Alkuun
31.3.2015
Minni Soverila, Meeri Koutaniemi

Mikä on sinulle tärkeää?

Rankat kokemukset voi kääntää voimavaraksi, kun arvot ovat kohdillaan. Työpajassa Helsingin Kalliossa pohditaan yhdessä omia arvoja ja sitä, miksi ne ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ovat.

 

Viisi naista istuu pöydän ympärillä ja silmäilee toisiaan. Kaikkia jännittää – ja syystäkin. Kohta jaetaan yksityisasioita tuiki tuntemattomien ihmisten kesken.

 

Parikymppiset Aicha Niquen Maula, Martta ja Joanna tulevat Kallion Tyttöjen talolta. Tyttöjen talo järjestää tukitoimintaa ja harrastusryhmiä erilaisista olosuhteista tuleville tytöille ja nuorille naisille. Taustoistaan johtuen Martta ja Joanna haluavat esiintyä jutussa pelkällä etunimellään. Mukana ovat myös bloggaaja Noora Shingler ja Inhimillisten Uutisten maaliskuun päätoimittaja, valokuvaaja Meeri Koutaniemi. Hän toimii työpajan mentorina, eli tukee osallistujia ja johdattaa keskustelua.

 

Miten haluan tulla nähdyksi? Mitä minä arvostan? Miksi tietyt arvot ovat minulle tärkeitä?

 

Arvojen ääneen sanominen on yllättävän vaikeaa. Koutaniemen mukaan rakkaudesta ja ihmisyydestä puhuminen mielletään helposti haihatteluksi. Niiden pohjalle ei uskalleta enää rakentaa mielipiteitä yhteiskunnallisessa keskustelussa.

 

Aicha Niguen Maula rikkoo jään: hän ei pelkää allekirjoittaa isoja ja universaaleja arvoja. Hän haluaa rakentaa tulevaisuutensa rakkauden ja toisten ihmisten arvostamisen varaan.

 

– Minusta tärkeintä on tasa-arvo. Jokaisella on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi sellaisena kuin on, Niguen Maula sanoo.

 

Kun tulppa on avattu, tarinoita alkaa putoilla pöydälle. Rankat asiat ovat varjostaneet Martan lapsuutta ja nuoruutta, mutta se ei ole saanut häntä koventamaan arvojaan – päinvastoin.

 

– Koen todella vahvasti, että jokainen ansaitsee saada apua. Kukaan ei ole mustavalkoisesti paha, vaikka tekisikin pahoja tekoja.

 

– Arvot, kuten auttaminen ja anteeksiantaminen kuuluvat myös niille, jotka ovat kohdelleet meitä huonosti, Martta toteaa.

 

Pian käy ilmi, että ryhmällä on yhteinen tavoite. Omat rankat kokemukset halutaan kääntää voimavaraksi muita ihmisiä auttamalla.

 

Joanna miettii hetken ennen kuin alkaa puhua.

 

– Arvostan rohkeutta. Kasvoin ympäristössä, jossa naapureiden asioihin ei saanut puuttua ja omista ongelmista piti vaieta kodin ulkopuolella, Joanna sanoo.

 

Vääryyksiin pitää hänen mielestään puuttua, vaikka niihin tarttuminen tuntuisikin epäkorrektilta tai pelottavalta. Silloin tarvitaan rohkeutta.

 

Noora Shingler on samaa mieltä. Tärkein arvo on hänen kokemuksensa mukaan solidaarisuus muita ihmisiä kohtaan.

 

– En kerta kaikkiaan ymmärrä tyyppejä, jotka vain kävelevät ohi, vaikka toisella on hätä. Sellaisilla ihmisillä on päässään jotain vikaa. Tai ei päässä, vaan ehkä sydämessä.

 

Keskustelun jälkeen jokainen osallistuja kirjoittaa itselleen kirjeen, joko vuoden tai viiden vuoden päähän. Kirje auttaa selventämään niitä tavoitteita elämässä, jotka ovat sopusoinnussa omien arvojen kanssa.

 

Työpajan lopuksi Meeri Koutaniemi ottaa jokaisesta osallistujasta muotokuvan, jossa yhdistyvät kuvattavan nykyinen minä ja liikkeessä oleva, toiveiden ja tulevaisuuden minä.

 

Nyt kun arvot on kartoitettu, tehtäväksi jää enää kulkea kartan osoittamaa tietä.

 

 

 

 

Martta, 22

Olen pohjimmiltani ujo, mutta yritän aina hymyillä paljon ja rakentaa sitä kautta yhteyttä uusiin ihmisiin. Toivon, että kuvastani välittyy ujouden sijaan voimakkuus ja rakkaus.

 

Kasvoin pienellä paikkakunnalla ja elämässäni tapahtui paljon ahdistavia asioita kasvaessani aikuiseksi. Rankasta nuoruudestani huolimatta haluan aina luottaa ihmisiin ja uskoa heistä parasta. Mielestäni on ihanaa huomata, miten paljon tässäkin työpajassa on vieraita ihmisiä, jotka haluavat toisilleen hyvää.

 

Muutin vasta muutama kuukausi sitten Helsinkiin. Muutin samalla ensimmäiseen omaan asuntooni. Oma koti on mieletön juttu. On ihanaa tulla ovesta sisään ilman, että täytyy pelätä, mitä sieltä löytyy.

 

Olen saanut elämässäni paljon apua. Kirjoitin kirjeeseeni, että haluan tehdä tulevaisuudessa työtä, jossa voin puolestani auttaa muita. Kotona ja partioharrastuksessani olen oppinut, miten tärkeää on tehdä joka päivä pieniäkin hyviä tekoja.

 

 

 

 

Aicha Niquen Maula, 24

Ihmisessä on monia puolia. Haluaisin, että kuvastani näkyisivät rakkaus ja hyväksyntä itseäni ja maailmaa kohtaan.

 

Vietin pitkän jakson nuoruudestani sairaaloissa. Siksi tällä hetkellä isoin projektini on minä itse: itseni rakentaminen ja rakastaminen. Vasta sitten voin siirtyä eteenpäin ja auttaa muita.

 

Sain lapsena ja nuorena osakseni paljon rakkautta ja huolenpitoa - myös yhteiskunnalta. Haluan tulevaisuudessa valmistua sairaanhoitajaksi, niin voin antaa takaisin.

 

Kirjoitin kirjeen itselleni viiden vuoden päähän. Toivon, että silloin minulla on perhe, jota voin rakastaa ja jolta voin saada rakkautta. Haluan elää tavallista arkea ja olla sinut itseni ja minua ympäröivän maailman kanssa.

 

 

 

 

Noora Shingler, 34

Blogini Kemikaalicocktail on yhdenlainen omakuva. Kuva ei ole kokonainen, vaan se on vain siivu minusta.

 

Antamani kuva on rehellinen, mutta siinä korostuu minusta se puoli, jollainen haluaisin täydellisessä maailmassa olla. Blogin tarkoitus on inspiroida ihmisiä solidaarisuuteen ja terveellisempiin elämäntapoihin.

 

Toivon, että tästä valokuvasta välittyy minusta se siivu, joka on empaattinen ja tahtoo auttaa. Kirjoitin kirjeen itselleni vuoden päähän. Tahdon silloin olla parempi ja maltillisempi äiti. Haluan myös auttaa läheisiäni auttamaan itseään.

 

Uskon, että ihmisen arvopohjaan vaikuttavat myös varhaislapsuuden kokemukset, vaikka niitä ei tietoisesti muistaisikaan. Minulla oli vaikeasti kehitysvammainen kaksoissisko Laura, joka muutti jo lapsena hoitokotiin ja kuoli 18-vuotiaana. Kokemus on jättänyt minuun jäljen: en koskaan voi kääntää selkääni ihmiselle, joka tarvitsee apua.

 

 

 

 

Joanna, 21

Toivon, että tulevaisuudessa osaan rohkeammin ilmaista omat tunteeni ja tarpeeni. Olen pikkuhiljaa opetellut puhumaan asioistani ja alkanut purkaa niitä muureja, jotka nuorempana rakensin ympärilleni.

 

Itsensä avaaminen vieraille on vaikeaa. Koen, että ihmiset näkevät helposti toisissaan vain yhden puolen, eivätkä sitä, mitä kasvojen takana todella on.

 

Ihmiset lokeroivat muita helposti ensivaikutelman perusteella. Päältä päin voi näyttää, että kaikilla muilla menee hyvin, mutta keskustellessa huomaa, että jokaisella on taustalla jokin kertomisen arvoinen tarina.

 

Valokuvassani haluan uskaltaa tulla esiin omana itsenäni. Toivon, että kuvassa näkyy se lapsi, joka sisältä olen, eikä se ”aikuinen kuori”, jollaista minulta odotetaan.

 

 

Teksti: Minni Soverila

Kuvat: Meeri Koutaniemi