Alkuun
20.10.2017
teksti: Ilkka Karisto, kuvat: Aki Roukala

Lukutaidoton mies

Mika Siirilä ei koskaan oppinut lukemaan ja kirjoittamaan. Hän kokee olevansa ulkopuolinen ihan kaikesta.

 

Mika Siirilä ei koskaan oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Vanhemmiten se on ruvennut vaivaamaan häntä.

 

Mika Siirilän valtakunta sijaitsee kolmen kilometrin päässä Kälviän kirkonkylältä, pienen ja syrjäisen hiekkatien varressa. Paikasta ei voi erehtyä, sillä mutaisella pihamaalla lojuu järjetön määrä romua: parisenkymmentä lyttyyn ajettua autonluuskaa, muutama vene, polkupyöriä, moottorikelkkoja, kaivinkoneita, ruohonleikkureita ja kaikkien näiden sisuksista kaivettuja osia, kuten mäntiä, kaasuttimia ja herra ties mitä.

 

Talon seinässä lukee Mikan purku ja kierrätys, mutta Siirilä ei ole itse firmansa nimeä siihen kirjoittanut. Hän kuuluu nimittäin siihen äärimmäisen pieneen joukkoon suomalaisia aikuisia, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa.

 

 

“Tulkittiin, että olen laiska”

 

Siirilä, 46, nojaa valkoisen – tai pikemminkin alkuperäiseltä väriltään valkoisen – Chevroletin ruosteiseen konepeltiin ja kääräisee sätkän. ”Tämä on toinen autoni. Se on naitu pilalle”, hän sanoo. Siirilä on syntynyt Kälviällä ja elänyt siellä koko ikänsä. Romun keräämiseen ja kaupusteluun hän hurahti hyvin nuorena.

 

”Mulla oli jo lapsena sisällä parisataa autoa. Ralliautoista lähtien kaikkia saatanan menopelejä.”

 

Ensimmäinen oma bisnes oli kuitenkin kanala. Sen pyörittämisen hän aloitti seitsemänvuotiaana kotitalonsa pihamaalla. Kanoja oli parhaimmillaan 30. ”Ajelin sitten myymässä munia mikroautolla, ja usein oli poliisit perässä”, Siirilä muistelee.

 

Seitsemänvuotiaana Siirilä meni myös kouluun. Kälviän kirkonkylän ala-astetta kutsuttiin siihen aikaan Persemäen yliopistoksi, eikä Siirilää katseltu siellä kuin ensimmäisen luokan ajan. Poika kun ei oppinut lukemaan eikä muutenkaan sopeutunut pulpetissa istumiseen.

 

Hänet siirrettiin Kokkolaan, Pikiruukin kouluun, jossa oppivelvollisuuttaan suorittivat myös kehitysvammaiset lapset. Siellä vierähti kolme vuotta. Lukeminen ei edellenkään luonnistunut. Opettajat yrittivät eri keinoja, mutta turhaan.

 

”Oli apuopettajia ja kaikenlaisia”, Siirilä kertoo. ”Minua ei tutkittu lainkaan, tulkittiin vaan, että olen pöhlö tai laiska. Se oli sellaista aikaa.”

 

Pahinta oli kuitenkin se, että Siirilä joutui koulussa kiusatuksi. Kokkolalaiset pojat pilkkasivat Kälviältä tullutta Siirilää maalaisuudesta ja vinoilivat lehmän ulosteen hajusta, vaikka Siirilän perheellä ei lehmiä ollutkaan.

 

Lukutaidottomuudellekin ilkuttiin, eikä se ollut ihan helppo pala niellä omille vanhemmillekaan. Asiaan liittyi Siirilän mukaan jonkinasteista häpeää ja ristiriitaisia tunteita, mutta tarkemmin hän ei niistä asioista puhu.

 

Koulu vaihtui vielä pariinkin kertaan, mutta lopulta Siirilä sai kuin saikin peruskoulun päättötodistuksen. Keskiarvo oli 6,7. Tavallisia kokeita Siirilä ei luku- ja kirjoitustaidottomana ollut pystynyt suorittamaan, mutta opettajat katsoivat asiaa läpi sormien. ”Oli varmaan molemminpuolinen fiilis, että sieltä koulusta pitää vaan päästä eroon.”

 

 

Ulkopuolinen kaikesta

 

Siirilä riisuu siniset Crocs-sandaalinsa eteisessä ja tallustelee paljain jaloin pienen pirttipöydän ääreen, jonne hänen vaimonsa Salla on kattanut kahvikupit, vadillisen karjalanpiirakoita, munavoita ja kahta eri sortia pullaa.

 

Salla ja Mika Siirilä ovat tunteneet toisensa lapsesta lähtien. Mikan aikoinaan perustaman kanalan kanat ostettiin Sallan vaarilta, jonka kanala oli koko Keski-Pohjanmaan suurin.

 

Kun ei osaa lukea ja kirjoittaa, piirit jäävät pieniksi. Mika on asunut koko elämänsä Kälviällä.

 

 

Siirilä ei oikein pärjäisi ilman vaimoaan, joka lukee hänelle ääneen kaiken tarvittavan: laskut, tiliotteet, saapuneet tekstiviestit, televisio-ohjelmien tekstitykset ja niin edelleen.

 

”Toi lukuhomma vaikuttaa niin moneen asiaan, ettei sitä arvaakaan”, hän sanoo. ”Mä olen ihan ulkopuolinen kaikesta. Se on vähän sama kuin heitettäisiin johonkin maahan, jonka kieltä ei ymmärrä yhtään, ja sitten pitäisi vaan yrittää pärjätä siellä.”

 

Hiljattain Siirilä oli hakemassa työttömyyskorvausta. Virkailija ilmoitti, että hakemus pitää tehdä netissä. ”Miten helvetissä mä voin nettiin mennä, kun en mä osaa saatana lukea, hä?”

 

Palveluiden siirtyminen internetiin on ollut Siirilälle hankala paikka. Aikoinaan hän saattoi elää pitkiä pätkiä ilman että lukutaidottomuus tuli edes mieleen, mutta nyt kirjoitettuun kieleen törmää päivittäin. Romukauppaakin pitäisi pyörittää netissä, ja Siirilä joutuu turvautumaan vaimonsa apuun joka kerta, kun haluaa laittaa tavaraa myyntiin tai ostaa varaosia.

 

”Ei emäntäkään viittis koko ajan lukea. Sekin väsyy.”

 

Kälviällä Siirilän lukutaidottomuus tiedetään ja siihen osataan suhtautua nykyisin jo luonnollisesti. Mutta silloin harvoin kun Siirilä matkustaa muualle Suomeen, voi eteen tulla hassuja tilanteita. Kerran takavuosina hän oli lomailemassa Pohjois-Suomessa, ja rahat loppuivat. Siirilä marssi paikalliseen Säästöpankkiin ja ilmoitti haluavansa nostaa rahaa. Virkailija pyysi häntä allekirjoittamaan paperit, mutta se ei onnistunut. Virkailija oli ymmällään eikä suostunut antamaan rahoja.

 

”Sanoin sille: Soita saatana Kälviän säästöpankkiin. Siellä pankinjohtaja totesi vain, että ‘ai, se on Mika, antakaa sille rahaa’.”

 

Muutama vuosi sitten Siirilä tiedusteli lääkäriltä, voisiko hän saada todistuksen lukutaidottomuudestaan. Sitä paperia hän odottaa yhä, mutta sen sijaan lääkäri kirjoitti Siirilälle heti ADHD-diagnoosin.

 

Kun Siirilä sai kuulla ADHD:n oireista, hän ymmärsi itseään hieman paremmin. Hän on aina aloittanut innolla tekemään jotain, mutta ei juuri koskaan saa mitään kerralla valmiiksi, koska mieleen tulee jo seuraava projekti. ”Nuorempana oli virtaa niin kolkosti, etten pysynyt nahoissani ollenkaan.”

 

Lääkärin määräämiin ADHD-lääkkeisiin Siirilä ei kuitenkaan ole koskenut.

 

”Sanoin sille, että mitä mä jotain saatanan pillereitä rupean syömään, kun en ole neljäänkymmeneen vuoteen syönyt. Enkä syö, saatana. Se on maailma mennyt semmoseksi, että kaikille vaan syötetään pillereitä, eikä anneta ihmisten olla sellaisia kuin ne ovat.”

 

 

Vaikea muuttaa, kun ei osaa lukea

 

Kälviän keskustan läpi ajaa minuutissa. Pääraitin, Kälviäntien, varrelle jäävät kirjasto, K-Market ja Keskipohjanmaan osuupankki. Koulu on uusi ja hieno, ja sen alta on purettu vanha yläaste, jossa Mika Siiriläkin kävi aikoinaan – yhden päivän ajan.

 

Nipa puolusti Mikaa kiusaajilta jo kouluaikoina, koska opettajat eivät sitä tehneet.


 

”Melkein joka talossa on tullut käytyä mitä tällä kylällä on”, Siirilä sanoo istuessaan kuvaajan auton etupenkillä. ”Kun olin nuori, tämä oli paljon eläväisempi kylä. Oli nuorisolaiselämää, ajeltiin mopoilla ja polkupyörillä.”

 

Nykyisin Kälviällä asuu vajaat viitisentuhatta ihmistä. Itsenäinen kunta se oli vuoteen 2009 asti, jolloin se liitettiin Kokkolan kaupunkiin.

 

Ohitamme matalan liikerakennuksen, jonka seinässä lukee Rakennusliike Siirilä. Se on Siirilän isän perustama, ja nykyään sitä pyörittää Siirilän pikkuveli. Äidillä on kirpputori naapurissa, ja sairaanhoitajana työskentelevä siskokin asuu ihan kulmilla. Sen sijaan suuri osa lapsuuden kavereista on muuttanut pois aikapäiviä sitten. ”Isoihin valoihin, Ouluun ja Helsinkiin. Työn perässä ovat lähteneet.”

 

Siirilä itse ei ole milloinkaan edes harkinnut muuttoa. ”Sitä on vaan kasvanut täällä. Ja olisi se vaikeaa ton lukuhommankin takia. Joutuisi kaiken opettelemaan alusta.”

 

Nyt olemme matkalla tapaamaan erästä Siirilän ystävää, 56-vuotiasta Nipaa. ”Katotaan, onko se kotona ja selvin päin.”

 

Nipan kotitalo löytyy Kälviänjoen rannasta. Nipa on kotona ja selvin päin. Siirilä pummaa ensimmäiseksi sätkätupakkaa, ja sitten alkaa muistelu. Siirilä ja Nipa kertovat kilpaa lapsuus- ja nuoruusmuistojaan, ja niitä sitten riittääkin.

 

Kymmenen vuotta vanhempi Nipa oli Siirilälle eräänlainen isovelihahmo, joka vähän katseli perään. ”Mikalle vittuiltiin koulussa, lukuhommasta ja vähän kaikesta. Enhän minä hyväksynyt sitä. Ja kun opettajat eivät puuttuneet siihen millään tavalla, niin minun oli pakko.”

 

Nipa ei ihan täsmällisesti kerro miten hän kiusaamiseen puuttui. ”No, välitunnilla. Vittuilu loppui.”

 

Nuorena miehenä Nipa työskenteli Keski-Pohjanmaan Osuuskaupan varastolla, ja Siirilä suuntasi varastolle lähes joka iltapäivä koulusta päästyään. Varastosta tuli hänelle tietynlainen iltapäiväkerho. Siellä pyörimisestä oli myös taloudellista apua. Jos Siirilän kanalasta oli loppunut rehu, johonkin rehusäkkiin sattui sopivasti ilmestymään reikä.

 

Ja kun Nipa siirtyi töihin Kälviän Shellille, Siirilän luontoisedut jatkuivat. ”Mikalla oli mopo, mutta ei koskaan rahaa kuin yhteen bensalitraan. Mutta Shelliltä sitä sai, ei kukaaan semmoista vajetta huomannut. Ja nyt rikos on jo erittäin vanhentunut”, Nipa sanoo ja nauraa käkättää.

 

Nykyisin kaverukset istuvat iltaa Nipan luona harva se viikonloppu. Alkoholia kuluu runsain mitoin. ”Jos yhdeltätoista illalla aloitetaan, voidaan puhua aamuyhdeksään ja vaikka koko seuraava päivä”, Siirilä sanoo. ”Joku käy sitten nakkaamassa kotiin. Naapuri, mustalais-Valde tai mamma. Tai jos oikein hyvin käy, pitää mennä taksilla.”

 

Mutta nyt, tavallisena torstai-iltapäivänä, visiitti on lyhkäisempi. Kun kuulumiset on vaihdettu ja lähdön hetki koittaa, Siirilä pummaa vielä lisää sätkätarpeita.

 

Puisen astiakaapin päällä on paketti, jossa lukee suurin kirjaimin KAURAHIUTALEITA 1 kg. Siirilä osoittaa pakettia ja kysyy: ”Tarvitko lisää noita? Mitä ne on, jauhoja?” Nipa ei tarvitse sen enempää jauhoja kuin kaurahiutaleitakaan. ”Entä nötköttiä?”

 

Ei sitäkään. Nipa kertoo valmistaneensa juuri herkullisen ruskean kastikkeen ja pärjäävänsä sillä. Ja seuraavana päivänä hän aikoo paistaa taas kerran lettuja itselleen ja kissoilleen. ”Kissojen kanssa me pidetään joka toinen päivä plättykestit. Ne ottaa ilman hilloa.”

 

Ennen kuin jatkamme matkaa Siirilä soittaa vielä vaimolleen Sallalle. ”Laitapa kahvia tulemaan.”

 

 

Politiikassa pärjää kyllä

 

Taas ajetaan Kälviän kirkonkylän läpi. Sivuikkunassa vilahtaa vanha kunnantalo. Se on Siirilälle hyvin tuttu paikka. Hän istui siellä vuosina 2005–09 kunnanvaltuutettuna.

 

Hän lähti politiikkaan suutuspäissään. Kunnan ympäristötoimi oli valittanut romukasoista, joita Siirilän maille oli kertynyt, ja Siirilä uhosi kavereilleen lähtevänsä mukaan kunnallispolitiikkaan.

 

Yksikään puolue ei kuitenkaan huolinut Siirilää listoilleen. Niinpä hän perusti oman ryhmittymänsä ja antoi sille nimeksi Kälviän uudet tuulet. Siirilä ilmoittautui ehdokkaaksi tuntia ennen määräajan päättymistä ja meni vaaleissa 115 äänellä heittämällä läpi. Voitonjuhlat pidettiin Siirilän lapsuuskodissa. ”Viinaa oli niin paljon, että koko kylä hukkui.”

 

Alku valtuustossa oli hankala, eikä lukutaidottomuus tietysti helpottanut byrokraattisten kiemuroiden omaksumista. Toisten valtuutettujen oli tulkattava Siirilälle kaikki paperit. Montaakaan puheenvuoroa hän ei valtuustossa pitänyt.

 

Mutta politiikka ei jäänyt kertakokeiluksi. Kuntaliitoksen jälkeen Siirilän poliittinen ura on jatkunut Kokkolassa, perussuomalaisten riveissä. Kokkolan kaupunginvaltuustoon hänen äänisaaliinsa eivät ole riittäneet, mutta varavaltuutetuksi kyllä, ja monta vuotta Siirilä istui rakennus- ja ympäristölautakunnassa. Onpa hän ollut ehdolla eduskuntavaaleissakin.

 

Vaimon tehtäväksi on jäänyt lukea lautakunnan papereita miehelleen ääneen, ja kokoushuoneissa on aina joku vieruskaveri autanut. Siirilä ei koe lukutaidottomuutta esteeksi politiikassa toimiselle. ”Eihän se mitään rakettitiedettä ole tuo politiikka. Äänestät puolesta tai vastaan tai jätät äänestämättä”, hän sanoo.

 

Kokkolan kuntapolitiikassa Siirilä kertoo profiloituneensa syrjäkylien puolustajana. ”Puhuin tänne rakennuslupia. Mitä kehitystä se semmonen on, jos keskikaupunki vaan kasvaa ja kaikki sivukylät lakkaa. Sehän rapauttaa saatana koko Suomen! Jos asut maaseudulla, olet joku saatanan rikollinen. Eikö se näin mene, hä?”

 

 

Pakkotyöt ei käy

 

Salla Siirilä on kattanut taas pöydän koreaksi. Karjalanpiirakka toisensa jälkeen katoaa Mika Siirilän suuhun.

 

Pian koittaa taas talvi, ja se on Siirilälle vuodenajoista vaikein. Romukauppa hiljenee, eikä säiden vuoksi töitä voi tehdä kuin pienessä hallissa. Siellä Siirilä purkaa tavaroita osiinsa. Bisnekset sujuvat tätä nykyä heikonlaisesti. Kuukaudessa jää käteen korkeintaan 300 euroa.

 

Eräänä viime vuoden marraskuun aamuna Siirilöiden pihaan saapui kaksi poliisipartiota ja virkamies Kokkolan kaupungin ympäristöpalvelusta. He kiersivät tarkastamassa romuvuoria, ja poliisi esitti Siirilälle kysymyksiä. Siirilä on yhä silminnähden tuohtunut vierailusta.

 

Viranomaiset ovat huolestuneet Mikan pihalla olevasta romun määrästä.


 

”Saatana, rupesi vituttamaan kovin. Kaikki mennyt niin byrokraattiseksi. Pitäisi olla pohja asvaltoituna ja kaikkea, kun kuulemma valuu öljyä maahan. Saatana, siinä tapauksessa pitäisi laittaa kaikki metsurit 70-luvulta lähtien vankilaan saatana. Niiltähän valuu öljyä maahan. Sama juttu metsäkoneen käyttäjien kanssa! Kaikki vankilaan vaan!”

 

Siirilä ei tiedä, epäileekö poliisi häntä jostain rikoksesta. ”Ne sanoivat, että asia siirtyy Ely-keskuskelle ja kaupungille. Sen jälkeen ei oo kuulunut kurahdusta.”

 

Joka tapauksessa välikohtaus viranomaisten kanssa on pienentänyt hänen ennestäänkin vaatimattomia tulojaan. Sana kylällä on kiirinyt, eivätkä ihmiset enää kehtaa kiikuttaa omia romujaan Siirilän pihaan.

 

Siirilä on harkinnut eläkkeelle hakeutumista. Nykyisin hän saa työttömyyskorvausta, mutta työttömyyden pitkittyessä voi joutua työvoimapoliittisten aikuiskoulutuksen piiriin. ”En viitsisi lähteä pakkotöihin jotain kyniä kasaamaan. Viikko siinä voisi mennä, mutta sitten narahtaisi korkki, se on visun varma.”

 

Vanhemmiten Siirilä on yhä useammin pohtinut elämäänsä ja lukutaidottomuuden vaikutusta sen käänteisiin. Jos hän olisi oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, elämänpiiri olisi luultavasti ollut laajempi.

 

Mikan mielestä politiikka ei ole rakettitiedettä. Sitä voi harrastaa, vaikka ei osaisi lukea tai kirjoittaa.


 

”Olisin voinut liikkua enemmän Suomessa ja ulkomaillakin. Nyt kun ei voi edes navigaattoria käyttää”, Siirilä sanoo. ”Varmasti jotain bisneshommaa kuitenkin tekisin. Kiertäisin vaikka huutokauppoja ulkomailla. Ei olisi pitänyt takertua tänne.”

 

 

Suomessa monipuolista lukemista ja lukutaidon kehittymistä edistää muun muassa Lukukeskus, jonka toimintaa tuetaan Veikkauksen pelien tuotoilla vuosittain noin 200 000 eurolla.