Alkuun

Miksi konflikti on stigma?

Suomessa on tapana ratkoa ongelmia tekemällä valituksia, ilmoituksia ja kanteluja. Se ei aina ole oikea tapa: usein olisi parempi myöntää, että olemme riidoissa ja konfliktissa, kirjoittaa Miriam Attias Suomen Pakolaisavun Naapuruussovittelun keskuksesta.

 

"Konfliktin tai riidan hienous piilee siinä, että siinä on tunnustetusti kaksi osapuolta, joiden pitäisi kommunikoida ja ymmärtää toisiaan ongelman korjaamiseksi", kirjoittaa Miriam Attias, Naapurisovittelukeskuksen hankejohtaja.

 

Suomessa sovittelija ratkoo useimmiten ihmisten kokemia ongelmia, häiriöitä, kiusaamista, epäasiallista kohtelua tai vääryyttä – harvemmin konflikteja. Perinteinen tapa on peilata häiriötä normeja (taloyhtiön järjestyssäännöt, Suomen laki, maan tai talon tapa) vasten ja vedota näihin asian korjaamiseksi. Usein tehdään virallinen valitus, ilmoitus tai kantelu. Tämä harvemmin parantaa tilannetta – päin vastoin: useimmiten ne ruokkivat konfliktin kärjistymistä. Esimerkiksi naapuruusriidassa huomio on ensinnäkin pakko kohdistaa entistä tarkemmin häiriötekijään, jotta sitä osaa tarkasti kuvailla. Toiseksi, osa naapureista pitää saada todistamaan häiriöstä, mikä synnyttää sekä puhumattomuutta niiden kesken, joita asia koskee, että me vastaan he -liittoumia.

 

Iso osa ongelmista ei myöskään ratkea näin, sillä niin paljon tapahtuu ”normaalin rajoissa”. Huono käytös ei aina ole laitonta tai sääntöjen vastaista, vaikka se aiheuttaisi pelkoa ja häiriötä. Viralliset valitusreitit vievät ihmisiä kauemmas toisistaan ja saavat ihmiset kyräilemään, välttämään ja pelkäämään toisiaan.

 

Eräässä naapurikonfliktissa eräs osapuoli kertoi vihaavansa paperia, jolle isännöitsijä kehotti kirjaamaan muistiin, aina kun naapurista kantautuu häiriötä, jotta valituksesta tulisi ”vahvempi”. Huomio kiinnittyi enää vain siihen, mikä tarpeeksi vakava ääni. Ehkä kannattaa kirjata kaikki, sillä mitä enemmän häiriötä on dokumentoitu, sen varmemmin isännöitsijän saa puuttumaan asiaan.

 

Byrokratia työntää ihmisiä poispäin toisistaan, mutta niin tekee myös puhetapamme. Siinä esiintyy riitoja ja konflikteja useammin häiriöitä, ongelmia, vääryyksiä ja kiusaamista. Jälkimmäisten ajatellaan poistuvan, kunhan toista ojennetaan. Ne ohjaavat varsin yksisuuntaiseen ajatteluun.

 

 

Asiat riitelevät – ja ihmiset!

 

Muuttuisiko asia, jos ajattelisi olevansa riidoissa häiritsevän ja kiusaavan toisen osapuolen kanssa? Jos ajattelisikin, että meillä on konflikti päällä? Myöntäisi sen, että meillä on eri näkemykset, koska emme ymmärrä toisiamme emmekä pysty kommunikoimaan.

 

”Asiat riitelevät, eivät ihmiset” on huono sanonta. Totta kai ihmiset riitelevät. Siellä missä on ihmisiä, on erimielisyyksiä. Konflikti syttyy täyttymättömistä tarpeista ja toteutumattomista oikeuksista (esimerkiksi turvallisuus, rauha, arvostus ja oikeudenmukaisuus). Konfliktiin ”joutuminen” edellyttää itsetuntemusta ja itsearvostusta: minä tarvitsen ja arvostan tiettyjä asioita, ansaitsen ja en ansaitse tiettyjä asioita, joten tarvittaessa nousen puolustamaan itseäni ja määrittelemään rajojani! Konfliktin tai riidan hienous piilee siinä, että siinä on tunnustetusti kaksi osapuolta, joiden pitäisi kommunikoida ja ymmärtää toisiaan ongelman korjaamiseksi.

 

Kuulostaa terveeltä, mutta miksi se sitten tuntuu niin epämukavalta? Ehkä siksi, että hyvin järjestetty yhteiskuntamme ei opeta ihmisiä neuvottelemaan. Ihminen voi selvitä viikkoja puhumatta sanaakaan kenellekään, koska järjestelmä toimii. Ja jos ei toimi, aina on virallisia väyliä valituksille. Ilmiön kääntöpuoli on se, että kun tarpeita ei totuta tuomaan esiin kasvokkain, ihmiset eivät joudu neuvottelutilanteisiin, jotka harjaannuttaisivat vuoropuhelun taitoja.

 

Konflikti on stigma, koska ihanteemme on harmoninen konsensus. Ihanteellinen ihminen ei koskaan riko sitä. Hän tietää, mitä väylää pitkin ja millä tavalla asioita nostetaan esiin, jos erimielisyyttä esiintyy. Hän ei anna tunnepurkauksille valtaa eikä joudu riitoihin. Jos hän todistaa erimielisyyttä, hän soittaa jälkeenpäin kaverille ja tukee tätä selän takana mutta ei nosta meteliä yhteisen pöydän ympärillä.

 

Siksi konfliktit nähdään kielteisinä – ja siksi ne tuntuvat pahalta. Mutta mitä jos konflikteja olisi enemmän? Mitä jos ne ratkaistaisiin puhumalla ja joka kerta niiden jälkeen ihmiset ymmärtäisivät toisiaan ihan vähän paremmin. Miltä se kuulostaisi?