Alkuun
25.9.2017
teksti: Janne Flinkkilä kuvat: Ville Malja

“Jos nuori tulee juttusille, silloin kuunnellaan”

 

Iso siilipää tarjoaa lämmintä kättä. Hän on Kari-Pekka Vehkaoja, Sotkamon seurakunnan nuorisotyönohjaaja, viisikymppinen virkamies, joka on pyhittänyt arkensa ja vapaa-aikansa sille, että sotkamolaiset teinit löytäisivät roolinsa elämässä.


 

”Sano Kassu vaan. Niin ne nuoretkin sanoo.”

 


Viime vuosituhannen lopulla Vehkaoja tutustui työssään Miika J. Norvantoon, joka oli elokuvista innostunut teinipoika. Vehkaoja seurasi sivusta, miten Norvanto halusi tehdä harrastuksestaan ammatin.

 

 

Vuonna 2006 Norvannolla oli jo oma tuotantoyhtiö. He juttelivat Vehkaojan kanssa ja keksivät yhteistuumin kokeilla, että entäpä jos nuorille perustaisi elokuvakerhon. Ideana oli koota porukka, joka kokoontuisi kerran viikossa tunniksi tai pariksi, tavoitteena tehdä lyhytelokuva. Kaksikko antaisi nuorille käyttöön ammattimaisen elokuvan tekemisen välineet, ja sen jälkeen nuoret saisivat kertoa tarinansa. Se, jos mikä, voisi olla mukavaa nuorisotoimintaa.

 

 

”Se osoittautui vahvaksi työmenetelmäksi. Nuoret tsemppasivat yhteisen päämäärän puolesta. Samalla he saivat väylän kertoa ajatuksistaan, kun he tekivät käsikirjoituksensa itse”, Vehkaoja sanoo.

 

 

Nuoret oikeisiin hommiin

 

 

Olemme reilun kilometrin päässä Sotkamon kirkolta, entisessä osuusmeijerin hallintorakennuksessa. Seinillä on julisteita Hollywood-leffoista Tatuun ja Patuun. Keväästä 2013 asti täällä on toiminut Kino Visio, paikkakunnan ensimmäinen elokuvateatteri. Sen toiminnasta vastaa nuorisoyhdistys Versova Puu.

 

 

Alakerran aulan ikkunoista avautuu näkymä Pirttijärvelle ja horisontissa siintävälle Vuokatinvaaralle. ”Uskaltaisin väittää, että tämä on Suomen komeimmalla paikalla oleva leffateatteri”, Vehkaoja sanoo.

 

 

Isännän ääni on ylpeä, mutta ylpeä sotkamolaisten kulttuurikeskuksestaan sietää ollakin. Jos tämä olisi teollisuuslaitos, puhuttaisiin suljetun kierron prosessista. Kaava on simppeli: 104 paikan elokuvateatteri toimii 360 päivää vuodessa. Lippu- ja oheismyyntituotoilla nuoret tekevät saman talon editointipajalla omia, ammattimaisesti tuotettuja lyhytelokuvia. Ne taas saavat talossa ensi-iltansa. Toisin sanoen leffateatteri on nuorten bisnes, jolla he rahoittavat oman harrastustoimintansa.

 

 

Nykyisin elokuvissa kävijöitä on noin 14 000 vuodessa. Se on mukava lukema 10 500 hengen paikkakunnalle, jolle koko elokuvissa käymisen kulttuuri piti luoda käytännössä tyhjästä. Paikallisten lisäksi teatteri palvelee Vuokatin turisteja ja ruokkii sitä kautta matkailuelinkeinoa.

 

 

Teatteri rakennettiin Suomen Elokuvasäätiön ja Sotkamon kunnan rahoituksella. Päivittäisiä rutiineja hoitaa ”KiVi-nuoriksi” kutsuttu parinkymmenen nuoren porukka. Palkattuja työntekijöitä on kaksi.

 

 

”Nuoria varten on täällä aina työntekijä paikalla. Tärkeintä on, että he kokevat tämän yhteiseksi paikakseen, jonka eteen tehdään oikeita töitä. Myydään lippuja, tehdään poppareita, lakaistaan lattioita, siivotaan vessat”, Vehkaoja kertoo.

 

 

Tunnin päästä on alkamassa syksyn ensimmäinen KiVi-nuorten kokous. Asialistalla on muun muassa käydä aikatauluja läpi: kenellä on milloinkin koeviikko, jotta leffateatterihommat eivät tule opiskelun tielle. Sitä ennen Vehkaoja on luvannut kertoa, miten hän sai sotkamolaisnuoret innostumaan elokuvakulttuurista ja miksi hän kokee sen niin hyväksi nuorisotyön metodiksi.

 

 

Opetellaan sitoutumista
 

 

Lyhytelokuvia on tehty nyt yhdeksän. Kussakin tuotannossa on ollut mukana 8–12 hengen tiimi. Ikähaarukka on ollut 16–18 vuotta, koska Vehkaojan kokemuksen mukaan sitä nuoremmat eivät vielä osaa luoda tarinoihin eri tasoja.



Vehkaoja ynnää, että vuosien varrella tuotantojen ydinryhmissä on ollut mukana satakunta nuorta. Lisäksi yksittäisissä kohtauksissa on saatettu käyttää kymmeniä avustajia. Koska toiminta sitouttaa myös vanhempia, projektit ovat koskettaneet jo kunnioitettavan isoa sotkamolaisjoukkoa.

 

 

Elokuvateatterin lippukassa pyörii nuorten vapaaehtoisten voimin.

 

 

Ensimmäisen kokeilun jälkeen Vehkaoja on jalostanut konseptia niin, että tekeminen aloitetaan viikonloppuleireillä. Ohjaajat lähtevät nuorten kanssa leirikeskukseen ideoimaan käsikirjoitusta, eikä mukana ole kuin tyhjää paperia. Tiedossa ovat vain ruoka-ajat, mutta muuten päivät täytetään luovalla tekemisellä. Tyhjän päälle heittäytyminen on haastavaa myös ohjaajille.

 

 

”Kun kaikki alkaa epämääräisyydestä ja epätietoisuudesta sekä nuorilla että meillä ohjaajilla, jokainen elokuva on samalla yhteinen seikkailu.”

 

 

Nuorisotyöntekijänä Vehkaoja on nähnyt, miten alati kiihtyvä ärsyketulva ja hektisemmäksi yltyvä elämänrytmi syövät nuorten keskittymiskykyä. Elokuvien tekeminen on hänen vastaiskunsa lyhytjänteiselle toheltamiselle.

 

 

”Joskus nuoret kysyvät ekassa tai tokassa kokoontumisessa, että joko sitä elokuvaa aletaan kuvata. Ei, ensin sitä käsikirjoitetaan neljä tai viisi kuukautta. Se opettaa sitoutumista. Jos haluaa onnistumisen kokemuksia, asioiden eteen täytyy nähdä vaivaa.”

 

 

Elämää ei voi aina hallita

 

 

Teini-iässä henkilökohtainen elämäkin on helposti suurta draamaa. Kun eletään oman identiteetin rakentamisen vuosia, monen kuukauden projektin varrella ehtii tapahtua paljon.


 

Yhdessä elokuvassa roolihahmoina oli pari, joille oli kirjoitettu suutelukohtaus. Näyttelijät seurustelivat myös tosielämässä. Kuinka ollakaan, matkan varrella heille tuli ero. Tuotanto piti silti viedä loppuun asti. Oli aikamoinen haaste pussailla exänsä kanssa kameroiden ja kuvausryhmän edessä.

 

 

Toisessa elokuvassa teemana oli se, että elämää ei pysty hallitsemaan. Tytön näyttelemä päähenkilö oli päättänyt valita tulevaksi miehekseen pojan, joka sitten kuoli lasketteluonnettomuudessa. Kuvausten välillä tyttö kaatuikin itse lumilaudalla ja löi päänsä niin kovaa, että kypärä halkesi.

 

 

”Onneksi ei käynyt sen pahemmin, mutta maskeeraajille tuli haastetta, kun tytöllä oli puoli naamaa turpeana. Elokuvan opetuksesta tuli totta: elämää ei todellakaan pystynyt hallitsemaan.”

 

 

Odottamattomien tilanteiden hetkellä nuoret tajuavat, että kun normaali tasapaino järkkyy, ihmiset tarvitsevat toistensa tukea. Vehkaoja on kouluttautunut myös erityisnuorisotyön ohjaajaksi. Hän toteaa, että jokainen meistä on ”erityisnuori” jossakin vaiheessa elämäänsä.

 

 

”Milloin tahansa voi tulla tekstiviesti, että joku läheinen on sairastunut tai kuollut. Äkkiä tarvitaankin kaveria viereen. Koska me kaikki tarvitsemme toisiamme, ihmisen elämään ei sovi egoistinen kukkoilu. Sellaisiin arvoihin yritän näitä meidän nuoria opettaa. Yhdessäoloon ja yhteisöllisyyteen.”

 

 

Sotkamo on valopilkku

 

 

Kainuuseen on iskostunut sitkeästi nälkämaan maine. On tilastollisesti totta, että maakunnassa nuorisotyöttömyys sekä siitä seuraavat nuorten toimeentulo-ongelmat ovat yleisempiä kuin muualla maassa. Samoin alkoholi- ja itsemurhakuolleisuus. Lasten ja nuorten kodin ulkopuolelle sijoittamista, väkivaltarikoksia ja päihtyneenä tehtyjä rikoksia on myös huomattavasti enemmän kuin Suomessa keskimäärin.

 

Sotkamon 10 500 asukkaalle lääniä riittää: väestötiheys on 3,96 henkilöä neliökilometrillä, kun esimerkiksi Helsingissä neliökilometrille asukkaita mahtuu liki 3 000.

 

 

Sotkamossa tilastot näyttävät kuitenkin valoisammilta kuin vaikkapa Joutilaat-elokuvasta tutulla Suomussalmella. Nuorisotyöttömyys ei ole yhtä suuri ongelma kuin muualla Kainuussa. Työttömiä työnhakijoita oli toukokuun lopussa jopa vähemmän kuin maassa keskimäärin.

 

 

Vehkaoja on katsellut Kainuuta vuodesta 1991 asti. Kainuusta hän sai ensimmäisen virkansa ja on sillä tiellä edelleen. Hänen mielestään sotkamolaisten nuorten pahin kipupiste on yksinäisyys. Se ei katso sosiaaliluokkaa vaan voi osua kohdalle, vaikka olisi hyvinvoivasta perheestä.

 

 

”Eihän Sotkamo ole päihteidenkään kannalta enää mikään lintukoto, mutta päihteiden käyttö on usein vain seurausta jostakin. Mielenterveysongelmatkin aiheutuvat usein sosiaalisista paineista.”

 

 

Syrjäseudullakin osataan

 

 

Aikuiseksi kasvavat ihmiset ovat aina etsineet paikkaansa yhteisössä ja hakeneet toisten hyväksyntää, sanoo Vehkaoja. Hänestä sosiaalinen media on tehnyt tästä raadollista. Kun eletään identiteetin löytämisen kannalta ratkaisevia vuosia, on liian helppo sortua ajattelemaan, että Instagram-tykkäysten määrä kertoisi omasta ihmisarvosta.


 

”Some on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia, joista vertaillaan, kuka on suosittu ja kuka ei. Meidän sukupolvemme ei tajuakaan, miten murskaavaa on, kun ei yllä samaan kuin toiset. Kun tippuu toisten porukoista, ne ovat rajuja kokemuksia.”


 

Viime vuosina elokuvatuotannot ovat auttaneet koko maakuntaa etsimään identiteettiään ja vahvistamaan itsetuntoaan. Kainuussa on kuvattu muun muassa Dome Karukosken Napapiirin sankareita ja Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta. Syksyllä Sotkamossa tulee ensi-iltaan Miika J. Norvannon tuottama ”ensimmäinen kotimainen supersankarielokuva” Rendel. Nuoret ovat päässeet seuraamaan tuotantoja aitiopaikalta. Muutama Vehkaojan leffatiimien entisistä jäsenistä opiskelee nyt alan ammattiin.
 

 

Sade Lukkarila, Eerik Huttunen ja Emma Kousa ovat leffateatteri Kino Vision vapaaehtoistyöntekijöitä. Kolajuomat kuuluvat pestin luontaisetuihin.

 

 

”Kainuu on voinut näyttää synkänpuoleiselta paikalta, eikä se kuva turhasta tule. Intoa ja valoa kyllä löytyy, kun näytetään, mitä täällä syrjäseudullakin osataan tehdä. Silloin nuorillakaan ei ole ensimmäisenä ajatuksena, että täältä täytyy lähteä muualle, jos haluaa saavuttaa elämässään jotakin.”
 

 

Konttorina koko kunta

 

 

Kino Vision aulaan alkaa valua nuoria yksi kerrallaan. Vehkaojan käpälä kohoilee juttelun lomassa, kun hän moikkailee pian alkavan kokouksen osallistujille.

 

Leffateatteri on nuorten yhdistystoiminnan keskipiste, mutta Vehkaojan konttorina on koko kunta. Elokuvien tekeminen on hänelle vain yksi työmenetelmä. Yhtä lailla hän kohtaa nuoria kaduilla Saapas-toiminnassa ja vie heitä Lapin-vaelluksille.

 

”Käytännössä minut tuntevat täällä kaikki”, Vehkaoja sanoo – eikä välttämättä juuri liioittele.

 

Sotkamossa on yksi yläaste ja lukio, joten nuorisotyön kohderyhmään kuuluvat ikäluokat on helppo kohdata kasvotusten. Tiiveintä yhteys nuoriin on rippikouluiässä. Lyhytelokuvia käytetään opetusmateriaalina rippikoulussa, ja ne palvelevat kristillistä kasvatusta. Elokuvatoimintaan suurin osa nuorista hakeutuu joko henkilökohtaisen kutsun tai kavereilta kiirineen sanan innoittamana.

 

Vehkaojalla ei ole käytännössä työaikoja. Jos nuori tulee juttusille, silloin kuunnellaan. Se on elämäntapa, joka täytyy hyväksyä. ”En minä voi ottaa kauppareissulle kylttiä, jossa lukee ’Olen lomalla – en puhu sinulle!’”, Vehkaoja sanoo ja nauraa. Nuorisotyö on Vehkaojan mielestä ihmissuhdetyötä. Se tarkoittaa nuorten rinnalla kulkemista.

 


”Jonkun kanssa kuljetaan lyhyemmän matkaa, jonkun kanssa useitakin vuosia. Samalla katsellaan yhdessä elämän suuntia. Totta kai välillä mietin ihmiskohtaloita, että mitäköhän sillekin kaverille tänä päivänä kuuluu, mutta ellen miettisi, olisin väärässä ammatissa.”

 

Kino Vision kovimpia kassamagneetteja ovat kotimaiset elokuvat ja lastenleffat, mutta ohjelmistossa pyörii myös uusimpia Hollywood-hittejä.

 

 

Lipputiskin luona käy jo kuhina. Kokous on alkamassa, ja sen jälkeen täytyykin jo alkaa valmistella illan näytöksiä. Vehkaoja hymyilee. Hän kertoo, mikä on ollut hänen työnsä paras palkinto.

 

”On hienoa, kun on tehty kymmenen hengen porukalla kuukausien projektia, eikä koko aikana ole ollut ainuttakaan poissaoloa. Silloin tajuaa itsekin että ollaan tehty tärkeää hommaa.”

 

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen myönsi Kari-Pekka Vehkaojalle vuoden 2017 nuorisotyön tunnustuspalkinnon. Se on huomionosoitus merkittävästä työstä nuorisotoimialalla. Palkinto on suuruudeltaan 10 000 euroa ja se myönnetään Veikkauksen tuotoista.