Alkuun
1.4.2017
teksti: Kristiina Komulainen, kuva: Aapo Huhta

Itse tunnet itsesi parhaiten

 

Joka kerta, kun Kristiina Komulaisen tekee mieli neuvoa muita, hän katsoo ensimmäisenä peiliin. Inhimillisten Uutisten huhtikuun päätoimittaja on oppinut elämässään, että tarve neuvoa muita lähtee usein omasta epävarmuudesta.

 

Kävin hiljattain kävelyllä ystävän kanssa Hietaniemen rannalla eli Hietsussa. Oli kaunis kevätpäivä, pilvetön taivas ja tarkoitus nauttia talven viimeisistä rippeistä. Fiilisteltiin lähestyvää kesää ja kelailtiin kaikkea meren ja taivaan väliltä. Edettiin rannan tuntumaa ja samalla mittailin katseella kevätjään tilannetta. Mietin omassa päässäni, tunnenko tämän rannan virtaukset riittävän hyvin, kannattaako jäälle vielä astua.

 

Arvioin, että jää oli vielä paksua, kestäisi hyvin vaikka Seurasaareen asti. Jäällä käveleminen on eri lailla maagista ja vapauttavaa kuin vaikka metsässä tai rannalla oleilu. Siellä on jotenkin tyhjempää ja enemmän itsellä tilaa täyttyä. Siksi avara jää on aina ollut yksi tärkeistä paikoista itselleni, ja etenkin kevään hetket ovat siellä antoisia.

 

Kesken keskustelun ilmoitin ystävälleni, että menen nyt jäälle, se kestää. Ystäväni säikähti ja keskeytti minut. Hän sanoi, että jää ei kestä ja että minun on heti tultava sieltä pois. Häntä pelotti. Sanoin hänelle, että jää on arvioni mukaan kestävää, alla on tukevasti senttejä. Kysyin, mihin hänen arvionsa perustuu? Ei hän oikein itsekään tiennyt.

 

Kauempana tosiaan on suvanto, voi näyttää pahalta, mutta tiesin siellä olevan virtauksen. Kerroin, että olen pilkkijä-isän tyttö, sellaisen isän, joka on varhain lapsuudestani asti opettanut minua lukemaan jään kantavuutta. Hän on opettanut kunnioittamaan luonnon voimaa ja omapäisyyttä, mutta luottamaan hankittuun faktaan sekä itseeni.

 

 

Oma totuus ei välttämättä ole muiden

 

Jos olisin vaihtanut joka kerta kurssia elämässä, kun joku on minusta tai tekemisistäni jotain mieltä, olisi usein jäänyt oma sisäinen ääni kuulematta ja aika hemmetin monta hienoa juttua tekemättä.

 

Toki on ollut paljon tilanteita, kun toisten asettamat rajoitteet ja pelot ovat ohjanneet elämääni. Eräskin pidempi jakso lapsuudessa, kun minun ihmisyys haluttiin pelastaa ulkopuolelta annetun maailmankäsityksen kautta. Liuta uskoon hurahtaneita aikuisia käännytti omia ja muiden ”hukassa” olevia lampaita, mutta kukaan ei tehnyt sitä pahalla.

 

Omista peloista käsinhän he toimivat, ja ”totuudesta” tulisi sitä todempaa, mitä enemmän samassa jengissä olisi porukkaa. Minulla on siis lapsuudessa kokemus ääriuskontoon kuulumisesta ja myöhemmin matkasta siitä ulos omin voimin. Opettava kokemus kaikkiaan.

 

”Parhaat opettajat ovat niitä, joilla ei omasta mielestään ole juuri mitään opetettavaa, enemmänkin opittavaa.”

 

Mitään en siltikään vaihtaisi. Opin ainakin sen, että hauraimmat yksilöt saattavat kadottaa kovaäänisten kaakatuksen alla oman viisauden kuulemisen lähes olemattomiin. Samalla on tullut katsottua peiliin: kovapäisenä ja -äänisenä yksilönä on täytynyt olla varovainen, mitä viisauksia muille syöttää.

 

Silti hyviä neuvoja tai kyseenalaistusta pitää antaa ja ottaa vastaan. Kyse on siitä, mistä lähtökohdista asioita halutaan viedä eteenpäin – omista vammoista ja peloista käsin vai halusta olla parempi ja ehjempi yksilö. Parhaat opettajat ovat niitä, joilla ei omasta mielestään ole juuri mitään opetettavaa, enemmänkin opittavaa.

 

 

Olen hyvä

 

Olen päättänyt näin: joka kerta, kun minun tekee mieli neuvoa muita, katson ensimmäisenä peiliin. Mikä pelottaa ja mistä asiasta itsessäni en nyt pidä? Missä on oma kasvun paikkani? Pääsääntöisesti kyse on aina siitä, että minun itse pitäisi tykätä itsestäni enemmän, luottaa itseeni ja unohtaa ulkoa vastaan ottamani ajatukset ja säännöt – olenko sillä kertaa liian pakana, liian outo, liian laiha, liian energinen tai liian jotain. Minun pitää muistaa, että olen hyvä näin.

 

Oma ohjenuora kyseisissä hetkissä on se, että kohtelen itseäni niin kuin olisin halunnut kohdeltavan lapsena. Tietysti kompuroin tämän asian kanssa usein, mutta teen parhaani. Koetan muistaa myös armon itseäni ja muita kohtaan, ei tämä kuitenkaan mene edes vielä tokalla otolla purkkiin. Ei se helppoa ole, mutta armo on upea sana.

 

Se pelokas ystäväni, joka jätti jäällä kävelyn väliin, on todella okei just noin. Ei menty yhdessä jäälle, mutta mentiin pullalle ja kaakaolle mantereella. Ei huono, hyvä. Itse kävelin seuraavana päivänä jäätä pitkin Seurasaareen ja takaisin – keskenäni. Keskellä merta ei olisi ollut jalansijaa, mutta oma arvioni piti kutinsa, kevätjää kantoi enkä hukkunut.

 

Huhtikuun päätoimittaja

Kristiina Komulainen