Alkuun
29.6.2017
teksti: Meri Valkama, kuvat: Klaus Welp

Köyhyyden jälkiä on vaikea karistaa

 

Lapsena koettu köyhyys aiheuttaa suuria vaikeuksia monille vielä aikuisenakin. Lama-ajan lapsi, toimittaja Meri Valkama kertoo esseessään, miten raha otti vallan elämästä. Hänen kokemuksiaan leimaavat nöyryytykset ja ahdistus sekä pohjattomalta tuntuva häpeä.

 

Eriskummallinen talo nökötti metsäisen harjun juurella. Suuren punaisen talon sydämen, ateljeetilan lautalattia oli kauttaaltaan maalinroiskeissa ja siitä tarttui toistuvasti kipeitä tikkuja jalkapohjiin. Talon aiemmin yhdestä suuresta sisätilasta oli lohkottu vinoilla seinäratkaisuilla erillisiä huoneita, kuten keittiö, ruokakomero ja sauna. Ulkoseiniä puhkoivat kymmenet ikkunaruudut, joiden takana avautui rähjäinen mutta vehreä rinnetontti. Veneveistämön vinttinä toimineeseen yläkertaan, jyrkkien kierreportaiden päähän ilmestyivät kesällä 1990 minun ja kahden veljeni huoneet.

 

Olin kymmenenvuotias, kun vanhempani päättivät ostaa talon ja muuttaa perheeni Helsingistä maaseudulle. Uusi kotitaloni sijaitsi pienen kotikylämme halki kulkevan hiekkatien varrella. Ensimmäiset asuinkuukaudet kaipasin kipeästi Helsinkiin, mutta yksi asia sai minut tuntemaan kuuluvuutta kylään: naapuritontilla sijaitsevassa saunassa oli syntynyt vuonna 1907 tyttövauva, isoisoäitini. Tieto sukujuuristani auttoi minua kiintymään uuteen kotiini, ja pian pihan omena- ja kirsikkapuut, marjapensaat ja sammaloitunut maakellari tuntuivat omilta.

 

Ei kulunut kuin vuosi, kun maalaisidylli alkoi rakoilla. Vuonna 1991 Suomeen iskenyt talouslama vei henkilökohtaiseen konkurssiin tuhansia ihmisiä. Niin kävi myös minun perheelleni.

 

 

Lama suisti lukuisat ahdinkoon

 

Tapahtui seuraavaa: Työnsä menetti äitini. Työnsä menetti isäni. Sitten vanhempani erosivat. Minä ja veljeni jäimme isämme kanssa taloon. Se oli yhtäkkiä täynnä surua, ahdistusta ja epätietoisuutta. Mieleeni on piirtynyt yksi näky. Siinä isä seisoo hiljaa olohuoneen ikkunan edessä, kaurapellon taakse laskevaa aurinkoa tuijottaen. Ajattelin lapsena ja ajattelen yhä: jos surusta pitäisi piirtää kuva, se kuva olisi tuosta hetkestä.

 

Niihin aikoihin asuntolainojen korot pomppasivat taivaisiin. Työttömyyteen yhdistettynä moninkertaistuneet lainanhoitokulut olivat täydellinen taloudellinen katastrofi. Uudessa perhe- ja rahatilanteessa lama näkyi kaikessa: Harrastuksissa, joista oli luovuttava. Lomamatkoissa, joita ei tehty. Aterioilla, joilla tarjolla oli vain välttämättömin. Liikkumavaran, vaihtoehtojen ja näköalojen katoamisena, kaikkien hankintojen loppumisena.

 

”Minuun varattomuuden kokemukset ovat jättäneet jäljen, josta eroon pääseminen on vienyt yli 25 vuotta. Rahaan tuntui pitkään olevan mahdoton solmia edes etäisesti neutraalia suhdetta.”

 

Kaikkia suomalaisia lama ei tietenkään koskettanut. Monen ystäväni ja koulutoverini vanhempien työpaikat säilyivät ja elämä jatkui normaalina. Vaikka en sitä ääneen sanonut, kadehdin heidän tavallisia elämiään: Tasaisille tonteille rakennettuja rivi- ja omakotitaloja. Lapsilisiä varten perustettuja säästötilejä, ilta-aterioiden päälle tarjottuja jälkiruokia. Kreikan matkoja, joka kolmas vuosi vaihdettuja autoja ja pikkukaupungin ainoasta nuortenvaatekaupasta hankittuja Leviksiä.

 

Koko lapsuuteni ajan kuvittelin olevani ystäväpiirini ainoa köyhä. Vasta aikuisena olen tajunnut, että todella niukasti elivät myös joidenkin ystävieni perheet. Rahattomuudesta ei vain puhuttu, ei lasten kesken. Jos perhe pysyi kasassa eikä kotia jouduttu myymään, köyhyys ei välttämättä myöskään näkynyt ulkopuolelle mitenkään.

 

 

Köyhyys voi kadota, mutta jälki jää

 

Minuun varattomuuden kokemukset ovat jättäneet jäljen, josta eroon pääseminen on vienyt yli 25 vuotta. Rahaan tuntui pitkään olevan mahdoton solmia edes etäisesti neutraalia suhdetta. Se näkyi monessa.

 

Pankissa, aivan tavallisia laina-asioita hoitaessani kädet vapisivat ja sydän hakkasi. Rinnassa jyskytti epämääräinen huonouden tunne, pelko jonkinlaisesta nöyryyttävästä paljastumisesta. Palkkapäivisin olo oli toinen, suorastaan kaikkivoipainen. Laskujen maksaminen synnytti poikkeuksetta niin kokonaisvaltaisen keveyden ja elämänhallinnan tunteen, ettei sille ole vertailukohtaa. Ja kun rahaa joskus oli tavallista enemmän, sen kuluttaminen tuntui niin tärkeältä, että muuhun oli vaikea keskittyä. Jos sitä ei tekisi heti, huomenna voisi jo olla myöhäistä!

 

Elin pitkälle aikuisuuteen sisäistämättä kunnolla, miten paljon raha elämääni ja hyvinvointiani todellisuudessa hallitsikaan. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä kuluttavammalta epätasapainoinen suhde alkoi tuntua. Epämääräinen ahdistuneisuuteni asettui yhteiskunnalliseen kontekstiin vasta joitain vuosia sitten. Perehdyin tuolloin laman lapsista kertovaan tutkimukseen. Sen lopputulema oli karu: laman jäljet näkyvät 1980-luvun lapsissa edelleen, monilla syvinä viiltoina, jotka eivät välttämättä arpeudu ikinä.

 

 

Lama näkyy sen lapsissa

 

Merkintä rikos-, sakko- tai tuomioistuinrekisterissä – joka neljännellä.

 

Mielenterveysongelmia – viidesosalla.

 

Peruskoulun jälkeinen tutkinto puuttuu – joka kuudennelta.

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) vuonna 2011 julkaisemassa tutkimuksessa laman lapsista piirtyy karu kuva. Poikkeuksellisen laajassa selvityksessä kaikkia vuonna 1987 syntyneitä tutkittiin eri sosiaali- ja terveysrekisterien sekä koulutus- ja rikollisuustietojen perusteella. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää huono-osaisuuden periytyvyyttä.

 

Tulokset pysäyttävät. Yli viisi vuotta toimeentulotukea saaneiden vanhempien lapsista 70 prosenttia sai toimeentulotukea. Mitä pidempään vanhemmat olivat toimeentulotukea saaneet, sitä enemmän heidän lapsensa käyttivät mielenterveyspalveluja, söivät psyykenlääkkeitä, tulivat huostaan otetuiksi ja tekivät rikoksia.

 

 

Köyhyys periytyy, mutta ei geenien vaan sosiaalisen perimän avulla. Kun perheellä menee huonosti, ongelmat kasautuvat ja siirtyvät vanhemmilta lapsille. Kun tulevaisuus ahdistaa vanhempia, voimat vähenevät. Konkreettisesti se näkyy rakkauden osoitusten vähenemisenä ja kovakouraisuuden ja ailahtelevaisuuden lisääntymisenä. Niiltä en säästynyt minäkään.

 

Pysyimme silti pinnalla, koko perheeni. Olen vakuuttunut, että niin ei olisi tapahtunut ilman vahvaa uskoa parempaan. Sitä ei perheessäni kadotettu koskaan. Sen kannalta olennainen asia tapahtui viisi vuotta muuttomme jälkeen.

 

 

Viiden vuoden niukkuus

 

Pyöräilin talolle keväisellä viikolla, jolla koululaiset riemuitsivat loman alkamisesta ja mattolaituria keikutti viileä vesi. Talon omistivat jo uudet asukkaat, kun käänsin avaimen lukossa viimeistä kertaa. Hiljaisena tuijotin tyhjiä seiniä, paljaita lattioita. Kiersin jokaisen huoneen, poltin takapihan rakennustelineellä tupakan. Ajattelin: ainakaan en saisi enää koskaan ateljeen lattiasta tikkua jalkaani.

 

Oli kevät 1995, kun eriskummallinen punainen talomme myytiin. Isäni pääsi onnekseen velkasaneeraukseen, jossa velkaa maksettiin viiden vuoden ajan tiukalla ohjelmalla, ja sen jälkeen kaikki oli kuitattu, lopullisesti. Järjestelyn edellytys oli, että kaikki omaisuus myytiin.

 

”Köyhyyden jälkiä ei noin vain päältään karistettu. Minun osaltani suuret huolet olivat vasta edessä.”

 

Velkajärjestelyvuosien aikaista elämää niukempaa ajanjaksoa en ole kokenut koskaan. Kotona oli tuolloin aivan oma tuoksunsa. Siihen sekoittuivat Vidal Sassoonin sampoo (halpaa), meille lapsille paistetut kotletit (tarjouksesta) sekä kissoille ruoaksi keitetty porsaan sydän (lähes ilmaista).

 

Niistä hajuista jokainen aiheuttaa minulle vielä tänäkin päivänä syvän ahdistuksen tunteen.

 

Lapselle viiden vuoden velkajärjestely on ikuisuuden kestävä aika. Muistan silti silloin tällöin ajatelleeni, mitä pitkän odotuksen päässä odotti: tavallinen, rahahuolista vapaa elämä. Uusi, monien mahdollisuuksien elämä!

 

Olin pahasti väärässä. Köyhyyden jälkiä ei noin vain päältään karistettu. Minun osaltani suuret huolet olivat vasta edessä.

 

 

Rahankäytön vaikeudet aiheuttavat häpeää

 

Tätä tekstiä kirjoittaessani vaikeinta ei ole kertoa lapsuuden köyhyydestä. Ei vakavaraisia ystäviäni kohtaan kokemastani kateudesta. Ei siitä, että kotona kiellettiin laittamasta leivän päälle sekä juustoa että makkaraa, ja tein niin usein silti, tietäen varsin hyvin, ettei vanhemmillani ollut samalla viikolla varaa uusiin.

 

Vaikeinta on kertoa tämä: Kun kaiken olisi pitänyt olla kunnossa ja lapsuuden varattomuuden takanapäin, kun pöydän olisi pitänyt olla puhdas ja kaikkien mahdollisuuksien vihdoinkin avoimia, pilasin omat asiani itse. Pahasti. Sen myöntäminen aiheuttaa häpeää, jonka vuoksi mieluummin vajoaisin maan alle kuin kertoisin asiasta kenellekään.

 

Kerron silti: Olin täysikäistynyt ja muuttanut omilleni, kuten moni ystävistänikin. 18 vuotta täytettyämme useat heistä saivat käyttöönsä vauvaiästä lähtien kasvatetut säästötilinsä. Moni ajoi rahoillaan ajokortin. Kuten valtaosa ystäväpiiristäni, minä kävin koulun ohella töissä ja maksoin vuokrani itse. Sen hoidin säntillisesti, mutta muun rahankäyttöni suhteen olin toivoton. En osannut suunnitella sitä, en paperilla enkä mielessäni.

 

”Alle 20-vuotiaana olin menettänyt luottotietoni.”

 

Sen sijaan koin pienimuotoisia sekoamisia joka kerta, kun käteeni ilmestyi palkka – omaa rahaa. Yhtäkkiä kaikki kauan kaipaamani vaihtoehdot olivat edessäni. Drinkkejä baarista! Kallista leipää halvimman mahdollisen sijaan! Juustoa, kaukomaiden hedelmiä, juuri sitä kosmetiikkaa, jota en ollut koskaan aiemmin voinut saada!

 

Suurimman hallitsemattomuuden tunteen aiheutti kuitenkin postimyynti. Selailin Elloksen, Hobby Hallin ja Anttilan kuvastoja pakahtumaisillani. Niiden avulla ulottuvillani oli lähes mitä tahansa maan ja taivaan väliltä: uusia ja kauniita mattoja, verhoja, sohvatyynyjä, vaatteita, urheiluvälineitä, astioita. Juuri tätä olin vuosien ajan toivonut. Vaihtoehtoja, valinnanvapautta, niin monia eri tavaroita joita monilla muilla oli ollut mutta minulla ei. Nyt kun se kaikki oli nenäni edessä otettavissa, en kyennyt vastustamaan kiusausta.

 

Ei kestänyt kauankaan kun suunnittelematon ja impulsiivinen tunteiden pohjalta toimiminen johti tilanteeseen, jossa pienet palkkarahani eivät riittäneet. Oikeastaan siihen ei tarvittu kuin muutama pieni varojen ylitys. Vaikka kyse ei ollut suurista summista, laskujen edessä minut valtasi musertava varmuus siitä, etten selviäisi niistä ikinä. Sitä en ymmärtänyt, mitä niiden työntämisestä syrjään seuraisi. Sen sijaan, että olisin tarttunut jokaiseen ja miettinyt kuinka ratkaista tilanne, piilotin pinon laatikon pohjalle. Tein samaa kuin lapsena: vaikenin, käänsin selkäni asialle enkä kertonut todellista tilannetta kenellekään. Sillä oli tietenkin seurauksensa.

 

Alle 20-vuotiaana olin menettänyt luottotietoni.

 

 

Maksuhäiriömerkintä leimaa kokonaisvaltaisesti

 

Pankkivirkailijan katse oli täynnä ylemmyyttä. Tai niin ainakin tulkitsin. Istuin häntä vastapäätä, vierelläni kaksi lapsuudenystävää, nöyryyttävintä mahdollista tilannetta nieleskellen. Olimme 23-vuotiaita ja saapuneet pankkiin avaamaan tiliä, aivan tavallista käyttötiliä, jolta maksaa hiljattain perustamamme pienen taideyhdistyksen laskuja ja vastaanottaa jäsenmaksuja. Se ei onnistunut. Syy olin minä.

 

Vaikka tili ei olisi sisältänyt minkäänlaista luotto-ominaisuutta, sitä ei ollut mahdollista saada, ellei jokaikisellä tilinhaltijalla ollut moitteettomat luottotiedot, virkailija ilmoitti.

 

”Miksi sillä on merkitystä?” kysyin. Virkailija heitti vastakysymyksen:

 

”Miksi haluaisimme asiakkaiksemme muita kuin raha-asiansa hyvin hoitavia ihmisiä?”

 

Purin hammasta pysyäkseni rauhallisena, vaikka sisälläni kuohui. Vastaavia nöyryyttäviä, kohtuuttomalta tuntuvia tilanteita oli kertynyt parin viime vuoden aikana muutamia. Niiden ansiosta olin ymmärtänyt, että maksuhäiriöisiä alempaan kastiin ei kuluttaja-asiakas voinut kuulua. Oikeastaan oli sääntö eikä poikkeus, että kaltaistani taloudellisesti epäonnistunutta yksilöä tarkasteltiin pelkän merkinnän kautta, mustavalkoisin silmälasein. Viis tilanteen taustoista tai siitä, oliko ihminen oppinut virheistään. Väliä oli vain merkinnällä, jonka moni ajatteli oikeuttavan kohtelemaan ihmistä millä hyvänsä tavalla ja vetämään mitä tahansa johtopäätöksiä paitsi maksukyvystä myös ihmisen persoonallisuudesta, itsekurista tai halukkuudesta toimia elämässään oikein.

 

 

Seurauksia maksuhäiriömerkinnällä oli tietenkin useita. Puhelinliittymän vaihtaminen toiseen ei enää onnistunut. Vuokra-asunnon – kodin – hankkiminen osoittautui erityisen vaikeaksi, ja lopulta sellainen järjestyi vapailta markkinoilta vain, kun isäni takasi kirjallisesti vuokranmaksuni. Erikoisjärjestelyjä oli tehtävä myös kotivakuutuksen suhteen, minkä lisäksi muitakin vapaaehtoisia vakuutuksia oli vaikea saada. Ulottumattomissa olivat tietenkin myös luottokortit, pankkilainat sekä minkään ostaminen laskulla, joskaan yhtään uutta velanottomahdollisuutta en olisi halunnutkaan.

 

Useimmat seurauksista ymmärsin ja pidin niitä oikeutettuina. Ymmärsin hyvin, miksi maksuhäiriömerkintä herätti varovaisuutta ja miksi taloudellista toimintaani haluttiin rajoittaa. Sitä en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi niin moni tuntui suorastaan mittaavan sen kautta ihmisarvoani. Aivan kuin se olisi määrittänyt koko minuuttani.

 

Mitä enemmän nöyryyttäviä kokemuksia kertyi, sitä vahvemmaksi päätökseni muuttui: vielä hoitaisin asiani kuntoon, vaikka siinä kestäisi vuosia. Sitten edessä olisi viimein se, mistä olin lapsesta lähtien unelmoinut: taloudellisesti vakaa elämä.

 

Pari vuotta myöhemmin tiedot olivat puhdistuneet. Itkin – itsekseni. Muille en kertonut edes asian myönteistä käännettä.

 

 

Uusi suhde rahaan

 

Pitkään ajelin talolle silloin tällöin katsomaan, miltä se meidän jälkeemme näytti. Sitten lopetin. Vuosikausiin en ajatellut taloa ollenkaan. En ajanut hiekkatietä pitkin kurkistamaan miten uudet asukkaat aiemmin rähjäistä rinnetonttia työstivät, miten aika koko ajan muutti ympäristöä. En enää halunnut tietää. Halusin unohtaa, mennä eteenpäin. Muistot olivat liian kipeitä. Kun ajattelin taloa ja siellä viettämiämme vuosia, näin pelkkää pimeyttä. En halunnut takaisin sinne, halusin kohti valoa.

 

Tänä juhannuksena vietimme perheeni kanssa muutaman päivän entisessä kotikaupungissani. Istuimme isäni auton kyydissä, minä ja puolisoni ja lapseni. Ajetaan talon ohi, ehdotin, kun olimme joka tapauksessa lähistöllä. Isä kääntyi asfalttitieltä hiekkatielle.

 

Näettekö tuon pienen punaisen rakennuksen, kysyin kun auto lähestyi tienmutkaa. Lapset nyökyttelivät. Kerroin isoisoäitini, lasteni isoisoisoäidin syntymästä naapuritontin saunassa. Siitä on kulunut tänä vuonna 110 vuotta. Sitten pysähdyimme talolle. Katselimme hetken kauniiksi siistittyä pihaa, vanhoja hedelmäpuita ja marjapensaita. Totesimme talon kaipaavan pian uutta maalia. Pihassa hääräsi nuori mies ja ehkä hänen isänsä. He heilauttivat meille kättään. Heilautimme takaisin. Sitten jatkoimme matkaa.

 

”Kun tilanne alkaa ahdistaa, muistutan itseäni siitä, että kaikki on hyvin. Raha on vain järjestelykysymys eikä se määritä minua tai ihmisyyttäni mitenkään.”

 

Lähes kaksikymmentä vuotta maksuhäiriömerkinnän jälkeen taloudellinen tilanteeni on välillä oikein hyvä, välillä tiukka. Siihen ei ole syynä ylenpalttinen törsäily, vaan pienyrittäjän todellisuus. Välillä rahaa on enemmän, välillä vähemmän, ja näiden kahden realiteetin välillä on vain pärjättävä. Se ei ole aina tuskatonta, mutta ehdottoman terveellistä kylläkin. Tilanne on pakottanut opettelemaan täysin uuden suhtautumistavan rahaan. Se kuuluu näin: raha on vain rahaa, ja siksi sitä ei saa päästää ihon alle.

 

Käytännössä sovellan asennoitumista seuraavasti: Kun tilanne alkaa ahdistaa, istun alas ja hengitän. Sitten muistutan itseäni siitä, että kaikki on hyvin. Raha on vain järjestelykysymys eikä se määritä minua tai ihmisyyttäni mitenkään. Tiukasta paikasta selviää, kun asiaa ei lakaise maton alle vaan tekee aktiivisia toimia sen ratkaisemiseksi.

 

Laman lapsista tehty tutkimus mielessäni yritän opettaa samaa pragmaattista suhtautumistapaa myös omille lapsilleni – mitä varhaisemmassa vaiheessa ahdistavaa asiaa katsoo silmiin, sitä mitättömämmäksi se muuttuu.

 

Erityisesti yhden asian toivon lasteni muistavan aina. Sitä, ettei köyhyys koskaan, ikinä, missään olosuhteissa määritä ihmistä. Sitä määrittää paljon enemmän suhtautumisemme köyhiin.

 

 

Millaista on elämä nykypäivän köyhissä perheissä? Lue Inhimillisten Uutisten juttu täältä.