Alkuun
7.8.2017
teksti: Miki Liukkonen, kuvat: Touko Hujanen

Citius, altius, fortius – osa 4

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Lue tarinan ensimmäinen osa täältä, toinen osa täältä ja kolmas osa täältä.

 

Osa IV: Mysteerimies paljastuu

 

Neste Niemenharjulla juotujen kahvien jälkeen saavumme taas kisapaikalle (eli ”heittopaikka 1”:lle) juuri, kun 19–22 vuotiaat heittävät 3. kierrosta keihästä. Olen tässä vaiheessa sentään ymmärtänyt jättää hotelliin nahkatakin, joka alkoi jo kuplia helteestä. Panen merkille, että vanhemmille kisaajille taputetaan reippaammin (ei pelkästään tulosten kuulemisen jälkeen, vaan myös vauhdinottovaiheessa) kuin lapsille, vaikka luulisi että juuri lapset ja nuoret kaipaisivat enemmän kannustusta ja rohkaisua? Mene ja tiedä. Tai sitten yleisö vain on vanhempaa ja itsevarmempaa.

 

Katseeni harhailee kisaajien ohitse jonnekin kauempana kentän takana törröttävän peltoaukean suuntaan, kun yhtäkkiä paikannan kovaäänisen Mysteerimiehen. Jumalauta, tyypillistä päivänselvää huomaamattomuutta; äijä könöttää suoraan vastapäätäni juoksuradan toisella puolella, ja on mitä luultavimmin könöttänyt siellä kaiken aikaa, valkoisessa lippalakissa ja suuren lehtiön ylle kumartuneena. Hänen tähystyspaikkansa sijaitsee vain juuri sen verran varjossa, etten ollut aiemmin miestä huomannut. Lippalakin alta ex-Mysteerimiehen suun eteen kiertyy pieni kuulokemikrofoni, jossa on pehmustettu pää. Tyypin lihallistuminen on lievä pettymys, niin kuin taikatempun paljastuminen.

 

 

Kuumuus puristuu ympärilleni kuin suuri kuumeinen nyrkki. Taivaalla on puolitoista pilveä. Telttakatoksen alla päivystää tavallista enemmän ihmisiä; karnevaalityöntekijöiden lisäksi muita kilpailijoita tai kilpailijoiden kavereita. Vanhempien kisaajien mittelöt ovat selvästi suositumpia kuin nuorten. Päivystäjät kommentoivat toisilleen kyllästyneen ironisesti ex-Mysteerimiehen kuulutuksia: ”'Hyvä repäisy', tuota ei olekaan tarvinnut kuunnella kuin viimeiset 18 vuotta...”

 

”No ei sentään: 'rentous on voimaa'!”

 

”Joo, tai: 'hyvä meininkiiii'. Ha ha ha!”

 

”Jep. Lol!”

 

 

Vanhemmat kilpailijat ovat myös totisempia kuin nuoremmat, heidän liikkeissään on jotain, jota uskon kutsuttavan ”kehonhallinnaksi”. Se on eräänlaista aika-avaruuden hyötykäyttöä, ei pelkkää hämillistä massaa avaruudessa, sellaista joka ulkopuolen sijaan kääntyy itseen, kohti sisäisen avaruuden joutavaa impulsiivisuutta. Myös paikalla tanattavat koutsit ovat ärhäkämpiä ja persoja sadattelulle ja heillä on kynitty päälaki ja riuskat käsivarret, joilla katkotaan uittotukkeja kuin halpoja suksia.

 

Sinisten ja punaisten paitojen lisäksi paikalla on nyt myös neonoransseihin paitoihin sonnustutuneita kilpailijoita ja vanhempia. Oranssi on sitä hohtelevaa lajia oranssia, joka ottaa silmiin kun sitä yrittää katso kahta sekuntia pidempään suoraan kohti.

 

 

Emme lopulta kuvaajan kanssa jää seuraamaan vanhempien keihäänheittoa loppuun asti. Kaikki on kutakuinkin selvää, eikä minun mielenkiintoni riitä voittajan selvittämiseen. Teen joitain pikaisia muistiinpanoja vanhempien kilpailijoiden koosta: jokainen näyttäisi olevan minua ja kuvaajaa päätä pidempi, minkä lisäksi kaikilla miehillä on vohveliraudan kokoiset rintalihakset ja leveä selkä. Mutta ovatko nämä sitten mitään havaintoja? Myös vanhemmilla tytöillä on leveä selkeä ja paksut vahvat jalat, jotka voin kuvitella potkaisemassa ladon oven tuosta vain sisään, mikäli sellaiseen olisi tarvis.

 

Illalla vaellamme kuvaajan kanssa lähimetsässä, löydämme ”Suomen parhaan tanssilavan” ja puhumme delfiineistä.

 

 

Pihtiputaan Tragedia

 

Perjantaina aamupalan jälkeen palaamme taksilla H1:lle, missä alkamaisillaan ovat 15-vuotiaiden poikien kisat. Kello on tarkalleen 10.06. Istun jälleen yleisölehterillä, suunnilleen samalla paikalla kuin ensimmäisenä päivänä, joskin tällä kertaa surullisen oloinen tyttö ei (onneksi) kyhjötä alimmalla rivillä. Tällä hetkellä ei vielä kisailla, kunhan heitellään lämmittelymielessä, lyhyitä hälläväliheittoja, jolkottelua, jaloittelua ja rupattelua. Tunnelma on vaikeasti selitettävällä tavalla unelias ja kokeileva. Ilma ei ole niin kuuma kuin edellisenä päivänä, mutta aivan liian kuuma nahkatakille, joka minulla on taas päällä. Yleisöä ei ole paikalla ja hetken päästä kisa käynnistyy kuin itsekseen. Kuin yksinäisen harakan korahdus usvan uumenissa.

 

 

15-vuotiaat ovat vanhempien tavoin pitkiä mutta isopolvisia, heidän murrosikäiset äänensä särkyvät toisia kannustaessaan tahattomiin kiekaisuihin. Mopopoikia ei tänä päivänä näy, eikä niin ikään ex-Mysteerimiestä. Vähän kauempana kentällä jaloittelee toinen poikien ryhmä, joiden ikäluokkaa on tältä etäisyydeltä vaikea sanoa. He kuljeksivat juuri sen verran lähellä heittosektoria, että näen jokaisessa kohti lentävässä keihäässä hiljaisen keihäskatastrofin, Pihtiputaan Tragedian lähes pilvettömän taivaan alla uinuvalla viheriöllä. Kovaäänisistä ei jostain syystä soi musiikkia. On vain piikkareiden nupina kumipinnalla ja poikien laiskan velvollisuudentuntoiset kannustukset, jotka nekin laantuvat pian kunnes lakkaavat tyystin, kun jokainen on kiskaissut kolmannen tai neljännen heittonsa. Siirryn kilpailijoiden punahuppuisen aition viereen. Kuvaajaa ei näy missään.

 

Penkeillä vuoroaan odottavat pojat puhuvat GTA:sta ja CS:stä, ihan samalla tavoin kuin omina yläasteaikoinani joskus 2004. Aika ja tapahtumat kiertävät hidasta kehää. Yhdellä pojista on vihreä inhalaattori, josta hän ottaa pihisevät henkoset jokaisen heittonsa jälkeen. Harteikas valmentaja kulkee kilpailijoiden lomassa antaen ytimekkäitä yleispäteviä neuvoja vähän jokaiselle. Kentän toisessa päässä, lähellä avaraa peltoa, noin 30 ihmisen lössi tekee vatsalihasliikkeitä hypnoottisen samassa tahdissa, kuin pohjoiskorealaisessa voimisteluvideossa. Kuuluu korvakäytäviä jäytävä räsähdys, kun kovaääniset käynnistyvät suoraan yläpuolellani. Hetken kokeilevan rutinan jälkeen Jenni Vartiaisen ääni harottaa särisevänä verkkona kisakentän yllä. Paikalla on 15-vuotiaiden poikien lisäksi useampi erillinen ryhmä, jotka kaikki tekevät valmentajiensa johdolla erinäisiä mielenkiintoisen näköisiä harjoituksia: aitahyppelyä sivusuunnassa, pikajuoksua, kyykkyjä... On sekä tyttöjen että poikien ryhmiä. Jokainen ryhmä näyttäisi koostuvan yläkouluikäisistä. Lähden etsimään kuvaajaa, jonka olen kadottanut. Tai hän minut.

 

 

 

Kello 14.00 Pihtipudas Salissa pidetään luento otsikolla Keihäänheittäjän terveys, ravinto, lepo ja palautuminen. Saavumme kuvaajan kanssa paikalle 20 minuuttia myöhässä juotuamme kahvit Pihtiputaan koulun kansliassa ja kiiteltyämme vilpittömän vuolaasti Karnevaalien järjestäjiä ja työntekijöitä hienosta ja onnistuneesta tapahtumasta. En ole aikoihin ollut näin onnellinen. Vatsani on viiden kahvimukillisen jälkeen sekaisin ja minun on hankala keskittyä luentoon, jota johtaa terveystiedon opettajan näköinen nainen pitkässä harmaanvalkoisessa neuleessa. Myös naisen hiukset ovat vaaleat ja hänellä on punasankaiset silmälasit ja ohut ja pitkä kaula, jolla kiiluu kultainen kaulakoru. Luennoitsijan takana on suuri pölynharmaa valkokangas, jolle heijastetaan parhaillaan ravitsemukseen ja lepoon liittyvää PowerPoint-esitystä. Sillä vilahteleva termistö tuntuu aivan liian kimurantilta yleisön keski-arvoltaan yläasteikäisille kuulijoille, kun se kerta on sitä minullekin – ellei ammattikeihäänheittoon sitten kuulu jokin tämänkaltaisia hienouksia käsittelevä pakollinen yleiskurssi, kuten musiikkilukioilaisille vähintään yksi nuotinluku-kurssi, ja joka tiivistettynä koostuu sarjasta monimutkaisia kaavioita, käyriä ja Gaussin jakaumia kuin tilastotieteen syventävällä kurssilla ainakin:

 

PALAUTUMISEN FYSIOLOGIAA

 

'välitön palautuminen'

 

  • Energia-aineenvahdunta ja varastot

  • katabolisen aineenvauhdunnan muuttuminen anaboliseksi

  • oksidatiivinen stressi ja antioksidaattikapasiteetti

  • tulehdustila

  • hermoston palautuminen

  • lihakset

  • psyyke

 

Luennoitsijan kädet ovat puuskassa ja hän puristaa luisevia kyynäräpäitään valkoiset sormet lintumaisessa koukussa, välillä toinen käsistä irtaantuu puuskasta sanoja hakevaan ranteenpyöritykseen. Suussani oleva purkka on menettänyt makunsa. Vilkuilen koripallotelineen yläpuolella olevaa suurta neliskanttista digitaalinäyttöä, jossa kilpatulostaulukon lisäksi on myös kello. Luennoitsija puhuu taukoamatta eikä yleisö näytä erityisen innokkaalta, mutta he eivät myöskään puhu esityksen päälle. Urheilijat muutenkin ovat koko reissun aikana käyttäytyneet hämmentävän asiallisesti, lähes viktoriaanisesti teitittelyä lähentelevine puhutteluineen ruokalassa ja koulun käytävillä, eikä kukaan valita tai osoita levottomuuden merkkejä tai – mikä harvinaisempaa – näprää kännykkäänsä.

 

 

Luento huitelee minulta kieltämättä ohi, mutta se on ajatuksena kiehtova: kuinka kaiken keihäänheittotekniikkaan kuuluvan geometrisen tarkkarajaisuuden ja 20-osaisen liikesarjan lisäksi ammatti-urheilijan täytyy omaksua vähintään ravitsemusterapeutin perustutkinnon tasoinen ravinto-tietämys (ainakin, jos mielii tiristää tuloksistaan irti ne extraprosentit, jotka optimaalinen treeni-ruokavalio-palautumis-tietoisuus mahdollistaa) makroarvoineen ja ruokailurytmineen; se on kaikki osa yhtä hellenististä ideaalia, joka jalostui välttämättömästä metsästystaidosta heittokulman ja vauhdin taiteeksi, keihästäjien baletiksi sektoreihin jaetulla kentällä, rajallisen liikkeen vapaudeksi...

 

Se, miksi keihäänheitto on niin suosittua juuri Suomessa tuntuu yhtäkkiä merkityksettömältä kysymykseltä; mitä se edes tarkoittaa? Se on kaunista ja merkityksellistä ilman, että sen tarvitsisi ilmentää mitään "kansallisesta identiteetistä" tai muuta sellaista ja se siitä. Luennoitsijan takana on siistissä rivissä puntteja ja jumppamattoja. Ehkä tulossa on vielä jonkinlainen voimanäytös tai sitten yhteisharjoitukset. Joka tapauksessa en ehdi saada selville punttien ja mattojen funktiota: kun kello koripallotelineen yllä näyttää 13.30, läpäytän vieressäni istuvaa kuvaajaa käsivarteen ja sanon ”lähdetään” ja me lähdemme.

 

Tarina päättyy. Lue edelliset osat täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.