Alkuun
28.3.2017
teksti: Janne Flinkkilä, kuvat ja video: Ville Malja

Kundien kesken



Lauri Hiekkaranta ja Kalle Liukko tapaavat kerran viikossa. Ensin tehdään yhdessä jotakin kivaa, sitten jutellaan. He ovat kavereita, joilla on neljänkymmenen vuoden ikäero.

 

Kalle ei saa kiivetä parvisängylle. Hän uhmaa kieltoa, mutta koska kiipeäminen on niin hauskaa, hän jää aina kiinni. Kun isä ja äiti kuulevat makuuhuoneesta Kallen hihitystä, he tietävät, että nyt on tekeillä jotakin luvatonta.

 

Kerran isä ja äiti eivät ryntääkään Kallen perään. Hän laskeutuu lattialle ja hiipii tarkistamaan, huomasiko kukaan mitään. Isä ja äiti sekä 8 ja 11 vuotta Kallea vanhemmat isosiskot istuvat sohvalla katsomassa televisiota. Heidän silmänsä ovat naulittuina ruutuun, ja kun Kalle tulee pyörimään olohuoneeseen, hänet hätistetään pois television edestä.

 

Tämä on Kallen ensimmäinen muistikuva hänen lapsuudestaan. Saattaa olla, että hän on luonut sen myöhemmin itse hänelle kerrottujen tarinoiden perusteella. Sanotaanhan, että ihmisen varhaisimmat tilannemuistot voivat olla peräisin vasta aikaisintaan kolmen vuoden iästä.

 

Jos se on totta, Kallella ei pitäisi olla muistikuvia isästään. Kallen isä oli ammatiltaan rappari. Pakkasilla ei voinut rapata seiniä, joten talvisin isä oli usein vapaalla. Siksi hän vietti Kallen kanssa paljon aikaa. Kunnes yhtäkkiä hän katosi Kallen maailmasta. Isä kuoli sydänkohtaukseen. Kalle oli täyttänyt vasta kaksi vuotta

 

Nyt Kalle Liukko on 13-vuotias yläkoululainen. Hän sanoo muistavansa isänsä kasvot. Yhdessä valokuvassa isä on nukahtanut Kallen kanssa samaan sänkyyn. Sitä kuvaa Kalle katsoo joskus edelleen

 

 

 

Tyhjää tilaa elämässä

 

Lauri Hiekkaranta, 53, työskentelee vientiyhtiön markkinointitehtävissä. Sitä ennen hän oli kaksikymmentä vuotta mainostoimistossa copywriterina. Hänen vuosina 1990 ja 1992 syntyneet poikansa ovat jo muuttaneet omiin koteihinsa. Kun pojat olivat vielä kouluikäisiä, heidän kanssaan saattoi touhuta samanlaisia asioita kuin omassakin lapsuudessa. Pomppia vaikkapa trampoliinilla, pelata koripalloa tai käydä kiipeilemässä.

 

Usein muistoista haihtuu harmaa arki ja valopilkut jäävät. Kiireisimmät vuodet työuran luomisen ja lastenkasvatuksen keskellä olivat toki rankkoja. Vuorokaudessa ei enää riittänyt tunteja omiin harrastuksiin, kun töiden jälkeen kaikki aika meni perheestä huolehtimiseen. Silti isän ja poikien yhteistä aikaa tuli muisteltua kaiholla.

 

”Ruuhkavuosina vapaaehtoistyö oli jäänyt, mutta nyt sille olisi taas aikaa. Ehkä se voisi täyttää kotoa muuttaneiden lasten jälkeensä jättämää tyhjää tilaa.”

 

Välillä koti tuntui tyhjältä, kun iltoja vietti kahdestaan vaimon kanssa. Kavereiden kanssa voi käydä saunomassa, urheilemassa tai ihan vain kaljalla, mutta tuntui, että elämässä olisi tilaa jollekin muullekin. Kun oli kerran vapaa-aikaa, miksei sitä voisi käyttää johonkin, mikä olisi antoisaa sekä itselle että jollekulle toiselle.

 

Ennen ruuhkavuosia Lauri oli eräänä päivänä astellut Koskelan sairaalan kroonikko-osastolle ja kysynyt, voisiko hän ryhtyä jonkun yksinäisen vanhuksen kaveriksi. Sairaalasta löytyi kaveriksi vanha mies, jonka luona hän kävi säännöllisesti muutaman vuoden ajan tämän viimeisiin päiviin asti.

 

Ruuhkavuosina vapaaehtoistyö oli jäänyt, mutta nyt sille olisi taas aikaa. Ehkä se voisi täyttää kotoa muuttaneiden lasten jälkeensä jättämää tyhjää tilaa. Helmikuussa 2016 Lauri avasi läppärin ja ryhtyi etsimään netistä erilaisia vaihtoehtoja. Aikoinaan hän otti organisoinnin omiin käsiinsä, mutta nykyisin vanhuksille pääsisi pitämään seuraa SPR:n ystäväkurssien kautta. Se vaikutti kiinnostavalta, mutta hän selasi vielä eteenpäin. Vastaan tuli toimintamuoto, josta hän ei ollut koskaan kuullutkaan: Mieskaverit.

 

Kaverukset Tapanilan Erän kiipeilyhallissa. Tällä kertaa Lauri antoi vinkkejä maan kamaralta, kun Kalle kiipeili.

 

 

Arki ilman isää

 

Koripallo. Jalkapallo. Jääkiekko. Sähly. Telinevoimistelu. Lumilautailu. Uinti. Uimahypyt. Scoottaus eli temppupotkulautailu. Parkour. Pyöräily. Kiipeily. Skeittaus.

 

Kallea alkaa hymyilyttää. Hän kertoi juuri harrastaneensa ainakin kahtakymmentä urheilulajia, mutta ei osaa enää itsekään luetella niitä kaikkia ulkoa. Niiden ja koulunkäynnin lisäksi ehtii vielä joskus pelata pleikkaria ja lukea rikosmysteerikirjoja.

 

Nykyisin Kalle asuu Vantaan Tammistossa ja pelaa koripalloa Helsingin NMKY:ssä. Hän aloitti syksyllä liikuntapainotteisen seiskaluokan. Aiemmassa koulussa hän joutui kiusaajien uhriksi. Kolmannesta kuudenteen luokkaan hän joutui silmätikuksi milloin mistäkin syystä.

 

”Kallea kiusattiin, koska hän oli luokan pisin. Kuudennella luokalla kiusaaminen yltyi entisestään.”

 

Ensin joku keksi, että Kalle kiivastuu helposti, jos häntä ärsytetään. Se innosti kiusaajia keksimään kaikkia mahdollisia keinoja, joilla Kallea voisi ärsyttää. Sitten Kallea kiusattiin, koska hän oli luokan pisin. Kuudennella luokalla kiusaaminen yltyi entisestään.

 

Kotona Kalle puhui asiasta äitinsä ja isosiskonsa kanssa. Toinen sisko oli jo muuttanut pois kotoa. Koska Kalle kävi alakoulun viimeistä luokkaa, koulun vaihtaminen oli joka tapauksessa edessä. Hän päätti sinnitellä vielä vähän aikaa. Liikuntaluokalle Maunulan yhteiskouluun kiusaajat eivät enää seuranneet.

 

Kun Kalle aloitti koulunkäynnin, hänen äitinsä oli löytänyt uuden miesystävän. Aluksi hän tuli hyvin toimeen isäpuolensa kanssa, mutta kolmannella luokalla Kallesta alkoi tuntua, ettei heillä ollut enää minkäänlaista yhteyttä. Isäpuolta ei kiinnostanut, miten Kallella koulussa meni. Kallen mukaan isäpuoli nosti katseensa tietokoneen ruudulta tai puhelimesta vain silloin, kun piti komentaa tekemään kotitöitä.

 

Kaikki yhteinen tekeminen jäi pois. Kalle muistelee, että neljän vuoden aikana he kävivät vain kaksi kertaa pelaamassa isäpuolensa kanssa jalkapalloa. Hänen elämässään oli vain koulu, kaverit ja harrastukset. Lopulta Kallen äiti erosi ja isäpuoli muutti pois.

 

”Isäpuolta ei kiinnostanut, miten Kallella koulussa meni. Kallen mukaan isäpuoli nosti katseensa tietokoneen ruudulta tai puhelimesta vain silloin, kun piti komentaa tekemään kotitöitä.”

 

Eläkevakuutusyhtiössä työskentelevä äiti oli kaiken aikaa kannustanut Kallea liikuntaharrastuksissa. Toissa kesänä he tekivät yhdessä liki 70 kilometrin pyörälenkin. Siihen meni koko päivä.

 

Äidistä ei kuitenkaan ollut kaveriksi kaikkiin niihin touhuihin, joita energiaa täynnä oleva Kalle halusi tehdä. Vaikka treenejä harrastuskaverien kanssa riitti melkein joka päivälle, jotakin hänen elämästään tuntui puuttuvan. Toissa syksynä Kallen äiti näki lehdessä Pienperheyhdistys ry:n ilmoituksen mieskaveritoiminnasta. Hän kiinnostui ja otti asiasta selvää. Vapaaehtoiset aikuiset miehet ovat kavereina yksin lastaan kasvattavien äitien lapsille, joilla ei ole yhteyttä omaan isäänsä. Jokaisesta kaverisuhteesta voi muodostua omanlaisensa. Tärkeintä on vain se, että yhdessä tekeminen on kaikille osapuolille kivaa.

 

Hetken harkittuaan äiti kysyi Kallelta, kiinnostaisiko lähteä kokeilemaan. Käytännössä toiminta voisi tarkoittaa vaikkapa lätkämatsissa tai leffassa käymistä kerran parissa viikossa.

 

Vaikka Kalle voi olla liikuntaharrastuksissaan rämäpää, perusluonteeltaan hän on enemmän harkitsevainen tarkkailija. Hän ei tyrmännyt ideaa, vaikkei suoranaisesti kiljunutkaan riemusta. Hän vastasi, että voihan sitä yrittää.

 

Meneväinen Kalle on enemmän tekijämies kuin lukutoukka. Siksi on luontevaa tavata harrastusten merkeissä ja jutella sen jälkeen vaikka ruokapöydässä.

 

 

Kurssi kohti kaveruutta

 

Laurilla kävi hyvä tuuri. Helmikuisena perjantaina 2016 hän otti yhteyttä Uudenmaan mieskaveritoiminnan koordinaattoriin Marika Rosenborgiin. Mieskaverikursseja järjestetään vuosittain neljästä kuuteen, mutta sattumoisin seuraava alkaisikin heti maanantaina. Lauri kertoi vaimolleen, että nyt löytyi uutta tekemistä vapaa-aikaan.

 

Turvallisuussyistä kaikki mieskavereiksi hakevat haastatellaan henkilökohtaisesti, ja heidän rikosrekisteriotteensa tarkastetaan. Itse kurssi kestää viisitoista tuntia.

 

Vaikka puhutaan mieskavereista, tarkoitus ei ole vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja. Kukin voi tulla mukaan sellaisena miehenä kuin on. Kunhan vain on turvallinen ja luotettava ihminen. Tärkeintä on, että riittää aikaa ja kiinnostusta jakaa arkeaan lapsen kanssa.

 

”Vaikka puhutaan mieskavereista, tarkoitus ei ole vahvistaa perinteisiä sukupuolirooleja.”

 

Lauri viihtyi kurssilla. Miesten kesken oli hyvä henki. Puhuttiin omista lapsuusmuistoista ja muisteltiin, millaista oli viettää aikaa oman isän ja muiden aikuisten miesten kanssa. Kaikki luottivat toisiinsa ja uskalsivat olla avoimia.

 

Ikähaitari venyi vähän päälle parikymppisestä yli viisikymppisiin. Joku oli kasvanut ilman isää ja ymmärsi sitä kautta, miten arvokasta on, että lapsen elämänpiirissä on aikuinen mies. Joku toinen oli puolestaan elänyt ”oikein mukavan ihannelapsuuden” ja halusi antaa osansa siitä kokemuksesta eteenpäin.

 

Tunneilla käytiin läpi käytännön asioita, kuten suhdetta pikkukaverin äitiin. Millaisia perusasioita hänen kanssaan täytyy käydä aluksi läpi ja kuinka sovitaan yhteisistä pelisäännöistä? Miten pitää menetellä ja mistä saa apua, jos lapsen kanssa onkin vaikea tulla toimeen? Entä jos lapsen isän kanssa tulee vaikeuksia?

 

Mieskaveritoiminta aloitettiin Uudellamaalla jo 25 vuotta sitten. Tällä hetkellä eri paikkakunnilla on yhteensä noin 240 mieskaveria. Muutama heistä vieraili kurssilla kertomassa omista kokemuksistaan ja vastailemassa kysymyksiin. Lauri kertoo, ettei asioista maalailtu liian ruusuista kuvaa. Ongelmista ja jopa kaverisuhteiden katkeamisista puhuttiin avoimesti.

 

”Ennen kaikkea: mieskaveri ei ole isä eikä kasvattaja. Toiminnassa ei ole tuettavia tai tukijoita. Vain molemminpuolinen kaverisuhde.”

 

Lopuksi ilmaistiin hyvin selkeästi, että jos suinkin tuntuu, ettei elämäntilanne ole tällä hetkellä tarpeeksi vakaa pikkukaverille omistautumiseen, mieskaverina voi aloittaa myöhemminkin. Yhden kurssilaisen parisuhde oli juuri päättynyt, joten hän päätti säästää voimavarojaan ensin omien asioiden hoitamiseen.

 

Laurin positiivinen mielikuva mieskaveritoiminnasta vahvistui. Hän uskoi, että pikkukaverin kanssa olisi helppo touhuta, kun on tehnyt samoja asioita omien poikiensa kanssa. Tärkeintä olisi kuunnella ja jutella. Muistaa, että mukana ollaan pikkukaverin eikä itsensä takia. Ennen kaikkea: mieskaveri ei ole isä eikä kasvattaja. Toiminnassa ei ole tuettavia tai tukijoita. Vain molemminpuolinen kaverisuhde.

 

Laurilta kysyttiin toiveita pikkukaverin iän, asuinpaikan ja kiinnostuksen kohteiden suhteen. Hän sai vastauksena kolme ehdotusta. Yksi heistä oli pian seiskaluokalle menevä poika, joka asui samalla suunnalla kuin hänkin. Harrastuksista löytyi heti yhteisiä asioita, kuten koripallon pelaaminen. Sitä Lauri oli itsekin harrastanut. Hänenkin joukkueensa oli Helsingin NMKY.

 

Kalle ja Lauri tapaavat kerran viikossa, ellei Kallen kalenteri ole täynnä urheilutreenejä. Nyt takana on kouluviikko, ja perjantain kunniaksi mennään yhdessä kebabille.

 

 

Mitä sanoo äiti?

 

Oli kulunut kolmisen kuukautta hakemuksen jättämisestä. Kallen äitiin otettiin yhteyttä. Ehdokas hänen poikansa mieskaveriksi oli löytynyt. He sopivat tapaamisen kahdestaan kauppakeskus Jumboon. Vastassa oli keski-ikäinen leppoisan oloinen silmälasipäinen mies.

 

Lauri ja Kallen äiti istuivat Picnicin pöydässä kolme tuntia. Aluksi molempia jännitti, mutta hyvin nopeasti kävi ilmi, että he ovat samalla aaltopituudella ja molempien odotukset vastaavat toisiaan. He kävivät läpi käytännön asiat rahankäytöstä yhteydenpitoon. Tilannetta helpotti, että Kalle oli pikkukaveriksi iso poika. Nuorimmat ovat vasta nelivuotiaita.

 

Lopulta sovittiin, että seuraavalla viikolla nähtäisiin kolmistaan. Kallekin tulisi mukaan tapaamiseen.

 

Viisivuotiaasta asti shakkia harrastaneella Laurilla on pari vuotta sitten lajiin vihkiytyneeseen Kalleen yli 40 vuoden etumatka. Vaikka Helsingin Kaupunginmuseossa Kalle jäi kakkoseksi, nyt hän tietää, mitä ovat tornitus ja ohilyönti.

 

 

Kuin vanhat kaverit

 

Maaliskuussa 2017 Kalle ja Lauri ovat olleet kavereita tasan vuoden. Tänään he olivat pelaamassa yhdessä shakkia. Lauri teki shakkimatin, mutta se oli vain erävoitto. Seuraavalla tapaamisella Kalle voi ottaa revanssin vaikkapa koripallokentällä, ja silloin taas katsotaan, kuka vie ketä. Tai sitten vain käydään yhdessä uimassa. Sitä ei ollakaan vielä tehty.

 

Kalle kauhoo suuhunsa kebabia ja ranskalaisia kasvuikäisen pohjattomalla ruokahalulla. Hän sai valita ruokapaikan itse. Nyt molemmat muistelevat naureskellen ensitapaamistaan. Yli viisikymppistä Lauria ja alakouluikäistä Kallea taisi jännittää melkein yhtä paljon. Treffit oli sovittu Seurasaareen. Sen jälkeen mentiin Cafe Regattaan paistamaan nuotiomakkarat. Lauri muistelee, että Kalle ei paljon puhunut.

 

”Lauri sanoo, että vuoden mittaan heidän tapaamisensa ovat alkaneet tuntua ihan tavalliselta kaverisuhteelta. Se on vain alkanut organisoidusti ja ikäero on iso.”

 

”Se on vähän mun luonteenpiirre, että uusien ihmisten kanssa aina ensin katson, millainen se on”, Kalle kertoo. ”Miten sen käyttäytyy, ja kaikkea sellaista. Kun me käveltiin se saari ympäri, suunnilleen sen aikana aloin ajatella, että toi on varmaankin ihan kiva tyyppi.”

 

Kun yhteinen luottamus löytyi, tuoreet kaverukset alkoivat tavata kahdestaan. Nykyisin he sopivat menoistaan suoraan keskenään. Kalle vain ilmoittaa äidilleen, minne he milloinkin menevät.

 

Lauri sanoo, että vuoden mittaan heidän tapaamisensa ovat alkaneet tuntua ihan tavalliselta kaverisuhteelta. Se on vain alkanut organisoidusti ja ikäero on iso.

 

”Mun mielestä Kalle on iloinen ja reipas poika, joka tykkää monenlaisesta tekemisestä. Juttelee avoimesti iloista ja murheista. Semmoinen kaveri, kenen kanssa on helppo olla.”

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan Mieskaveri-toimintaa järjestävän Pienperheyhdistyksen toimintaa tänä vuonna reilulla 470 000 eurolla.