Alkuun
10.1.2018
teksti: Hanna Ryti, kuva: Sami Saramäki

Minä en ole hullu!

 

Näytelmäkirjailija Hanna Ryti halusi kirjoittaa näytelmän masennuksesta. Se onnistui vasta, kun hän myönsi oman masennuksensa.

 

Facebook muistutti vastikään menneestä ajasta. ”Hain opintorekisteriotteen. 68 opintopistettä lukuvuodessa. Ihan kivasti kahden ohjauksen, yhden lastenteatterikiertueen ja yhden ympäri Suomea vedetyn koulutuskokonaisuuden ohella. Loma tulee tarpeeseen”. Näin kirjoitin alkuvuodesta 2014. Olin tosiaan tehnyt paljon töitä. Lisäksi minulla oli nelivuotias lapsi, oma yhdistys ja olohuoneen remontti käynnissä. Lomaa en pitänyt, vaikka statuksessa niin uhosin, uurastin myös hiihtoloman. Olen aina ollut sellainen, koko ajan pyrkimässä eteenpäin, ylöspäin, kohti mainetta ja kunniaa. Se on minun identiteettini: dynaaminen toimija.

 

Kuukautta myöhemmin olin Lapissa vetämässä kaksipäiväistä koulutusta. Vaikka olin ollut jo ennen työkeikkaa uuvuksissa, olin odottanut matkaa innolla, varsinkin hotelliyöpymiseen kuuluvaa buffetaamiaista. Perillä en kuitenkaan kyennyt syömään mitään. Pyörittelin leikkeleitä lautasella ja nyrhin suuhuni jotakin pientä lähinnä siksi, etten halunnut muiden huomaavan syömättömyyttäni. Kokoushuoneessa vedin varhaiskasvattajille iloisia draamaleikkejä, mutta jokaisella tauolla pakenin vessaan itkemään. Päivän päätyttyä makasin sängyllä ja tuijotin kattoon, olin kuolemanväsynyt, mutta en pystynyt nukkumaan. Tuntui, että rinnan päällä on niin valtava paino, että rintakehä saattaa räsähtää rikki. Kotiin palattuani varasin ajan lääkärille, halusin mitä tahansa lääkettä, mikä vie olon pois. Lääkäri ehdotti terapiaa. Vastustin ideaa, mutta suostuin, koska olo oli niin kamala.

 

Pian posti toi diagnoosin. Olin raivoissani, en ollut kaivannut ketään määrittelemään minua. En kokenut itseäni sairaaksi, olin vain tehnyt liikaa töitä ja raja oli tullut vastaan. Olin olosuhteiden uhri; en ollut saavuttanut mitään, vaikka olin painanut pitkää päivää. Kova työ ei ollut tuonut lisää tuloja tai arvostusta, ei sitä muutosta, mitä havittelin. Ei edes tyydytystä. Ohitin diagnoosin. Kuittasin sen sillä, että diagnoosi oli pakko olla, jotta voisi saada Kelan terapiatukea.

 

Vuotta myöhemmin tein maisteriopintoihin liittyen lopputyötäni, esitystä häpeästä. Työryhmän kanssa puhe kääntyi usein henkilökohtaisiin häpeänhetkiin. Puhuimme myös masennuksesta, joka oli monelle tuttu aihe ja pian aloimme suunnitella teemasta esitystä. Itse ajattelin edelleen, ettei minulla ollut kokemusta ”oikeasta” masennusta. Kuvittelin, että burn out on jotakin, joka tapahtuu ihmiselle ja masennus jotakin, joka on ihmisessä. Siksi puhuin mielelläni burnoutistani ja olosuhteista, jotka siihen johtivat, mutta masennusdiagnoosiin en edelleenkään uskonut.

 

 

Masennus ei aina näy ulospäin

 

Aloitin masennusnäytelmän taustatöiden tekemisen keväällä 2016. Haastattelin muutamia ihmisiä, joiden tiesin sairastaneen masennusta. Tunnistin itseni monista haastateltavien kertomuksista ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää, ettei diagnoosini ehkä ollutkaan tuulesta temmattu, mutta vieläkään en suostunut sanomaan sitä ääneen. Olen ollut masentunut. Minulla on masennus. Minulla on diagnosoitu masennus. Täysin mahdottomia lauseita. Vasta kun aloin haastatella itselleni täysin vieraita ihmisiä, alkoi hahmottua miksi masennuksen myöntäminen oli niin vaikeaa. Elättelin itsekin stereotypiaa masennuksesta ja masentuneista. Kun menin tapaamaan erästä nuorta, ajattelin ensimmäiseksi, ettei tuo voi olla haastateltavani, koska hän oli valloittava, hauska ja säteilevä ihminen. Hän ei mahtunut käsitykseeni henkilöstä, joka kärsii masennuksesta.

 

Tapasin menestyneen, dynaamisen ja kujeilevan johtajan. Lakonisen, lempeän ja lämpimän toimittajan. Kuntoilevan, laihan opiskelijan, kiltin perheenisän ja tatuoidun puutarhurin. Tapasin kaikenlaisia ihmisiä, kaiken ikäisiä, kaiken näköisiä, introverttejä ja ekstroverttejä, hauskoja ja vakavia, vetäytyviä ja kohti tulevia, kiroilevia ja kohteliaita.

 

”Olin niin tottunut itkeskelyyn, pelkotiloihin ja täydelliseen toivottomuuteen, että pidin sitä normaalina.”

 

Ymmärsin tosiaankin vasta nyt, että masennus ei välttämättä näy päällepäin eikä se ilmene kaikilla samalla tavalla. Senkin tajusin, ettei masennus ole jatkuva tila, vaan se aaltoilee ja ottaa erilaisia muotoja. Aloin myös ymmärtää, että oma burnout -kokemukseni oli vain jäävuoren huippu. Olin sairastanut masennusta hyvin kauan, olin vain niin tottunut itkeskelyyn, pelkotiloihin ja täydelliseen toivottomuuteen, että pidin sitä normaalina. Uskalsin jakaa masennuskokemukseni muiden masentuneiden kanssa, koska vasta heidät tavattuani käsitin, ettei masennus ole ihmisen ainoa ominaisuus, eikä se oikeastaan ole ominaisuus ollenkaan, se on oire, tapa reagoida.

 

Samalla tavalla kuin burn out, myös masennus on reaktio. Masennus liittyy olosuhteisiin. Se ei kehity yksikseen yksilön päässä, vaan suhteessa ympäristöön. Voi olla, että tämä on kaikille muille päivänselvää, mutta kirjoitan sen kuitenkin tähän itselleni muistilapuksi: Masennus liittyy aina myös johonkin ulkoiseen tekijään. Ehkä lapsuuden olosuhteet, ehkä työolot, ehkä yhteiskunnalliset olosuhteet, ehkä jokin suuri kriisi, ehkä somaattinen sairaus, ehkä ristiriidat ihmissuhteissa, ehkä se, että on oppinut ohjautumaan ulkoapäin, ehkä hirveä rahatilanne, monet asiat aiheuttavat masennusta. Ja samalla tavalla kuin sairastuminen masennukseen, myös masennuksesta irtipäästäminen tapahtuu suhteessa ympäristöön. Ihminen on olemassa vain suhteessa ympäristöönsä. Ihminen ei koskaan elä tyhjiössä.

 

 

Ei ole yhtä totuutta

 

Kun sain hakemani apurahan masennuksesta kirjoittamiseen, luin aiheesta kaiken mahdollisen. Halusin kirjoittaa näytelmän, mikä on ehdottoman totta. Halusin väitteen, jonka takana seistä. Yhdessä artikkelissa kirjoitettiin, että masennuksesta ei kannata pyristellä eroon, vaan kannattaa pysähtyä kuuntelemaan, mihin se liittyy. Se oli mielestäni valtavan hieno ajatus; masennukselle pitää antautua, pitää kuulostella, mistä masennus kertoo. Innostuin. Tämän totuuden haluan kertoa maailmalle! Sitten haastattelin nuorta ihmistä, joka ajatteli masennuttuaan pelkästään erilaisia keinoja tappaa itsensä. Ei. Ei antautumisen arvoinen ajatus.

 

Eräässä kirjassa todistettiin, että psyykenlääkkeet ovat pelkkää plaseboa. Innostuin. Nämä taulukot haluan kirjoittaa näytelmääni! Sitten muistin kuinka paljon lääkkeet auttoivat minua akuutissa vaiheessa. Plaseboa tai ei, apua sain. Yhdestä tutkimuksesta luin, että masennus on lähes poikkeuksetta kytköksissä lapsuuden kokemuksiin. Siitä vasta innostuinkin; niin juuri, tämän minä tunnistan! Sitten tapasin masentuneen, jolla oli tasapainoinen lapsuus, mutta aivan hirveä työ- ja rahatilanne. Niin. Kirjoitan tämänkin itselleni muistilapuksi. Ei ole mitään totuutta. Ei ole lausetta, joka kattaisi jokaisen masennuskokemuksen. Palasin takaisin ensimmäiseen lukemaani kirjaan ja siellä lauseeseen, jonka olin ohittanut, koska siinä ei ollut mitään raflaavaa: ”Uusimpien tutkimusten perusteella depressio on yhdistelmä erilaisia oirekuvia, jotka eri potilailla ilmenevät eri tavoin.”

 

”Masentunut jää liian usein yksin. Häneltä ei kysytä, miten voit, koska vastausta ei haluta kuulla.”

 

Hyvä on, ajattelin. Luin läpi siihen mennessä kirjoittamani ja jätin ainoastaan sen, mikä oli kiinnostavaa. Jäljelle jäi luento aivokemiasta, muu oli henkilökohtaista joko minulle tai haastattelemilleni henkilöille. Viimeistään tässä vaiheessa minun oli tultava ulos kaapistani ja sanottava ääneen; kirjoitan myös itsestäni. Tästä tulisi näytelmä, joka kertoo, miltä masennus tuntuu ja miten yhteiskunta suhtautuu masennukseen. Näytelmä, joka pureutuu masentuneen kokemukseen. Näytelmä, joka tuo keskusteluun jotakin, mitä yleensä ei kysytä. Ei masentuneelta kysytä, miltä sinusta tuntuu. Masentuneelta kysytään, miten olosi voisi parantua tai että pitäisikö ajatella positiivisesti ja lähteä lenkille.

 

Masennus on hyvin usein sietämätön tila, se on kipua, joka ei näy. Se on hukkumista oman nahan sisään. Se on horisontin puuttumista, pimeällä merellä ajelehtimista. Kun joltakulta kuolee läheinen, häntä halataan, häneltä kysytään, miten voit, häneltä kysytään, voinko tehdä jotakin. Kuolemantapaus saa aikaan empatiaa. Mutta masentunut jää liian usein yksin. Häneltä ei kysytä, miten voit, koska vastausta ei haluta kuulla. Nyt kirjoittaisin näytelmän, joka olisi vastaus kysymykseen, miltä tuntuu.

 

Ja pahaltahan masennus tuntuu. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Masentunut voi olla samanaikaisesti hauska ja hautoa ajatuksia kuolemasta. Masentunut voi tehdä työnsä kunnolla ja nukkua kaiken muun liikenevän ajan. Masentunut voi naida maanisesti, juoda liikaa viinaa ja valvoa pikkutunneille tai masentunut voi maata sängyssä ja katsella auringonsäteiden leikkiä huonekasvin lehdillä. Kun masentunut on saanut (tai joutunut vastaanottamaan) diagnoosin ja alkaa ymmärtää oman sairautensa kulkua, hän tietää itse parhaiten, minkälaista on hänen masennuksensa ja mikä siihen auttaa. Joku haluaa lääkkeitä, joku ehdottomasti ei. Joku tarvitsee terapiaa, toinen vertaistukea, kolmas nukkuu viidet päiväunet. Joku on hirveä puolisoaan ja lapsiaan kohtaan, joku toinen haluaa syliin ja silitystä. Tai ehkäpä yksi ihminen haluaa tätä kaikkea eri päivinä. Niin kuin elämä ei masennuskaan ole mikään pysyvä, yhtenä ja samana jatkuva asia, joka laskeutuu ihmiseen ja jää. Se on kestoltaan, voimakkuudeltaan ja ilmenemistavoiltaan varioiva sairaus, jonka kanssa on mahdollista elää.

 

 

Minulla on jo paikka maailmassa

 

Alkuvuodesta 2014 mikään ei riittänyt minulle. Kun silloin luin ahkeruudestani todistavaa Facebook-päivitystäni, en ollut tyytyväinen. En kiittänyt itseäni. En levännyt, vaikka väsytti. En saanut minkäänlaista mielihyvää saavutuksistani. Minulla oli olo, että minun on pakko tehdä tämä kaikki, jotta olen minkään arvoinen. En tehnyt asioita sisäisestä halusta vaan pakosta täyttää paikkani maailmassa. Olosuhteet sinänsä eivät ole muuttuneet. On edelleen täysin sattumanvaraista, saanko kiitosta tai johtaako kovakaan työnteko menestykseen. Vaikka toisin väitetään, maailmassa ei ole lakia, jonka mukaan ahkeroimalla saisi nousujohteisen elämän. Elämässä on nousuja ja laskuja ja aika harvoin ihminen omilla ansioillaan saavuttaa mitään. Onnella, sattumalla ja oikealla ajoituksella on paljon enemmän merkitystä menestymisessä kuin kovalla työllä.

 

Mikä sitten on muuttunut? Löysin ystäviä, joiden seurassa koen olevani arvokas omana itsenäni. Uskalsin näyttää itseni muunakin kuin dynaamisena työjuhtana. Tämän kokemuksen vahvistamana päätin lakata olemasta uhri. Pyrin tekemään asioita joista pidän, siksi että itse haluan. Aina se ei ole mahdollista, mutta se on päämääräni. Se ei tarkoita, ettenkö koskaan enää masentuisi. Mutta se ei myöskään tarkoita, että olisin ikuisesti masentunut tai että masennus olisi jotakin, joka merkitsee minut.

 

On huonoja päiviä, huonoja viikkoja ja huonoja kuukausia, joina tuntuu, ettei mikään onnistu ja että olen arvotonta ihmisjätettä. Se on ihan ok. Minusta saa tuntua siltä, koska tiedän, että on myös muita tunteita. On hetkiä ystävien kanssa, hetkiä lapsen kanssa. On palkitsevia työtehtäviä ja onnistumisia niissä. Minun ihmisarvoni ei ole mitattavissa töiden määrällä tai edes työssä onnistumisella. Teen yhä paljon töitä, mutta en lunastaakseni paikkani maailmassa. Minulla on jo se paikka.

 

 

Hanna Rytin kirjoittamaa ja ohjaamaa näytelmää Aina on joku syy esitetään Teatteri Takomossa tammikussa 2018.

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan tänä vuonna teatterin tekemistä, orkestereita ja museoita yli 58 miljoonalla eurolla.