Alkuun
20.4.2017
teksti: Marko Ylitalo, kuvat: Mikko Vähäniitty ja urheiluseurat

Ikä on vain numero

 

Vaikka urheilulajin aloittaa vasta aikuisiällä, voi silti kehittyä tarpeeksi hyväksi menestyäkseen kilpailuissa. Moottoripyöräilijä, jalkapalloilija ja muodostelmaluistelija kertovat, mikä heitä motivoi, vaikka huipulle ei enää yltäisikään.

 

 

”Ajan moottoripyörällä kilpaa niin kauan, kun en tule viimeisenä maaliin”

 

Maire Jäntti, 59:

 

Olin jo 30-vuotias, kun ostin ensimmäisen moottoripyöräni. Aluksi ajoin kilpaa jääradalla. Nyt ajan cross countrya, enduroa ja motocrossia, jonka aloitin vasta viime kesänä.

 

Olen halunnut oman moottoripyörän jo lapsesta lähtien, kun isäni kertoi ihaillen omistamastaan 1500-kuutioisesta sivuvaunupyörästä. Sodan aikana armeija otti sen käyttöönsä, mutta palautti ihan romuna. Perheessä oli paljon lapsia, joten uuteen pyörään ei ollut enää varaa. Isäni hankki mopon, jolla minäkin pääsin ajamaan. Kaikilla poikaystävilläni on ollut moottoripyörä, enkä ole muunlaisiin miehiin päin edes katsellut. Vihdoin kolmekymppisenä päätin toteuttaa omat haaveeni.

 

Ajamisen lisäksi olen muun muassa toiminut maajoukkueen joukkueenjohtajana ja valmentanut miestäni, joka on kolmesti voittanut enduron suomenmestaruuden. Kuopuksen syntymän jälkeen pidin taukoa muutaman vuoden ajan, kunnes pari kaveriani kysyi minua mukaan joukkueeseen Slovakian MM-kilpailuihin. Ostin uuden pyörän, ja sillä tiellä olen edelleen. Välillä olen joutunut loukkaantumisten takia olemaan ajamatta.

 

Täytän tänä vuonna 60, ja olisin halunnut osallistua Päijänteen ympäriajoon, mutta rikoin polveni harjoitellessani kisaa varten. Osallistuin siihen ensi kertaa, kun täytin 50. Silloin olin vanhin nainen, joka reitin on koskaan ajanut. Ainoastaan kuusi naista ennen minua oli osallistunut ympäriajoon, vaikka kilpailua on järjestetty jo 90 vuoden ajan. Silloin päätin, että ajan Päijänteen ympäri seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin. Se ei nyt sitten onnistunutkaan, mutta olen jo ilmoittautunut ensi kevään kisoihin.

 

"Ajoni on kaunista, mutta kaasua pitäisi olla enemmän. Ei vain uskalla enää", sanoo Maire Jäntti, 59-vuotias endurokuski.

 

Harrastajia kyllä löytyy, mutta harva nainen osallistuu kilpailuihin. Minusta se on vaan ihanaa ajaa kilpaa. Minua ei yhtään kiinnosta ajaa kadulla, vaan haluan ajaa maastossa. Se antaa niin paljon. Lajissa on hirveästi haasteita, joista selviäminen tuo tyydytystä. Enduroa ei voi edes ajaa, ellei pidä fyysisestä kunnosta ja lihashuollosta hyvää huolta ja elä säännöllistä, terveellistä elämää. On pakko pysyä tosi hyvässä kunnossa, että pystyy viemään pyörää. Luulen, että olen sen ansiosta saanut hidastettua omaa vanhenemistani.

 

Ikävä kyllä ikä on tullut siinä mielessä vastaan, ettei enää tule ajettua yhtä kovaa. Sen jälkeen kun täytin 50 vuotta, vauhtini tippui selvästi. Olen tullut entistä varovaisemmaksi. Puut, kivet, kannot ja muut ovat alkaneet pelottaa, joten en uskalla kääntää kaasua niin kuin aikaisemmin. Joskus sitä huomaa ajavansa miljoonaa, mutta sitten oma ääni takaraivossa käskee hiljentämään ennen kuin sattuu tosi pahasti.

 

”Täytän tänä vuonna 60, ja olisin halunnut osallistua Päijänteen ympäriajoon, mutta rikoin polveni harjoitellessani kisaa varten.”

 

Monet muutkin vanhemmat ajajat sanovat tulleensa vanhetessaan varovaisemmiksi. Enduro on järkevien ihmisten laji, eikä se sovi kenellekään höyrypäälle. Ehkä se järki nostaa päätään sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee, tai sitten se on jonkinlainen suojamekanismi, joka käskee hiljentämään. Se harmittaa, koska ajotaitoni ovat kasvaneet valtavasti. Moni on sanonut, ja tiedän sen itsekin, että nykyään ajan teknisesti todella hyvin. Ajoni on kaunista, mutta kaasua pitäisi olla enemmän. Ei vain uskalla enää.

 

Ikääntymisen huomaa myös siinä, että palautuminen on hitaampaa kuin nuorempana. Täytyy myös treenata kahta kovemmin. Lajissa kuin lajissa on harjoiteltava enemmän kuusikymppisenä kuin kaksikymppisenä, jos aikoo pysyä yhtä hyvässä kunnossa. Onneksi olen pysynyt. Kuntotesteissä peittoan nuoremmat ihan mennen tullen. Siinä mielessä iästä ei ole ollut haittaa – ainakaan vielä. Aion kilpailla niin kauan, kun en ole viimeinen maaliin tulija.

 

 

 

”Kuinka paljon parempi jalkapalloilija olisin nyt, jos olisin aloittanut aiemmin?”

 

Raakel Koittola, 29:

 

Aloitin jalkapallon pelaamisen vasta neljä vuotta sitten, koska olen kotoisin Pohjanmaalta. Nurmossa pelattiin lento- ja pesäpalloa sekä harrastettiin yleisurheilua, mutta jalkapallo ei ollut meidän laji. Kouluaikoina urheilu ei muutenkaan ollut juttuni, sillä harrastin musiikkia, lauloin kuorossa ja soitin alttoviulua.

 

Aloitin lajin, kun pääsin valmistumiseni jälkeen töihin eduskuntaan. Siellä toivotettiin tervetulleeksi Palloliiton höntsävuorolle. Se kuulosti tosi kivalta, ja varmistin vielä ylivahtimestarilta, että voinko varmasti tulla, vaikka en osaa mitään. Siitä se sitten alkoi, ja tajusin, että pidän jalkapallosta todella paljon. Mukana oli ihmisiä, jotka ovat pelanneet aikoinaan ihan ammatikseen. Onhan se siistiä, kun potkaisee pallon jonkun sellaisen längistä.

 

”Kun aloitin työt HIFK:ssa, ihmettelin, miksei seurassa ollut lainkaan naisjalkapalloilua. Sitä ei vaan ollut, joten perustin sen viime vuonna.”

 

Kun Parempi kuin Beckham -elokuva tuli vuonna 2002, muistan ajatelleeni, kuinka siistiä olisi päästä pelaamaan jalkapalloa ihan tosissaan jonain päivänä. Se ei ollut suurin haaveeni, mutta jalkapallo kiehtoi, koska se oli niin miehinen ja miehille kuuluva laji. Elokuvassa vähäteltiin naisia, ja halusin itsekin päästä näyttämään, ettei jalkapallon pelaaminen ole naiselle sen ihmeellisempää kuin miehelle.

 

Kun aloitin työt HIFK:ssa, ihmettelin, miksei seurassa ollut lainkaan naisjalkapalloilua. Sitä ei vaan ollut, joten perustin sen viime vuonna. Nyt meillä on kolme joukkuetta, joissa pelaa yhteensä yli sata naista neljännessä ja viidennessä divarissa. Joukkueissa on mielettömän hyviä pelaajia. Meillä on kolmet treenit viikossa, minkä lisäksi käyn edelleen eduskunnan höntsävuorossa.

 

Tänä vuonna olen pelannut HIFK:n Stadin Mimmien Red -joukkueessa hyökkääjän pelipaikalla ja tehnyt jo kolme maalia. Kilpailuvietti iskee aika helposti, mutta tärkeintä on nauttia pelaamisesta ja se, että joukkueessa on hyvä henki.

 

HIFK:n Stadin mimmit Red -joukkue.

 

Nautin enemmän lajista, kun saan pelkän harrastelemisen sijasta pelata matseja tosissaan. Vaikka tekniikkani ei ole lähellekään täydellinen, osaan juosta oikeisiin paikkoihin. Pesä- ja lentopallossa harjaantunut pallosilmä auttaa hahmottamaan, mihin kannattaa syöttää ja liikkua. Höntsäily on kivaa, mutta haluan olla lajissa kuitenkin hyvä. Siitä tulee valtava onnistumisen tunne, kun joku syöttää täydellisen pallon ja jatkan sen maaliin. Se motivoi, kun huomaan pystyväni siihen ja osaavani pelata. Ei haittaa, vaikka ei olekaan täydellinen, kunhan vain taistelee tilanteet loppuun saakka. Rakastan joukkuelajeja, koska niissä syntyy vahva yhteishenki.

 

Ikä tekee sen, että on pakko huoltaa enemmän omaa kehoa ja kuunnella itseään. Aluksi kävin pakonomaisesti kaikissa mahdollisissa treeneissä, mutta pointti ei ole olla todella hyvä juuri yhtenä päivänä, vaan pitää ajatella pidemmälle ja pyrkiä siihen, että on hyvä koko viikon tai ensi viikon, kun on peli. Ikääntymisen myötä osaan ajatella fiksummin.

 

Nilkat ja lonkat meinaavat välillä prakata, mutta täytyy vain huolehtia kehostaan paremmin. Kun ei ole lapsesta asti pelannut tosissaan, niin oikeanlainen mentaliteetti on pitänyt opetella. Vaikka peruskuntoni on aina ollut kova, tosissaan pelaaminen vaatii sinnikästä treeniä. Syöttöä pitää harjoitella tuhat ja toiset tuhat kertaa, että se onnistuu täydellisesti. Sen oppiminen on ollut ehkä vaikeinta. Mitä enemmän treenaa, sitä paremmaksi peliäly kasvaa. Tekniikan kehittymisen myötä pelaamiseen on tullut rauhallisuutta ja harkintakykyä – kentällä näkee enemmän vaihtoehtoja, miten pelata palloa.

 

Luulen, että siitä on ollut pelkästään hyötyä, että olen aikaisemmin harrastanut aivan erilaisia lajeja. Treeneissä ei ole sellaista painetta, että minun pitäisi olla paras. Joukkueissa on mukana monia, jotka ovat pelanneet jo lapsesta saakka jalkapalloa. Ehkä se askarruttaa, olisinko voinut tulla todella hyväksi pelaajaksi, jos olisin aloittanut lajin paljon aikaisemmin. Nauttisinko silloin vielä enemmän? Toisaalta minulla on silti aikaa pelata vielä vuosikymmeniä.

 

 

 

”Muodostelmaluistelussa voi pärjätä, vaikka lajin aloittaa vasta aikuisena”

 

Maija Paukkunen, 36:

 

Olen kuulunut Team Ice Passion -muodostelmaluistelujoukkueeseen kaksi kautta. Sitä ennen olin harjoitellut aikuisten tekniikkaryhmässä vuoden ajan. Aloitin lähes nollasta, ja ensimmäisillä alkeistunneilla harjoiteltiin jarruttamista, kaatumista, sirklaamista ja kaaria. Muodostelmaluistelu on taitoluistelun joukkuemuoto. Liityin joukkueeseen, koska siinä pääsee kilpailemaan ja esiintymään. Se ei ole vain yksinäistä puurtamista, vaan yhdessä tekemistä.

 

Olen aina harrastanut liikuntaa monipuolisesti, mutta en ole aikaisemmin harrastanut joukkuelajeja. Halusin nimenomaan Team Ice Passion -joukkueeseen, koska harjoittelu on tavoitteellista, kuitenkin pilke silmäkulmassa. Kilpaileminen ei ole este rennolle tekemiselle ja aidolle innostukselle.

 

Kisakaudella harjoittelemme kaksi kertaa viikossa. Lisäksi käyn tekniikkatunneilla kehittämässä yksilötaitoja. Jos olisin aloittanut nuorempana, herkkyyteni olisi varmasti parempi. Huomaan kuitenkin jo kehittyneeni erittäin paljon lähtötasostani. On hyvin antoisaa saada onnistumisen kokemuksia ja huomata, että vielä yli kolmekymppisenäkin pystyy oppimaan uutta.

 

Team Ice Passion -muodostelmaluistelujoukkue. Kuva: Janne Koistinen

 

Kilpailemiseen motivoi se, että haluan haastaa itseäni. Tuntuu hienolta, että pärjäämme kisoissa ja parannamme joukkueena suoritustamme kauden aikana. Tänä vuonna olimme kansallisessa aikuisten sarjassa Suomen viidenneksi paras muodostelmaluistelujoukkue. Osallistuin silloin ensi kertaa loppukisoihin, joten menestys tuntui tosi hyvältä.

 

Haluan kehittyä niin hyväksi kuin minulla on mahdollisuuksia ja oppia lisää muodostelmaälyä, muodostelmaluistelun ”pelisilmää”. Se kehittyy vain luistelemalla yhdessä.

 

Harjoitusajat ovat usein aika myöhään illalla, ja seuraavana aamuna on yleensä työpäivä, joten palautuminen on välillä hidasta. Pyrin nukkumaan kunnolla treenejä edeltävänä ja niitä seuraavana yönä, sillä harjoitusten jälkeen keho jää vireystilaan ja mieli käy ylikierroksilla. Muuten ikä ei oikeastaan ole tullut vastaan.

 

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa seuratukea vuosittain noin neljä miljoonaa euroa. Tämä tuki maksetaan kokonaisuudessaan Veikkauksen pelien tuotoista.