Alkuun
17.10.2016
teksti: Jenni Leukumaavaara, kuva: Jussi Kaakinen

Mettäterapia antaa tilaa toipua

 

Tuurijuoppo. Sellainen Nilla oli vielä vähän aikaa sitten. Nyt apua löytyy erityisesti saamelaisille suunnatusta ja suunnitellusta Mettäterapiasta.

 

Nilla istahtaa pehmeän upottavalle ruskealle nahkasohvalle. Omakotitalon olohuoneen ikkunaa reunustavat muhkeat viherkasvit ja keittiön ikkunan takana olevalla lintulaudalla on jo liikennettä. Luonto riisuutuu ja valmistautuu talveen.

 

Sámi Soster -yhdistyksen toiminnanohjaajan Ellen Anne Labban ja Nillan puhe soljuu rauhallisesti heidän äidinkielellään pohjoissaameksi. Labba on viikottaisella tapaamisellaan Nillan luona.

 

”Se oli kyllä mukava reissu. Siellä me kalasteltiin, tulisteltiin, pelattiin korttia”, Nilla muistelee viime kesän Mettäterapia-reissua Torniojärvelle Pohjois-Ruotsiin. Hän aloitti vuoden kestävän Mettäterapian (Meahcceterapiija) viime kesänä.

 

Nilla on melko tyypillinen yliperän mies: ollut porohommissa lähes koko ikänsä, tehnyt välillä töitä turistien kanssa. Ja sitten on ollut se viinapullo, johon käsi toisinaan tarttui niin tiukkaan, että irtipäästämisessä saattoi mennä viikko tai kuukausi. Nilla kuvailee itseään tuurijuopoksi.

 

”Pari vuotta sitten vähensin kyllä viinanjuontia jo tosi paljon, mutta kyllä mie vieläki joskus otan. Jos on vaikka risteily Viroon, niin kyllä siinä se pari päivää mennee.”

 

 

Oman tahdin mukaan

 

Nunnukalailaa-vitsien vuoksi moni olettaa, että saamelaiset ryyppäisivät muita enemmän. Näin ei ole, mutta juomatavoissa on joitakin eroja. Saamelaisten keskuudessa tuurijuoppous tai juhlajuominen – kuten Nillallakin – on jonkin verran yleisempää kuin valtaväestön keskuudessa.

 

Mettäterapiaa on Enontekiöllä, Inarissa ja Utsjoella. Se on tarkoitettu kaikille alueen työikäisille, myös muille kuin saamelaisille. Toiminnassa on kuitenkin huomioitu erityisesti saamelaisen yhteisön arvot ja normit.

 

”Työntekijänä olen huomannut, kuinka tärkeää on tuntea ja osata asiakkaiden kulttuurin tavat. Esimerkiksi suvulla on tärkeä merkitys saamelaiskulttuurissa. Asiat pidetään yleensä perhepiireissä, niistä ei mielellään puhuta ulkopuolisille. Eri sukuihin liitetyt ominaisuudet ja arvot siirtyvät sukupolvelta toiselle”, Labba kertoo.

 

Pienessä yhteisössä kaikki tuntevat toisensa ja usein suku suojelee ”sitä joka juo enemmän”. Saamen kielessä ei ole alkoholisti-sanaa.

 

Päihdeongelman myöntäminen ja avun hakeminen ovat usein pitkiä ja kiemuraisia polkuja. Pari vuotta Nillallakin meni haudutellessa osallistumista Mettäterapiaan.

 

”Kyllä se mulla ainakin on niin, että jos pakotetaan johonkin, nousee heti karvat pystyyn. Pitää itse ensin sisäistää tilanne. Mutta nyt olen parille kaverille tästä puhunut kun ovat kyselleet. Olen sanonut, että tämä on kyllä ollut aivan hyvä homma.”

 

Valtaväestöön kuuluvan on ehkä myös vaikea ymmärtää vähemmistön asemaa ja huolta oman kulttuurin asemasta. ”Kyllähän sitä välillä miettii, että mitä lapsille ja lastenlapsille jää kulttuurista”, Nilla sanoo.

 

Esimerkiksi poronhoito on tiedotusvälineissä usein esillä siinä valossa, että aina vastustetaan joko kaivoksia, tuulivoimaa tai turismia. Oman identiteetin ja olemassaolon perustelu voi olla salakavalan uuvuttavaa.

 

 

Ei koppihoitoa

 

Mettäterapia koostuu neljästä luontoympäristössä pidettävästä leirijaksosta, jotka kattavat vuodenkierron: kesällä aloitetaan, syksyllä, talvella ja keväällä tavataan samalla porukalla, mutta eri paikoissa. Kerralla leiristellään 3–5 vuorokautta.

 

Leirijaksojen välillä toiminnanohjaajat tekevät asiakaskäyntejä ja pitävät yhteyttä esimerkiksi puhelimitse ja sosiaalisen median välityksellä. Ryhmässä on enintään viisi asiakasta, tänä vuonna Nillan lisäksi on kaksi miestä. Lähes aina tulijat ovat miehiä.

 

”Kerran meillä on ollut naisille suunnattu ryhmä, mutta naisten kohdalla alkoholismi on vielä suurempi tabu esimerkiksi äitiyteen liittyvien roolien takia”, Labba kertoo.

 

Leireillä kelloa ei tuijoteta ja keskusteluja käydään esimerkiksi kortinpeluun, kalastamisen ja nuotion äärellä istuskelun lomassa. Olennaista on, että puhuminen tapahtuu luontevasti tekemisen ohella. Välillä saa vetäytyä halkojenhakkuuseen, rantakivelle tai päiväunille, jos ei ole vielä valmis puhumaan tai tarvitsee omaa tilaa.

 

 

”Miehän sen tiiän, joskus ko on huonoja päiviä niin mie painun mettään. Siellä saapi olla rauhassa, että saapi koottua ittensä taas. Kyllä tuo luonto on hyvä siinä.”

 

 

”Tämän perän ihmiset on lapsesta saakka olleet paljon mettässä ja kasvaneet siellä. Kaikilla on joku oma asia, missä ne on parempia ko muut, ja kaikki tekee sen oman parhaansa”, Nilla sanoo.

 

Hiljaisuus. Seinäkello naksuttaa. Nahkasohva nitkahtaa, kun Nilla hakee parempaa asentoa.

 

”Miehän sen tiiän, joskus ko on huonoja päiviä niin mie painun mettään. Siellä saapi olla rauhassa, että saapi koottua ittensä taas. Kyllä tuo luonto on hyvä siinä.”

 

Miltä tuntuisi mennä loisteputkivalaistuun toimistoon puhumaan?

 

”Äh!” vastaa Nilla ja heilauttaa kättään kuin työntääkseen vastenmielisen ajatuksen kauemmas. ”Ei varmasti onnistuisi.”

 

Mettäterapia sen sijaan tuntuu omalta. ”Kyllä mie olen Ellen Annelta jo kysyny, että milloin lähetään seuraavan kerran.”

 

Nillan nimi on muutettu. Lähteenä jutussa käytetty kirjaa Meahcceterapiija – Mettäterapia. Kulttuurilähtöistä päihdetyötä luonnossa (toim. Lydia Heikkilä). Sami Soster ry saa tänä vuonna RAY:lta tukea 677 430 euroa.