Alkuun

Jos mä voisin

Luova ihminen irrottautuu normeista, rooleista ja totutusta. Hän heittäytyy ideaan tai tunteeseen epäonnistumisen pelosta huolimatta. Luovuuden puuskassa ihminen käyttää sisäistä kykyään vapautua välittömästä todellisuudesta. Siksi luovuus sykkii mitä vaikeimmissa olosuhteissa.

 

Sanotaan, että luova ihminen on vähän hullu. Yhteiskunta kannustaa luovuuteen, mutta rajoittaa hulluutta. Yhteiskunnalle mielenterveyspotilaat ovat rasite, heidän määränsä häpeä ja hoitonsa velvoite. Samalla kun kaupallistamme luovuutta, laitostamme hulluutta.

 

Suomessa yhteiskunta tarjoaa maailman mittakaavassa lähes parhaimmat lähtökohdat onnistuneelle elämälle. Silti kansakunta voi henkisesti pahoin. Milloin havahdumme huomaamaan, että normaalimme on psykopaattista?

 

Mielenterveysongelmat, kuten masennus, voivat olla oireita yhteiskunnan kyvyttömyydestä vastata kansalaisten tarpeisiin. Hulluiksi leimataan ne, jotka hengittävät herkkyydellä ja rehellisyydellä sisäänsä yhteiskunnan homeen ja reagoivat siihen. Kuinka moni meistä normaaleista suljettaisiin laitokseen, jos antaisimme itsellemme oikeuden ja vapauden reagoida ympärillämme näkemäämme pahoinvointiin? Hengitämme sitä huomaamatta kuin happea, olemme hiljaa ja homehdumme. 

 

On heitä, jotka huutavat, ja onneksi heitä myös moni kuulee. Pertti Kurikan Nimipäivät huutaa: Aina mun pitää. Sisimmässään he tietävät, että ei välttämättä pidä, vaikka joku aina vaatii. Ja se vituttaa.

 

Maailmalla kiertäessä kekseliäisyys pysäyttää. Kun materiaa ei ole, ihminen alkaa nojata henkiseen kapasiteettiinsa. Luovuudellaan pakolainen rakentaa thaimaalaisella kaatopaikalla perheelleen kodin. Roskasta tulee sekä työväline että elinehto. Roskasta syntyvät lasten leikkikalut, vaatteet ja koko perheen aamiainen. Kaatopaikalla elävät tekevät toiselle tarpeettomasta itselleen tarpeellisen.

 

Mielessäni käy usein kysymys: Mitä, jos mä voisin? Aloin kysellä sitä kuukausi sitten tuntemattomilta ihmisiltä eri paikoissa, ravintoloissa ja kaduilla. Moni vastasi, ettei tiedä, mitä tekisi. Kannustin miettimään: Se voi olla mitä vain! Jotkut palasivat takaisin. “Mä rakastelisin ruokatauolla!” “Mä kulkisin velhopuvussa!” “Mä viljelisin ruusuja!” "Mä halaisin tuntemattomia!" Kuinka harvoin annamme itsellemme luovan hetken ajatella, mitä me tekisimme, jos voisimme, tai jos meidän ei koko ajan pitäisi?

 

Roskasta eläminen on taloudellista luovuutta. Poliittinen luovuus on kykyä nähdä maailma sellaisena, kuin se voisi olla kymmenen tai sadan vuoden päästä. Se ei ehkä ole kustannustehokkuutta, julkisten palveluiden yksityistämistä, etuuksien leikkaamista, kaupallisuuden lisäämistä, koneellistamista, tuotannon ulkoistamista, ihmisoikeuksien kontrolloimista, orjuuttamista tai vanhusten ja hullujen laitostamista. Poliittinen luovuus on yksilön kykyä sanoa ääneen: Jos mä voisin, niin mä osallistuisin rakentamaan tasa-arvoisemman ja kestävämmän tulevaisuuden seuraaville sukupolville. Poliittinen luovuus on anarkiaa vallitsevalle politiikalle.

 

Luovuus on ideana ‘jos’, ja tekona ‘kun’. Luovuus on yhtäkkinen tarve, aivoista ulkomaailmaan lyövä salama, joka hajoittaa ja valaisee. Luovuus on vaarallista, koska se kipinöi ja kapinoi. Luovuus on voimakasta, ylimielistä ja ylpeä omasta äänestään. Se ei kysele, vaan toimii, koska sillä ei ole mitään hävettävää.

 

Kuva: Sabrina Bqain