Alkuun
7.8.2017
teksti: Miki Liukkonen, kuvat: Touko Hujanen

Citius, altius, fortius – osa 3

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Lue tarinan ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

 

Osa III: ”Rentous on voimaa”

 

Ohjelmalehtisen mukaan torstaiaamuna kello 9 on vuorossa ”9–15 vuotiaiden keihäskoulu”, joka pidetään Pihtipudas Salissa Pihtiputaan koululla. Tunnen edellisen päivän KIHU-urkinnan jäljiltä olevani jokseenkin perillä asioista; käsitykseni noudattavat nyt painovoimanlakeja, eivätkä huitele päässäni sving-svong omituisiksi hellenistisiksi aasinsilloiksi. Vaikka kello on tällä hetkellä vasta puoli yhdeksän, tiedän päivästä tulevan yhtä hohkavaa paahdekurimusta: aamupalaa (puuroa ja pihlajanmarjoja) lappoessani Neste Niemenharjun viihtyisässä, koivunvärisessä kahviossa, tunsin kuinka aurinko takoi suurten ikkunoiden läpi niskaani kuin kuumennettu leka, eikä paikan vaihtaminen kolmeen kertaan tuntunut suovan hitustakaan helpotusta.

 

Taksikuski, kalju entisen nyrkkeilijän näköinen mies, jolla on samanlaiset soikeat aurinkolasit kuin Keanu Reevesin näyttelemällä Neolla on Matrix Reloaded -elokuvassa, sanoo meidän saapuneen Pihtiputaalle juuri sopivaan aikaan: ”Vielä viikko sitten meinasi olla ihan pakkasen puolella”, hän naureskelee. En ole ottanut evääksi tarkoitettuja banaaneja mukaani, mikä osoittautuu myöhemmin virheeksi: kun alkuillasta palasin guesthouseemme, olivat tekonahkalaukkuuni unohtuneet banaanit muhiutuneet mustiksi lötköiksi niin, että hotellihuone oli kansoittunut hysteerisen innokkaista banaanikärpäsistä, jotka pörhelsivät auringon suunnikkaassa muhivan laukkuni yllä pienikokoisena alasinpilvenä.

 

 

Kello 08.57 istumme kuvaajan kanssa Pihtipudas Salin (eli koulun liikuntasalin) eturivissä ja odotamme keihäskoulun alkamista. Penkkejä on yhteensä 13 riviä ja ne ovat pitkiä ja yltävät melkein liikuntasalin päädystä toiseen päätyyn asti. Rivistöjä reunustavat siniset neliskanttiset metallikaiteet. Ihmisiä on paikalla arviolta 60–64, mutta lisää paarustaa epätasaista tahtia sisään kuin unisia muurahaisia. Luennoitsija seisoo yleisön edessä oikealla, lähellä saliin tuovaa käytävän pätkää ja painelee saapuvia odotellessaan sormenpäitään yhteen muodostaen kämmentensä väliseen tyhjyyteen laajenevia ja supistuvia soikioita. Liikuntasalin lattia on kiehtovan erikoinen väripläjäys 80-luvun pelikone-estetiikkaa: harmaanturkoosia pohjaa halkovat Pac Manin keltaiset ja mustat ja valkoiset viivat; katkoviivat, kolmen pisteen heittokaaret, suorakaiteet, puoliympyrät jne. On myös sairaan lohen punaisia viivoja ja vihreitä viivoja, joiden kylläisyys tuo mieleen kaksi päivää haudutetun vihreän teen.

 

Juuri alkavaa keihäskoulua kuvaillaan nettisivuilla seuraavasti: ”Koko perhe voi hyvin nauttia ja ennen kaikkea oppia keihäänheiton saloja Pihtiputaan pitkänä viikonloppuna. Lapset keihäskoulussa Suomen parhaiden valmentajien opissa, mutta aikuisille tarjotaan ihan samaa. [sic] Vanhempien lisäksi ryhmän ohjelma on suunnattu seurojen ohjaajille ja valmentajille, jotka haluavat saada lisäoppia keihäänheitossa. Valmentajaryhmälle on suunniteltu koko keihäskoulun ajaksi oma ohjelma, jossa parhaat asiantuntijat kertovat ja näyttävät keihäänheiton tekniikka- ja fysiikkaharjoittelusta. [sic 2].”

 

 

Yleisössä vallitsee tyypillinen isojen joukkojen kuhina. T-paidat ovat 90-prosenttisesti sinisiä ja täynnä valkoisia sponsoripainatuksia, Javelutionia ja niitä muita. ”Koutsien” t-paidat ovat samanlaiset kuin kisaajien paidat, mutta sillä erotuksella, että niissä on pikeepaitamaiset pyöreäreunaiset kaulukset. Lähettyvilläni istuu monenkielistä sakkia (tai oikeastaan tällä hetkellä vain brittejä, mutta matkalla Pihtipudas Saliin olin kuulevinani myös ruotsia ja eestiä.) Raa'an porkkanan värinen britti-isä shortseissa ja punaisessa t-paidassa taka-oikeallani raapii äänekkäästi paljasta polveaan, jonka ulomman nivelkierukan kohdalla on suuri ruskea syntymämerkki, joka saattaa olla myös mustelman esiaste. Isä neuvoo poikaansa, joka kyyhistelee alemmalla penkillä lippalakki silmille vedettynä ja sen näköisenä kuin olisi unessa.

 

Alkupuheen jälkeen (joka käsittelee suurimmaksi osaksi Suomen satavuotisjuhlia ja pidetään kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi) luennoitsija, surffitukkainen ja ruskettunut urheiluvalmentaja-tyyppi, jonka sininen t-paita kiristää harteista ja hauislihasten kohdalta, pyytää ihmisiä jakaantumaan ryhmiin koutsiensa luo. Jokainen valmentaja tai valmentajat vastaavat tietystä ikäryhmästä: keihäskoulua järjestetään 9-vuotiaista 22-vuotiaisiin. Ryhmät muodostetaan pääsääntöisesti kahden vuoden välein, 9,11,13 jne. Tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin, mutta tarvittaessa vierekkäiset ikäluokat yhdistetään, jotta ryhmäkoko olisi riittävä. Valmentajia on jokaisessa ryhmässä 3–4, ryhmän koosta riippuen. Surffitukkainen puhemies kehottaa myös ottamaan mukaan vettä, sillä ilmasta on tulossa poikkeuksellisen helteinen. Tämän jo todetun asiaintilan painottaminen saa minut voihkaisemaan äänettömästi. Minulla on ylläni jälleen poolopaita ja nahkatakki enkä todellakaan tiedä miksi. Kello on 09.14.

 

 

Päätämme kuvaajan kanssa liittyä 9-vuotiaiden tyttöjen ryhmään. Haluamme tietää kuinka niin nuoria valmennetaan, millaisia harjoituksia he tekevät, miten he suhtautuvat keihäänheittoon. 9-vuotiaat keihäänheittäjätytöt ovat mielestäni yhtä eksoottinen ajatus kuin ala-asteikäiset balettitanssijapojat. Työt ovat kokoontuneet metallinsinisen tupla-oven luo, ja heidän seurassaan on kaksi vanhemman puoleista koutsia, he ovat suunnilleen 60-vuotiaita ja suhteellisen isokokoisia. Vanhoja karhuja. Toinen miehistä, jolla on hopeanharmaat viikset, seisoo ryhmän takana ja hymyilee toisen selittäessä eräänlaisessa yksipolvisessa kosinta-asennossa tytöille tulevaa ohjelmaa. Hänen puhetapansa on isällisen jämpti ja hän lopettaa jokaisen lauseensa sanoihin: ”Eiks vaan?” Miehen ranteet ovat suurin piirtein yhtä paksut kuin minun pohkeeni ja aika karvaiset. Lähdemme yhtenä ryhmänä tuplaovista ulos takapihalla sijaitsevalle urheilukentälle. Matkalla tytöille puhuneen valmentajan nimeksi selviää Urpo Paananen. Hän kertoo toimineensa koutsina ”yli 40 vuotta ja valmentaneen aina Kiinassa asti.” Tyttöjen takana myhistellyt viiksekäs mies liittyy seuraamme ja sanoo Urpon tietävän kaiken tietämisen arvoisen keihäänheitosta. ”Tässä on teille pojat oikea konkari tällä saralla.”

 

Nyökyttelen. Jostain irrationaalisesta syystä tunnen häpeää siitä, etten tiedä kuka tämä ”Urpo Paananen” oikein on varsinkin, kun viiksimies lisää Urpon isän olevan ”Urpoakin legendaarisempi Mikko Paananen” (hän sanoo tämän äänessään aimo annos hellyttävää kunnioitusta): keihäänheiton ominaispiirteiden innovatiivinen tutkija, joka muovasi ja kehitti suomalaista keihäänheiton valmennusta, ja toimi valmentajana muun muassa Jorma Kinnuselle sekä Pauli Nevalalle.

 

 

Kenttä, jolle saavumme, on yhtä helteessä tutisevaa sorakiviaavikkoa. Kenttä muistuttaa mittasuhteiltaan tyypillistä jalkapallokenttää, jossa on tasaisen nurmikon sijasta hienojakoista kiveä ja kentän reunalla, lähellä pientä paahtavaa nurmiplänttiä, jolle kuvaajan kanssa laskemme kantamuksemme, sijaitsee noin 30 metrin vauhdinottorata, joka näyttää samanlaiselta kuin keskusurheilukentän vauhtirata.

 

Udeltuani radan materiaalista Mauri (hän ei kuitenkaan ole Mauri Auvinen, valmentajaryhmän rehtori ja Suomen Urheiluliiton heittolajien lajiryhmäkapteeni. Tämän viiksekkään Maurin sukunimi jäi minulta tyystin kysymättä, enkä saanut sitä selville ahkerasta nettitonginnasta huolimatta) raapii päätään ja sanoo: ”Jaa-a, jotain kumipohjaista se kait on...” Tämä tuntuu olevan yleinen vastaus vähän kaikilla. Kumipohjaisella tarkoitetaan kaiketi joustavaa SBR kumirouheen ja polyuretaaniliiman yhdistelmää, jonka alla on kaksikerroksinen vettä läpäisevä asvaltti; tarkemmin asiaan perehtyessä löytää vaihtoehdoiksi myös hiilimurskan, bitumin ja jonkin, jota kutsutaan ”mondo-pinnoitteeksi” (jota Suomessa löytyy ainakin Helsingin olympiastadionilta ja Kimpisen urheilukeskuksesta Lappeenrannasta.)

 

”Tytöt saapuvat luoksemme pian ja Urpo käskee heitä juoksemaan vielä kaksi kierrosta. 'Ai vielä kaksi?' Tytöt kysyvät hengästyneinä ja kummissaan.”

 

Joka tapauksessa kenttää ympäröi metalliaita, joka tuo mieleeni kanahäkin, mutta on sellaiseksi liian tukeva ja korkea. Ehkä sitä olisikin parempi kuvailla mutanttikanan häkiksi. Mauri kertoilee menneisyydestään ja taustoistaan: kiekkoa ja kuulaa piirikunnallisella tasolla 70-luvulla, vähän keihäänheittoakin toki. Hän on suulaampi kuin Urpo Paananen; toisin sanoen hän erkanee helposti aiheesta, mutta hänen jutusteluaan kuuntelee mielellään. Aiheet risteilevät Tapio Rautavaarasta ja Kinnusen veljeksistä polvivaivoihin ja Karijoen Myrkynkylän (josta Mikko Paananen on alkujaan kotoisin) maantieteellisiin yksityiskohtiin. Mauri selittää toimivansa Karnevaaleilla lähinnä toimitsijana ja ”sitten tuolla toimistohommissa...” Hän istahtaa pian ja kuin oman turinansa uuvuttamana metalliselle tynnyrille ja pyyhkäisee käsivarrella hiestä noruvaa otsaansa. Valkoiset haperoiset hiukset valuvat limaisina kaistaleina pyöreälle otsalle. Urpo Paananen laittaa tytöt juoksemaan kenttää ympäri ja liittyy minun ja valokuvaajan ja Maurin seuraan kentän laidalle. Valokuvaaja istuu beigeissä shortseissa nurmikolla ja kaivelee kuvaustarvikkeitaan esiin ja naksuttelee niitä sitten yhteen kuin kyhäisi laadukasta high-tech -pommia. Kysyn Urpolta nuorten tyypillisistä harjoitusmetodeista.

 

”Kello 9.30–11 tehdään alkuverryttelyt”, Urpo aloittaa ja vilkaisee pikaisesti rannekelloaan, ”sit otetaan pikajuoksua ja sitten keihään tekniikkaharjoittelua. Näin nuorten kanssa” (nyökäyttää sorakentälle päin).

 

 

”Lähdetään tietysti ihan perusasioista, elikkä otteesta alkaen. On olemassa kolme otetta”, Paananen taikoo jostain käteensä lasten 400 grammaisen keihään ja siirtyy etäämmälle esittelemään erilaisia otteita. ”Etusormiote, jolloin keihäs on kämmenen pohjassa, sitten on keskisormiote, jossa etusormi on vapaana täällä näin, tällä tavalla”, hän hyppyyttää paperinkevyen näköistä keihästä suuressa kämmenessään. ”Tämä on yleisimmin käytetty ja paras ote, koska keskisormi on yleensä vahvin kaikilla, tätä on käyttänyt monet heittäjät." Paananen tuo keihästä kannattelevan kämmenensä aivan silmieni eteen. "Kaikissa keihään täytyy olla tuolla kämmenen pohjassa, huomaatko?” (Mies on innoissaan kuin nuorukainen, minä nyökyttelen vimmatusti.) ”Sitten on vielä tämmöinen hankaote, jossa etu- ja keskisormen väliin laitetaan keihäs. Tämä on semmoinen ote, jolla pystyy heittämään vaikka kyynärpää olisikin kipeä.”

 

”Onko tuo heitto-ote jotenkin määrätty? Että milloin saa heittää mi– ”

 

”Ei. Missään säännöissä ei ole määrätty millä otteella heittää. Se on ihan itsestä kiinni että mistä tykkää. Mutta se, että otetaan narukierteen takaosasta kiinni, niin silloin saadaan kaikista tukevin ote. Silloin keihäs ei lipsu.”

 

Tytöt saapuvat luoksemme pian ja Urpo käskee heitä juoksemaan vielä kaksi kierrosta.

 

”Ai vielä kaksi?” Tytöt kysyvät hengästyneinä ja kummissaan.

 

”Menittekö te jo kaksi kierrosta? Voi että te olette nopeita! No... sitten vähän venyttelyä!”

 

Tytöt siirtyvät kiltisti venyttelemään ja Urpo kääntyy taas keihäs kädessä minun päin. Kentällä ei ole juurikaan varjoja, ja aurinko tuntuu tällä hetkellä käristävän minulta sukat jalasta. Valokuvaaja kyyristelee kentän keskellä ja kuvaa tyttöjen venyttelyä.

 

”Silloin kun keihäs on tuolla takana niin kämmen on käännettynä ylöspäin, jotta keihäs pysyy ilman puristusotettakin. Nyrkki on korkeampana kuin olkapää tai suunnilleen samalla korkeudella. Keihäänkärki kuuluu olla silmien tai suun tasolla pään vieressä, mahdollisimman lähellä kasvoja. Jos se karkaa tuonne" (liian kauaksi kasvoista) "niin heitto lähtee heti väärään suuntaan.”

 

”Entä lantio ja selkä?” kysyn.

 

”No, heittohan lähtee liikkeelle siitä, että tullaan hyvän juoksuvauhdin jälkeen siihen heittoasentoon, eli tukijalka on maassa ja vähän tämä oikea jalka on koukussa. Heitto lähtee jalkaterän kääntymisellä, mutta sitähän ei mietitä, se on refleksinomainen liike. Polvi iskee kohti vasenta tukijalkaa jos ollaan oikeakätisiä ja lantio kääntyy samalla. Keihäs on kokoajan vielä takana. Eli muodostuu tällainen, jousi joka sitten lähettää keihään matkaan.”

 

 

Siis, järjestys menee kutakuinkin niin, että ensin nousee olkavarsi, sitten kyynärvarsi ja lopulta ranne sekä sormet. Jokaisella heittäjällä on oma vauhdinottomatkansa, mutta vauhdin olisi hyvä kiihtyä loppua kohden (optimaalinen nopeus 5–10 m/s). Itse vedon – eli heittohetken – nopeudella on myös merkitystä. Esimerkiksi Jan Železnýn (”keihäänheiton menestyneimmäksi urheilijaksi” tituleerattu tšekkiläinen keihäänheittäjä, kolminkertainen olympiavoittaja sekä maailmanennätysmies, jonka parhaimman heittosarjan keskiarvo on 91,37 m) vetovaihe kesti parhaimmillaan 0,11 sekuntia 31,4 m/s lähtönopeudella, kun suomalainen keihäänheiton olympiamitalisti Antti Ruuskanen on päässyt 0,15 sekuntiin, ero ei ehkä paperilla kuulosta hurjalta, mutta todellisuudessa se tietää noin 5 metrin separaatiota heiton pituudessa.

 

”Törmäyslyönti, tämä tukijalan törmäyslyönti on se mikä aiheuttaa sen energian siihen keihääseen.” Urpo Paananen tömäyttää ison mustan lenkkarinsa maahan niin että pölisee. ”Eikö niin Mauri?”

 

Tynnyrillä hikoillut Mauri havahtuu. ”Mitä? Anteeksi kun en kuunnellu, niin mitä?”

 

”Että eikö olekin juuri näin tämä asento?” Paananen näyttää.

 

”On. Juurikin noin. Nyt on ihanteellinen.”

 

”No, minä olen jo kuitenkin yli kuusikymmentä niin ei ole niin ihanteellinen kaari.”

 

”Oikein hyvä. Ihanteellinen.”

 

”Keihäänheittäjän pitää olla tosi rento”, Urpo painottaa. ”Rentous on voimaa.”

 

(”Rentous on voimaa” tuntui olevan jokin yleinen keihäänheitto-slogan, jota ”repäisyjen” ja ”kiskaisujen” ohessa viljeltiin siihen malliin, että jo nuorimmat keihäänheittäjät vitsailivat puhkikulutetun lausahduksen kustannuksella tai pyörittelivät silmiään aina kun Urpo tai Mauri tai kuka tahansa käytti kyseistä sananpartta.)

 

 

Urpo ojentaa keihään jostain syystä minulle. Keihäs paljastuu yllättävän kevyeksi (siitäkin huolimatta, että olin jo tietoinen sen painavan 400 grammaa), hyppyyttelen sitä kädessä hieman samaan tapaan kuin Urpo oli juuri näyttänyt ja kysyn mistä se on valmistettu (kiinnostukseni materiaaleihin, kuten juoksuradan kumipohjaan, tuntuu huvittavan sekä Urpoa että Mauria). Mauri aloittaa taas sinne tänne poukkoilevan palpatuksen keihäsmateriaaleista ja eri valmistajista; kaikkine maurimaisine harhailuineen papatusta lienee turha toisintaa, mutta noin yksinkertaistettuna: keihäät ovat nykyään kestäviä ja ne valmistetaan tavallisesti alumiinista. Aikoinaan keihäät olivat paljon heppoisempia ja saattoivat katketa ensimmäisellä heitolla. 

 

Varsin pian keskustelu erkanee polvivaivoihin ja kuulantyöntöön ja hengen asioihin (jotka koskevat lähinnä erästä entistä keihäänheittäjää ja sitä kautta jonkun toisen urheilijan lähetystyötä Albaniassa ja siihen johtaneita monimutkaisia syitä, jotka kuitenkin jollain tapaa liittyivät ongelmiin lain kanssa, ja tuleepa siinä ohessa puitua jonkin minulle ennestään tuntemattoman koirarodun ominaispiirteitäkin). Joudun keskeyttämään Maurin sinänsä kiehtovan lörpötyksen ennen kuin se eskaloituu aivan mahdottomaksi, ja kysyä töksäytän, miksi juuri Pihtipudas on Maurin mielestä ottanut keihäänheiton omakseen: ”siis Pihtipudas, kaikista maailman paikoista...” Mauri arvelee päällimmäisinä syinä olevan hyvä organisaatio ja kunnan mukanaolo (kunta siis panostaa Pihtiputaalla keihäänheittoon erityisesti, mutta tämähän on – jälleen kerran – vain seuraus syyhyn, jolle en millään saa tyhjentävää selitystä). ”Kaikille jää mielikuva että tänne kannattaa tulla”, Mauri sanoo ja nyökkää jonnekin kentän suuntaan.

 

 

Harjoittelu on vaihtunut venyttelystä ristiaskeljuoksuihin. Ymmärrän nyt, että ristiaskeljuoksu alkaa siinä vaiheessa, kun keihäänheittäjä vie keihään taakse Urpon aiemmin havainnollistamalla tavalla. Ristiaskeleen tehtävänä on valmistaa heittäjä itse heittoon, ja askelia otetaan tietty summa. ”Suurin osa heittäjistä heittää seitsemällä askeleella”, Mauri avaa, ”mutta nähtävissä on myös viiden ja jopa neljän askeleen ristiaskeljuoksua. Tero Pitkämäki heittää 7 askeleella, Pauli Nevala 5 askeleella ja sitten on joku japanilainen, joka heittää 3 askeleella.”

 

Seuraan tyttöjen harjoittelua hetken ja ihmettelen näiden taituruutta; itse kompuroisin moista yrittäessä samassa naamalleni, niin kuin se taapero edellisenä päivänä edessäni. Ristiaskeljuoksun ensimmäinen askel on ”impulssiaskel”. ”On tärkeää, ettei keihästä viedä taakse vaan annetaan jäädä taakse”, luokseni asteleva Urpo Paananen korostaa etusormi pystyssä. Ristiaskeljuoksun lopussa toiseksi viimeisellä askeleella on vielä ”ristiaskelhyppäys”, minkä jälkeen tukijalka tömähtää maahan. ”Hyppäyksestä” puhutaan toiseksi viimeisen askeleen kohdalla siksi, että siinä heittäjän liikerata pyrkii samanaikaisesti eteenpäin niin, että tukijalka liikkuisi matkan aikana, jotta tuki tulisi maahan nopeasti ja lähettäisi tarvittavan heittovoiman heittäjän käteen. Mauri selittää minulle innoissaan Jorma Kinnusen ”hirvittävistä jalkavoimista” ja käyttää tämän ristiaskeltekniikasta jo pyörittelemääni baletti-vertauskuvaa.

 

”Se on niin kuin balettia, jos oikein ajattelee.”

 

Lue tarinan viimeinen osa täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.