaa pappaa, kun tämä miettii kuolemaa. Silloin Tiia vie hänet suihkuun ja vaihtaa lakanat. Sen jälkeen he laulavat yhdessä Kesäpäivä kangasalla.

 

 

Kuolemanpelko poistuu

 

Seuraavana päivänä kysyn Tiialta, mikä Katriina Järvisen sanoissa liikutti eniten. Hän vastaa, että teksti kosketti suurinta pelkoa, jonka hän on joutunut elämässään käsittelemään.

 

Seurakunta ja opetus olivat tarjonneet lapsuudessa pelastuksen kuolemalta, johon lapsi liitti helvetinpelon, ikuisen tulen, kadotuksen ja iankaikkisen kärsimyksen.

 

”Jeesukseen uskomalla meitä sen sijaan odotti taivasten valtakunta, kuten Katriina Järvinen tekstissään kuvasi. Se, että luovuin tästä uskosta, vei minut toiseen ääripäähän, jossa en niinkään välittänyt hyvinvoinnistani – en henkisestä enkä fyysisestä – vaan suljin ajatukset elämän päättymisestä pois mielestäni. Se onnistui siihen asti, kunnes ahdistuin. Siinä kohdassa elämääni oli kahden vuoden jakso, jolloin en puhunut äidilleni sanaakaan”, Tiia kertoo.

 

Nyt hän ajattelee uudella tavalla siitä, mitä elämä ja sen fyysinen päättyminen ovat.

 

”Kun on sinut menneisyytensä kanssa, kuuntelee sisäistä ääntään ja antaa sen johdattaa, aika lakkaa olemasta. Silloin elämä täyttää tarkoituksensa, eikä kuolemaa ole”, Tiia sanoo.

 

Häneltä kesti kaksi vuotta tottua siihen, että makuuhuoneessa seisoi opintoihin liittyvä luurankomalli. Lopulta Tiia katsoi kuolemaa kirjaimellisesti kasvoista kasvoihin, kun hän oli mukana Turun yliopiston dissektiokurssilla avaamassa kahta vainajaa. Häntä jännitti. ”Mutta kuolleen koskettaminen vei pelon.”

 

 

Äidin kirje

 

Viime talvena äiti lähestyi Tiia ja yritti löytää yhteyttä uudestaan. Niin on yrittänyt Tiiakin. Mutta seinä tuli ja tulee aina vastaan. Tiian mukaan seurakunnan opit estävät lähentymisen, koska säännöt ovat niin tiukat. Esimerkiksi esiaviollista seksiä ei hyväksytä lainkaan ja naisellisuuden näyttäminen on paheksuttavaa. Tiia on ajoittain yhteydessä äitiinsä. He puhuvat papasta, kissoista, koirista ja säästä. Työstä, ystävistä tai seurustelusta Tiia ei äidilleen kerro.

 

Vaikka Tiia toivoo, että äiti huomaisi, kuinka rajoittavan elämän seurakunta sallii, hän ei katso voivansa elätellä toiveita siitä, että äitikin jättäisi seurakunnan. Toive olisi vastoin äidin omaa toivetta.

 

Tiian äiti haluaa kertoa oman näkemyksensä asioiden kulusta sähköpostilla. Hän kirjoittaa rauhallisella tyylillä. Hän aloittaa painottamalla sitä, että usein ihminen tekee asioita, joita ei tekisi myöhemmällä iällä tai huomatessaan toimineensa väärin. Kuten kuka tahansa vanhempi, hän pohdiskelee, kuinka olisi pitänyt antaa lapsille enemmän huomiota arjen hyörinässä.

 

“Tiia on viisas ja vahvatahtoinen nainen, joka tekee mitä on päättänyt. Uskon hänen pärjäävän elämässään hyvin”, Tiian äiti kirjoittaa.

 

Se, että Tiia on nukkunut pää täkin alla, tulee yllätyksenä. Äiti suree, ettei Tiia voinut puhua peloistaan kenellekään. Äiti kirjoittaa, kuinka kaikki seurakunnat, Siiloankin, koostuvat vajavaisista ja puutteellisista ihmisistä. 1990-luvun tapahtumista on seurakunnassa myöhemmin puhuttu. Hän olisi toiminut ehostamisen suhteen nyt toisin.

 

Mutta uskostaan äiti ei halua luopua. Jos toimii Jumalan antamien ohjeiden mukaisesti, vaikka niitä ei aina ymmärtäisi, se tuo siunauksen mukanaan. Äiti ei halua sijata Tiialle ja tämän miesystävälle yhteistä vuodetta. Muualla Tiia voi toimia parhaaksi näkemällään tavalla, mutta äidin luona tämän toiveen mukaan. Sen äiti uskoo olevan tällä hetkellä Tiialle liian iso asia hyväksyä.

 

Usko Jumalaan ja Hänen sanaansa ei äidin mukaan rajoita hänen elämäänsä. Hän kertoo tietävänsä, että tällaista ajattelua pidetään suorastaan hulluutena, eikä hän kuvittele kenenkään sellaisen ymmärtävän, jolla ei ole samaa Neuvonantajaa.

 

”Vaikka Tiia toivoo, että äiti huomaisi, kuinka rajoittavan elämän seurakunta sallii, hän ei katso voivansa elätellä toiveita siitä, että äitikin jättäisi seurakunnan. Toive olisi vastoin äidin omaa toivetta.”

 

Tiiasta äiti ei ole huolissaan. “Tiia on viisas ja vahvatahtoinen nainen, joka tekee mitä on päättänyt. Uskon hänen pärjäävän elämässään hyvin”, äiti kirjoittaa.

 

Reilu vuosi sitten Tiia avasi Facebookin ja luki muiden päivityksiä äitienpäivästä. Niistä hän sai inspiraation oman tekstinsä aloitukseksi. Facebook-päivitys alkoi näin: Äitienpäivä on minulle vaikea päivä. En julkaise yltiöylistäviä kukkakoristeisia äitihehkutuksia. Se olisi valehtelua, sillä en tunne niin.

 

Mutta hän kuitenkin lopetti näin: En tiedä, mitä äitini pelkää ja miksi hän on uhrannut kaiken tuon lahkon eteen. Ehkä joskus saan viisauden ymmärtää. Ja voin sanoa sydämestäni: Äiti, tiedän, että tarkoitit hyvää ja rakastan sinua.

 

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan Uskontojen uhrien tuki ry:n toimintaa tänä vuonna lähes 100 000 eurolla.