Alkuun
3.1.2018
teksti: Hanna Jensen, kuvat: Perttu Saksa

Mitä olet menettänyt, Paavo Westerberg?

 

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Paavo Westerberg katsoi esikoisohjauksensa Viulisti-elokuvan ja kertoo, mitä hän löytää siitä itsestään.

 

Purista mun kättä kymmenen minuutin kohdalla, jos sun mielestä tää on hyvä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Paavo Westerberg, 44, kuiskaa vieressään istuvan näyttelijän Samuli Edelmannin korvaan.

 

Viulisti-elokuvan alkuun on muutama sekunti. Tennispalatsin kolmossalin kolmannella rivillä istuu elokuvassa näyttelevän Edelmannin lisäksi myös Westerbergin avovaimo, elokuvan käsikirjoittaja Emmi Pesonen.

 

Sitten Westerberg kääntyy ja vilkaisee saliin.

 

Hänen takanaan odottaa viitisenkymmentä katsojaa, suurin osa toimittajia ja elokuvakriitikoita. Viulisti näytetään nyt ensimmäisen kerran, eikä edes Edelmann ole nähnyt sitä vielä. Westerberg skannaa yleisön, koska hän tietää, että elokuva syttyy eloon vasta yleisön kokemuksen kautta. Häntä kiinnostaa, kenen kanssa hän tämän kokemuksen jakaa.

 

Viulisti kertoo kansainvälisesti menestyneestä muusikosta, Karin Nordströmistä (Matleena Kuusniemi), joka joutuu onnettomuuteen, eikä voi enää jatkaa solistiuraansa. Elokuva on ihmissuhdedraama, joka seuraa – usein Karinin pojan silmin – Karinin kamppailua takaisin tasapainoon ja onnettomuuden jälkeiseen elämään, apureinaan ja toisaalta vastavoimanaan kolme miestä. Karin palaa onnettomuuden jälkeen opettajaksi ja ihastuu nuoreen oppilaaseensa Anttiin (Olavi Uusivirta). Aviomiehen Jaakon (Samuli Edelmann) lisäksi Karinin elämään vaikuttaa kapellimestari Björn Darren (Silta-sarjasta tuttu Kim Bodnia), jonka kanssa Karinilla on ollut suhde vuosia aikaisemmin.

 

Vaikka Westerberg on ehtinyt uransa aikana näytellä, ohjata ja käsikirjoittaa palkittuja televisiosarjoja, näytelmiä ja pitkiä elokuvia, esikoiselokuva tuntuu silti erityisen isolta ja henkilökohtaiselta projektilta. Kun tekoprosessi oli intensiivisimmillään, Westerberg ei malttanut antaa perheensä edes saunoa rauhassa vaan seisoi oven takana ja selitti elokuvaa ääneen.

 

Westerberg testasi puolisonsa kirjoittamaa Viulistin tarinaa neljän vuoden ajan kertomalla siitä erilaisille ihmisille: ammattilaisille, ystäville, perheelle, äidille. Jokaisen keskustelun jälkeen jotakin turhaa putosi tarinasta pois, ja lopulta, kaiken möyhimisen jälkeen, elokuvaan jäi kaikkein olennaisin, jonka Westerberg ja Pesonen halusivat elokuvallaan kertoa.

 

Viikko kutsuvierasesityksen jälkeen pyydämme Westerbergiä kertomaan, mitä asioita hän tunnistaa elokuvassa itsestään ja omasta elämästään. Tilastollisen poikkeus Westerberg on oikeastaan vain siksi, että hän tuli isäksi nuorena, 16-vuotiaana. Westerbergillä on ensimmäisestä liitostaan neljä lasta ja toisesta tyttö. Lapsista kaksi, 12-vuotias tytär ja 22-vuotias poika näyttelevät myös Viulistissa.

 

 

Menetyksistä

 

Elokuva alkaa kiinalaisen filosofin, Kungfutsen sitaatilla: Meillä jokaisella on kaksi elämää. Toinen alkaa, kun tajuamme, että niitä on vain yksi. Paavo, oletko jo itse tajunnut tämän?

En vielä aivan täysin, mutta tunnistan, että “verhoja jo vähän väläytellään”. Tulee havahtumisia. Tuo tajuamisen hetkihän on jotain sellaista, jota kadehdimme niiltä, jotka ovat sen kokeneet. Tajuaminen edellyttää, että ihminen on pakotettu sellaiseen tilaan, jossa noin suurta voi edes tajuta.

Koin häivähdyksen tästä muutama vuosi sitten, kun heräsin Virossa keskellä yötä ja aloin murehtia elämäni hoitamattomia asioita, lähinnä raha-asioita. Yhtäkkiä tuntui, että maailma kaatui päälle. Ja yhtä nopeasti siirryin katsomaan itseäni ulkopuolelta ja näin tilanteen naurettavuuden. Tää on vitsi koko juttu, sanoin itselleni. Hetken päästä pelot eivät koskeneet enää minua. Tuli tunne, että kävin puolivalaistumisen tilassa. Pöyhkeä ajatus, mutta siltä se tuntui. Tunnetta kesti muutaman päivän, kunnes palasin tuttuun ja turvalliseen valaistumattomuuden tilaan. Onhan aina mukavaa pitää kiinni omasta kärsimyksestä!

 

Olet siis murehtija.

Murehtiminen on ominaista minulle. Siksi nautin työstäni niin paljon, koska pääsen suoraan sanottuna käsittelemään muiden huolia ja murheita.

 

Elokuvassa Karin ei voi enää soittaa, ja kun hänen oppilaansa Antti alkaa soittaa Stradivariusta, Karin kääntyy pois. Toisella on jotakin, minkä hän on menettänyt.

Minulla on siitä kokemusta. Tunteeseen liittyy oma menetys ja toisen mahdollisuus. Kun vanhin tyttäreni muutti pois kotoa, tajusin samana iltana, että hän ei enää tule kotiin. Mua itketti ihan hirveästi. Se itku oli surua ja iloa. Uudenlaista itkua, luopumista ja saamista. Piti luopua elämänvaiheesta. Sellaista se on keski-iässä.

 

Karin kamppailee koko elokuvan läpi itsensä kanssa, ja yhdessä kohtauksessa ruokapöydän ääressä hän romahtaa. “Kaikki vaan kaatuu”, hän parahtaa. Mies Jaakko lohduttaa, että kaikki on hyvin. Vaikka ei ole.

Näinhän me ihmiset toimitaan. Eihän me sanota, että “kaikki on hyvin” silloin kun kaikki on hyvin.

 

Totta.

Olen oppinut hahmoterapiaopinnoistani sen, että ihminen pelkää lähes eniten häpeän tunnetta. Siitä tuossakin tilanteessa oli kyse. Tai oikeastaan se tunne ei ole häpeä vaan jokin toinen tunne, joka kertoo meille, että nyt ollaan lähestymässä todellista tunnetta, josta on kyse. Häpeä on perustunne, varhaista perua, joka opitaan vanhemmilta, koska he eivät ole tahtoneet kestää lapsensa surua, vihaa, iloa tai seksuaalisuutta. Vanhemmat kommentoivat iloon, että “äläs nyt hypi nyt siinä” tai suruun, että “ei ole syytä itkeä”. Me ei oikein kestetä näitä tunteita. Lohduttaminen tai lohdutettavaksi suostuminen vaatii sellaista kohtaamista, jossa ei enää pidetä kiinni häpeän pelosta. Siinä vaiheessa päästetään kontrollista irti.

 

Onko sinulla kokemusta tästä?

Minä olen ollut myös näissä tilanteissa lasteni kanssa. Muistan, kun yksi lapsistani kerran vihapäissään potki ja raivosi minulle. Jotenkin satuin olemaan sillä hetkellä kärsivällinen ja vain pidin lasta sylissä ja toistin, että rakastan häntä. Ja mitä enemmän toistin, sitä enemmän hän potki. Lopulta sain hänet rauhoittumaan. Emme tuon episodin jälkeen enää moneen vuoteen ottaneet yhteen. Ei tarvinnut.

 

 

Peloista ja luopumisesta

 

Elokuvassa muusikot pelkäävät eniten elämässään keskinkertaisuutta. Mitä sinä pelkäät?

Nuorempana ja etenkin urani alkuvaiheessa minulla oli iso pesue elätettäväni, neljä lasta. Pelkäsin, saanko jatkaa tätä työtä, joka on intohimoni, ja saanko siitä elannon. Se pelko oli todellinen. Pelkäsin, että työ viedään minulta. Toki pelko oli itsekäs, sillä olisinhan voinut elättää meidät jollakin muullakin työllä. En pelkää sitä enää. Nyt toivon, että saan olla terve. Ingmar Bergman puhuu nollademonista: mitä jos herää yhtenä aamuna vailla uteliaisuutta ja vailla ainuttakaan luovaa ajatusta? Mitä jos mikään ei enää kiinnosta? Toisaalta, miksi sitäkään pitäisi pelätä. Olisiko sekään niin kauheaa.

 

Vaikka muusikot kilpailevat elokuvassa keskenään, Antti sanoo elokuvassa Karinille: “Mä en haluu enää olla paras.” Muistatko omasta elämästäsi tällaisen “luopumisen” hetken?

En tiedä, olenko koskaan halunnut olla paras. Mulle selvisi jo lapsena, että tämä työ on sellaista puuhaa, jossa ei edes voi olla paras. Siinä mielessä olen myös onnekas, että minulla on hyvä itsetunto, joka on perua vanhemmiltani (toim. huom: Westerbergin isä on kirjailija, kääntäjä ja runoilija Caj Westerberg ja äiti historiantutkija, kolme taidekoulua käynyt Elina Waris). Kunnainhimodemonista en kuitenkaan ole päässyt eroon.

 

Mikä se on?

Kysymys siitä, kelpaanko itselleni.

 

”Ihminen ei eroa silloin, kun hän faktisesti eroaa vaan hän on siinä vaiheessa jo eronnut. Avioerot ovat seurausta jo pidempään levinneistä etäpesäkkeistä”. Paavo Westerberg sanoo.

 

No miten selviät demonisi kanssa?

Joitakin vuosia sitten tajusin, että jos en nauti teatterin tai elokuvan tai kirjan tekemisestä, mitään muuta palkintoa ei tule. Lopputulos ei ole palkinto, eikä lopputuloksella ole suurta merkitystä. Sanoin itselleni, että olet idiootti, jos et antaudu tekemisen nautinnolle.

 

Et enää kaipaa kehuja?

On minussakin tietysti se pieni ihminen, joka on perso kehuille, mutta minua kiinnostaa nykyään enemmän se, mitä teos katsojissa aiheuttaa kuin se, mitä he minusta ajattelevat. En enää mietiskele, että mites minä, millainen minä olin…

 

Kapellimestari Darren ohjeistaa Karinia elokuvassa, että jos tämä haluaa aivan huipulle, hän tulee menettämään kaiken muun, myös perheensä. Onko omassa elämässäsi ollut vaihetta, jolloin olet tehnyt töitä tai opiskellut niin paljon, että kaikki muu on ainakin hetkellisesti jäänyt sivuun?

Hetkellisesti kyllä. Kun ohjaa vaikkapa teatteria, niin joitakin viikkoja ennen ensi-iltaa sillä tavalla käy väistämättä. Perhe onneksi tietää sen ja osaa ennakoida. On myös tärkeää osata päästää ison työn jälkeen irti. Siihen auttaa kokemus. Nuorempana se oli vaikeampaa.

 

 

Rakkaudesta

 

Karin, 45, rakastuu elokuvassa Anttiin, 27.

Ikä ei ole tilanteessa ongelma vaan valtasuhde. Karinhan haluaa selvittää tapahtunutta Antin kanssa ja sanoo tälle, että “mä olen kuitenkin sun opettaja”. Antti katsoo Karinia silmiin ja sanoo “ja mä olen sun oppilas”. Antti viestii, että I know what I’m doing. Muutama ihminen on kysynyt minulta, eikö ole outoa, että elämänkumppanini on kirjoittanut tällaisen tarinan. En minä ohjaajana ala miettiä, miksi hän on sen kirjoittanut ja miten se mahdollisesti liittyy hänen elämäänsä.

 

Ihmisillä on erilaisia käsityksiä rakkaudesta.

Suurin osa ihmisistä on moniavioisia, mutta peräkkäin.

 

Elokuvassa on kohtaus, jossa Karinin uskottomuus paljastetaan perheelle hiuksia nostattavalla tavalla – niin, että paikalla on myös Karinin ja Jaakon poika. Mutta elokuva ei ole tarina Karinin ja Jaakon avioliitosta.

Eikä elokuvan teema ole avioero. Ihminen ei eroa silloin, kun hän faktisesti eroaa vaan hän on siinä vaiheessa jo eronnut. Avioerot ovat seurausta jo pidempään levinneistä etäpesäkkeistä. Karinilla ja Jaakolla on erilainen käsitys rakkaudesta. Karinhan perustelee suhdettaan sillä, että kyse on musiikista, vaikka hänen aviomiehensä tuntee suurta epäluottamusta vaimonsa toiminnan johdosta. Mutta tunne on totta Karinin näkökulmasta. Hänen mielestään on turhaa olla mustasukkainen, ja hänen mielestään toista sattuu turhaan.

 

Sinullakin on kokemusta avioerosta (erosi vuonna 2000). Olet sanonut julkisuudessa, että erosta toipuminen vaati kuusi vuotta terapiaa. Se on aika pitkä aika.

Mutta omasta erostani on jo niin kauan, että oma kokemukseni ei vaikuttanut enää elokuvan tekemiseen. Toki eletty elämä auttaa ymmärtämään roolihenkilöitä. Ohjaajan pitää rakastua kaikkiin roolihenkilöihin ja puolustaa niitä. Kukaan ei ole pelkästään hyvä eikä paha.

 

Aviomies Jaakko sanoo sitten vihaisena, että hän on “jumalauta hoitanut kaiken” ja että hän on käyttänyt elämänsä parhaat vuodet Kariniin ja tehnyt kaikkensa, että tällä olisi hyvä. Karin vastaa, että hänkin on tehnyt oman osansa. Mitä ajattelet uhrautumisesta? Jos liitto päättyy yhtäkkiä huonosti, ovatko yhteiset vuodet olleet turhia?

Ei elämästä voi niin ajatella. Ei mikään ole turhaa. Eikä eroa tulisi ajatella epäonnistumisena. Se on lähtökohtaisesti yhtä vähän epäonnistuminen kuin elämänpituinen liitto olisi lähtökohtaisesti onnistuminen. Ei ihmissuhteita voi arvioida onnistumisen tai turhuuden akselilla.

 

Oletko omistushaluinen?

Toivoisin, että olisin päässyt sellaisesta tunteesta jo irti, mutta en voi sanoa vielä täysin päässeeni.

 

 

Turvasta ja työntäyteisestä elämästä

 

Kapellimestari Björn Darren muistuttaa orkesterin soittajia, että he ovat hänen isojen siipiensä suojassa. Myöhemmin hän vihdoin halaa baarissa Anttia vaikeiden kohtaamisten jälkeen. Turvahali! Kenen halaus on ollut sinulle sellainen?

Tulee mieleen isä. Isällä on tosi voimakas ja vahva halaus.

 

Elokuvassa katsoja tajuaa, että Karin on todennäköisesti tehnyt kauhean virheen rakastuessaan oppilaaseensa. Mikä elämäsi aikana tekemäsi virhe on jäänyt mieleesi?

Jos mietin asioita, jotka ovat jääneet harmittamaan, niin vaikkapa se, että en aikoinaan jatkanut pianonsoittoa. Nyt taito on ruosteessa. Mutta että virhe? Elämä on tavallaan sarja virheitä. Ja nämä virheet tekevät elämästä kiintoisan ja elävän. Ajatus täydellisestä elämästä on paradoksi.”

 

Niin onkin!

On muuten mielenkiintoista, kuinka elämän kovat tai työntäyteiset ajat näyttäytyvät jälkikäteen elämäntäyteisiltä ja onnellisilta. Mutta sillä hetkellä ei tunnu siltä. Esimerkiksi silloin, kun meitä oli kaksi taiteilijaa, neljä lasta ja vanhan puutalon remontti kesken, ja kun menin työmaalle jonkin katastrofin keskelle ja tiesin, että olisi samaan aikaan pitänyt olla jo teatterilla, en miettinyt, että nyt olen keskellä ihanaa elämää!

 

Jännittääkö, miten yleisö ottaa elokuvan vastaan?

Sitä en voi enää hallita. Seuraan tilannetta nyt samalla tavalla uteliaana kuin säätilaa. Jännä nähdä, millainen sää huomenna on. Mitä tuleman pitää? Miten sille käy?

 

Ennen elokuvan alkua pyysit Edelmannia puristamaan kättäsi 10 minuutin kohdalla jos elokuva on hyvä. Puristiko hän?

“Puristi. Tosin siinä vaiheessa, kun elokuvaa oli kulunut 15 minuuttia.”

 

 

Viulisti-elokuva ensi-illassa 5.1.2018

 

Suomen elokuvasäätiö tukee kotimaista elokuvaa lähes 25 miljoonalla eurolla vuosittain. Koko tämä tuki rahoitetaan Veikkauksen pelien tuotoilla.