Alkuun
7.8.2017
teksti: Miki Liukkonen, kuvat: Touko Hujanen

Citius, altius, fortius

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Osa I: Keihästäjien balettia

 

Eräänä alkukesäisenä päivänä sain sähköpostia, jossa minulta kysyttiin kiinnostustani ”eksklusiiviseen repparijuttuun” Pihtiputaan Keihäskarnevaaleista. Kyse on Pihtiputaalla 28.6.–2.7. järjestettävästä jokakesäisestä tapahtumasta, jota toimeksiantajani kuvaili ”Suomen kansalliselle identiteetille merkittävän lajin mielenkiintoiseksi ilmentymäksi”. Tartuin juttuun ns. ”siltä seisomalta”, lähinnä siksi, etten tiennyt keihäänheitosta entuudestaan mitään, enkä yksinkertaisesti voi olla tarrautumatta asioihin, joista en tajua hölkäsen pöläystä. Eipä sillä, en minä entuudestaan tiennyt itse Pihtiputaastakaan sitäkään vähää (paitsi että Idols-tähti Pete Parkkonen on sieltä kotoisin ja että kunnasta löytyy myös ”maailman kauneimmaksi valittu huoltoasema”, kuten sain kuulla mukaan tulleelta valokuvaajalta hieman ennen matkalle lähtöä, kuten myös sen, että pääsisimme yöpymään kyseisen huoltoaseman yhteyteen rakennetussa hotellissa).

 

Tietysti olin alkuun myös epävarma, tietysti: en pidä itseäni journalistina, en ole koskaan haastatellut ketään. Jos tarkkoja ollaan niin olen, tavallaan: edellisen romaanini taustoitusvaiheessa röhnötin muuan romaniseurueen kanssa baarissa ja nauhoitin kännykkääni sen iltaisen, öisen, aamuöisen horinamme, mutta kyse oli nimenomaan epäammatillisesta rupattelusta, ei ”haastattelusta”. Kaiken kukkuraksi off-the-record-utelu meni niin päin honkia kuin jutustelu ylipäänsä voi – eikä koko katastrofiksi äityneestä jupakasta juuri tämän enempää kannata kertoakaan.

 

 

Kello on nyt 11.47. Päivä on keskiviikko 28.6. ja minä istun paraikaa kuvaajan kanssa Onnibussin takimmaisella, neljä yhteen liitettyä penkkiä käsittävällä rivillä, jonne olin buukannut meille paikat laveammalla jalkatilalla (+ 2 euroa) sillä ajatuksella, että saisin levitellä tavaroitani, muistiinpanovälineitäni ja lukemattomia taustoitustulosteitani ja iänikuisia Golden Delicious -omenoitani ilman, että minun tarvitsisi tunkea kantamuksiani pään yliseen lokerotilaan, jonne aina pelkään unohtavani tavarani (lentokoneessa, junassa jne.), koska en aina muista edes serkkuni nimeä.

 

Ilma on kaunis, molemmin puolin letkeää asvalttia pursuaa tuuheita puita, joiden vihreys on yksisävyistä ja ääriviivat kuin huonolla piirustusohjelmalla sutattuja. Väliin lehdet välkähtelevät valkoisina ja hopeisina tuulessa, lehtiruotonsa sallimassa pienessä liikkeessä. On myös ojien uumenista harottavaa rapeaa heinää. Aurinko sykähtelee puiden välistä kultaisena kuin rakastunut sydän.

 

Matkaa varten tulostamani keihäskarnevaalihistoriikin mukaan ajatus keihäskilpailuista Pihtiputaalla syntyi toukokuussa 1971, kun keihäänheittäjät Jorma Kinnunen (a.k.a. Äänekosken Pikkujättiläinen) ja Leo Pusa päättivät järjestää ensimmäiset keihäskarnevaalit sillä simppelin jalolla periaatteella, ettei Pihtiputaalla ollut aiemmin järjestetty yksinomaa keihäänheittäjille omistettua urheilutapahtumaa, jossa paitsi Pihtiputaalta lähteneet että ulkopaikkakuntalaiset voisivat kokoontua ja kisailla keskenään.

 

 

Matkan Helsingistä Pihtiputaalle on tarkoitus kestää noin viisi tuntia ja 40 minuuttia. Yritän käyttää mahdollisimman suuren osan tuosta ajasta olemattoman keihäänheittotietämykseni kartoittamiseen, vaikkakin jo hajamielinen vilkaisu satunnaisiin tulosteisiini on ajaa minut heti aamusta eräänlaiseen neurologiseen hyperventilaatiotilaan: olin, tai olen, kertakaikkisen äimistynyt, kuinka matemaattinen laji keihäänheitto oikeastaan on! Kuinka pieniin hienovaraisiin osiin pelkkä vauhdin ottaminen, hetki ennen itse keihään heittoa, onkaan jaettavissa (noin kolmeenkymmeneen – ja luultavasti useampaankin – kuten sittemmin opin). Kyse on ennen kaikkea tekniikkalajista. On impulssiaskelta ja ristiaskeljuoksua, rannekulmaa ja kiertoliikettä. On vetonopeus ja ”rennon voiman” merkitys.

 

Ennen Pihtiputaan reissua omat vaikutelmani keihään viskomisesta olivat rajoittuneet Seppo Rätyyn kiroilemassa mikrofoniin, ja Tero Pitkämäen nimen olin toki monesti kuullut, joskin muistan vain ajatelleeni, kuinka osuva nimi ”Pitkämäki” keihäänheittäjälle onkaan, vähän samaan tapaan kuin ”Hannu Karies” hammaslääkärille ja niin edelleen. Oikeastaan käsitykseni voisi kiteyttää asetelmaan: ihminen heittää keihään, keihään lentämä matka mitataan, pisimmälle heittänyt voittaa, (mistä pohjimmiltaan onkin kyse, mutta, kuten melkeinpä minkä asiaintilan kanssa tahansa, todellisuus osoittautuu pirullisen monisyiseksi.) Olin toki varautunut tämänkaltaiseen keihäs-käsitysteni muljutukseen ja ehtinyt hahmotella mielessäni vaikuttavia hidastettuja ”videoita” tukevanjäntevästä, punakasvoisesta ja otsasuonekkaasta keihäänheittäjästä, jonka esimerkillinen liikerata puretaan erinäisin, kimuranttiudessaan vakuuttavin geometris-ballistisin laskelmin ”katsojalle” ymmärrettävään muotoon valkoisine katkoviinoineen ja davincilaisine harppiympyröineen.

 

En tiedä johtuiko ennakkomielikuva luonteeni auttamattomasta taipumuksesta romantisointiin vai siitä, että pelkäsin matkasta ja koko eksperimentistä sukeutuvan muussa tapauksessa järkyttävän tylsä niin kuin viikonloppu lyijymuseossa tai jotain sellaista. Mukaani lähetetty valokuvaaja osaa kertoa, että pääsemme seuraamaan muun muassa lasten ja nuorten keihäskoulua (itse keihäskilpailujen lisäksi, tietenkin), ja että emme itse asiassa näe aikuisten keihäänheittoa lainkaan (”aikuisten” määritelmä ei käynyt minulle ilmi, mutta tässä tapauksessa se tarkoittanee yli 22-vuotiaita; kaikki muut kilpailut ennen sunnuntain 2.7. ”pääkilpailuja”, käydään ikävuosien 9–22 välillä), sillä niiden käynnistyessä olemme molemmat takaisin Helsingissä.

 

 

Tänä vuonna Keihäskarnevaalit-tapahtumalla on erityisluonne Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tähän liittyen Keihäskarnevaalien ohjelmassa on useita Suomi 100 -teemaan liittyviä osioita ja toimenpiteitä, joiksi tapahtuman nettisivuilla luetellaan ainakin:

 

  • Tavoitteena 100 harjoitusheittoa jokaiselle nuorelle keihäskoulun aikana.

  • 100 metrin keihäskilpailu eli oikean ja vasemman käden heiton yhteenlaskettu tulos. Yli 100 metrin tulokset palkitaan.

  • Keihään juhlaa yli 100 vuotta -tilastoteoksen myynti Keihäskarnevaaleilla.

  • 100 valokuvaa suomalaisen keihäänheiton historiasta nähtävillä Keihäsmuseossa.

 

 

Ajatus etenkin lasten keihäänheitosta on kiehtova, sillä se rikkoo aiemmin fantasioimani hellenistiset maalailut suurenmoisen auringon alla koetuista keihäsurotöistä: tilalle putkahtaa harmonykorinemainen kohtaus yhdeksänvuotiaasta varsaraaja-tytöstä kimaltelevassa Robin-paidassa, mutta sydämessään 4,0 richteriä päättäväisyyttä ja riuhtaisemassa 400 grammaista alumiinikeihästä horisonttiin sellaisella voimalla, että tiedän mahdollisuuteni voittaa tätä kädenväännössä lähentelevän negatiivisia lukuarvoja.

 

Omituisista mielikuvistani huolimatta koko reportaasin pohjimmaisena tarkoituksena olisi saada selvennystä siitä, mikä tekee tästä antiikkisesta lajista niin tärkeän suomalaisille? Ja miksi juuri Suomi (kuten oikeastaan muutkin pohjoismaat) pärjäävät lajissa niin hyvin? Kysehän on alunperin hengissä säilymiseen, villipetojen metsästämiseen vaadittavasta taidosta (näinä päivinä näistä heidelberginihmisen kehittämistä alkutarkoituksista nyky-sapiens saa toisinaan muistutuksen, kun joku kilpakentällä päivystävä onneton ottaa heittokepistä niskaansa – kuten kävi Tero Pitkämäen tapauksessa vuonna 2007, kun hän onnistui huitaisemaan keihäänsä ranskalaisen pituushyppääjän Salim Sdirian oikeaan kylkeen. Asiaan tarkemmin perehtyessäni törmäsin lukuisiin vastaavanlaisiin tapaturmiin, jotka onnistuivat olemaan aina ensisijaisesti outoja ja vasta sitten traagisia, kuten vuonna 2016 USA:n Oregossa tapahtuneeseen onnettomuuteen, jossa Hood River Valleyn lukiosta juuri valmistunut Parker Kennedy sai keihään silmäänsä.)

 

”Tero Pitkämäen nimen olin toki monesti kuullut, joskin muistan vain ajatelleeni, kuinka osuva nimi 'Pitkämäki' keihäänheittäjälle onkaan, vähän samaan tapaan kuin 'Hannu Karies' hammaslääkärille.”

 

Niin, aivan aluksi, eli noin 400 000 vuotta sitten toisesta päästä teroitettua puukeppiä käytettiin eri puolilla maailmaa vain pistoaseena, mutta myöhemmin keihäitä alettiin myös heittää, jolloin kepakoihin ruvettiin myös liittää kivisiä kärkiä. Varsinaiseksi urheilulajiksi keihäänheitto kultivoitui kuitenkin antiikin olympialaisissa 708 eaa. osana viisiottelua. Kreikkalaisten urheilukeihäs oli kevyempi kuin sotakeihäs eikä siinä ollut metallikärkeä, jolloin se oli kehitetty yksinomaa kilpailua, siis pituusheittoa varten. Näistä ajoista eteenpäin keihäänheitto lajina sekä itse keihäs kokivat erinäisiä metamorfooseja, keihään tuotekehittely edistyi 1950-luvulla yhdysvaltalaisten Heldin veljesten johdolla niin kutsutuksi ”ilmarinnaksi”: keihäästä tehtiin aiempaa liitävämpi lyhyemmän ja kevyemmän kärjen ansiosta, ja seuraavan kerran keihäitä tuunattiin vuonna 1991.

 

Kun keihäänheitosta alettiin mittelöidä Euroopassa 1800-luvulla, keihäät olivat pituudeltaan noin 175 senttimetriä ja painoivat 1250 grammaa, kun ne nykyisin ovat painoltaan 600 grammaa naisilla ja 800 grammaa miehillä. Kyseisten painoluokkien lisäksi on olemassa nuorten kilpailuissa käytettävät 400 ja 700 gramman keihäät; 400 gramman keihästä heittävät alle 13-vuotiaat pojat ja alle 15-vuotiaat tytöt. Keihäänheitto ei päässyt ensimmäisiin nykyaikaisiin olympialaisiin kuitenkaan kuin vasta vuonna 1906. Säännöt eivät olleet vielä tuolloin vakiintuneet, ja heittotapoja oli pitkän aikaa kaksi: keihään keskeltä kiinnipitäminen sekä takapäästä kiinnipitäminen (selailtuani etukäteen keihaskarnevaalit.com-sivulta lataamiani pdf-tiedostoja, jotka käsittelivät keihäänheiton teknisiä yksityiskohtia ylpeällä pedanttiudella, sain jälleen tuta yksinkertaiselta vaikuttaneeseen liikerataan kätkeytyvien teknisten hienouksien moninaisuuden, joiden kurinalainen herkkyys saavat Bolšoin baletin näyttämään mutapainilta ja minut nostamaan kuvitteellista fedoraani niille haukansilmäisille tuomareille ja valmentajille, jotka näitä heittoteknisiä mikrohienouksia kykenevät ylipäänsä rekisteröimään).

 

 

Kun matkaa on jäljellä noin 10 minuuttia, näen ensimmäisen mopon koko bussireissun aikana, ärisevän sinisen kapistuksen, jonka selässä rönöttää kolme kypärätöntä esiteiniä, jotka yrittävät bussin kanssa kilpasille, mutta luovuttavat 7 sekunnin päästä, ja pärinä ja huutelu jäävät taakse. Mainitsen tämän siksi, että yhdistän mopoilevat teinit oleelliseksi osaksi pienten paikkakuntien miljöötä siinä missä traktorit, pellot ja somien huoltoasemien pullakahvitkin. Mopopojat ovat ensi merkki siitä, että nyt saavutaan maalle. Puut tien molemmin puolin ovat käyneet harvemmiksi ja lyhytkasvuisemmiksi, mutta ovat yhtälailla vihreitä niin kuin kaikkialla. Olen ehtinyt tihrustaa tulosteeni kutakuinkin läpi, mutta sen sijaan että ymmärtäisin lajia yhtään paremmin, pidän sitä nyt aivan mahdottoman kimuranttina, jonkinlaisena kepinviskomisen kvanttikenttäteoriana.

 

Mihin minä olen mennyt lupautumaan!

 

 

”Syöt kaiken minkä otat”

 

Onnikasta ulos loikatessa vastaan tulvahtaa ideaali agraarilehahdus (joskaan nämä lehahdukset eivät mitenkään asuttaneet Pihtiputaan ilmanalaa, vaan esiintyivät ennemminkin sektoreissa, kuten panimme kuvaajan kanssa sittemmin merkille kuljeskellessamme ”Mäkäräis-Metropoliksi” nimeämässäni lähimetsässä puhumassa delfiineistä.) Jatkamme puolen kilometrin matkan jalkaisin Pihtiputaan koululle, missä ilmoittaudumme akkreditointipisteellä.

 

Pihtiputaan koulun eteen on tökätty maitokahvin värinen kyltti, jossa lukee Javelin school OFFICE. Neljä vanhemmanpuoleista naista katsoo meitä pitkään ja ymmärtämättä, mitä me oikein haluamme, kunnes selitämme olevamme ”ne Veikkaus-tyypit”, jolloin naiset rävähtävät käkätykseen ja pahoittelevat hämmennystään: me kun näytimme heidän mielestämme niin erikoisilta (yksi naisista jopa kysyy minulta, hetken mustia pillifarkkujani tapitettuaan, onko minulla sukkahousut jalassa). Kello lähenee puolta kuutta illalla, eikä ohjelmaa tälle päivälle ole enää jäljellä kuin noin kello kahdeksaan asti. Meitä kehotetaan kuitenkin syömään ensin jotain koulun ruokasalissa. Tarjolla on lihakeittoa ja ruisleipää, ei vegaanivaihtoehtoja, joten tyydyn noukkimaan lautaselleni kasan kurkku- ja tomaattiviipaleita, jotka syön vesilasillisen kanssa valokuvaajan ryystäessä tyytyväisenä hailakkaa lihakeittoa, jonka tuoksu palauttaa minut sekä perverssillä tavalla että todellisuudessa takaisin kouluruokalan penkille.

 

 

Viereiseen puupaneeliseinään on maalattu suurin valkoisin kirjaimin ”ANNA KAVERILLE RUOKARAUHA”, ”MAISTA KAIKKEA”, ”HILJAISUUS!”, ”SYÖT KAIKEN MINKÄ OTAT”. Kehotusten alle on liimailtu vessapaperirullista taiteiltuja kämmenen kokoisia perhosia. Ruokailun jälkeen yksi akkreditointipisteen naisista ajaa meidät autollaan nelostien varrella sijaitsevaan Neste Niemenharjun matkailukeskukseen, tuohon kuuluisaan maailman kauneimpaan huoltoasemaan, jota vastapäätä majapaikkamme on. Guesthouse, joka on majapaikkamme virallinen nimitys, toimi aikanaan tuulimyllynä, joskin matalan rakennuksen myllymenneisyydestä muistuttaneet siivekkeet on jo poistettu osana palokunnan paloharjoitusta. Parkkipaikalla jäämme hetkeksi ihmettelemään Nesteen päärakennusta, jolloin minun on myönnettävä, ettei mainos täyttä puppua ollut: huoltoasema on kaunis, ei mikään Taj Mahal tietenkään, mutta noin huoltoasemaksi. Se on hieman kappelimainen rakennus, joka kohoaa mustana ja hohtelevan valkoisena vasten safiirinsinistä taivasta.

 

Vastaanottotiski sijaitsee päärakennuksessa, eli huoltoasemalla Kotipizzan ja Scan Burgerin yhteydessä, joiden kassalta iloinen nainen siirtyy sulavasti 1,5 metrin receptionin taakse ilmoittaen samalla puoli-härskisti käyvänsä Kotipizzan ja Scan Burgerin puolella ”ainoastaan vieraissa”, ja että hoitaa pääasiassa receptionia. Avaimet saatuamme viemme laukut pikaisesti yhteiseen huoneeseemme ja palaamme saman epävirallisen kyyditsijämme matkassa Pihtiputaan koululle, jonka takana sijaitsevalla keskusurheilukentällä itse kisat on järjestetty aina vuodesta 1983 lähtien.

 

Lue seuraava osa täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.