Alkuun
27.6.2016
teksti: Laura Friman

Erolapsi ei ole terapeutti

 

Kun vanhemmat eroavat huonosti, hinnan maksaa lapsi. Kurjalla erolla on kauaskantoiset vaikutukset lapsen itsetuntoon ja ihmissuhdetaitoihin.

 

Viime marraskuussa äiti ja isä riitelivät taas – niin kuin aina joulun alla. Vanhemmat yrittivät aluksi sähistä toisilleen salassa, mutta 17-vuotias Venla (nimi muutettu) ja pikkuveli kuulivat kyllä kaiken. Riidat loppuivat aina viimeistään vuodenvaihteessa, vaikka kodissa vallitsi yhä selittämätön, kummallinen ilmapiiri. Vanhemmat riitelivät aina samasta aiheesta: siitä, oliko äiti pettänyt isää.

 

Viime joulun riita oli pahempi kuin yksikään aiempi. Sen seurauksena äiti pakkasi kassinsa ja katosi kotoa kertomatta, minne. Venla kuuli, kuinka isä huusi puhelimeen raivokkaammin kuin koskaan. Seuraavana päivänä isä kertoi, että äidillä oli uusi mies. Äiti väitti puhelimessa toista, mutta kertoi, että ei ollut palaamassa enää kotiin.

 

 

”Lapsi täyttää tarinan tyhjät kohdat aina omilla selityksillään. Ne voivat olla paljon dramaattisempia ja pelottavampia kuin todellisuus.”

 

 

Ei ole ihme, että äkilliset tapahtumat aiheuttivat teini-ikäisessä Venlassa sekä hämmennystä että ahdistusta. Eroista ja vanhemmilta perityistä parisuhdemalleista kirjat kirjoittanut Marianna Stolbow kertoo, että vanhempien suhderiitojen kuunteleminen aiheuttaa lapsessa aina hätää ja pelkoa.

 

”Lapsi täyttää tarinan tyhjät kohdat aina omilla selityksillään”, Stolbow kertoo. ”Ne voivat olla paljon dramaattisempia ja pelottavampia kuin todellisuus.”

 

 

Kaunaa ja katoamistemppuja

 

Eron jälkeen ihan kaikki oli yhtäkkiä toisin. Pahinta oli, että isä ja äiti kiskoivat Venlan mukaan kriisiinsä. Äiti oli poissa ja vältteli yhteydenpitoa. Venla ei tiennyt, hävettikö tätä vai oliko äiti jostakin vihainen. Kun äiti vihdoin suostui sopimaan treffit, hän teki Venlalle oharit – useasti.

 

Isä taas yritti saada yhteyden äitiin Venlan kautta. Kun Venla lähti tapaamaan äitiä, isä seurasi perässä. Hän olisi tahtonut äidiltä selityksiä, joita ei ollut saanut. Kumpikin mustamaalasi toisiaan urakalla. Se on erotilanteissa melko yleistä – mutta ehdottoman huono ratkaisu, Marianna Stolbow sanoo.

 

 

”Jos kumpi tahansa vanhemmista päättää häipyä lapsen elämästä, lapsi kokee tulevansa hylätyksi.”

 

 

”Toisen vanhemman mollaaminen osuu aina lapsen itsetuntoon: olen huono, jos olen syntynyt huonoista. Minussa on mätää ainakin puolet. Huono itsetunto taas heijastuu aikuiselämässä kaikkeen – opiskeluista ja työelämästä parisuhteisiin ja perheeseen.”

 

Yhtä haitallista oli äidin katoamistemppu.

 

”Jos kumpi tahansa vanhemmista päättää häipyä lapsen elämästä, lapsi kokee tulevansa hylätyksi”, Stolbow sanoo. ”Se luo epävarmuutta tulevaan: mikä tahansa voi rikkoa minkä tahansa. Siitä seuraa muutoksia omassa käytöksessä sekä haurautta suhteessa muihin.”

 

 

Väärässä roolissa

 

Isän mielen vaimon lähtö veti matalaksi: hän lamaantui ja pötkötti sohvalla kuukausitolkulla. Venla joutui omaksumaan vanhemman roolin.

 

”Laitoin ruokaa, ulkoilutin koirat, siivosin kodin ja lohdutin isää. Jos lähdin viikonloppuna yökylään parhaalle kaverilleni, podin jo etukäteen huonoa omatuntoa.”

 

Lisäksi Venla piilotteli aktiivisesti omaa suruaan.

 

”Vedin maskin kasvoilleni. Ajattelin, että minulla ei ollut oikeutta murehtia: isällähän oli kuitenkin paljon vaikeampaa, kun yli 30 vuoden liitto oli päättynyt.”

 

 

”Laitoin ruokaa, ulkoilutin koirat, siivosin kodin ja lohdutin isää. Jos lähdin viikonloppuna yökylään parhaalle kaverilleni, podin jo etukäteen huonoa omatuntoa.”

 

 

Marianna Stolbow’n mukaan tämä Venlan reaktio kumpusi lapsen inhimillisestä halusta tulla hyväksytyksi vanhemmista huolehtimisen kautta.

 

”Lapsi myös tajuaa, että jos vanhempi prakaa, hän on tästä riippuvainen ja joutuu sen seurauksena ties minne. Siksi hän intuitiivisesti tukee ja kuuntelee aikuista, jonka tulisi osata hakea itselleen apua. Lapsen tehtävä ei ole tukea aikuista, vaan päinvastoin – kaikissa tilanteissa. Lapset kestävät kyllä eron, mutta terapeuteiksi he eivät halua.”

 

 

Uudet rajat

 

Venlan sinnittelyllä oli seurauksensa: vähitellen hänen omat voimansa hupenivat. Pelkkä sängystä nouseminen alkoi tuntua mahdottomalta. Keskittymiskyky lukion tunneilla oli tiessään. Venla tsemppasi kuitenkin pitkään: hymyili, vaikka tuntui hirveältä. Teki läksyt, vaikka tahtoi vain nukkua kellon ympäri. Piti kynsin hampain kiinni rutiineista. Isä kysyi, oliko kaikki ok. Kun Venla nyökkäsi, isä uskoi.

 

 

”Usein tekisi mieli vain huutaa, että ettekö te olisi voineet hoitaa tätä toisin. Opettelen nyt hiljalleen omien rajojen vetämistä. Minustakin pitää huolehtia.”

 

 

Lopulta Venlan oli tunnustettava olevansa ihan lopussa – mutta äidille, koska tämä oli vähemmän rikki kuin isä. Äidinkin oli tosin vaikea käsitellä kuulemaansa: hän oli lukossa eikä osannut käsitellä syyllisyyttään. Äiti osasi auttaa vain varaamalla Venlalle ajan paikallisen lastensuojelujärjestön Linkki-palvelusta. Säännöllinen keskusteluapu on auttanut Venlaa tapahtuneen käsittelyssä.

 

”Jo se, että pääsee setvimään tunteitaan ääneen, on tuntunut tärkeältä. Puolueettoman ja luotettavan keskustelukumppanin näkökulmat avartavat. Linkissä en joudu pelkäämään tuomituksi tulemista.”

 

Tästä huolimatta Venla on huomannut, että ero kummittelee mielessä kummallisillakin tavoilla.

 

”Usein tekisi mieli vain huutaa, että ettekö te olisi voineet hoitaa tätä toisin. Saan nykyään ahdistuskohtauksia, joiden aikana tuntuu, että kaikki on huonosti, kukaan ei tykkää minusta ja olen arvoton. Opettelen nyt hiljalleen omien rajojen vetämistä. Minustakin pitää huolehtia.”