Alkuun
7.8.2017
teksti: Miki Liukkonen, kuvat: Touko Hujanen

Citius, altius, fortius – osa 2

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Lue tarinan ensimmäinen osa täältä.

 

Osa II: ”Nyt oli kova repäisy Mikkelin pojalla!”

 

Kello 18 ilma on edelleen lämmin, mutta alkuiltaisella tavalla viileämpi. Keskusurheilukenttä on suuri ja jaoteltu useampaan osaan. Sille saapuessamme satunnaisiin puhelinpylväisiin puoliväliin kiinnitetyt, kolmeen suuntaan törröttävät kovaääniset kuuluttavat: ”Hyvännäköinen kiskaisu!” Siellä täällä ympäri kenttää häilyy erikokoisia kilpailijaryppäitä, joista osa näyttäisi vain jaloittelevan osan valmistautuessa heittoon tai rupattelevan keihäs kädessä keskenään. Kentän laidalla sijaitsee Niilo Rikulan veistämä ”Keihäänheittäjäpatsas” (jonka mallina tapahtuman co-founder Jorma Kinnunen toimi); se esittää selkänikamat murtavaan asentoon vääntäytynyttä maalaismytologista adonista, jonka noin yhden metrin korkuiseen jalustaan on suurikokoisin kirjaimin kaiverrettu sanat ”CITIUS, ALTIUS, FORTIUS – Pihtipudas 1990.” Aurinko paistaa niin suoraan kohti etten näe ilmassa lentäviä keihäitä lainkaan. Yhdessä välissä keihääksi luulemani kepakko paljastuu kaukaiseksi puuksi ja toisessa linnuksi.

 

Very good result.”

 

”31,55 päättää kisan Jennika.”

 

 

Istumme pitkillä puupenkeillä, katsomossa, jossa on yhteensä kuusi riviä. Ihmisiä paikalla on meidän lisäksemme seitsemäntoista. Keihäskarnevaalit-infon mukaan heittopaikkoja on yhteensä kahdeksan, mutta tapahtuman nettisivuilta löytyvää karttaa tulkittuani huomasin heittopaikkojen sijaitsevan sen verran lähekkäin, että varsinaisia, lyhyen kävelymatkan vaativia erillisiä kenttiä on mielestäni vain neljä. Heittopaikka 1, eli tämä jota reunustavalla yleisölehterillä minä ja kuvaaja juuri nyt kökötämme, on heittopaikoista suurin ja sijaitsee heti Pihtiputaan koulun takana, lähellä leikkipuistoa, jonka kaikki leikkihärdellit ovat keltaisia ja tuovat mieleen ennemmin modernit tilataideteokset kuin vanhat kunnon keinut ja pukkitappelutukit. Kyseessä taitaa olla tyypillinen yleisurheilukenttä, josta löytyvät puitteet paitsi keihäänheitolle myös aitajuoksulle, pituushypylle, pikajuoksulle jne.

 

Leppeä tuuli kuljettaa mukanaan lihakeiton tuoksua kentälle asti. Minulla on ylläni liian paksu nahkatakki, poolopaita ja neliskanttiset 10 euron aurinkolasit, jotka saavat minut näyttämään Hyönteismieheltä B-luokan neuvostoaikaisesta scifi-rainasta. Pitkätukkainen valokuvaajapartnerini vitsailee hampuusimaisesta ulkonäöstämme. ”Mitäs me urheilutoimittajat, he he he...” Suoraan edessäni kilpakentän reunalla on punainen banneri, jossa lukee ”Jytyliitto”. Yhtäkkiä kovaääniset alkavat tuutata Antti Tuiskun kappaletta Keinutaan. Säröinen, radiopuhelinmainen ääni nitistää bassot sen kuuloisiksi, kuin joku naputtaisi pahvilaatikkoa lusikalla.

 

 

Kolmella ihmisellä yleisössä on samaa punaista sävyä oleva lippalakki, mutten näe edustavatko he jotain samaa seuraa vai mitä, mutta he istuvat toisistaan erillään, joten epäilen. Tai sitten he eivät vain ole väleissä. Juuri kun ajatukseni alkavat hortoilla punalippisten välirikkoon johtaneiden monimutkaisten syiden levottomaan aprikointiin, kovaääninen kuuluttaa Tuiskun radiopuhelindiskon välissä taas ”viimeisistä kiskaisuista”, joka on jo kahdeksas ”viimeinen kiskaisu” tämän kymmenen minuutin sisällä, jonka olen yleisössä istunut. (Näistä kiskaisuista ehdinkin saada kolmen päivän aikana oikein yliannostuksen, niin että olen Pihtiputaalta paluuni jälkeen ollut tietoisen välttelevä verbin ”kiskaista” käytöstä missään yhteydessä. Toinen usein viljelty – muttei missään kiskaisu-mittakaavassa kuitenkaan – sana oli repäisy: ”Nyt oli kova repäisy Mikkelin pojalla!” jne.)

 

Edessäni taapertava tarhaikäinen tyttö lilanvärisissä collegehousuissa ja puoli naamaa peittävissä aurinkolaseissa kompuroi kohdallani suoraan vatsalleen ja alkaa itkeä, mutta kukaan ei tee mitään; yksikään pää yleisössä ei käänny. Antti Tuisku soi. Yritän näyttää niin arvokkaan keskittyneeltä olemattomiin muistiinpanoihini, ettei minun tarvitsisi jollain tapaa puuttua tilanteeseen. Se onnistuu: kun seuraavan kerran kohotan katseeni, tyttö on kadonnut ja kovaääninen tuhisee JVG:tä.

 

 

Kilpailijat maleksivat kentällä ja pyörittelevät käsiään, kuten urheilijoilla on lajista riippumatta tapana (paitsi ehkä jääkiekkoilijoilla). Oikealla puolellani, alimmalla rivistöllä, lähellä jäätelökioskia, joka mainostaa ”Suomessa tehtyä gelato-tyyppistä jäätelöä Pihtiputaalta”, istuu kolme ensiapu-porukkaan kuuluvaa naista tupakalla Punaisen Ristin liiveissä. Noin 90 prosenttia käytännön järjestelyistä, kuten akkreditoinneista, lipunmyynnistä ja hotellihenkilökunnasta tuntuisi koostuvan naisista miesten keskittyessä lähinnä valmennukseen tai kuvaamiseen. Kaikilla paikallaolijoilla minua ja kuvaajaa lukuunottamatta on verkkarit ja hyvä ryhti. Persoonallisia hiusmalleja tai lävistyksiä ei näy.

 

Tyttöjen palkintoseremonia käynnistyy nopeasti ja on niin ikään hetkessä ohi. Palkintopalli on valkoinen ja sijaitsee kummallisesti hiekalla täytetyn pituushyppyaltaan vieressä. Voittajaksi selviytyy keskisuomalainen tyttö 48.59 metrin tuloksella. En vielä tiedä onko se paljon näissä piireissä, mutta vertailukohdaksi voitanee ilmoittaa, että heitin itse yläasteella kaksi ja puoli metriä. Palkituista otetaan kuvia ja he halaavat toisiaan. Heidän ympärillään parveilee puolisentoista kourallista ihmisiä, joilla kaikilla on yllään jotain urheilullisen ergonomista. Taustalla soi nyt Carly Rae Jepsenin Call me maybe. 15-vuotiaiden tyttöjen keihäänheiton jälkeen on tälle päivälle luvassa enää 15-vuotiaiden poikien kisa, jonka on ohjelman mukaan määrä alkaa kello 18.45. Joutoaikaa on siis noin 27 minuuttia, jonka ääni megafonissa kehottaa käyttämään nauttimalla ”niitä kuuluisia vohveleita mansikkahillolla”. Istun nyt lähes yksin katsomossa. Eteeni on ilmestynyt nuori tyttö urheilutamineissa ja pinkki reppu selässä. Tyttö näyttää surulliselta samalla tavalla kuin lapsi, jonka vanhemmat eivät ilmaantuneet tärkeään tapahtumaan paikalle. Toivon ettei näin ole asian laita. Hetken päästä kuvaaja palaa takaisin ja kertoo voittajan saaneen palkinnoksi pumpputermospullon.

 

 

Käytän vohvelittoman tuokioni selailemalla taas pohjatyömateriaaliani. Opin muun muassa, että ”keihäänheiton merkittävin ero muihin heittolajeihin on, ettei keihäänheitossa ole käytössä heittorinkiä kuten kiekonheitossa, kuulantyönnössä ja moukarinheitossa”. Mutta vielä 60 vuotta sitten kiekonheiton kaltaiset pyörähdysliikkeet heittomatkan maksimoimiseksi olivat ainakin hetken aikaa sallittuja: Espanjassa kehitettiin 50-luvulla pitkiä heittoja tuottanut pyörähdys- eli niin kutsuttu. ”saippuatyyli” (barra vasca); kyseessä oli Francon hallitseman Espanjan pyrkimys ”murtaa skandinaavien hegemonia keihäänheitossa”. Liike kuitenkiin kiellettiin Melbournen olympialaisissa vuonna 1956 vaarallisuutensa vuoksi keihään sinkoutuessa usein hallitsemattomasti mihin suuntaan tahansa. Ajattelen tätä ja tajuan, etten minäkään ole turvassa huolimattomasti viskatulta keihäältä. Jos sitä kerta tapahtuu ammattilaisillekin, niin miksei sitten näille nuoremmillekin? Tai siis nimenomaan näille nuoremmillekin. Ajatus tekee levottomaksi ja saa toivomaan jonkinlaista jääkiekkohalleista tuttua pleksisuojusta katsomon eteen.

 

Puoli seitsemän aikoihin 15-vuotiaat pojat alkavat saapua paikalle laiskassa jonontapaisessa. Osa heistä syljeskelee kävellessään eteensä, ja jopa heidän sylkäisynsäkin näyttävät vaikuttavan pitkiltä ja jonkinlaista ballistista ideaalia toteuttavalta. Kaukana kentän reunalla muita pienempikokoinen poika viskoo hurjistuneena hernepussin näköistä pussia. Luultavasti se myös on hernepussi. Saan myöhemmin erään keihäänheitto-asiantuntijan kautta kuulla, että jotkut harjoittelevat, tai lämmittelevät keihäänheittoa viskomalla vähän mitä tahansa: kiviä, keppejä, hernepussia, kaikki käy. Poika nakkaa palkopussukan, kirmaisee sen perään ennen kuin se on edes näpsähtänyt maahan ja heittää taas. Ehkä hän heittelee sitä maailman ääriin asti ja katoaa. Valokuvaaja seuraa pojan touhuja vasen käsi siristettyjen silmien yllä lippana ja sanoo: ”Täällä näkee just jotain sellaista, mistä mummot tykkää.” Nyökkään. Hän on oikeassa. Minunkin mummoni olisi varmasti mielissään, jos heittäisin keihästä sen sijaan että kirjoittaisin siitä. Huomaan nyt, että edessäni istuvan surullisen tytön – joka ei ole hievahtanutkaan paikaltaan – selässä lukee ”Oulaisten Huima”.

 

 

Siirrymme kuvaajan kanssa 15-vuotiaiden kilpailijoiden lähettyville sinisen telttakankaisen katoksen alle, jonka suojissa seisoskelee myös muita kameroin ja mikrofonein varustautuneita. He vilkaisevat meitä välinpitämättömästi ja jatkavat laitteidensa näpräämistä. Katoksen alla on myös valkoinen pöytä ja läppäri, jonka näyttöä sänkitukkainen mies tuijottaa kädet puuskassa. Keihäänheittäjien tiilenpunainen vauhdinottorata kulkee katoksen edestä, ja sen toisella puolella vastapäätä meidän katostamme on toinen, identtinen telttakankainen katos, jonka suojissa on myös ihmisiä ja pöytä ja läppäri. Vauhdinottoradan pituutta ei ymmärtääkseni ole mitenkään määritelty, mutta englanninkielisen wikipedian mukaan se olisi noin 4 metriä leveä ja 30 metriä pitkä, mikä noin silmämääräisesti näyttäisi istuvan myös edestäni kulkevan radan mittasuhteisiin. Lähestulkoon kaikilla telttakankaan suojissa seisoskelevilla on sininen t-paita tai verkkatakki, jonka selässä lukee Javelution. Panen merkille myös urheilijoiden paidanselkämykseen painettujen urheiluseurojen nimiä, ja saan muistiin ainakin ”Lapuan Virkiän”, sekä ”Naantalin Löylyn”.

 

Osa kilpailijoista istuu juoksuradan takana pitkällä puupenkillä kyynärpäät polvilla ja osa kuljeskelee edestakaisin omissa mietteissään. Myös kilpailijoiden penkin yllä on telttakankainen katos, mutta sinisistä mediakatoksista poiketen se on puolukanpunainen ja leveämpi ja kohoaa hieman suippenevasti ylöspäin kuin karnevaali-teltta ikään. Kovaääninen ilmoittaa kisojen alkavan pian. Ääni kuuluu miehelle ja se on ammatillisen reipas vaikuttamatta silti yli-innokkaalta tai amerikkalaisen mainosmaiselta. Olen jo useaan otteeseen yrittänyt paikantaa kovaääniseen puhujaa, mutten näe tätä missään, mikä tekee oloni hiukan irtautuneeksi. Äkkään punaisen kisaajakatoksen tuntumasta yllättäen juuri samaiset kolme mopojäpikkää, jotka 10 minuuttia ennen Pihtiputaalle saapumista ryhtyivät kilpa-ajoon linja-automme kanssa. He istuvat lippalakit väärinpäin omalla erillisellä penkillään (joka poikkeaa alueen muista penkeistä siinä määrin, että kuvittelen hetken aikaa poikien raahanneen sen mukanaan itse) ja jauhavat purkkaa. En osaa sanoa, ovatko he joidenkin kisaajien kavereita vai saapuneet paikalle muuten vain lorvimaan (seuraavana päivänä, etenkin vanhempien kisaajien heittoaikaan, törmäsin useaan "muuten vain" paikalla saapuneeseen, jotka heittelivät ylävartalo paljaana ja lihakset piukeina frisbeetä keskusurheilukenttää ympäröivän kaiteen takana, kiinnittämättä juuri huomiota itse kisoihin.)

 

”Poika loikkii epävarmasti hytkyen kiitorataa vähän miten sattuu, hienoista siksakkia, ja humauttaa keihään suoraan ylöspäin, mikä saa lähettyvillä seisovat ihmiset suojaamaan päänsä kauhuissaan.”

 

Sitten heitot alkavat, yhtäkkiä, ilman sen kummempia fanfaareja tai muuta ”ennakkovaroitusta”. Se on hieman erikoista; eivätkös fanfaarit ynnä muut hilpeät töräyttelyt menisi yks yhteen karnevaali-käsitteen kanssa? Hontelot klopit juoksevat tasaisessa vuororytmissä valkoisen lipun heilahtaessa muovipohjaista ”kiitorataa” pitkin ja viskaavat keihään horisonttiin. Karjahduksia ei kuulu, mikä tuo tilanteeseen säväyksen unenomaisuutta; pelkkä vaimea piikkareiden suhina juoksuradalla, mitä seuraa pehmeä suhahdus, kun keihäs katoaa jonnekin paahteisen heittosektorin aurinkousvaan. Seuraan heittoja silmä kovana. Yritän nähdä hetkessä matematiikkaa ja liikkeiden hallintaa, mutten näe sitä, en vielä. Olen liian hämilläni tästä kaikesta. Sen sijaan panen merkille sun mitä ylimääräistä, kuten että kiitoradan reunat ovat täynnä yksittäisiä lenkkareita, kaikki parittomia, ja että heittäjät eivät niinkään juokse, vaan loikkivat kiitoradalla. Oikeastaan kyse on loikinnan ja juoksemisen symbioosista, joka lopussa murtuu terhakkaaksi, eteen vieväksi hypähdykseksi, joka ryhdittää ansiokkaita kiskaisuja. Heittäjät vaihtuvat nopeassa tahdissa. Kauhavalainen poika astuu heittonsa yli ja heitto hylätään (aina tällaisissa tilanteissa kovaääninen kuuluttaa: ”Ei tyydyttänyt mitta”). Poika pudistaa pettyneenä päätään ja laahustaa kädet lanteilla sivuun. Yksi mopopojista huutaa: ”Hyvä Santeri!”

 

Yli astuneen pojan jälkeen vuoroon astuu tukeva, reippaasti muita tukevampi poika, jonka sinisen t-paidan selässä on numero 14. Poika loikkii epävarmasti hytkyen kiitorataa vähän miten sattuu, hienoista siksakkia, ja humauttaa keihään suoraan ylöspäin, mikä saa lähettyvillä seisovat ihmiset suojaamaan päänsä kauhuissaan (kukaan heistä ei silti liikahdakaan paikaltaan), ja minut toisintamaan mielessäni pikaisen sarjan traagisimpia keihäsonnettomuuksia, joita olen kahlannut ehkä turhankin kanssa läpi, kuin luulosairas lääkärikirjaa. Valmentajat tai kilpailijoiden isät (molempia löytyi) nojailevat kenttää ympäröivää metallikaidetta vasten ja näyttävät alinomaa jauhavan hyvin sitkeää purkkaa siitäkin huolimatta, ettei heidän suussaan selvästi edes ole purkkaa. Numeron 14 jälkeen kiitoradan päähän asettuu lyhyt, porukan lyhin poika, jonka keihäs on tätä miltei kaksi kertaa pidempi, mutta joka juoksu-loikkii kiitoradan selvästi muita nopeammin ja on 15-vuotiaiden kisaporukan ainut, joka heittäessään todella karjaisee, mikä säpsäyttää heittovuoroaan vartovat horroksestaan ja saa kaikki valmentajia ja/tai isiä myöten taputtamaan käsiään innoissaan. ”Nyt oli sitä meininkiä!” jotkut huutelevat. Poika näyttää ylpeältä palatessaan vaihtopenkille ja sylkäisee matkalla viereensä, lähelle vasenta jalkaani. Ja näin kierrokset jatkuvat, suunnilleen samaan tyyliin, yhteensä kuusi kierrosta.

 

 

Joka kerta kun numero 14 asettuu vauhdinottoradan päähän, siirryn mahdollisimman huomaamattomasti 15 metriä kauemmas. Pian luokseni kävelee yksi viereisen telttakatoksen suojissa seisoskelleista, siniseen tuulitakkiin sonnustautuneista miehistä, joka utelee agendaani ”täällä”. Kerron olevani Veikkauksesta, jolloin miehen kasvot kirkastuvat silminnähtävästi: ”Ai sinä olet sieltä! Joo joo!” Käy ilmi, että mies on eräänlainen ”keihäänheiton asiantuntija”. Hän kertoo olleensa yli 20 vuotta töissä KIHU:lla (Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa), mutta toimivan nykyisin lähinnä Keihäskarnevaalien hallituksen sihteerinä; miehen tehtävänä on yksinkertaisuudessaan kuvata Karnevaalien tapahtumat nettiin, hoitaa someviestintää ja muuta vastaavaa. KIHU:lla työskennellessään mies kertoo erikoistuneensa tekniikka-analyysiin.

 

Hänellä on lyhyet vastaleikatun näköiset ruskeat hiukset ja miellyttävät, hieman poikamaiset kasvot (vaikka miehellä on ikää väistämättä yli 40 vuotta); kyse lienee useille urheilijoille tyypillisestä terveiden elämäntapojen ansiosta saavutetusta nuorekkuudesta ja jostain, jota voisi kutsua vaikka ”raikkaudeksi”, paitsi että jostain kumman syystä suuri osa vanhemmista, jo eläköityneistä urheilijoista tuntuu suorastaan plösähtävän kerta laakista (kuin vanha vanukas): miehet ovat lähes järjestään ylipainoisia ja diabeteksen raskauttamia ja kaikenmoisten vammojen riivaamia. Joillain on myös alkoholiongelma. KIHU-miehen kaulalla roikkuu pitkällä teleobjektiivilla varustettu järjestelmäkamera, joka näyttää painavan ainakin toista kiloa. Hän on minua puoli päätä pidempi.

 

 

Koska olen aivan erityisen kiinnostunut keihäänheiton kätketystä matematiikasta, käytän tilanteen hyödykseni ja kysyn, olisiko urheilututkijaa mahdollista haastatella, mikä sopii miehelle oikein hyvin. Kaivan esille iPhone-nauhurini ja aloitan ensimmäisen haastatteluni:

 

”Niin, ööh: mitä tuo tekniikka-analyysi tarkoittaa käytännössä?”

 

”No se tarkoittaa sitä useimmiten että me kuvataan kahdella high-speed kameralla nämä heitot, 200 kuvaa sekunnissa, ja sitten sen heittosuorituksen loppuvaiheesta varsinkin tehdään tällainen 'liikeanalyysi', kolmedimensionaalinen analyysi, ja siitä sitten analysoidaan erilaisia muuttujia, ihan keihään lähtömuuttujat, eli mikä on keihään lähtönopeus, lähtökulma ja vielä se asentokin, että puhutaan tällaisesta 'ryntökulmasta', eli lähteekö se laahaamaan vai kyntämään.”

 

”Okei.”

 

”Tai poikittain.”

 

”Juu.”

 

Mies pitää puhuessaan kätensä tiukasti lanteilla (kuten niin moni muukin täällä aina silloin kun heillä ei ole keihästä kädessä) ja tuijottaa puhuessaan ohitseni vauhdinottoradalle kuin lumoutuneena. Hän nyökkää ja jatkaa: ”Sitten analysoidaan kaikennäköisiä asioita tästä itse heittäjästä, eli miten se sen suorituksen tekee. Eli nivelkulmia, mikä on tukijalan kulma, pettääkö se tukijalka vai pysyykö se suorana, mikä on esimerkiksi kyynärnivelen kulma siinä heittovaiheessa. Tai miten se vartalo kiertyy, miten lantio-hartiat kiertyy, siinä on käytännössä noin 30 muuttujaa, jotka otetaan aina ulos siitä analyysistä, mutta tietysti siellä vain pieni osa on oleellisia.”

 

”Niin niin.”

 

”Ja sitten voi vielä olla, että ne on yksilöllisiä. Että mikä asia on sellainen, johon halutaan kiinnittää huomiota ja mitä halutaan ehkä muuttaa.”

 

”Onko tavoitteena siis… niin kuin parantaa niitä suorituksia?”

 

”No se on nimenomaan sitä suorituksen parantamista, urheilijan ja valmentajan auttamista.”

 

”Eli tavallaan siinä kehitetään myös valmennusta?”

 

”Kyllä. Eli se on ihan... No, pääasiassa sitä tehdään ihan tuolla huipputasolla.”

 

”Niin just. Millä tavalla sä luulet että keihäänheitto on muuttunut tuon 20 vuoden aikana?”

 

”Noh, sanotaanko että keihäänheitto on muuttunut paljon nopeemmaksi. Heittäjät on nopeempia ja atleettisempia. Enää ei ole sellaisia niin sanottuja 'voimaheittäjiä'.”

 

”Meinaako tuo nopeus sitä matkaa joka juostaan tuossa kiitoradalla vai?”

 

”Juu, se juoksumatka joka tullaan siihen vetovaiheeseen”, mies nyökkää. ”Mutta sitten pitää tietysti muistaa että on ihan hirveän monenlaisia heittäjätyyppejä.” Tässä vaiheessa KIHU-mies kääntyy katsomaan minua kuin haluaisi painottaa jotain erityisen tärkeää osaa entisessä ammatissaan: ”Nytkin jos katsoo 10 parasta heittäjää maailmassa, niin näin ainakin laji-ihmisen silmään niillä on hirveen erilaisia tekniikoita. Ja siinä onkin se haaste. Ettei ketään voi laittaa samaan muottiin.”

 

”Niin. Ei tietenkään!”

 

”Yksilölliset vahvuudet pitäisi löytää. Jos aattelee ihan tutkimusmielessä niin hyvin vähän löytyy sellaisia tekijöitä, jotka pätee jollekin ryhmälle. Enemmän ne toimii siellä yksilön sisällä, että mikä asia on semmoinen mitä pitäis kehittää.”

 

”Minkälaiset vaivat on yleisimpiä keihäänheittäjien keskuudessa? Vertauskohdaksi esimerkiksi tenniskyyrärpää tai uimarin olkapää ja sellaiset?”

 

KIHU-mies hymähtää kysymykselleni ja kääntää katseensa takaisin vauhdinottoradalle, jonka tapahtumat menevät minulta nyt tyystin ohi: ”No siis... hyvin monta paikkaa. Oikeastaan tukijalan nilkka ja polvi, ja sitten sieltä kun tulee ylöspäin niin kaikenlaiset selän vaivat, olkapäät” (mies koskettaa nopeasti vasenta olkapäätään havainnoksi), ”kyynärpäät... Miesheittäjä törmää tukijalkaan jopa 800 kilon maksimivoimalla. Se on se voima mikä kohdistuu tuohon jalkaan siinä lopussa. Sen törmäyksen jälkeen yläselkä on myös vaarassa, ja sitten siinä on vielä se kiertoliike, törmäys ja kierto, jolloin olkapää taas on vaarassa. Siinä heittäjällä muodostuu tavallaan koko kehon piiska, että se lähtee täältä nilkka-polvi-lantio-olkapää-kyynärpää.”

 

”Sä ilmeisesti itsekin heität keihästä?”

 

”Oon mä heittäny, mutten ammatillisesti. Valmennan kyllä." Mies hymyilee. "Se mihin tässä keihäsanalyysissä pohjimmiltaan pyritään, on maksimoida keihään lähtönopeus. Lähtönopeus ja kulma ratkaisee sen, kuinka pitkälle se keihäs lentää.”

 

”Entä tuo heittokulma, onko se kuinka määrätty?”

 

”Heittokulman tulisi olla semmoiset 35–40, siinä välillä, riippuu vähän tuulesta ja keihäsmallista.” (Näistä nykyaikaisista keihäsmalleista, etenkin niiden valmistajista, sain seuraavana päivänä yksityiskohtaisempaa infoa).

 

”Keihäs pyörii pitkittäisakselinsa ympäri ilmassa.”

 

”Niin kuin luoti.”

 

”Niin kuin luoti. Se vähän vakauttaa sitä lentoa.”

 

Suljen nauhurini ja kiitän miestä haastattelusta, minkä jälkeen hän siirtyy takaisin telttakatoksen varjoon.

 

Palaamme kuvaajan kanssa hotellihuoneeseemme puoli tuntia myöhemmin. Juomme teetä emmekä katso televisiota, kunnes vierestä kulkevan nelostien taukoamaton suhina tuudittaa minut rauhaisaan uneen, jossa on mansikoita ja pilviä ja mies, joka esittelee itsensä ”Rogeriksi”.

 

Lue tarinan seuraava osa täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.