Alkuun
17.11.2016
teksti: Ilkka Karisto, kuva: Evert Odekerken/Wikimedia Commons

Auttaminen ei kysy syytä

Pyyteetön rakkaus ei ehkä sittenkään ole tärkein eikä ainakaan ainoa motiivi vapaaehtoiselle auttamistyölle. Ei sen tarvitsekaan olla. Yhtä oikein on auttaa hädänalaisia itsekkäistä syistä.

 

Äiti Teresa (1910–1997) oli roomalaiskatolinen nunna, jota pidetään pyyteettömän auttamistyön ruumiillistumana.

 

Kun ihminen päättää ryhtyä vapaaehtoistyöhön auttaakseen itselleen tuntemattomia ihmisiä, onko silloin kyse pyyteettömästä auttamisen halusta, vai onko hänen toiminnallaan muitakin motiiveja?

 

Kysymys on tuttu filosofeille, jotka ovat vuosisatojen ajan kiistelleet siitä, onko pyyteetöntä rakkautta edes olemassa. Yksimielisyyteen he eivät ole päässeet. Vapaaehtoisessa auttamistyöstä motiivien pyyteettömyyttä on tavattu korostaa. Auttajat on nähty usein eräänlaisina äititeresoina, jotka tuntevat valtavaa myötätuntoa hädänalaisia kohtaan ja joiden toiminnalla ei ole lainkaan itsekkäitä syitä. Mutta miltä tilanne näyttää todellisuudessa?

 

“Auttaminen on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus, evoluution kehittämä ja vahvistama. Jos perustarpeemme ovat kunnossa, iloitsemme voidessamme edistää toisten hyvää”, sanoo Helsingin yliopiston kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi. Hän on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisten tekemää vapaaehtoistyötä ja sen motiiveja. Hänen mukaansa auttaminen tekee ihmiset onnellisiksi, mutta toisaalta onnelliset ihmiset myös auttavat muita enemmän, joten kyseessä on tietynlainen muna vai kana -ilmiö.

 

Tutkimuksissa on selvinnyt, että suomalaiset osallistuvat vapaaehtoistoimintaan ensisijaisesti nimenomaan ­auttamisen halusta, kun taas muissa Pohjoismaissa tärkeänä tekijänä nousee esiin myös mahdollisuus oppia itse uusia asioita. Pessi arvelee, että ero selittyy historialla.

 

“Suomalaisilla on vahva talkooperinne ja hieman muita enemmän yhteisiä tuoreita traumoja, kuten lama ja sota”, hän sanoo. “Tutkimusten mukaan suomalaiset ovat auttavaisia ja erityisen vahvasti he sanoittavat vapaaehtoisuuttaan auttamisen kautta.”

 

 

Auttamistyö ei ehkä vastaa mielikuvaa

 

Helsingin Diakonissalaitoksella (HDL) auttamistyötä tekee noin 1300 vapaaehtoista. Ennen vapaaehtoistyön aloittamista heidät kaikki haastatellaan ja siinä yhteydessä kysytään myös motiiveista. Pyyteetön auttamisen halu nousee silloinkin usein esiin, mutta se ei aina ole paras mahdollinen lähtökohta vapaaehtoistoimintaan ryhtymiselle.

 

“Jos ihminen sanoo haluavansa lähteä mukaan vain yleisestä auttamisen halusta, voi käydä niin, että toiminta ei käytännössä vastaakaan sitä mielikuvaa, joka ihmisellä on ollut”, sanoo HDL:n vapaaehtoistoiminnan tuottaja Tarja Jalli.

 

Hän kertoo, että vapaaehtoisten motiivit ovat usein huomattavasti monisyisempiä, ja itsekäskin motiivi on usein ihan järkevä. “Lähdemme siitä, että ihminen ei pelkästään anna, vaan hän saa myös pyytää jotain vastaan.”

 

Esimerkiksi työkokemuksen karttuminen ja merkintä ansioluetteloon on Jallin mielestä hyvä syy ryhtyä vapaaehtoistyöhön.

 

“Kun työmarkkinatilanne on heikko, monet tulevat meille vapaaehtoistoimintaan testaamaan, voisiko joku ammatti sopia heille. Vapaaehtoisissa on myös jo ammatissa toimivia ihmisiä, jotka haluavat kartuttaa osaamistaan.”

 

 

"Esimerkiksi työkokemuksen karttuminen ja merkintä ansioluetteloon on hyvä syy ryhtyä vapaaehtoistyöhön."

 

 

Helsingin Diakonissalaitoksen vapaaehtoiset voivat valita, haluavatko he toimia lasten, nuorten, vanhusten, perheiden, nuorten turvapaikanhakijoiden, suomen kieltä opiskelevien maahanmuuttajien, mielenterveysongelmaisten vai päihdetaustaisten ihmisten hyväksi. Suosituin valinta on vanhusten auttaminen.

 

“Vähemmän meille tulee ihmisiä, jotka sanovat haluavansa auttaa mielenterveysongelmaisia tai päihdetaustaisia ihmisiä. Mutta kyllä heitäkin on jatkuvasti”, Jalli sanoo.

 

Valikoivuus vapaaehtoistyön kohteissa on vanha ja yleinen ilmiö. Nappisilmäisille lapsille löytyy aina auttajia ja rahan lahjoittajia – rapppioalkoholisteille tai vaikkapa vankilasta vapautuville vangeille harvemmin.

 

Kirkkososiologian professori Anne Birgitta Pessi toteaa, että auttamiskohteista suosituimpia ovat sellaiset, joissa autettavan oma vastuu hädästä on pientä tai sitä ei ole lainkaan, kuten sairaiden lasten kohdalla. Mutta kaikista pitäisi kuitenkin huolehtia, ja tasapuolisuudesta huolehtiminen on järjestöjen ja etenkin valtion vastuulla.

 

“Suomalaiset ovat yhä sangen tyytyväisiä veronmaksajia, ja arvotutkimusten ja asennetutkimusten mukaan valtaosa kantaa huolta, ettei kukaan saisi tippua turvaverkkojen läpi”, Pessi sanoo.

 

 

Pakkoauttaminen ei kannata

 

Vapaaehtoistyön tekemisen motiivi voi olla myös laajempi kuin hyvän olon haluaminen itselle tai sille, jota auttaa. Jotkut vapaaehtoiset pyrkivät muuttamaan koko yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan.

 

Ja on myös sellaisia vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka haluaisivat mullistaa yksittäisen ihmisen, avun kohteen, elämän ja elintavat. Pyrkimys vaikkapa päihdeongelmaisen nopeaan ja täydelliseen raitistamiseen on tästä yksi esimerkki. Joidenkin mielestä tällainen holhoava asenne ja “pakkokäännyttäminen” on leimannut vapaaehtoistyötä koko sen historian ajan. Ongelmia voi tulla, jos avun kohde ei haluakaan muuttua.

 

HDL:n Tarja Jalli tunnistaa ilmiön. “Joillakin saattaa olla esimerkiksi kova hengellinen pyrky ja halu muuttaa toisen elämää. Silloin teemme selväksi, että toimintamme lähtökohtana on arvostaa ihmistä ja toimia hänen tarpeistaan käsin”, hän sanoo. “Näitä tapauksia on kuitenkin todella vähän, ja yleensä sellainen asenne huomataan jo alkukeskustelussa.”