Alkuun
10.1.2017
teksti: Janne Flinkkilä, kuvat: Ville Malja

Rokkia vai sporttia?

 

Nuoret musiikintekijät eivät aina haaveile kilpailuvoitoista ja supertähteydestä. Heille musiikissa on kyse jostain muusta. Mistä? Kolme nuorta biisinikkaria kertoo, mikä ajaa heidät tekemään biisejä.

 

Onko musiikki muuttunut yhä enemmän kilpaurheiluksi? Kotikatsomoissa jännätään, kuka voittaa X Factorin tai Voice of Finlandin. Iltapäivälehdissä revitellään otsikoita siitä, kenellä on kesän kovimmat keikkaliksat ja kuinka monessa minuutissa kukakin myy areenat loppuun.

 

Samaan aikaan treenikämpillä ja makuuhuonestudioissa ympäri Suomea on tuhansia ja taas tuhansia nuoria muusikoita, joita ei aja eteenpäin kilpailun ja menestymisen halu vaan sisäinen polte. Tarve kanavoida päässä soivat melodiat biiseiksi ja purkaa musiikiksi ne tunteet, joita ei pysty pukemaan sanoiksi. Viime joulukuussa Veikkaus järjesti Apulannan biisileirin, jolle valittiin yhdeksän nuorta biisintekijää. Nyt kolme heistä kertoo, millainen rooli musiikilla on heidän elämässään.
 

 

”Parhaat biisit syntyvät, kun vähän ahdistaa"

 

 

Emily Frost

Bändi: Skycry

19 vuotta, Espoo

 

Vaikka kukaan ei koskaan kuulisi yhtään mun biisiä, mun on pakko tehdä musiikkia. Se on osa mua, tapa ilmaista itseäni. Vanhempani ovat musikaalisia: isä soittaa kitaraa ja äiti tekee myös omia kappaleita. Oon aina kuullut kotona paljon musiikkia. Kun olin seitsemänvuotias, äiti vei mut pianotunneille. Siitä se kipinä lähti. Aloin heti myös tehdä omia biisejä. Ekan nimi oli Joutsenet. Se oli lyhyt pianoinstrumentaali, joka kertoi rumasta ankanpoikasesta.

 

Nykyisin on hauska kuunnella omia vanhoja biisejä. Välillä miettii, että miksi mä oon äänittänyt tuollaistakin, mutta samalla kun seuraa omaa kehitystä biisintekijänä, huomaa miten on kehittynyt ihmisenäkin.

 

Parasta biisintekemisessä on, kun pääsee flow-tilaan. Pari vuotta sitten katsoin Ylpeys ja ennakkoluulo -leffan, josta tuli niin kova inspiraatio, että istahdin pianolle ja tein biisin vartissa. Vitsi se oli mieletöntä. Mun mielestä siitä biisistä tuli sikahyvä.

 

Usein suihkussa alkaa yhtäkkiä päässä syntyä melodioita ja sanoja. Sitten kun tulee kylppäristä, on ehtinyt unohtaa ne. Se harmittaa. Välillä unessakin voi tulla melodia, joka pitää äänittää talteen heti, kun herää. Mulla on kännykässä äänitettyjä varmaankin satoja melodianpätkiä. Kannan mukana muistikirjaa, johon kirjoitan ylös sanoitusideoita. Niitä tekstinpätkiä on myös kännykällä ja tietokoneella.

 

"Mä teen vain sitä, minkä koen olevan tärkeää. Totta kai haluan tavoittaa isompia yleisöjä, mutta mä en haaveile mistään kilpailuvoitosta, joka tekisi musta superstaran", Emily Frost sanoo.

 

Olen siinä mielessä aika suomalainen, että mua viehättävät synkät ja melankoliset aiheet. Harvemmin mun tulee tehtyä biisejä, kun on tosi hyvä olo. Parhaat biisit syntyvät silloin, kun vähän ahdistaa tai huolestuttaa. Aina se ei vaadi mitään omia sydänsuruja, vaan jos vaikka katsoo uutisia tai lukee jotain kirjaa, voi syntyä ideoita muiden kokemuksista.

 

Viime vuonna kirjoitin ylioppilaaksi Sibelius-lukiosta ja nykyisin opiskelen Metropoliassa musan tekemistä ja tuottamista. En keksi itselleni parempaakaan ammattia kuin musa-alan. Unelmana olisi se, että pääsisi tekemään biisejä muille artisteille, mutta keskittyä myös omaan bändiin ja artistiuraan.

 

Mä teen vain sitä, minkä koen olevan tärkeää. Omaa juttua enkä mitään massapoppia. Totta kai haluan tavoittaa isompia yleisöjä, mutta mä en haaveile mistään kilpailuvoitosta, joka tekisi musta superstaran. Niiden voittajien tehtävänä on vain antaa kasvot isolle koneistolle.

 

 

”Eka biisini sai alkunsa Tinder-treffeillä”

 

 

Rita Behm

Artistinimi: BEHM; Duo: BEHM & ELLIS

22 vuotta, Lahti

 

Kotona meillä soi tauotta Leevi and the Leavings. Osasin viisivuotiaana ulkoa Syntisen kaunis mies -kappaleen lyriikat. En tiedä, oliko se hyvä vai huono juttu!

 

Kuusivuotiaana menin pianotunneille enkä tykännyt siitä yhtään. Mulla oli venäläinen opettaja, joka ei ikinä opettanut mulle nuotteja. Hän vain aina kysyi, miksen osaa läksyjäni. En uskaltanut sanoa, että koska en osaa lukea nuotteja! No, sitä kautta opin soittamaan korvakuulolta ja ehkä lähestymään musaa tavalla, joka ei ole niin kaavamainen.

 

Oon sävellellyt omia juttujani teinistä asti, mutta sanoituspuoli on tökkinyt. Mun ideat eivät vain toimineet englanniksi. Kun ostin viime syksynä kitaran, tajusin vasta sitten kirjoittaa suomeksi. Oma tyyli löytyi heti. Soittelin kuukauden ihan vain omaksi iloksi, kunnes teki mieli näyttää jotain muillekin. Mietin pitkään, kehtaanko tehdä sen, mutta latasin huvikseni Facebookiin videopätkän, jolla soitin She's a Ladyn.

 

Rita Behm kirjaa kaiken mahdollisen muistiin puhelimeen ja joskus muistikirjaan.

 

Videoon tulikin pelkästään kehuvia kommentteja. Ajattelin, että vitsi, ihanaa, mitä mä oikein pelkäsin. Sain niistä kehuista tosi paljon poweria musan tekemiseen, mutta en tiedä, miksi tää kaikki tapahtui näin myöhään. Ehkä nyt vain oli sen aika, kun elämässä on muutenkin vähän sellainen tilanne, etten tiedä, mitä tulevaisuudessa teen.

 

Mainos Apulannan biisileiristä tuli vastaan just oikealla hetkellä. Hitto, miksi ei! Hain sinne ekalla biisillä, jonka olen ikinä tehnyt valmiiksi asti. Keksin sen kesken Tinder-treffien. Uuden ihmisen tapaaminen oli niin inspiroivaa, että aloin vain räplätä puhelinta ja kirjoitin ylös, mitä tuli mieleen. Mun oli pakko nähdä sitä tyyppiä muutaman kerran, että saisin biisin valmiiksi. Kun julkaisin biisin netissä, mun Tinder-match huomasi tarinassa tuttuja elementtejä. Kerroin, että sä olit mun muusa. Hän otti sen oikein hyvin. Biisi sai muutenkin tosi hyvän vastaanoton niiltä, keille sitä soittelin. Muun muassa Tonilta ja Sipeltä, hih! Sen nimeksi tuli Suudelmankestävää.

 

Oon äärimmäisen huono puhumaan omista tunteistani. Jos ei pysty sanomaan jotain, se on paljon helpompi laittaa lauluun. Niiden kautta pystyy purkamaan omia fiiliksiä. Oon aina miettinyt liikaa, mitä muut ajattelevat. Musan kautta mä oon vihdoin päässyt sen yli.

 

Biisileirilläkin oli konservatorion käyneitä tyyppejä, mikä aluksi hirvitti, mutta päätin vain, että ihan sama. Mulla on oma juttu eikä mun tarvitse kilpailla muiden kanssa.

 

 

”Biisintekeminen on henkimaailman hommia”

 

 

Henri Kaisla

Bändi: Suovala

26 vuotta, Hyvinkää

 

Ysärin kersana fiilistelin Nirvanaa ja Green Dayta. Neljännellä luokalla saatiin luokkaan sähkökitara. Kuulosti siistiltä, kun väänsin säröt täysille ja soitin yhdellä kielellä Apulannan Piiskaa- ja Mato-biisejä. Jos joku olisi silloin sanonut, että jonain päivänä teen biisejä Apulannan kundien kanssa, olisin pitänyt sitä tyyppiä hulluna.

 

Vähitellen opettelin soinnut ja aloin tehdä omiakin biisejä. Ekan keikan soitin 16-vuotiaana paikallisessa baarissa. Talo oli täynnä frendejä, ja mua jännitti helvetisti. Opiskelin musaopistossa ala-asteelta lähtien klassista pianoa ja lyömäsoittimia. Soitin myös jazzbändissä rumpuja. Pianonsoitto oli tosi pakkopullaa. Oisin ollut mieluummin skeittaamassa kaverien kanssa. Jälkeenpäin oon kuitenkin kiitollinen, koska se on tuonut mulle harmoniakorvaa ja ymmärrystä sointujen rakenteesta.

 

Biisin tekeminen on mulle henkimaailman hommia. Kerran lähdin käymään kaupassa ja pihassa tajusin, että kuulokkeet jäivät himaan. Kävellessä päähän vain pälkähti melodia. Mietin, onkohan se jokin olemassaoleva biisi vai oma juttu. Sitten näin kaupassa valvontakameran. Tuli omituinen Illuminati-fiilis, että meitä kaikkia tuijotetaan ylhäältäpäin. Himassa otin heti kitaran käteen ja tein soinnut melodian ympärille. Lopputuloksena syntyi silloisen Ignoring Timelines -bändini biisi Normal Day in Office, jossa lauletaan, että 'you’ll be on target when you walk to market'.

 

Henri Kaisla on suuri Apulanta-fani. "Jos joku olisi joskus sanonut, että jonain päivänä teen biisejä Apulannan kundien kanssa, olisin pitänyt sitä tyyppiä hulluna."

 

Leirihomma oli aivan utopistinen. Olin kiertänyt Apulannan keikoilla ties kuinka paljon ja aina tsiigannut ylöspäin lavalle. Yhtäkkiä lauantaiaamuna seisoin parkkipaikalla, kun mun suurin suomalainen esikuvani ajoi sinne ihan normaalilla kiesillä, otti kitaransa takakontista ja tuli sanomaan kädestä päivää, että moi, mä oon Toni. Tuntuu vieläkin epätodelliselta.

 

Se kuva leirillä vahvistui, että jos jotain haluaa saavuttaa, ei pidä pelätä, mitä muut ajattelevat. Hitto, jos tällaisia tilaisuuksia tarjotaan, totta kai niihin pitää tarttua, ellei halua loppuikäänsä istua yksin himassa ja vääntää biisejä kovalevylle. Toni ja Sipe rohkaisivat, että ei muuta kuin tulta päin. Jos joku ei diggaa, so what. Ei sitten diggaa.

 

Lue Apulannan Sipe Santapukin luonnehdinnat biisileiriläisistä täältä.

 

Veikkausvoittovaroilla tuetaan kotimaista musiikkia nuorten harrastamisesta kansainvälisen uran luomiseen asti. Kotimaiselle musiikille ohjautuu vuosittain noin 52 miljoonaa euroa opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämiä veikkausvoittovaroja. Nuorisotyölle avustuksia jaetaan saman verran. Paikallisella tasolla varoja jaetaan myös kulttuuriseen nuorisotyöhön; vuonna 2016 lasten ja nuorten matalan kynnyksen harrastustoimintaan jaettiin yhteensä 2 650 000 euroa.