Alkuun
15.8.2017
teksti: Jean Ramsay, kuvat: Perttu Saksa

Kotimaa kun taakse jäi

 

Harith Raadilla ja Annikki Poijärvellä on 62 vuoden ikäero ja he tulevat eri kulttuureista, mutta heitä yhdistää yhteinen tragedia: kumpikin on joutunut jättämään kotinsa. Millaisen jäljen se on jättänyt?

 

Koti.

 

Sana on lämpöinen ja pehmeä, tuoksuu pullalle ja kesäisille päiville. Lämmölle kylmän talven keskellä, jouluille ja perheille. Omille tavaroille, omalle järjestykselle, omille muistoille.

 

Toki koti voi olla myös ahdistava paikka. Kaikille sana ei ole synonyymi turvalle ja rakkaudelle. Silloinkin koti kuitenkin toimii jonkinlaisena perusasetuksena, johon kaikki myöhemmin tullut vertautuu, niin hyvässä kuin pahassa. Oma koti – sitten kun sen löytää tai perustaa – on joko toisinto tai vastakohta sille, mistä tulee.

 

Meillä kaikilla on koti.

 

Tai ei. Ei aivan kaikilla.

 

Harith Raadilla ja Annikki Poijärvellä on 62 vuoden ikäero, mutta heitä yhdistää yhteinen tragedia.

 

“Hauskaa, että mainitset Kiasman. Se on minulle kuin koti”, aloittaa Harith Raad, 24, kuunneltuaan valokuvaaja Perttu Saksaa, joka esittelee työhuoneellaan Ars Fennica -näyttelyään varten tekemiään vedoksia. Siinä se sana tulee, pyytämättä ja voimakkaana, heti kättelyssä: ”koti”.

 

Jännä ajatus, taidemuseo kotina. Toki se on se, mitä museon huoneissa asuu, josta kodin henki syntyy. Vapaus, mielikuvitus. Näkymät erilaisiin elämäntapoihin ja suuntiin, arvomaailmoihin ja olemisen muotoihin. Kuvataiteilija Annikki Poijärvi, 86, kuuntelee tarkkaavaisena vieressä ja nyökkäilee ajoittain.

 

”Meillä kaikilla on koti. Tai ei. Ei aivan kaikilla.”

 

Keskustelu soljuu kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Harith on vieraamme, ja hyväkäytöksinen nuorimies osoittaa kunnioitusta ja kuroo ymmärryksen kuilua puhumalla meidän kieltämme. Oma äidinkieli, arabia, on jäänyt taustalle. Sen tilalle on tullut suomi, jota Harith puhuu hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon, että hän on harjoitellut sitä alle puolitoista vuotta.

 

Nämä toisilleen aiemmin tuntemattomat ihmiset ovat tavanneet vain muutamaa minuuttia aiemmin. Tähän he kuitenkin kokoontuvat, lempeästi ja uteliaasti, taiteen ympärille. Keskustelevat käsillä elehtien, ja kuuntelevat pää kallellaan, yrittäen ymmärtää toisiaan sen kautta mikä täyttää huoneen.

 

Taide on pöytä, jonka äärellä murramme leipää. Konkreettisestikin: Perttu on ystävällisesti keittänyt meille tomaattikeiton, jonka lämmin ja vahva maku toimii kodikkaassa pikkukeittiössä lautturina, avaa muistoja ja tunteita. Pöydässä on myös kahvia ja taateleita. Leipä on ruisleipää, valmiiksi palasissa.

 

Sellainen maa on Suomi: leipäkin on puolestamme murrettu.

 

 

Rajojen ylittäjät

 

”Minä maalaan oikeastaan vain itselleni. Minua ei kiinnosta olla esillä taiteeni kautta”, Annikki Poijärvi sanoo. ”En halua olla ihmisten edessä, pällisteltävänä ja ihmeteltävänä.”

 

Poijärven valmistui piirustuksenopettajaksi, ja teki sillä alalla ensimmäisen uransa. 45-vuotiaana hän korjasi kurssia edelleen, ja ilmoittautui Taidekoulu Maahan, josta valmistui taidemaalariksi. On hätkähdyttävää, ettei Poijärvi ole paremmin tunnettu. ”Se on paljolti omaa syytäni. En minä ole halunnut tehdä itsestäni numeroa. Tärkeintä minulle on ollut saada maalata itselleni. Usein ihmetelläänkin ’mikä tämä tämmöinen Poijärvi oikein on’. Olen kieltäytynyt aina esimerkiksi syntymähastatteluista”, Poijärvi jatkaa.

 

Ensisilmäyksellä hänen maalauksistaan tulee mieleen juhlittu kollega Rafael Wardi (s. 1928), mutta siinä missä Wardilla värien tykitys on paikoitellen päällekäyvän intensiivistä, sovittaa Poijärvi väripinnat ja yksittäiset detaljit harmonisesti, kuin tiedostaen paletin koko voiman, bassonuoteista korkeimpiin pieniin ääniin. Poijärven maalaukset muistuttavatkin musiikkia.

 

”Olet aivan oikeassa: minä haluan että maalaus soi!”, Poijärvi innostuu. ”Minä haluan maalata niin kuin lintu laulaa!”

 

”Kirjoitin 13-vuotiaana päiväkirjaani että minusta tulee 'taulumaalari'. Se oli täysin minun oma keksintöni, ei meillä kodissa ollut tältä alalta ennakkotapauksia tai muutenkaan rohkaistu visuaalisten taiteiden pariin. Me olimme muusikkoja. Musiikki oli se juttu meidän perheessämme”, Annikki Poijärvi kertoo.

 

”Minä haluan tehdä taidetta koko maailmalle”, Harith Raad puhuu ja levittää kätensä esimerkiksi. ”Haluan yhdistää, ylittää rajoja, näyttää ihmisille asioita, joita he eivät arjessaan kohtaisi.”

 

Nuoresta iästään huolimatta Raad tuntuu eläneen monta elämää ja tehneen monta uraa: dokumentaristi, TV-juontaja, sotavalokuvaaja, näyttelijä. Suomessa hän valmistelee parhaillaan marraskuussa Kansallisteatterissa ensi-iltansa saavaa dokumentaarista teatteriesitystä Toinen koti ja on tutkijana Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa.

 

Kotimaassaan Irakissa Raad oli TV-juontaja, joka teki nuorisolle suunnattua makasiiniohjelmaa Abnbarin paikallistelevisiossa, samannimisellä kanavalla. Anbar on provinssi Irakin länsiosissa, lähellä Syyrian rajaa. Irakin sotien aikana se on ollut esillä lähinnä Fallujah-kaupungin vuoksi. Kaupunki sijaitsee provinssin kaakkoisosassa, lähellä Bagdadia. Isis valtasi provinssin vuonna 2014 ja lähes kolmannes sen asukkaista, noin 600 000 ihmistä, on lähtenyt evakkoon.

 

”Viimeinen niitti oli hänen parhaan ystävänsä ja kollegansa kuolema.”

 

”Minulla oli se ohjelma ja halusin sen kautta ravistella nuoria ihmisiä ymmärtämään, että juuri meidän nuorten pitäisi unohtaa menneet erimielisyydet ja jälleenrakentaa maamme hyvän kautta, ei keskinäisten kahinoiden ja kaunojen pohjalle. Pitää nähdä ne epäkohdat, joita yhteiskunnassamme on ja pyrkiä muuttamaan niitä”, Raad taustoittaa.

 

”Vallankumous?”, kysyn.

 

”No jaa, tavallaan – mutta ilman aseita, ehdottomasti!”

 

Raadin mukaan Irakissa on yksi ongelma, jonka ympärille koko vyyhti rakentuu: öljy. Musta kulta houkuttaa jos jonkinlaista yhteiskunnallista toimijaa ja valuu kaikkialle valtion rakenteisiin, aina korruptoituneista virkamiehistä puolisotilaalisiin rikollisjengeihin, joiden keskinäiset monimutkaiset kahinat aiheuttavat kitkaa, minkä takia Irakin ruutitynnyri räjähtelee jatkuvasti.

 

Perusjännite Irakissa on kuitenkin sama kuin muuallakin Lähi-Idässä: sunnien ja shiiojen välillä.

 

”Mitä suositummaksi ohjelmani tuli, niin sitä epäsuositumpi olin tietyissä piireissä. Yhtenä päivänä ilman varoitusta minut kidnapattiin ja vietiin kaupungin laitamille, missä minut hakattiin henkihieveriin”, Harith Raad sanoo.

 

”Mutta se on minun kohdallani myös poliittista. Isälläni oli hyvä virka Saddamin aikaan, ja ihmiset muistavat sen. Siihen sekoittuu kateutta ja kaunaa. Sodan jälkeen isäni ja veljeni perustivat sähköliikkeen, koska ei ollut mitään paluuta aiempaan elämään.”

 

”Nämä kaikki kun laskee yhteen, niin mitä suositummaksi ohjelmani tuli, niin sitä epäsuositumpi olin tietyissä piireissä. Yhtenä päivänä ilman varoitusta minut kidnapattiin ja vietiin kaupungin laitamille, missä minut hakattiin henkihieveriin. Esimerkiksi nenäni oli monta vuotta täysin vinossa tänne vasemmalle, kunnes se korjattiin viime vuonna Hämeenlinnassa. En voinut hengittää kunnolla sen kautta”, Raad kertoo ja painaa nenäänsä vasemmalle näyttääkseen vamman.

 

Viimeinen niitti oli hänen parhaan ystävänsä ja kollegansa kuolema.

 

”Hänet tapettiin. Olimme menossa tekemään dokumenttia sodasta Syyrian puolelle, ja kun hän lähti aamulla liikkeelle, auto räjähti. Minulla kävi uskomaton tuuri etten ollut autossa mukana, vaikka minun piti olla: pommi oli minun istuimeni alla. Se oli tarkoitettu minulle.”

 

Tapauksen jälkeen isä pakotti Raadin ja tämän veljen lähtemään kotimaasta.

 

 

Koti elää kuvissa

 

”Minä olin kahdeksanvuotias, kun me jouduimme lähtemään”, Poijärvi aloittaa.

 

Poijärvi on syntyjään Viipurista. Lisäksi perheellä oli kesähuvila Terijoella. Molemmat jäivät sodan jalkoihin.

 

”Toki meillä oli helpompaa: puhuimme kieltä, vanhemmillani oli työpaikat selvillä jo välirauhan aikana Helsingissä, ja oli paikkakin minne mennä, äidin kotitila Iittalan Kalvolassa, mitä enoni hallinnoi. Koska sinne oli viikkoa aiemmin evakuoitu monilukuinen Ravantin perhe Sortavalan ja Laatokan pohjoispuolelta, teki isäni päätöksen että minut ja sisareni lähetettiin sotalapsina Ruotsiin talvisodan ajaksi. Enolassa oli jo ahdasta omasta takaa, siellä oli kahdeksan lasta.”

 

Upseeri-eno kävi sodan aikana Terijoen kesähuvilan pihassa. Mitään ei ollut jäljellä, pelkkää tuhkaa

 

Sekä Annikki että Harith ovat joutuneet jättämään kotinsa. Nyt heidän kotinsa on Suomessa.

 

Poijärvi kaivaa laukustaan sanalla ”Terijoki” merkityn värikkään kansion, jonka sisällä on viitseliäästi ja rakkaudella parille arkille sommiteltuja mustavalkoisia kuvia hirsisestä huvilasta, ulkoa ja sisältä. Talo on komea, jykevä ja ikuisen oloinen. Katselemme kuvia hiljaisuuden vallitessa. Raad nyökkäilee hiljaa. Rohkaistun kysymään: ”Ovatko nämä kuvat portteja, joiden kautta voit yhä astua noihin huoneisiin?”

 

”Ehdottomasti!”, Poijärvi huudahtaa. ”Esimerkiksi tuon gobeliinin tunnun muistan yhä sormenpäissäni. Tai tämän tapetin, joka oli pellavakangasta, samanlaista kuin mille maalari joskus pohjustaa taulun. Sitä ei voi unohtaa miltä auringon lämmittämä oman rannan hiekka tuntui lapsen varpaiden alla”, hän elehtii, antaen yksityiskohtien viedä mukanaan.

 

Olemme hetken hiljaa. Raad rikkoo hiljaisuuden.

 

”Meillä oli koti Bagdadissa, jonne olimme ostaneet kaikki huonekalut ja sisustaneet sen. Sitten tuli sota, ja jouduimme pois kotoa ja huonekalumme ja tavaramme varastettiin. Pienen osan saimme vietyä mukanamme kun muutimme Anbariin, mutta sitten sota tuli sinnekin, ja kotimme tyhjennettiin. Muutimme Syyrian puolelle Damaskokseen, ja – sota tuli sinnekin, ja jouduimme taas muuttamaan.”

 

”Minulla ei ole mitään jäljellä. Ei yhtään valokuvaa, ei yhtään esinettä.”

 

 

Miltä näyttää apua tarvitseva?

 

Pari vuotta sitten itseään “isänmaallisiksi” ja “maahanmuuttokriitikoiksi” nimittävät ihmiset puhuivat “iPhone-miehistä”.

 

“iPhone tai Samsung, aivan sama. Se on väline jolla pidämme yhteyttä kotiin. Puhun Facebookin ja videoiden kautta perheelleni melkein päivittäin”, Raad tarttuu aiheeseen.

 

Katsoessani Harith Raadia mietin, mitä tämä isänmaan puolustajien nurkkakuntainen joukko miettisi tästä nuoresta miehestä. Hiukset on kauniisti ja huolitellusti leikattu ja kammattu (kyllä, taitaa geeliäkin olla) ja kello on näyttävä ja iso. Sen verran Raad on integroitunut jo Suomeen, että päällään hänellä on rennosti housujen ulkopuolella roikkuva ruutupaita. Vaatteet ovat kuitenkin siistit ja huolitellut.

 

”Katsoessani Harith Raadia mietin, mitä tämä isänmaan puolustajien nurkkakuntainen joukko miettisi tästä nuoresta miehestä.”

 

Maahanmuuttokriitikot varmaan heristäisivät sormea. Aivan kuin pakolaisuuteen pitäisi autenttisimmillaan sisältyä resuiset vaatteet ja tyhjät taskut. Ihmisen pitäisi varmaan kaiken lisäksi haistakin epätoivolta. Suun pitäisi kenties olla auki, hieman kyyneleitä likaisilla poskilla ja käden ojennettuna almuja varten, ja mieluiten henkilön pitäisi vielä olla polvistuneena maahan. Siltä kai näyttää apua tarvitseva.

 

Ja toisaalta, jos nyt lähtisit kotoasi, etkö pukeutuisi matkaa varten parhaimpiin ja uusimpiin vaatteisiisi? Etkö kävelisi pystypäin, vaikka vatsa olisi tyhjä; yrittäisi hymyillä ja olla kohtelias, ihan kunnioituksesta muita ja itseäsi kohtaan? Etkö ottaisi mukaasi laitteen, jonka kautta voit puhua kotiin, tai lähettää sähköpostia, tai etsiä tietoa – ja mikä tärkeintä – kuljettaa satojakin kuvia kodista ja rakkaimmista ihmisistä?

 

Sillä mitä muuta iPhone on kuin moderni versio peltisestä purkista tai tarkoin varjellusta kansiosta, jossa omat sotiemme pakolaiset ja evakot kuljettivat ja kuljettavat yhä kulmilta nuhjaantuneita valokuviaan, muistoja ihmisistä ja paikoista jota ei enää ole.

 

Kun meiltä viedään kaikki, ovat nämä ne viimeiset asiat, joista pidämme kiinni.

 

 

Kuoleman matka

 

”Itsetunto on itseasiassa se viimeinen asia. Senkin voi vielä viedä.”

 

”Kun olimme vastaanottokeskuksessa Hämeenlinnassa, meille opetettiin miten ikkunoita avataan tai miten vessapaperia käytetään. Jotenkin tuntuu, että jos tulee sieltä päin maailmaa [Harith heiluttaa kättään ja osoittaa taakseen, alaviistoon] niin on automaattisesti jotenkin sivistymätön ja ihan eläimen tasolla. Se oli aika loukkaavaa, muistan miten pahalta se tuntui.”

 

”Emme me sellaista kaipaa! Itse haluan tietää, milloin Suomi on ollut Venäjän vallan alla, ja milloin taas Ruotsin, ja tämmöisiä asioita. Ne opettavat ymmärtämään tätä maata paljon paremmin kuin joku vessapaperilla harjoittelu”, Raad sanoo tuohtuneena.

 

Niin, Suomikin on sotien ja valloittajien talloma maakaistale kahden maailman välissä, hieman kuten Syyria ja Irak. Kun katsoo kartalta, näyttää Turkki miltei Karjalan kannakselta: vettä on molemmin puolin, ja ylä- ja alapuolella kaksi aivan erilaista maailmaa. Musta meri kuin Laatokka, Välimeri kuin Suomenlahti.

 

”Salakuljettajat sanoivat, että suunnatkaa tuota sinistä valoa kohti, siellä on Kreikka. Kun pääsimme sinisen valon luo, oli se pelkkä poiju meressä.”

 

Kuten Poijärven ja sisarensa matkustaessa Tornion ja Haaparanna kautta veden yli Ruotsiin, vei Raadin ja tämän veljen matka niin ikään veden yli.

 

”Me tulimme juuri niillä veneillä, mitä uutisissa näkyy. Salakuljettajat jättivät meidät tuuliajolle ja lähtivät itse pois. Sanoivat, että suunnatkaa tuota sinistä valoa kohti, siellä on Kreikka. Kun pääsimme sinisen valon luo, oli se pelkkä poiju meressä. Se oli aivan kamalaa. Kutsun sitä ’Kuoleman matkaksi’. Selvisimme kuitenkin veljeni kanssa hengissä.”

 

Raadin matka kulki Irakista Syyrian, Turkin, Kreikan, Makedonian, Serbian, Kroatian, Unkarin, Itävallan, Saksan ja pohjois-Ruotsin kautta Suomeen. Hän päätyi kieliä puhuvana tulkkaamaan koko matkan ajan pakolaisten, viranomaisten ja salakuljettajien välillä, ja näki omakohtaisesti ihmisten hädän.

 

”Kun on menettänyt jotain niin suurta, eivät pikkuasiat enää paljon hetkauta”, Annikki Poijärvi sanoo.

 

Yllättäen Poijärvi nojaa Raadin puoleen ja kysyy, onko tämä kohdannut Suomessa rasismia.

 

Raad katsoo Poijärveä hetken.

 

”En. Tai no, kerran, ehkä. Hyvinkäällä yksi humalainen tuli heristämään nyrkkiä. Eihän se mukavalta tunnu, mutta minä haluan aina ajatella positiivisesti, ja yritän ymmärtää. Ehkä tuolla ihmisellä on huono päivä, tai häntä on kohdeltu huonosti. Yritän hymyillä ja olla huomioimatta tuollaista käytöstä tai ilmapiiriä. Se on minun tapani.”

 

Poijärvi kuuntelee ja vastaa omaan kysymykseensä.

 

”Sitä ei koskaan suoranaisesti sanottu, mutta erilaisuuden minä olen kyllä vaistonnut. Minäkään en varsinaisesti muista kuin sen, että kun sitten teini-iässä alkoi olla näitä poikakaveriehdokkaita akatemiassa, ihastuin pariin viulistipoikaan ja päädyin sitten heidän kotiinsa pyydettynä säestämään heitä, suhtautuivat poikkeuksetta aina poikien äidit minuun kriittisesti. Ne olivat sellaisia prominentteja kultturikoteja, joissa oli akateemikoita ja kaikenlaisia professoreita. En tässä nyt ala nimiä luettelemaan, kun Suomessa on kuitenkin niin pienet piirit. Siellä sain tuntea, ettei heidän poikiaan mikään 'karjalaistyttö' tule viemään”, Poijärvi kertoo äänenpainoin, jotka ovat jossain vakavoituneen ja huvittuneen välissä.

 

 

Ensimmäinen asia, jonka kodista muistat

 

Taiteilija ja dokumentaristi.

 

Jotenkin nämä ammatitkin tuntuvat merkityksellisiltä. Toinen jäsentää maailmaa luomalla sen uudestaan, toinen näyttämällä sen sellaisena kuin se todellisuudessa on.

 

Toinen ammatti on olemassa vanhassa kotimaassa, toinen syntyy uudessa. Kauniit muistot, estetisoitu maailma. Kylmät tosiasiat tosiasioiden takana, ihmisten motiivit ja unelmat. Vaan kumpi on realismia ja kumpi haavekuvaa? Kumpi kuvaa maailmaamme tarkemmin?

 

Päätän kysyä kysymyksen, jonka olen ajatellut haastattelun keskipisteeksi: Mikä on ensimmäinen asia, jonka muistat kodista?

 

Vaikka sotapakolaisuus yhdistää kahta haastateltavaa pöydän eri puolin, on Harithin haava vielä tuore.

 

”Sekin liittyy musiikkiin. Minun isäni oli siitä harvinainen suomalaismies, että vaikka olikin maalaistalon poika Vironlahdelta, niin päästyään opiskelemaan opettajaksi Viipurissa, hän kirjautui myös samalla opisekelemaan musiikkia ja lauloi aarioita. Hän rakasti aarioita. Ensimmäinen muistoni on, että isä lauloi italiankielistä aariaa – olisikohan kenties ollut sama Traviatan aaria minkä hän sitten myöhemmin lauloi minun ja mieheni häissä? – ja minä pienenä tyttönä istuin pöydän alla, ja muistan itkeneeni onnen kyyneleitä, kun se kuulosti niin ihanalta”, Poijärvi aloittaa.

 

Käännymme Harithin puoleen.

 

”Minä muistan perheeni. Se on minulle koti. Isäni, äitini, sisareni. Heidän luonaan on koti. Olemme muuttaneet niin monta kertaa, että lapsuudenkotini on vain kaukaisia ja hämäriä muistikuvia, mutta nämä ihmiset muistan selvästi ja kirkkaasti. He ovat koti, ja minä tulen surulliseksi kun ajattelenkin sitä, sillä minulla on ikävä sinne. Isäni, hän on valtavan hieno mies, ja minulle tavattoman rakas...”

 

Harithin ääni särkyy. Huomaan kavahtavani. Olemme vaivihkaa tulleet jonnekin aika yksityiselle alueelle. Vaikka sotapakolaisuus yhdistää kahta haastateltavaa pöydän eri puolin, on Harithin haava vielä niin tuore, että mekin tunnemme sen.

 

 

Jaettu kokemus

 

Aiemmin päivällä matkalla haastatteluun autoradiossa on odottamatta helähtänyt soimaan Jukka Kuoppamäen laulu Sininen ja valkoinen. Huomaan kuuntelevani sanoja hieman eri vinkkelistä, pohdittuani aamupäivän Annikkia ja Harithia. Jopa Kuoppamäen kuluneet ja banaalit sanat tuntuvat merkityksellisiltä ja sopivilta.

 

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.

Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?

Vai sen kaiken rikkauden?

 

Aihe on ikuinen, aina poplauluista ooppera-aarioihin. Epäilys ja haikeus, pelko tulevasta ja huoli menneestä ja jälkeen jääneistä. Ajaessani muistan hätkähtäen edellisenä päivä sattumalta lukeneeni itkuvirren, joka tuntuu omalla koruttomalla tavallaan sopivan tähän yhteyteen.

 

”Kiitositku hyvään maahan pääsystä”  löytyy SKS:n julkaisemasta, Aili Nenolan toimittamasta kirjasta Inkerin itkuvirret (SKS, 2002), ja se on kerätty Soikkolan kylästä Lokalta, jatkosodan aikana vuonna 1944 ja sen on laulanut 1890-luvulla syntynyt Anni Agafona.

 

Kun meit veeritettiin omist maist

tootin yli vessien pitkien matkojen maast,

piti kaik unohtaa omat paikat, lakata omat hyvveet.

Pittää olla surul kaik.

Tultiin omast majoist kaik matkojen pääl.

 

A ku nyt oikaeli ollovo Loojoi

meiät paremmalle elolle,

ei hoolinut aina surrua tuntomaa,

ku meillä oli nämät kaks vootta suurta surruua,

söötiin metsässä sammaleet kaiket.

Nyt möö jo päästiin eloon paremmalle

ja murehtamast poist.

Suuret kiitokset valtijan isännille

muissettiin meiät toojaa parempaa paikkoja.

 

 

We were taken from our own country

brought over the waters long journeys away.

We had to forget all our own places, leave all the good things.

We had to live in sorrow.

We had to come from our own houses, journeys away.

 

But now the good Creator

has guided us to a better life.

He did not want us to be in sorrow, forever

as we had these two years of great sorrow

we ate the moss in the woods.

Now we have reached a better life

away from the sorrows.

Great thanks to our ruling masters

for taking us to a better place.

 

Luen runon haastateltaville haastattelun päätteeksi, alkuperäisversion Annikille, ja käännöksen Harithille. Annikki nyökkäilee ymmärtävästi. Tässä ei hänelle varsinaisesti ole mitään uutta, kyllä karjalainen tietää miten rikas ja humaani perimänsä on.

 

Harith vuorostaan pyörittelee päätään, hämmästelee vanhaa itkuvirttä sadan vuoden päästä, joka kuitenkin on kuvannut hänen kokemuksensa prikulleen, jopa merimatkaa ja kahden vuoden surua myöden, ja sanoo viimein: ”Huh... Voinko ottaa siitä valokuvan?”, ja kaivaa taskustaan älypuhelimen.

 

En muista tarkistaa, oliko kyseessä iPhone.

 

 

Musiikki, kuvataide ja monet muut kulttuurimuodot yhdistävät kansallisuudesta riippumatta. Lukuisat järjestöt ja yhdistykset saavatkin Veikkauksen pelituotoista tukea projekteihin, joilla autetaan maahanmuuttajien kotoutumista kulttuuritoiminnan avulla. Sosiaali- ja terveysalan järjestöt tarjoavat monenlaista kaikille avointa toimintaa: vertaistukea, neuvontaa, matalan kynnyksen toimintaa sekä ystävä- ja mentoritoimintaa. Järjestötyössä tuetaan kotoutumista esimerkiksi keskusteluryhmillä, jotka edistävät suomen kielen käyttämistä arkielämässä.