Alkuun
13.7.2015
Teksti: Lena Nelskylä Kuvat: Annukka Pakarinen

Kriisin keskellä keitetään kahvit

 

Milloin viimeksi ehdotit jollekulle, että nyt keitetään kahvit, istutaan alas ja jutellaan? Siinä on nimittäin oivallinen hyvinvointia lisäävä lause. Se on myös hyvä alku kohtaamiselle tilanteessa, jossa toisen ihmisen elämältä on kadonnut suunta tai pudonnut kokonaan pohja.

 

Vuonna 2003 perustetun Vihdin kriisikeskuksen sohvilla on juotu satoja litroja kahvia, keskusteltu ja ennen kaikkea kuunneltu. ”Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi”, Vihdin kriisikeskuksen johtaja Leena Tiitto sanoo.

 

Tukihenkilövastaavana keskuksessa työskentelevä vapaaehtoinen Anita nyökyttelee vieressä:

 

”Joskus jo pelkkä aito läsnäolo riittää. Se, että olemme siinä toista ihmistä varten.”

 

 

 

Pääosin koulutetuin vapaaehtoisvoimin toimiva kriisikeskus tarjoaa paikan, jonne kaikki ovat tervetulleita murheidensa koosta ja elämäntilanteesta riippumatta. Kriisikeskuksen toimintaa määrittää vaitiolovelvollisuus. Jokainen kynnyksen ylittänyt otetaan vastaan lempeydellä. Diagnooseja ei kysellä. Rooleja ei aseteta. Ollaan vaan ihmisiksi.

 

”Ahdistuneisuus, arjesta selviytymiseen liittyvät ongelmat, masennus, itsetuhoisuus, alkoholismi ja stressi”, Tiitto luettelee syitä ja seurauksia, joiden takia kriisikeskukseen tullaan.

 

Yleensä moneen niistä liittyy vielä musertava kokemus yksinäisyydestä.

 

Anitan lailla monet tukihenkilöistä päivystävät tiistaisin ja torstaisin valtakunnallisessa kriisipuhelimessa. Usein linjan päässä kohisee yksinäisyys.

 

”Se puhelu saattaa olla jollekin ainoa ihmiskontakti sinä päivänä. Monelle riittää jo se, että saa kertoa kuulumistaan”, Anita sanoo.

 

 

Kenenkään ei tarvitse pärjätä yksin

 

Kriisikeskuksen toiminnan lähtökohtana on toivo. Pitkään työtä mielenterveysongelmien parissa tehneet Tiitto ja Anita ovat varmoja, että toivoa on aina. Silloinkin tunnelin päässä näkyy pelkkää turruttavaa pimeyttä, pieni toivonkipinä on mahdollista kaivaa esiin.

 

”Kukaan ei pärjää aina yksin. Eikä tarvitsekaan”, Tiitto summaa.

 

Kriisikeskus on avoinna arki-iltaisin kello kuudesta iltakymmeneen. Yksittäisiä kävijöitä on vuoden aikana 250–300. Toiset tulevat useammin kuin toiset.

 

”Parasta on se, kun joku kävijä tai soittaja oivaltaa, ettei hänen tilanteensa olekaan niin toivoton. Että on aina mahdollista mennä eteenpäin”, Anita kertoo.

 

 

 

Paljon vapaaehtoistyötä tehnyt Anita tuli mukaan toimintaan seitsemän vuotta sitten. Sittemmin hän kouluttautui tukihenkilövastaavaksi. Illoista kriisikeskuksella tuli nopeasti enemmän kuin harrastus, jolla voi tehdä hyvää.

 

”Uskon, että jokainen meistä vapaaehtoisista on etsinyt yhteisöä. Paikkaa, jossa kokea olevansa merkityksellinen. Olen enemmän kiinni tässä elämässä ja ajassa kun olen täällä”, hän sanoo.

 

Vaikka illat ovat usein rankkoja, tukihenkilövastaava poistuu keskukselta aina kevein mielin ja askelin. Vuodet kriisikeskuksella ovat opettaneet rohkeutta, ennakkoluulottomuutta, kykyä kuunnella ja luottaa intuitioon.

 

”Koen saavani itse näistä kohtaamisista aivan valtavan paljon. Ihailen valtavasti näitä ihmisiä. He ovat niin rohkeita sanoessaan, että he tarvitsevat apua.”

 

Rohkeus, se haparoivinkin askel, tuo toivoa lähemmäksi.

 

”Ja siinä tarvitaan aitoa läsnäoloa”, Tiitto sanoo.