Alkuun
17.4.2017
teksti: Kristiina Komulainen, kuva: Aapo Huhta

Kaikki me olemme hyviä – ja pahoja

 

Oma rujouden ja kauneuden muovaama kokonaiskuva on helppo hyväksyä, kun ympärillä on rehellisiä ihmisiä, kirjoittaa Inhimillisten Uutisten huhtikuun päätoimittaja Kristiina Komulainen.

 

Ystäväni on poliisi, joka lukee parasta aikaa esimieskoulutuksen pääsykokeisiin. Hän tiputtelee viesteillä osuvia tekstinpätkiä lukemastaan, sellaisia, joita ajattelee minun haluavan kelailla. Viimeksi WhatsAppiini pamahti tämä sitaatti: ”On vaarallista kuvitella itsensä pelkästään hyväksi. Minussa paha on yhtä reaalista, kuin hyväkin. Eettiseksi haasteeksi muodostuu kyky selvitä oman pahuutensa kanssa ja minimoida sen haitalliset vaikutukset ympäristössä.” Katkelma on kirjasta Kutsumusjohtaja.

 

Let's face it, minussa elää tuon teorian mukaan kaikki maailman pahuus: viha, kateus, katkeruus, itsekkyys, mustasukkaisuus ja niin edelleen, lista on pitkä kuin nälkävuosi. Samaan aikaan minussa on myös lempeys, turvan tuominen, huomaavaisuus, solidaarisuus ja armo. Myös tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin.

 

Kaksi puolta, mutta kumpi niistä hallitsee minua? Kumpi susi voittaa?

 

 

Kauneus asuu isossa kuvassa

 

Vuosia lähelläni eläneet ovat nähneet matkan varrella monia puolia minusta, tilanteen mukaan milloin mitäkin. Sivusta katsottuna on ollut helpompi huomata minun kauneuteni tai rumuuteni siinä missä itse olen nähnyt läheisteni monet puolet vierestä käsin. Haastavaa on nähdä itse itsensä kokonaisuutena. Ehkä vielä sitäkin haastavampaa on lopulta vuodesta toiseen yrittää kynsin ja hampain korostaa omaa kauneutta ja yrittää piilottaa maton alle rujous. Jostain syystä ihmisyyteen kuuluu tarve esitellä itseään, kuin kiiltokuvaa.

 

Oman rehellisen kokonaisuuden myöntäminen ensin itselle ja sitä kautta ympäristölle ei ole helppo rasti vuosien näytelmäkerhoilun jälkeen. Se pelottaa ja ahdistaa, mutta vapauttaa ja palkitsee pitkässä juoksussa. Kyse on rehellisyydestä, antautumisesta sille, mikä on totta. Ja sitä paitsi, ei ole olemassa absoluuttista hyvää tai pahaa; silläkin on joku tarkoitus, että meissä elää myös se paljon peitelty musta puoli. Esimerkiksi vihalla on aikansa ja paikkansa.

 

”Silläkin on joku tarkoitus, että meissä elää myös se paljon peitelty musta puoli. Esimerkiksi vihalla on aikansa ja paikkansa.”

 

Otetaan esimerkkinä vaikka lapsuus. Millaisen henkilön sinä olisit halunnut äidiksesi: sellaisen, joka on aina kaikille tosi mukava. Joka ei laita edes silloin tikkua ristiin, kun omaa lasta kiusataan pihan leikeissä, päälle juotetaan kuravettä ojasta ja jätetään lopulta yksin itkemään ojan pohjalle. Tämä äiti olisi taas seuraavana päivänä silittänyt pihan paholaisten päätä ja tarjonnut korvapuustit kylkeen.

 

Vai olisiko sellainen äiti ollut paikallaan, joka tuoksuu mahdollisesti korvapuustilta tai vaikka kaksitahtibensalta välittämisen merkiksi, mutta tarvittaessa on valmis iskemään nyrkin pöytään osoittaakseen, missä kulkee hänen ja hänen jälkeläisten rajat. Joka olisi osoittanut pihan lapsille, että hänen lastaan ei kiusata, mutta tarvittaessa olisi myös pitänyt sinulle puhuttelun, jos olisitkin ollut yksi kuravettä juottaneista. Kumpi kielii todellisesta rakkaudesta, kumman kanssa sinun olisi ollut turvallista kasvaa?

 

 

Ulkoiset tien viitoittajat

 

Tein hiljattain sopimuksen erään uuden ystävän kanssa. Sovimme, että olemme alusta asti rehellisiä toisillemme, ja molemmilla on ystävänä velvollisuus toimia toisen peilinä: avata suu ja muistuttaa, jos huomaa toisessa olevan pahuuden tai tyhmyyden ottavan valtaa. Turvataan toistemme selustaa tarvittaessa ja kehutaan hyvistä asioista eli jeesataan viitoittamaan toinen toistemme polkua.

 

Kun ympärillä on rehellisiä ihmisiä ja itse antaa heille luvan olla rehellinen sanomisissaan, niin oma rujouden ja kauneuden muovaama kokonaiskuva on helpompi pitää kartalla. Itse niin usein tarttuu pieniin yksityiskohtiin omassa tekemisissään, eikä näe enää koko komeutta yksittäisiltä rypyiltä. Peiliä kun ei saisi tuijottaa liian läheltä, jolloin näkee vaan huokosia ja mustapäitä. Silloin kokonaisuus jää huomaamatta: kuka minä olen.

 

 

Paljonko on sopivasti?

 

Meidän kaikkien sisällä elää kaksi sutta, ja jo aikaisemmin kysyin, kumpi niistä vie voiton: hyvä vai paha. Se, kumpaa ruokimme enemmän. Se, kumpi saa enemmän virtaa osakseen. Luotettavilta ihmisiltä saatu palaute on äärimmäisen tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on se, miten puhumme itsellemme oman pään sisällä. Mutta myös sillä on iso merkitys, miten puhumme itsestämme muiden kuullen.

 

”Rujoilla ominaisuuksilla on aikansa ja paikkansa, kunhan pyrkii käyttämään niitä edistääkseen matkaa kohti parempaa maailmaa.”

 

Meidän suomalaisten perustaitoihin ei kuulu lähtökohtaisesti omien hyvien puolien ja tekemisten kehuminen, jolloin välillä käy myös niin, että meriitit ja ansaittu kiitos lipsuu viereiseen osoitteeseen, missä löytyy ehkä enemmän pokkaa, mutta vähemmän kunnioitusta muita kohtaan. Näissä tapauksissa itsekeskeisyyden sutta on ruokittu liian paljon, useimmiten ei kuitenkaan tietoisesti vaan asiat on vaan ajautuneet tiettyyn pisteeseen. Ketään ei voi muuttaa, mutta itse toimimalla toisin saattaa välillä vaikuttaa myös hyvällä tavalla ympäristöön.

 

Sillä on merkittävä vaikutus jokaisen omassa elämässä, että opimme kehumaan itseämme ääneen hyvistä puolistamme ja tarvittaessa olemaan napakkana, jos kehut meinaavat valua väärään suuntaan. En usko, että hyvyyden määrä on vakio; se on meistä kiinni ja siitä, miten ja milloin otetaan käyttöön myös rujot puolemme. Rujoilla ominaisuuksilla on aikansa ja paikkansa, kunhan pyrkii käyttämään niitä edistääkseen matkaa kohti parempaa maailmaa. Sopivasti on riittävästi.