Alkuun
27.10.2017
Teksti: Koko Hubara, kuva: Toni Härkönen

Kenen ääni ei kuulu syksyn kirjasadossa?

 

Esseisti Koko Hubara perkasi syksyn kirjasadon ja kertoo nyt, kenen ääni ei kuulu Suomi100-kirjallisuudessa.

 

Kamoon.

 

Tässä kiteytettynä kieltämättä pikkumainen ajatukseni selatessani läpi seitsemäntoista suomalaisen kirjakustantamon syksyn uutuuskirjakatalogeja.

 

Tänä syksynä ei ole ilmestynyt yhtään ei-valkoisen suomalaiskirjailijan kirjoittamaa kaunokirjallista teosta (en ole ihan varma miten Zinaida Lindén, jonka kirjan Rakkaus kolmeen appelsiiniin Into-kustannus juuri julkaisi, identifioisi itsensä eikä se minulle lopulta kuulukaan), ja käännöksiäkin ei-valkoisilta kirjailijoilta on yhteensä vain seitsemän – joista kolme naisten kirjoittamia.

 

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö kirjojen kansissa ja sivuilla olisi ei-valkoisia hahmoja tai etteikö julkaistaisi kirjoja joissa käsitellään meidän historioitamme ja kulttuurejamme, muiden kuin meidän itsemme kirjoittamina.

 

Mutta: Eikö voisi edes yrittää?

 

Alkuun huomautus: tämä ei tietenkään ole mikään tieteellinen tutkimus. Selasin katalogit läpi suhteellisen pintapuolisesti, enkä esimerkiksi (kuva)googlettanut kaikkia kirjailijoita, joita en ennestään tuntenut tai joiden valokuvaa tai taustatietoja ei kerrottu kirjamainoksessa. En ole lukenut moniakaan tänä syksynä julkaistuista kirjoista, enkä siis esimerkiksi tiedä, miten hyvin ja mistä näkökulmasta valkoiset kirjailijat käsittelevät ei-valkoisia hahmoja.

 

Voi aivan hyvin olla, että todellisuudessa ei-valkoisia kirjailijoita on enemmän kuin mitä tässä väitän ja että stereotyyppisiä, esimerkiksi eurosentrisiä käsityksiä toisintavia hahmoja ei ole syksyn kirjasadossa. Hyvän kirjailijan pitäisi kai osata luoda kertomuksia muunkinlaisista ihmisistä kuin itsestään, riippumatta omista taustoistaan.

 

Samaa pohtii WSOY:n asiaproosan ja tiedon kustantaja Henrikki Timgren:

 

“Voi miettiä, mitä enemmistö- ja vähemmistökirjallisuus oikeastaan tarkoittaa. Onko Colson Whitehead vähemmistökirjailija, koska hän on afrikkalaisamerikkalainen ja kirjoittaa orjuudesta? Olisiko hän vähemmistökirjailija, jos hän kirjoittaisi dekkareita, joiden päähenkilönä on valkoihoinen miesetsivä? Tekeekö homous ihmisestä vähemmistökirjailijan? Itse tarkastelen kirjallisuutta mieluummin sisältöjen kuin tekijöiden kautta: yksi kirjallisuuden tärkeistä funktioista on avata lukijalle sellaisia maailmoja ja näkökulmia, joihin hän ei reaalimaailmassa välttämättä koskaan tutustuisi. Usein nämä kirjallisuuden maailmat ovat jollain tavalla vähemmistöjen, syrjäytyneiden, syrjään jättäytyneiden tai jollain tavalla poikkeavien ihmisten maailmoja, ja näitä maailmoja luovat niin "vähemmistöihin" kuin "enemmistöönkin" kuuluvat kirjailijat. (Ja jo pelkästään demografisesti kaikki kirjailijat kuuluvat vähemmistöön)”, hän sanoo.

 

Mutta minä olen koulutukseltani yhteiskuntatieteilijä ja sattumalta ruskea ihminen, ja olen samaan aikaan kiinnostunut ja pakotettu katsomaan maailmaa valtasuhteiden ja sen kautta, millä tavalla juuri minun kaltaiseni ihmiset pääsevät toimijoiksi tässä maassa, enkä niinkään sen kautta mitä minunlaisistani ihmisistä kerrotaan muiden suulla. Olen kiinnostunut siitä, miten meidän äänemme pääsee kuuluviin.

 

Myös Timgren näkee nämä rakenteelliset kysymykset, etenkin kansainvälisellä tasolla: “Jos miettii käännösgenreä, alan kansainväliset rakenteet ovat painottuvat vahvasti Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Isoimpien kansainvälisten kustantamojen omistajat ja työntekijät ovat valtaosin valkoihoista keskiluokkaa, mikä väistämättä ohjaa myös kustannuspolitiikkaa ja sitä, millaista kirjallisuutta käännösmarkkinoille tarjotaan”, hän myöntää.

 

Ymmärrän kyllä, tämä on vaikea laji. Olen valmis lukemaan ”syytetyn” eduksi myös sen, että nyt vietetään Suomi100-juhlavuotta, minkä vuoksi myös uutuuskirjavalikoima on selkeästi painottunut sotavuosiin ja historian merkkihenkilöihin, jotka ovat olleet miehiä (esimerkiksi Timo Jutilasta, Spede Pasasesta ja Sedu Koskisesta on julkaistu kirjat tänä syksynä).

 

Se tosiasia ei kuitenkaan muutu miksikään, miten suhteeton edustus on. Valkoisia kirjailijoita on satoja. Minun kaltaisiani kirjailijoita ei ole oikeastaan yhtään.

 

Ilmiö on tuttu kaikkialta läntisestä maailmasta. Royal Society of Literature teki tänä vuonna kyselyn, jonka mukaan vain seitsemän prosenttia brittikirjailijoista on mustia, aasialaisia tai eri etnisyyksien sekoituksia. Se on lähes puolet vähemmän kuin heidän määränsä väestössä, joka on 13 prosenttia.

 

Yhdysvalloissa kirjailija, esseisti ja professori Roxane Gay kirjoitti muutama vuosi sitten, että lähes 90 prosenttia New York Times -sanomalehden arvostetulle kirja-arviopalstalle päässeistä teoksista on valkoisten ihmisten kirjoittamia. Nämä ovat usein niitä teoksia, joista tulee myyntimenestyksiä ja jotka päätyvät käännettäviksi ympäri maailman, myös Suomeen.

 

Yhdysvalloissa – missä noin 40 prosenttia väestöstä on ei-valkoisia – lähes 80 prosenttia kustannusalalla työskentelevistä ihmisistä identifioi itsensä valkoisiksi (ja naisiksi, mikä on myös mielenkiintoista), lähes 90 prosenttia heteroseksuaaleiksi ja reilusti alle 10 prosenttia vammaisiksi. Kustantaja Jason Lown mukaan luku on samassa suhteessa sen kanssa, miten paljon ei-valkoisten kirjoittamia ja muutenkin norminmukaisia kirjoja julkaistaan. Hänen mielestään suhdeluku kuvastaa yhteiskunnallisen keskustelun ja kulttuurikentän tilannetta laajemminkin.

 

***

 

Mutta takaisin Suomeen. Aloitetaan isoista kustantamoista.

 

Otava: Ei yhtään ei-valkoisen suomalaiskirjailijan kirjoittamaa kaunokirjallista teosta (jos lokakuussa ilmestyvää pokkariversiota Pajtim Statovcin viimevuotisesta Tiranan sydämestä ei lasketa). Sen sijaan kymmenen valkoista miestä ja kaksitoista valkoista naista ovat saaneet kirjansa läpi.

 

Käännöspuolelta löytyvät intialaisen Arundhati Royn kauan odotettu maailmanlaajuinen myyntimenestys, huikea Äärimmäisen onnen ministeriö, amerikankiinalaisen Tess Gerritsenin uutuusdekkari ja afrikkalaisamerikkalaisen nuortenkirjailija Angie Thomasin heti ilmestyttyään kulttimaineeseen noussut Viha jonka kylvät. Kaikki naisia, ei yhtään miestä. Yllättävää! Sen sijaan valkoisten miesten ei-valkoisista maista ja hahmoista – usein naisista – kirjoittamia kirjoja löytyy esimerkiksi Wilbur Smithiltä, Alexander McCall Smithiltä ja David Casarettilta.

 

Otavan tietopuolelta löydän Jaakko Hämeen-Anttilan teoksen Uusi islamilainen käsikirja sekä Barack Obaman elämäkerran.

 

Tammi puolestaan on julkaissut tänä syksynä seitsemän valkoisen miehen ja viisi valkoisen naisen kirjoittamaa kaunokirjallista teosta. Ei yhtään ei-valkoisen suomalaiskirjailijan kirjoittamaa kirjaa. Ainoastaan japanilaisen Haruki Murakamin Rajasta etelään, auringosta länteen on käännetty suomeksi. Tietokirjoissa on jalkapalloilija Shefki Kuqin elämäkerta, sekä kirja, joka käsittelee arabikevättä (valkoisten suomalaisten tekemiä molemmat). En ole ihan varma, mihin kategoriaan uusintalaitos Anne Frankin päiväkirjasta kuuluu, jos ajattelen ihonväriä, valtaa ja niin edelleen.

 

WSOY:n rosterissa on kuusi valkoista mieskaunokirjailijaa ja kaksi naista. Ei yhtään ei-valkoisen suomalaiskirjailijan kirjoittamaa kaunokirjallista teosta, ei myöskään käännöstä. Tuntemattoman sotilaan naishahmoja käsittelevässä antologiassa on vain valkoisia kirjoittajia, vaikka olemme mekin sitä joutuneet tankkaamaan lukiossa ja yliopistolla.

 

Gummeruksella on kolme valkoista mies- ja kahdeksan naiskirjailijaa, jotka kirjoittavat muun muassa transsukupuolisuudesta ja saamelaisuudesta (en tiedä mikä kirjailijoiden kosketuspinta aiheisiin on). Yhden valkoisen ihmisen kirjoittaman fantasiakirjan kannessa on nainen hijabissa, koska hijab, vähän niin kuin saamelaisten gákti ja Amerikan alkuperäisekansojen sulkapäähineet ovat fantasiaa eivätkä normaali, tosielämän vaate). Neljätoista valkoisen ihmisen käännöstä, vain indonesialaisen Eka Kurniawanin upea, maagisen realismiin genreen kuuluva Kauneus on kirous on ansainnut tulla käännetyksi. Yhden valkoisen miehen käännöskirjan aiheena näyttää olevan Afrikka.

 

Teos: Ei yhtään ei-valkoista suomalaiskirjailijaa, kolmetoista valkoista. Ei yhtään käännettyä ei-valkoista kirjailijaa.

 

Siltala: tietopuolelta löydän kirjan hollantilaisia kasvatustapoja käsittelevän kirjan Maailman onnellisimmat lapset, jonka toinen kirjoittaja on aasianamerikkalainen Rina Mae Acosta.

 

Johnny Kniga: pokkariversio vuonna 2016 ilmestyneestä Jonas Hassen Khemirin kirjasta Kaikki se mitä en muista. Siinä kaikki. Kaikki suomalaiset kirjailijat ovat valkoisia ja miehiä, ja heitä on pienehkölle kustantamolle kunnioitettava määrä, seitsemän.

 

Karisto: ei yhtään ei-valkoista kirjailijaa, ei kotimaista eikä käännettyä. Parikymmentä valkoista.

 

Minerva: elämäkerrat Abdirahim Husu Husseinista ja Muhammad Alista.

 

Docendo: elämäkerta Makwan Amirkhanista. Ei yhtään elämäkertaa ei-valkoisesta naisesta, yhdelläkään kustantamolla, ei suomalaista tai ulkomaalaista.

 

Atenalla, Bazarilla, SKS:llä ja Schildts & Söderströmilla: ei mitään.

 

Ainoa ei-valkoisen ihmisen kirjoittama runoteos joka tulee tältä vuodelta eteen on suomenruotsalaisen Förlaget-kustantamon julkaisema Adrian Pereran loistava White Monkey.

 

Kustantamo S&S:ltä on tullut ulos Cilla & Rolf Börjlindin dekkari, jonka kannessa on musta nainen ja pääosassa nigerialainen hädänalainen oleva tyttö nimeltään Folami sekä Suomirap-värityskirja, jonka kannessa on räppäri Gracias.

 

Into yllättää pienkustantamoista. Se on julkaissut alussa mainitun Lindénin lisäksi korealaisen Kyung-soon Shinin romaanin Jään luoksesi sekä ei-binäärisestä sukupuolesta kertovan tietokirjan Näkymätön sukupuoli.

 

Like Kustannuksellakaan ei ole yhtään ei-valkoista suomalaiskirjailijaa, mutta sen sijaan sillä on seitsemäntoista valkoista. On myös seitsemäntoista valkoisen ihmisen kirjoittamaa käännöstä ja yksi ei-valkoisen, bolivialaisen Rodrigo Hasbúnin. Like on kustantanut myös kirjat elsalvadorilaisesta naisvankilasta ja Suomen romaneista – molemmat valkoisten kirjailijoiden ja valokuvaajien tekemiä. Lisäksi on Marco Kososen matkakirja Mun Afrikka; matkakirja Sami Yaffan maailma sekä lukuisia musiikkikirjoja vain valkoisista artisteista ja bändeistä, koska niin, rock-musiikinhan keksivät valkoiset ihmiset. Löytyypä myös kirja Syyrian sodasta ja mustasta supersankari Cagesta kertova sarjakuva, jonka senkin ovat kirjoittaneet kaksi valkoista miestä.

 

Juuri kun olen turhautumassa totaalisesti, löydän Liken tietokirjallisuuden puolelta huumeparoni Pablo Escobarin elämää käsittelevän kirjan. Sen on kirjoittanut kolumbialainen Virginia Vallejo. Ja vihdoin: yksi ei-valkoisen ihmisen kirjoittama suomalaiskirja ja yksi ei-valkoisen ihmisen kääntämä teos, teknisesti ottaen kylläkin menneeltä keväältä. Mikä on ongelma? Se, että kyseiset kirjat ovat minun itseni kirjoittama esseekokoelma Ruskeat Tytöt ja Anu Partasen kanssa kääntämäni Roxane Gayn Bad feminist. Tämänkö pitäisi minulle riittää?

 

Lastenkirjojen puolella on muutama teos, joiden hahmoissa on ruskeita lapsia tekemässä ihan tavallisia asioita: Päiväkoti Heippakamu ja Reuhurinne-kirjat (Otava), Intiaan sijoittuva Unten puutarha ja monikulttuurista Suomea esittelevä Mennään jo naapuriin (Tammi), Auttamistoimisto Luna, jossa seikkailee muuan Yasmin (WSOY), vauvojen ensikirja Leikitään yhdessä, jonka kannessa on ruskea tyttö (Gummerus), sekä maailmanhistorian tärkeitä naishahmoja esittelevä Iltasatuja kapinallisille tytöille (Kustantamo S&S). Kaikki kirjat ovat valkoisten ihmisten kirjoittamia.

 

Ajattelen, että Suomessa ei ehkä ole lisäkseni toista ruskeaa äitiä, joka voi mennä illalla kotiin ja kertoa tyttärelleen kirjoittaneensa kirjaa. Millainen maailma se sellainen oikein on?

 

Herää muitakin kysymyksiä. Eivätkö kustantamot julkaise juuri sitä, mitä ihmiset haluavat ostaa? Onko se heidän vikansa, jos me emme halua ostaa muuta kuin valkoista kirjallisuutta koska koemme sen laadukkaaksi ja samastuttavaksi? Kustantamot harjoittavat kuitenkin lopulta liiketoimintaa, vaikka operoivatkin taiteen kentällä.

 

Päivi Koivisto-Alanko, Tammen suomennetun kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö vahvistaa epäilykseni. Hän toteaa, että yksinkertaisesti sitä tehdään, minkä uskotaan myyvän.

 

“Erityisesti näin on kaupallisen tarjonnan eli lähinnä dekkarien ja trillerien suhteen. Niissä seurataan kansainvälisiä trendejä, joista merkittävin on jo pitkään ollut pohjoismainen rikoskirjallisuus. Keltaisessa kirjastossa on variaatiota enemmän, ja vaikka sitäkin on alusta saakka hallinnut länsimaisuus ja angloamerikkalaisuus. Juuri Keltainen kirjasto on esitellyt muun muassa Toni Morrisonin suomalaisille. Vuonna 2017 julkaisulistallamme oli zimbabwelainen, turkkilainen, japanilainen ja valkovenäläinen kirjailija. Pyrimme kiinnittämään diversiteettiin huomiota, mutta tosiasia on, että käännöskirjallisuus on kallis laji kustantamolle. Kustannuspäätöksissä on otettava huomioon kirjailijan kansainvälinen tunnettuus ja mahdollinen myyntipotentiaali”, Koivisto-Alanko sanoo.

 

Henrikki Timgren WSOY:ltä näkee Suomen uniikkina kustannusalueena. “Esimerkiksi edellä mainitsemani Colson Whiteheadin Underground Railroad oli viime vuoden isoja hittejä Yhdysvalloissa ja voitti sekä Pulitzerin että National Book Awardin. Suomeksi kirjaa ei ainakaan toistaiseksi ole julkaistu, sillä – niin kovalta kuin se kuulostaakin – mustien historia Yhdysvalloissa ei yleensä kiinnosta kovin suurta lukijakuntaa Suomessa. Kaupallisten realiteettien ja kirjallisuuden moniäänisyyden välillä tasapainoilu onkin alalla ainainen jännite. On tärkeä muistaa, että potentiaalisesti vähempilevikkisemmän kustantamisen ehto on kaupallisesti kannattava kustannusohjelma”, hän sanoo.

 

Leena Balme WSOY:n suomennetun kaunokirjallisuuden puolelta huomauttaa, että isoihin kustantamoihin on viime aikoina syntynyt imprinttejä, jotka keskittyvät vain esimerkiksi afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Asia on siis muuttumassa, hitaasti kyllä, mutta ihan konkreettisesti.

 

Voi kuitenkin sanoa, että juuri nyt ja yhä edelleen kirjallisuus, kuten kaikki muutkin instituutiot yhteiskunnassa, heijastaa tosimaailmaa, missä kuuluvin ääni on edelleen valkoisilla cis-heteroilla (yleensä miehillä) ja tosimaailmaa, jossa kaikkien meidän muiden tarinat on joko vaiennettu lähes kokonaan tai annettu valkoisten taiteilijoiden inspiraation lähteiksi, ehkä lupaa kysymättä. Näin on, mutta tämä ei ole kustantamojen tahtotila.

 

Kustannuspäällikkö Hannu Harju Tammelta ja WSOYn kustantaja Anna-Riikka Carlson molemmat kertovat (sähköpostitse, kuten kaikki muutkin), että oletettavasti maahanmuuttajataustaisilta ihmisiltä tulee todella vähän käsikirjoituksia sisään.

 

Gummeruksen tiedottaja Jonna Tapanainen puolestaan toteaa, ettei heillä vain istuta ja odoteta käsikirjoituksia, vaan toimituksissa pohditaan ja etsitään jatkuvasti, mistä löytyisi kiinnostavia ja hyviä ei-valkoisia tai maahanmuuttajataustaisia kirjoittajia. “Skannaamme esimerkiksi toimittajia ja luemme juttuja eri taustan ihmisistä ja pohdimme, keihin voisimme olla yhteydessä. Julkaisisimme todella mielellämme enemmän hyviä ja kiinnostavia kirjoja muiltakin kuin kantasuomalaisilta”, hän kertoo.

 

Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö Emma Alftan kertoo, että he ovat kokeilleet uutta tapaa löytää nuortenkirjailijoita, jotka haluavat kertoa erilaisia tarinoita. He lisäsivät Angie Thomasin Viha jonka kylvät -teoksen suomennoksen loppuun viestin, jossa he kertovat etsivänsä vastaavanlaisia käsikirjoituksia lisää. “Ja haluamme niitä hirmuisesti lisää.”

 

Otavan kaunokirjallisuuden päälliköllä Antti Kasperilla on vastaus siihen, miksi ei-valkoisten kirjoittamia teoksia on edelleen niin vähän: “Se on aika selvää: Maahanmuutto on kansainvälisesti ottaen Suomessa vielä verrattain nuori ilmiö, ja esimerkiksi Ruotsissa ollaan tässä suhteessa ainakin sukupolven verran meitä edellä, englanninkielisestä maailmasta puhumattakaan. Käsikirjoitustarjontaa on meillä vielä kovin vähän. Olen varma että näemme tulevina vuosina ja vuosikymmeninä paljon lisää maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden kirjoittamaa kirjallisuutta myös Suomessa.”

 

Mutta kun me olemme olleet täällä aina. Saamelaiset ja romanit vuosisatoja, ensimmäiset afrikkalaistaustaiset jo 1800-luvulla, ja minunkin vanhempieni sukupolvi jo 30–50 vuotta. On ongelmallista, jos pystyn nimeämään jokaisen suomalaisen kirjan, jonka on kirjoittanut ei-valkoinen suomalainen. On ongelmallista, etten pysty nimeämään yhtään ei-valkoista kustannustoimittajaa, vaikka kirjailijana olen liikkunut kustannusmaailmassa viimeiset pari vuotta. On ongelmallista, jos ruskeana lukijana en kykene samastumaan kovin helposti kirjoihin, jotka on kirjoittanut valkoinen ihminen mutta jotka kertovat ruskean ihmisen todellisuudesta.

 

Tätä juttua kirjoittaessa törmään toimittaja Sunili Govinnagen The Guardianille kirjoittamaan artikkeliin, jossa hän kertoo, kuinka päätti eräänä vuonna lukea koko vuoden pelkästään ei-valkoisten kirjailijoiden teoksia ja katsoa mitä tapahtuu. Hän päätti haastaa itsensä etsimään kirjoja kaikista genreistä – niin chic litistä, nuortenkirjallisuudesta kuin sci-fistäkin – ja löysi lukemattomia uusia kirjailijoita, joista ei ollut aiemmin kuullutkaan, puhumattakaan hyvin kirjoitetuista ei-valkoisista päähenkilöistä, jotka eivät kaikki vain pohtineet “rotua”. Aluksi oli haastavaa, mutta sitten kirjoja alkoi löytyä vaikka mistä taustoista. Juttua lukiessani mietin, mitä kustannusalalle ja sen Govinnagen jutussa “kuvittelliseksi meritokratiaksi” kutsumalle rakenteelliselle harhalle tapahtuisi, jos me kaikki lukijat tekisimme samanlaisen lupauksen ensi vuonna.