Alkuun
7.12.2016
teksti: Hanna Jensen, kuvat: Mikko Vähähiitty

1990-luvun lamaperheen tarina, osa 2: Tuntemattomat auttoivat meitä

 

Ritva Lehtonen ja hänen miehensä tekevät vieläkin töitä, jotta saisivat konkurssin jälkeiset velat maksettua. 1990-luvun laman jälkeen järjestöt alkoivat paikata hyvinvointivaltion puutteita.

 

Miten Lehtosten perhe ajautui vaikeuksiin? Lue lamaperheen tarinan ensimmäinen osa täältä.

 

Punaista maalaistaloa ympäröi neljä puutarhaa, jotka on nimetty Raamatun mukaan. On Eedenin, Aatamin ja Eevan, Danielin ja Johanneksen puutarha. Puutarhan keskellä seisoo hyvän ja pahan tiedon omenapuu.

 

Niin Ritva Lehtonen sen halusi. Kun Lehtoset vuonna 1997 saapuivat petäjävetisen talon pihaan, lapset epäilivät talon kuntoa. Se oli ränsistynyt. Ympärillä oli vain pusikoitunutta peltoa ja hakattua metsää. Talolle johti hiekkatie.

 

”Ette ikipäivänä jaksa tehdä niin paljon töitä kuin tämä talo vaatii”, lapset murehtivat.

 

Mutta perheen koirat halusivat jäädä. Ritvan mielestä myös talon yli lentänyt pääskyparvi oli merkki siitä, että tässä oli heille uusi koti, laman aikaan tehdyn konkurssin jälkeinen uusi alku.

 

Nyt, 20 vuotta myöhemmin, Ritva Lehtonen, 68, kävelee lumisesta puutarhasta uuden porstuan läpi taloon, joka on kauniisti kunnostettu ja maalattu.

 

Ritva on laittanut puulämmitteisen uunin tulille jo aamuneljältä, jolloin hän ja hänen miehensä ovat nousseet. Ennen miehen lähtöä metsätöihin on keitetty kahvit ja valmistettu eväsleivät, kuten aina arkiaamuisin. Mies palaa iltahämärissä, 8–12 tunnin päästä.

 

Lehtosilla ei ole mahdollisuutta viettää eläkepäiviä. He maksavat vielä Suomen historian pahimman laman aikana tekemänsä konkurssin jälkeisiä velkoja, jotka ovat tulleet uuden kodin ostamisesta ja uuden yrityksen perustamisesta.

 

”Kolmen vuoden päästä on ehkä enemmän aikaa lapsenlapsille”, Ritva sanoo.

 

”Jos emme olisi tehneet konkurssia, olisimme nyt eläkkeellä ja nauttisimme ajasta lastenlasten kanssa”, Ritva Lehtonen sanoo.

 

 

Se konkurssin tehnyt nainen

 

Kaikki velat riviin, ja sitten katsotaan.

 

Lehtosten velkasaneeraus alkoi vuonna 1992, pian sen jälkeen, kun he olivat hakeneet majataloyrityksensä, Wiikin kartanon konkurssiin. He eivät olleet ainoita, sillä samana vuonna 7391 yritystä hakeutui konkurssiin. Kolme vuotta aikaisemmin, viimeisenä ”juppivuotena” luku oli ollut vain 2749, melkein kolme kertaa pienempi.

 

Lehtoset olivat menettäneet pankille kotinsa ja muuttaneet vuokralle Korpilahdelle. Ritvasta tuntui, ettei hän ollut konkurssin jälkeen enää sama ihminen kuin ennen.

 

”Ihmisarvo meni. Minusta tuli se konkurssin tehnyt”, hän sanoo.

 

Ritva palasi konkurssin jälkeen entiselle työnantajalleen ravintola-alalle töihin. Mutta hänen tulonsa eivät tahtoneet riittää perheen kuluihin. Lapsille ei liiennyt mitään eikä raha riittänyt vaikeimpina aikoina ruokaan.

 

Ensimmäisenä keväänä vuokrakodissa Lehtoset kävivät hakemassa porsaan, josta he arvelivat saavansa joulukinkun. Mutta pian Ritva mietti, että porsas tarvitsisi itselleen kaverin. Hän haki toisen. Samalla reissulla hän huomasi takajalkaansa linkkaavan possun ja mietti, että tuon ne telovat. Ritva otti senkin mukaansa. Kasper, Jesper ja Joonatan elivät kolme vuotta. Niistä tuli lemmikkejä.

 

”Ei ollutkaan meistä niitä teuraaksi laittamaan”, Ritva sanoo. Hän sai eläimiltä onnea, hyväksyntää ja voimaa.

 

Ritva ei matkustele ulkomailla. Talvisin hän käy kerran Lapissa ja syyslomalla hän puuhaa lastenlasten kanssa.

 

 

Lähimmäisten avulla pahimman yli

 

Kun Lehtoset löysivät vuonna 1997 uuden talonsa, he eivät velkasaneerauksessa olevina voineet ostaa sitä itse. Vanhin tytär osti talon. Lehtoset muuttivat siihen vuokralle. Kaksi vuotta myöhemmin, kun velkasaneeraus oli ohi, Lehtoset ostivat talon tyttäreltään.

 

Vuonna 2000 Ritva sai potkut. Syyksi ilmoitettiin taloudellis-tuotannolliset syyt. Ritva kannusti sydäninfarktista toipuvaa miestään palaamaan töihin. Rahat eivät muuten riittäisi.

 

Ritva ehdotti, että miehen kannattaisi sanoa työnhaussa: ”Ottakaa minut töihin ja katsokaa, mihin minusta on.”

 

Näin mies tekikin, eikä hänellä sen jälkeen ollut pulaa metsä- eikä peltotöistä.

 

Ritva lähti opiskelemaan taideaineita. Hän suoritti käsi- ja taideteollisessa koulussa muotoiluartesaanin tutkinnon. Ritva teki ruoat itse. Halvinta mahdollista, kaurapuuroa ja leipää. Hän kasvatti omassa puutarhassa juurekset, marjat, vihannekset ja hedelmät.

 

Tiukimpina aikoina Ritva ja hänen miehensä lähtivät Jyväskylään seurakunnan leipäjonoon. Siellä kävi kuitenkin ilmi, ettei jonoa ollut tarkoitettu seurakunnan ulkopuolisille.

 

”Meidät potkittiin pois myös leipäjonosta”, Ritva sanoo.

 

Lapset alkoivat tuoda heille ruokakasseja kotiin. Juuri lähimmäisten avulla Ritva uskoo selvinneensä pahimmasta. Kun rahaa ei ollut kunnostaa pihapiirin rakennusta, seitsemän ystävää tuli paikalle ja kunnosti sen talkoovoimin.

 

Ritva on tehnyt töitä 54 vuotta. Hän toivoo, että yritykselle löytyisi vielä seuraaja.

 

 

Tuntemattomien ihmisten avulla tuli kaikki hyvä

 

Talon ikkunat ovat kierrätyksestä, niin kuin lähes kaikki muukin tässä talossa. Ritva ja hänen miehensä ovat kunnostaneet maalaistaloa vuosien mittaan, miehen veli apunaan.

 

”Ei tiedetty ennen tänne muuttoa, kuinka kätevä käsistään mieheni on”, Ritva sanoo. Seinillä on Ritvan maalaamia tauluja mutta myös kunniakirjoja ravintola-alan vuosilta.

 

Koti on samalla 60 hengen juhlatila, jossa Ritvan ja hänen miehensä yritys järjestää syntymäpäiviä ja juhlatilaisuuksia.

 

Yrityksen Lehtoset perustivat vuonna 2001, kun he luulivat saavansa yritystukea. Sitä ei kuitenkaan tullut, joten yritys teki aluksi tappiota. Nyt tulosta on tehty kahtena vuonna. Erkki savustaa kalat, Ritva tekee ruoat, kattaa ja siivoaa.

 

Alakertaan vievien rappusten yläpäässä on sähköpiano ja mikrofoni. Ritva tarttuu mikkiin ja laulaa pätkän ”tuoll on mun kultani, ain yhä tuolla…”

 

Sitten hän lukee ääneen, missä rakkaus on. Hän on kirjoittanut tekstin itse. Ritva katsoo ulos suurista ikkunoista pihalle, missä lumi on kuorruttanut ranskalaishenkiset pihavalot. Hän haaveilee hiljaisuuden retriittien järjestämisestä. Mutta koska ei ole rahaa, yläkerran kuutta makuuhuonetta ei saada kunnostettua.

 

Porstua sentään saatiin. Ja uusi keittiö.

 

Kaikki hyvä tuntui saapuvan elämään tuntemattomien ihmisten avulla.

 

Ritvalla ei ole ollut erityistä ystävää, jonka kanssa olisi jakanut raskaat vuodet. Kirjoittaminen on ollut hänen terapiaansa.

 

 

Järjestöt apuun

 

Lehtosten kaltaisia, laman konkursseista selvinneitä perheitä on Suomessa lukemattomia. 1990-luvun alussa heitä ryhtyivät auttamaan myös järjestöt, kuten esimerkiksi Takuusäätiö, joka perustettiin vuonna 1990. Sen tehtävä oli auttaa erityisesti päihde-, mielenterveys ja rikostaustaisia ihmisiä ratkomaan velkaongelmansa. Mutta kun kotitalouksien ylivelkaantumista alettiin 1990-luvun alkupuolella hoitaa, valtio halusi tehdä Takuusäätiön kanssa yhteistyötä. Takuusäätiö vastasi aluksi velkaneuvojakoulutuksista. Noina vuosina valtio alkoi etsiä muidenkin kolmannen sektorin järjestöjen kanssa yhdessä ratkaisuja ongelmiin.

 

Asiantuntijat puhuvat kaksoisvaikutuksesta. Erityisesti perheet kokivat paineita kahdesta suunnasta: lapsiperheiden vanhempia kohtasi ennennäkemätön työttömyys, ja samaan aikaan perheiltä leikattiin. Esimerkiksi perheiden kotipalveluita heikennettiin sekä koulu- ja päiväkotiryhmiä kasvatettiin.

 

Myös lasten mielenterveysongelmat lisääntyivät laman aikana. Kaiken kaikkiaan eriarvoisuus maassa kasvoi. Järjestöt paikkasivat hyvinvointivaltion puutteita; muun muassa Mannerheimin lastensuojeluliitolla ja Mielenterveysseuralla oli iso rooli laman aiheuttamien sosiaalisten ongelmien hoidossa. Myös kirkko asettui lamavuosina puolustamaan köyhiä ja huono-osaisia sekä hyvinvointivaltion ylläpitämistä. Erityisesti diakoniatyö profiloitui 1990-luvun jälkipuoliskolla laman uhrien auttajana.

 

Järjestöt tavoittivat ihmiset hyvin ja niillä oli halu kokeilla ennakkoluulottomia tapoja ratkaista ongelmia. 1990-luvulla valtion osuus hyvinvointipalvelujen kokonaiskustannuksista laski 50 prosentista 25 prosenttiin. Samalla kuntien, järjestöjen ja kansalaisten vastuu itsestään kasvoi.

 

Sen Lehtosetkin huomasivat.

 

Ritva Lehtonen leipoo leivät itse.

 

 

Antoi anteeksi itselleen

 

Nyt asiat ovat oikeastaan hyvin. Lehtosten luottotiedot ovat kunnossa. Konkurssin seurauksena Ritvasta tuli tarkka sopimusten syynääjää, eikä häneltä mene ohi yksikään vedätysyritys. Pankkilainaa Ritva ja hänen miehensä eivät enää halua ottaa, vaikka talon yläkerta tekisikin mieli saada kuntoon.

 

”Ei uskalla tehdä velkaa.”

 

Kesäkuussa Lehtoset viettivät 50-vuotishääpäiväänsä. Sitä juhlittiin Helsingissä moskovalaisessa sirkuksessa. Heidän liittonsa ei kaatunut sairauteen eikä taloudelliseen ahdinkoon.

 

Ritvalla on sama haave kuin silloin, kun hän osti miehensä kanssa Wiikin kartanon: jospa oman kodin voisi muuttaa seniorikodiksi.

 

Ritva on suunnitellut kaiken jo monta vuotta sitten. Hän kävi jopa Helsingin Kauppakorkeakoulussa sosiaali- ja terveysosaajan projektikoulutuksen seniorikodin perustamista varten.

 

Ruoka löytyisi lähipiiristä, ja juurileipä valmistuisi tuvan uunissa. Ritva järjestäisi taidekursseja asukkaille ja vieraille. Kunhan voimat eivät loppuisi kesken, kun ikää tulee, Ritva miettii. Hän on myös antanut anteeksi – itselleen.

 

”Olen antanut anteeksi sen, että annoin pankin kohdella minua niin kuin se teki. Oli pakko antaa anteeksi, jotta jaksaisin.”

 

Lähteet: Esa Iivonen, MLL:n johtava asiantuntija, Heikki Hiilamo: Miten kirkon diakoniatyö reagoi 2000-luvun talouskriisiin? (Yhteiskuntapolitiikka 81).