Alkuun
24.8.2016
teksti: Hanna Jensen

Kiistelty sovittelu

 

Suomessa lähisuhdeväkivaltaa voi sovitella. Käytäntöä kritisoidaan voimakkaasti, mutta sovittelun parissa työskentelevät toivovat, että sovittelun avulla väkivalta loppuisi.

 

Sovitteluhuone Varsinais-Suomen sovittelutoimistossa, vanhan turkulaisen talon toisessa kerroksessa on kauniisti valaistu. Ovaalin neuvottelupöydän ympärillä on kahdeksan punaista tuolia. Seinällä on iso kukkataulu.

 

Siihen ”kauneus” loppuu.

 

Viime vuonna tässä huoneessa soviteltiin lähisuhdeväkivaltatilanteita 46 kertaa. Se oli noin puolet aloitteista, jotka syyttäjä tai poliisi teki. Väkivallan sovitteluprosessit johtavat osapuolten tapaamiseen harvemmin kuin muut sovitteluun ohjatut rikos- tai riita-asiat. Ne myös keskeytyvät useammin.

 

Tässä huoneessa on käsitelty henkisiä ja aineellisia haittoja, jotka uhrille on väkivallasta aiheutunut. Samalla rikoksen tekijällä on ollut mahdollisuus hyvittää tekoaan ja ottaa siitä vastuu. Tästä huoneesta on myös kävelty kesken sovittelua ulos, itketty ja huudettu.

 

 

Kuka soveltuu sovittelijaksi?

 

Johtavalla sovitteluohjaajalla Riku Laurilalla ja sovitteluohjaaja Daniela Sundellilla on vuosien kokemus lähisuhdeväkivallan sovittelusta. He kuuluvat Varsinais-Suomen sovittelutoimiston ammattihenkilöstöön.

 

”Sovittelu kulkee pitkälti osapuolten ehdoilla, mutta sovittelijat varmistavat, että käsittely on tasapuolista ja vuoropuhelu kunnioittavaa”, Riku Laurila sanoo. Lähisuhdeväkivallan sovittelijaksi pääsee, kun on ensin kouluttautunut sovittelutoimiston järjestämällä kurssilla sovittelijaksi ja sitten sovitellut noin viisi vuotta muunlaisia rikos- ja riita-asioita.

 

Sen jälkeen vielä Laurilan ja Sundellin kaltaiset, ammatikseen sovittelevat arvioivat kunkin halukkaan soveltuvuuden tehtävään. Kaikki eivät sovellu sovittelijaksi. Sovittelijan on oltava empaattinen ja rauhallinen. Hänen täytyy tietää, milloin kannattaa olla hiljaa ja milloin aktivoitua. Lähisuhdeväkivallan sovittelu on vaativaa. Siksi sovittelijoilla on mielellään myös yhteiskuntatieteellinen, kasvatustieteellinen tai sosiaalialan tutkinto.

 

Laurila ja Sundell ovat tietoisia kovasta kritiikistä, joka kohdistuu lähisuhdeväkivallan sovitteluun. Kritiikin mukaan sovittelun ei pidä koskaan korvata rikosprosessia, koska sovittelu heikentää uhrien oikeusturvaa ja aiheuttaa sen, että etenkään naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei oteta vakavasti rikoksena.

 

Laurila ja Sundell kertovat nyt, mitä ovaalin pöydän ympärillä tapahtuu.

 

 

Mikä lasketaan pahoinpitelyksi?

 

Kun poliisi arvioi, mikä lasketaan pahoinpitelyksi, se käyttää kokonaisharkintaa. Mutta karkeasti luokitellen Riku Laurilan mukaan näin: Avokämmenellä läpsäisy on lievää pahoinpitelyä ja nyrkillä iskeminen pahoinpitelyä. Jos on käytetty kättä pidempää tai potkittu maassa makaavaa, kyseessä saattaa olla törkeä pahoinpitely.

 

”Oikeusviranomaiset arvioivat kuitenkin jokaisen pahoinpitelyn erikseen”, Laurila sanoo. Lähisuhdeväkivallan sovitteluun pääsevät mahdollisesti pariskunnat, joilla yksittäinen riitatilanne on johtanut väkivaltaan ja joiden välillä ei ole toistuvaa väkivaltaa. Parisuhdeterrori, jossa väkivalta on arkipäivää, ei sovellu sovitteluun. Törkeitä väkivaltarikoksia ei siis sovitella.

 

Pöydän ääressä saattaa istua nuoria pariskuntia, joista toinen tai molemmat kertovat ehkä tönäisseensä, mutta eivät koe pahoinpidelleensä. He ovat niitä, jotka istuvat Sundellin mukaan neuvotteluhuoneessa usein kyyryssä, kauhistuneena tilanteesta, johon ovat joutuneet. ”Heidän kohdallaan on vielä toivoa, että he pystyvät muuttamaan tilannettaan”, Sundell sanoo.

 

Mutta ennen kuin päädytään sovitteluhuoneeseen, on täytynyt tapahtua seuraavaa. Osapuolet ovat ensin ilmaisseet esitutkinnassa halunsa sovitella asiaa. Sitten poliisi tai syyttäjä on lähettänyt tapauksen sovittelutoimistoon. Sovittelutoimistossa on tutkittu poliisin ja syyttäjän asiakirjoista, mitä on tapahtunut. Sovitteluohjaaja on ottanut asianosaisiin yhteyttä ja alkanut selvittää, mikä osapuolten näkemys asiasta on.

 

Myöntääkö – ja ennen kaikkea kokeeko – epäilty, että hän on tehnyt väärin? Vai kokeeko hän, että hän oli oikeutettu tekoonsa? Silloin sovittelulle ei ole edellytyksiä. Sovitteluohjaajien on vielä täytynyt varmistaa, että sovittelu on uhrin edun mukaista, osapuolilla on voimavaroja sovitteluun ja että kumpikin osapuoli on antanut vapaaehtoisen ja tietoisen suostumuksensa prosessiin.

 

Jos sovittelua ei tapahdu, syyttäjä vie asian useimmiten oikeuteen. Tosin syyttäjä voi viedä asian oikeuteen, vaikka sovitteluprosessi olisikin toteutunut ja sopimus osapuolten välillä laadittu.

 

 

Sovitteluhuoneen ovi on auki

 

Sovitteluhuoneessa Laurila ja Sundell keskittyvät konfliktiin, ei siihen, että toinen on epäilty ja toinen uhri. Ensin sovittelijat (joita on aina paikalla kaksi), tapaavat epäillyn ja asianomistajan erikseen. He miettivät yhdessä, mitkä ovat niitä asioita, joista olisi hyvä puhua ja mistä asioista ei puhuta. Suunnitellaan mahdollista yhteistä kohtaamista. Vasta muutaman viikon päästä saavutaan yhdessä neuvotteluhuoneeseen. Koskaan ei voi täysin ennustaa, mitä tapahtuu.

 

”Joskus pariskunnat ovat jo eronneet, ja heidän välinsä ovat kireät. Joskus taas osapuolet kertovat jo sopineensa, mutta kun alamme avata tilannetta, saatamme huomata, että todellisuudessa asioita ei olekaan puhuttu”, Sundell sanoo.

 

Lähisuhdeväkivallan sovittelu ei ole sovittelijoiden mukaan hymistelyä. Väkivaltaa ei vähätellä. Molemmat osapuolet joutuvat kuuntelemaan, mitä toisen näkökulmasta on tapahtunut. Niissä parisuhteissa, joissa väkivaltaa on, juuri kuulluksi tulemisen kokemus usein puuttuu.

 

Väkivalta sanallistetaan. Kuka löi, tönäisi tai tuuppasi. ”Välillä täällä itketään ja huudetaan. Joskus toinen osapuoli nousee ylös ja lähtee eteiseen rauhoittumaan. Siksi kerron aina ennen sovittelun alkamista, että ovi on auki”, Sundell sanoo. Asianomistajalla eli uhrilla on oikeus keskeyttää sovittelu ja peruuttaa suostumuksensa missä sovittelun vaiheessa tahansa. Siitä ei seuraa taloudellista haittaa, sillä sovittelu on maksutonta.

 

Sovittelu ei ole terapiaa. Sovittelijat eivät neuvo tai ohjaile ratkaisuja. He eivät ole asiakkaittensa asian asiantuntijoita. ”Parhaimmillaan rooli on passiivinen”, Laurila huomauttaa. Sovittelijat auttavat osapuolia löytämään konkreettisia keinoja, jotta seuraavaa kertaa ei tulisi. Vähemmän alkoholia, poistuminen tilanteesta, avun hakeminen, jos tilanne alkaa näyttää uhkaavalta.

”Tärkeä tehtävämme on saada osapuolet ohjattua tarvittaessa muihin palveluihin, kuten esimerkiksi terapiaan”, Riku Laurila sanoo. Mutta tärkein tehtävä olisi onnistua niin, että väkivalta osapuolten välillä loppuisi.

 

 

Kritisoitu sovittelumuoto

 

Pääseekö hakkaaja sovittelun takia helpolla ja välttää rangaistuksen, joka hänelle kuuluu? Suomalaista tapaa sovitella lähisuhdeväkivaltaa on kritisoitu voimakkaasti. Etenkin Vihreät Naiset, Amnesty Internationalin Suomen osasto ja Naisasialiitto Unioni ovat vaatineet tiukin sanoin jo vuosia, että sovittelusta luovutaan.

 

Jopa 30 prosenttia suomalaisista, 18–74-vuotiaista naisista on joutunut nykyisen tai entisen kumppanin väkivallan kohteeksi. Sovitteluun ohjatuissa lähisuhdeväkivaltatapauksissa 78 prosenttia tekijäksi epäillyistä on miehiä. Järjestöjen mukaan uhri ja rikoksen tekijä ovat tilanteessa epäsuhtaisessa valta-asemassa pelkästään lähisuhdeväkivallan dynamiikan takia.

 

Naisasialiitto Unioni totesi lausunnossaan pari vuotta sitten, että alistettuna ei voi neuvotella. Se katsoi myös, että lähisuhteissa tapahtuvalle väkivallalle on ominaista se, että väkivalta toistuu ja yltyy. Tekijä tyypillisesti katuu tekoaan väkivallan jälkeen, mutta tämä ei pysäytä väkivaltaa. Päinvastoin, väkivaltaiset teot toistuvat yhä useammin ja vakavampina. Muutamaa vuotta aikaisemmin Naisasialiitto Unioni oli todennut, että väkivallan tekijälle on etsittävä sovittelun sijasta hoitomuotoja ja kannustettava heitä osallistumaan väkivallan katkaisuohjelmiin.

 

Amnesty Internationalin Suomen osaston lausunnossa vuonna 2014 huomautettiin, että ihmisoikeusnäkökulmasta sovittelu ei voi olla kiertotie, jolla vältetään rikosoikeudellinen vastuu tai vähätellään sitä. Järjestön lausunnossa epäillään ensikertalaisuutta sovittelussa: Kuten uhritutkimuksista tiedetään, lähisuhdeväkivalta etenee usein asteittain vakavammaksi ja ensimmäinen lyönti johtaa hyvin harvoin siihen, että uhri ottaa yhteyttä poliisiin. Näin ollen on hyvin todennäköistä, että sovitteluun ohjataan myös toistuvaa lähisuhdeväkivaltaa. Järjestö on huolissaan siitä, että uhrit pakotetaan “riidanratkaisumenettelyihin” ja pitää sovittelua sopimattomana väkivaltatilanteisiin.

 

 

Ihminen, ei hakkaaja

 

On totta, että konkreettisella sovittelun hetkellä osapuolia kohdellaan neutraalisti. ”Jos epäiltyä kohdeltaisiin syyllisenä, ei keskustelua syntyisi. Niinpä sovittelijan näkökulmasta ainoa vaihtoehto on antaa tälle mahdollisuus saapua paikalle neutraalina”, Riku Laurila sanoo.

 

Laurila ja Sundell ovat kuulleet lukemattomia kertoja, kuinka epäilty on ollut huojentunut siitä, että hän on tullut paikalle hakkaajana mutta onkin saanut olla ”ihminen”. Kriisitilanteessa epäillylle on ollut sovittelijoiden mukaan merkityksellistä, että häntä on kuultu kyseenalaistamatta ja syyllistämättä.

 

Laurila ja Sundell ovat tietoisia lähisuhdeväkivaltasovitteluun kohdistuvasta kritiikistä ja näkevät sille perustelut. Heidän näkemyksensä mukaan kritiikki kuitenkin otetaan huomioon sovittelutoimiston prosesseissa. Tapaukset, joissa sovittelu järjestetään, valikoidaan tarkasti ja edellytykset arvioidaan huolellisesti, he sanovat.

 

He ovat samaa mieltä siitä, että epäillyn on kannettava vastuu teostaan. ”Saattaa olla, että epäilty on jo lähtökohtaisesti kauhuissaan teostaan, eikä välttämättä katso edes itse voivansa saada tekoaan ikinä anteeksi”, Laurila miettii.

 

Laurila ja Sundell näkevät sovittelun hyvänä puolena sen, että sovittelun ansiosta väkivaltaan kuitenkin puututaan ihmissuhteiden tasolla. Jos rikos menee suoraan oikeuteen, rangaistus saatetaan antaa kirjallisesti ilman, että osapuolien on ollenkaan täytynyt käsitellä asiaansa käyttäytymisen tasolla, he miettivät. ”Silloin on hyvin mahdollista, että asiaa ei käsitellä osapuolten välillä millään tavalla.”

 

Yhteiskunnan näkökulmasta rangaistuksella on merkitys. Silloin osapuolina ovat valtio ja syyllinen. Sovittelun näkökulmasta tavoitellaan sitä, että väkivalta loppuisi. Sundell ja Laurila eivät näe sovittelua helppona lähisuhdeväkivallan osapuolille. ”Ei ole missään nimessä helppoa tulla puhumaan tällaisista asioista kahden vieraan ihmisen eteen”, Laurila sanoo.

 

 

Onko sovittelu oikeudenmukainen

 

Osapuolet usein allekirjoittavat sovittelun lopputuloksena käyttäytymissopimuksen. Paperille kirjoitetaan, miten osapuolet aikovat jatkossa ehkäistä väkivaltaa ja kirjataan, kuinka osapuolet lupautuvat esimerkiksi hakemaan apua, jos tilanne uhkaisi edetä väkivaltaiseksi. Sopimukseen voi sisältyä myös anteeksipyyntö, teon hyvittäminen sekä aineelliset vahingonkorvaukset, kuten lääkäri- ja sairaalakulut, korvaukset kivusta ja särystä sekä omaisuudelle aiheutetut vahingot.

 

Mutta Naisasialiitto Unionin lausunnon mukaan väkivaltarikosta ei voi hyvittää pyytämällä anteeksi tai lupaamalla, että teko ei toistu. Väkivallassa ei ole mitään anteeksi annettavaa ja soviteltavaa, vaan kyseessä on rikos, jonka selvittäminen kuuluu aina oikeuslaitokselle. Sovittelu kuitenkin vähentää tapausten etenemistä oikeusistuimeen, mikä aiheuttaa vakavaa huolta lähisuhdeväkivallan uhrien oikeusturvasta, järjestö sanoo lausunnossaan.

 

Järjestöjen näkökulmasta lähisuhdeväkivallan sovittelu on paikallaan vain silloin, kun sitä tehdään rikosoikeudellisen prosessin rinnalla. Niiden mukaan sovittelun pitäisi olla oikeusministeriön, ei sosiaali- ja terveysministeriön alaisuudessa.

 

Mitä sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL, jolle vastuu sovittelupalvelujen järjestämisestä ja kehittämisestä – myös lähisuhdeväkivallan osalta – siirtyi tämän vuoden alussa? ”Ymmärrän kritiikin”, sanoo kehittämispäällikkö Aune Flinck. Hän luettelee puhelimessa samat huolet kuin järjestötkin ja toteaa, että lähisuhdeväkivallan sovittelua on kehitettävä jatkuvasti.

 

Esimerkiksi näin: On pidettävä huolta tarkoin, valtakunnallisin kriteerein siitä, että sovitteluun pääsevät vain ne, joiden kohdalla sovittelun edellytykset on arvioitu huolellisesti. On pohdittava myös, pitäisikö kaikkien lähisuhdeväkivallan sovittelijoiden olla ammattilaisia. Sovittelijoilla on oltava kautta Suomen yhdenmukaiset toimintamallit ja -kriteerit, jotta sovittelijat pystyvät tunnistamaan esimerkiksi onko uhria painostettu, manipuloitu tai onko hänen voimavaransa yliarvioitu.

 

Aune Flinck tietää, että suomalainen lähisuhdeväkivallan sovittelukäytäntö on poikkeuksellinen. Hän uskoo kuitenkin, että sovittelulla on mahdollisuuksia ja että käytäntöjä voidaan kehittää. Hallitus julkisti kesällä tasa-arvo-ohjelman. ”Uutta on se, että nyt Suomessa käynnistetään työryhmä, jonka tehtävä on selvittää, millaisin kriteerein naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan tapauksia ohjataan sovitteluun ja hyväksytään soviteltavaksi. Työryhmä selvittää myös, miten sovitteluprosessi etenee”, Aune Flinck toteaa.

 

Kun selvitys on valmis, työryhmä arvioi selvityksen ja kansainvälisten velvoitteiden perusteella sovittelun ohjeistusta ja sitä, onko lainsäädäntöä tarve muuttaa. Sitä, loppuuko väkivalta suhteista sovittelun tai tuomion jälkeen, ei lopulta voi tietää kukaan muu kuin osapuolet itse. Pakkohoitoa ei ole. Terapiaan ei ole pakko mennä. Väkivallan jatkumisen tutkiminen vaatii pitkäaikaista seurantaa.

 

”Uskon, että sekä järjestöt että me haluamme suojella ihmisiä ja pareja väkivallan toistumiselta – siinä määrin kuin me voimme asiaan vaikuttaa”, Aune Flinck sanoo.