Alkuun
3.4.2018
teksti: Maarit Piippo, kuvat: Touko Hujanen

Elämä jatkuu – syövän kanssa tai ilman

 

Kun kuvataiteilija Marika Kaipainen sairastui parantumattomaan syöpään, hän päätti toteuttaa kaikki haaveet, joita oli aiemmin siirtänyt tulevaisuuteen. ”En ole antanut syövän määrittää identiteettiäni. Sairaus on vienyt minut elämän rajallisuuden äärelle ja auttanut ymmärtämään, miten ainutlaatuista kaikki on”, hän kertoo.

 

Edessä siinsivät lumihuippuiset vuoret ja Hardangervuonon syvä sinisyys, kun Marika Kaipainen avasi verhot residenssihuoneessaan Norjan Ålvikissa. Vuonossa uiskenteli lahtivalaita, pyöriäisiä ja hylkeitä, ja joka aamu hän käveli rannalle kuvaamaan aaltojen loiskintaa vedenpohjan kivien mosaiikkia vasten.

 

Öisin Marika nukkui ikkunat auki, ja hän eli lähes vuorokauden ympäri raittiissa ulkoilmassa. Vierailu taiteilijatalossa Norjan kauneimmalla vuonoalueella herätti Marikassa niin voimakkaan luontoyhteyden, että hän alkoi etsiä käsitteitä kokemukselleen. Esille nousi sana biofilia, joka tarkoittaa koko ihmiskunnalle yhteistä, geneettiselle pohjalle perustuvaa rakkautta luontoa ja kaikkea elävää kohtaan.

 

”Hengitin Hardangerin puhdasta ilmaa sisääni samalla kun tutkin ekologian ja biologian merkityksiä. Tuntui kuin askel askeleelta luonto olisi näyttänyt minulle merkkejään, onnekkaita sattumia, joita tulen työstämään vielä pitkään”, kuvataiteilija Kaipainen kertoo.

 

Biofiliasta tuli teema Kaipaisen näyttelylle vantaalaisessa Galleria K:ssa tämän vuoden helmikuussa. Biophilia in us, let’s keep in touch with Nature -kutsunäyttely toi esille huolen ihmisen aiheuttamista muutoksista luonnon tasapainoon.

 

Marikan vuorovaikutteinen teos oli nimeltään Muistotilaisuus, ja se kuvasti surua lumen ja jään katoamisesta. Teoksessa oli potkukelkka valkoisen harsokankaan päällä sekä kaksi valokuvaa veden valtaamista kaupunkimaisemista. Kuvien edessä paloi kynttilä niin kuin kuolleelle henkilölle hautajaisissa.

 

“Teos voisi olla muistokirjoitus myös itselleni”, Kaipainen sanoo.


 

Itsensä näköistä elämää

 

Marika oli juuri juossut elämänsä ensimmäisen maratonin ja tunsi olevansa parhaassa mahdollisessa kunnossa. Sitten vatsa alkoi oireilla ja Marika meni lääkärintarkastukseen. Tulos oli täydellinen yllätys – pitkälle edennyt munasarjasyöpä. Kasvainta löytyi tutkimus tutkimukselta yhä enemmän.

 

Rajusti etenevä syöpä vei hänet sairaalan teho-osastolle. Toivuttuaan hän päätti, että nyt on aika toteuttaa kaikki ne haaveet, joita siihen mennessä oli siirtänyt tulevaisuuteen.

 

”En ole antanut syövän määrittää identiteettiäni. Sairaus on vienyt minut elämän rajallisuuden äärelle ja auttanut ymmärtämään, miten ainutlaatuista kaikki on.”

 

Biofilia on kuvataiteilija Marika Kaipaiselle tärkeä sana. Se tarkoittaa koko ihmiskunnalle yhteistä, geneettiselle pohjalle perustuvaa rakkautta luontoa ja kaikkea elävää kohtaan.

 

Marika työskenteli tuolloin yhteisöpedagogina ja opiskeli taideterapeutiksi. Työ oli sosiaalista ja antoisaa, mutta hänestä tuntui, että hänen omin identiteettinsä ei päässyt toteutumaan.

 

“Koin voimakkaasti, että halua elää itseni näköistä elämää. Minulle se tarkoittaa työskentelyä taiteilijana. ”

 

Samaan aikaan, kun Marika aloitti kuvataiteilijan opinnot vuonna 2015, syöpä uusiutui. Sytostaatit heikensivät aistituntemuksia, eikä Marika enää pystynyt aistimaan, miltä vaikkapa kissan silittäminen tuntui. Kehoa särki, kunto heikkeni, hän oksenteli ja laihtui.

 

”Dokumentit tarjosivat keinon käsitellä surua ja tuskaa, ja samalla pystyin siirtämään oman kärsimykseni suurempaan mittaluokkaan. Minun ei tarvinnut itkeä vain omaa huonoa oloani, vaan koko maailman pahoinvointia.”

 

Unohtaakseen oman huonon olotilansa Marika aloitti luontodokumenttien katsomismaratonin. Hän etsi netistä kaikki mahdolliset ympäristökatastrofeista kertovat dokumentit ja eli mukana luonnon kärsimyksissä. Marika katsoi yhä uudestaan valokuvaaja James Balogin dokumentin Chasing Ice, jossa seurataan arktisten jäätiköiden dramaattista pienenemistä ilmastonmuutoksen vuoksi. Jääkarhun epätoivo jäälauttojen sulaessa tuntui läheiseltä.

 

”Dokumentit tarjosivat keinon käsitellä surua ja tuskaa, ja samalla pystyin siirtämään oman kärsimykseni suurempaan mittaluokkaan. Minun ei tarvinnut itkeä vain omaa huonoa oloani, vaan koko maailman pahoinvointia. Koen, että itku voi puhdistaa ja kirkastaa, se on kuin sielun suihku. Tunteiden pitäisi vaan antaa tapahtua eikä tukahduttaa niitä.”

 

Taide toi myös lohtua ja toivoa. Hoitojaksojen aikana Marika otti kotisohvallaan kuvia valon ja varjojen leikistä huoneessa, siitä miten kasvien rajat piirtyivät upeasti valoa vasten. Marika tunsi, että kauneuden kokemus kohotti ylös sairauden tilasta.

 

”Ne kuvat ovat todiste siitä, että olen vielä minä kaikesta huolimatta. Ne ovat muistiinpanoja terveestä itsestäni, kuin hiljainen julistus: I was here!”.


 

Taideterapiaa ja tunnetietoa

 

Marika on käsitellyt sairastumistaan taideterapiassa. Hän on piirtänyt kuvan kaljusta päästään, joka kääntyy katsomaan taaksepäin. Hän on piirtänyt sarjakuvaa, jossa hän oksentaa metsässä sankariviitta yllään. Eräässä kuvassa sankarihahmo nostaa kädet ylös ja sanoo: ”Olen sairauden tunnoton!”

 

Taideterapia on auttanut Marikaa kohtaamaan parantumattoman sairauden, ja samalla apu on heijastunut myös perheeseen. Marikan mies ja kaksi teini-ikäistä lasta ovat joutuneet käsittelemään syöpää ja sen aiheuttamaa epävarmuutta viimeisten viiden vuoden ajan.

 

Marika Kaipaisen mukaan myös vakavasti sairastuneen perheelle saisi olla tarjolla terapiaa. Hän itse on käynyt syvällisiä keskusteluja elämästä ja kuolemasta perheensä kanssa.

 

Hoitojaksojen aikana Marika on ollut avuton vuodepotilas, kuin kolmas lapsi. Syöpä tuo muutoksia arkeen myös silloin kun tauti ei ole päällä, sillä Marikan pitää välttää tilanteita, joissa flunssapöpöt voivat tarttua. Siksi lasten vanhempainillat ja koulujuhlat ovat jääneet käymättä ja lomamatkoja on soviteltu rauhallisempiin kohteisiin.

 

Marika kokee, että myös vakavasti sairastuneen perheelle saisi olla tarjolla terapiaa. Hän itse on käynyt syvällisiä keskusteluja elämästä ja kuolemasta perheensä kanssa. Hän on joutunut pohtimaan, mitä vastata tyttärelle, joka itkee: ”Et tiedä, miltä tuntuu, kun oma äiti kuolee!”.

 

”Sairauden keskellä tuo lause tuntui hirveältä kuulla. Kun syöpä ei ole päällä, olen voinut käydä asiaa läpi lasten ja mieheni kanssa. Onneksi taideterapeuttina olen oppinut käsittelemään myös toisten tunteita.”


 

Rakastamme sitä, minkä menetämme

 

Kun Marikan tytär oli 3-vuotias, hän ilmoitti kaupassa sianlihapaketti kädessään: ”Minä en syö tätä”. Kaipainen on ylpeä tyttärestään; kasvissyönti on äidille ja tyttärelle yhteinen ideologinen valinta, osoitus elämän kunnioittamisesta ja eläinrakkaudesta.

 

Sen vuoksi Marika kutsui Biophilia-näyttelyynsä ympäristöaktivismin idoleitaan. Mukana oli tiedetoimittaja Pasi Toiviainen, jonka Ilmastonmuutos. Nyt -kirja pohtii sitä, millaisen maailman nykyinen kulutuskäyttäytymisemme jättää seuraavalle sukupolvelle. Aihe koskettaa Marikaa syvästi, sillä hän ei tiedä, onko näkemässä lastensa elämää aikuisena.

 

”Toivon, että taiteeni aktivoi ihmisiä tekemään elintapojen muutos. Enää ei riitä pelkkä puhe ilmastonmuutoksesta, tarvitaan tekoja”, Marika Kaipainen sanoo.

 

”Taiteessa voi tunteen kautta tuoda esille sen, minkä tiede on todistanut. Haluan herättää ihmiset näkemään, mitä olemme menettämässä, kun tuhoamme luontoa. Toivon, että taiteeni aktivoi ihmisiä tekemään elintapojen muutos. Enää ei riitä pelkkä puhe ilmastonmuutoksesta, tarvitaan tekoja.”

 

Siksi Marikan näyttelyssä on mukana myös eläinaktivisti Kristo Muurimaan salaa ottamia valokuvia eläimistä tehotuotannon rattaistossa. Esillä on kuva, jossa henkihieverissä makaava sika katsoo suoraan kameraan lian ja ulosteen keskellä kolkossa tuotantohallissa. Monet kavahtavat Muurimaan valokuvia ja tapaa, jolla hän ottaa ne, mutta Marika kokee, että kyse on biofiliasta, elämän rakastamisesta.

 

”Minulle kuva on kunnianosoitus sialle, se antaa arvon sille, jonka elämää ei arvosteta. Taide on tehnyt minut rohkeaksi julistamaan sitä, minkä koen oikeaksi. Onko ihmiskunnalla vielä kykyä ja aikaa tehdä kaiken muutos?”


 

Aika toteuttaa haaveet

 

Biophilia-näyttelyn yhteyteen järjestämässään keskustelutilaisuudessa Marika yrittää hillitä liikutustaan. Hän kysyy Pasi Toiviaiselta, miten tämä käsittelee ilmastonmuutosta omien lasten kanssa. Toiviainen myöntää, että lapsia ei voi suojata todellisuudelta. Monet kirjan ennustuksista ovat toteutuneet, ja esimerkiksi Pohjoisnavan jääpeitettä ihmiskunta ei enää pysty pelastamaan sulamiselta.

 

Juuri näyttelynsä päättymisen aikoihin Marika sai kuulla, että syöpä on jälleen uusiutunut. Kontrollikäynnissä löytyi pieniä pesäkkeitä, jotka onneksi eivät ole vaikeissa paikoissa. Seuraavaa hoitojaksoa voidaan siirtää muutamalla kuukaudella, niin että Marika pääsee tekemään taiteilijamatkansa Islantiin.

 

”Tarvitsen taidetta kaiken hahmottamiseen. Elämä jatkuu, syövän kanssa tai ilman.”

 

Sinne hän haluaa viedä palan Suomen metsää, sitä mitä aavojen aukeiden maassa ei ole. Hän hiihtelee Helsingin hangilla ja valokuvaa havupuiden vihreää naavaa ja jäätynyttä jäkälää kallioiden kupeessa.

 

”Tarvitsen taidetta kaiken hahmottamiseen. Elämä jatkuu, syövän kanssa tai ilman. Matka Islantiin on eräs suurimmista haaveistani, ja se toteutuu pian. Vain omaan suhtautumiseensa voi vaikuttaa.”

 

Veikkauksen pelien tuotoista käytetään tänä vuonna lähes 240 miljoonaa euroa taiteen tukemiseen.