Alkuun
17.10.2017
Teksti: Janne Flinkkilä, kuvat: Ville Malja

Mummonpoika kirjoitti kunnianosoituksen hiljaisille naisille

Oma mummo on ollut kirjailija Antti Heikkisen tärkein muusa. Kiitokseksi siitä hän kirjoitti romaanin, joka on omistettu sisukkaille maalaisemännille.

 

Hautauspalvelu, pari pitseriaa, Matkahuollon baari, marketti ja Alko. Kivikirkko ja sen ympärillä hautausmaa. Keskellä kylänraitti, jota pitkin keskiviikkoiltana raahautuu elämää nähnyt Toyota Hiace. Vilkkua ei tarvitse väläyttää kaupan pihaan kääntyessä, koska kaikki kuitenkin tietävät, mihin mies on siihen aikaan menossa. Siinäpä tärkeimmät. Kuuden- ja puolentuhannen asukkaan Nilsiän keskusta voisi olla suomalaisen taajaman prototyyppi.

 

Tammikuun alussa 2013 koko Nilsiän nielaisi naapurikaupunki Kuopio. Paikkakunta tiedetään lähinnä kahdesta asiasta: ensimmäinen on Tahkon hiihtokeskus ja toinen ”Nilsiän öljysheikkinä” tunnettu kyläoriginelli Tauno Kuosmanen.

 

Antti Heikkinen on kirjoittanut neljässä vuodessa kolmen romaanin lisäksi elämäkerrat Juice Leskisestä, Heikki Turusesta ja Jaakko Teposta.

 

Parkkipaikalle kurvaa korealaisella perheautollaan ehdokas tuon lyhyen listan jatkoksi. Antti Heikkinen, 32, on tänne syntynyt ja täällä kirjoittanut kolme romaania. Hänen esikoistaan, vuonna 2013 julkaistua Pihkatappia, kuvailtiin ”savolaiseksi impressionismiksi”. Kotiseuturakkauden sijaan hänen puheestaan välittyy kuitenkin kotiseuturealismi.

 

”Helsingin Sanomissa kirjoitettiin joskus, että kaikenlainen savolaisuus kiteytyy Nilsiään. Minusta tämä ei ole sen kummempi kuin mikkään muukaan savolainen pikkupaikka. Tämä vain sattuu olemaan koti”, Heikkinen sanoo.

 

Uusin romaani, Mummo, on viimeistä oikolukukierrosta vaille valmis. Aamulla kirja lähtee painoon. Seuraava yö menee printtejä kahlatessa punakynä kädessä, mutta sitä ennen on hyvä ottaa pieni happihyppy. Heikkinen lähtee paikallisoppaaksi ja löytää kuvauspaikaksi kelpaavan metsärinteen. Hän tietää, että naamassa näkyvät näppäimistön ääressä valvotut yöt.

 

”Otetaanhan sellaisia kuvia, joissa en ole niin rähjääntyneen näköinen. Päässyt kasvamaan amisviikset, saatana.”

 

 

Junttien sukua ja ylpeä siitä

 

Kuvien ottamisen lomassa Heikkinen kertoo, että hänen isänsä ja äitinsä suvut ovat kieppuneet näillä main niin pitkään kuin kirkonkirjat kantavat. Äidin isän sukujuuret yltävät körttiläisen herätysliikkeen perustaneeseen Paavo Ruotsalaiseen (1777–1852) asti.

 

”Isäni suvun kantaisän nimi oli Juntti-Heikkinen. Voin rehellisesti sanoa, että polveudun ihan todellisesta juntista.”

 

Teini-iässä kotiseuturealismi painui inhorealismin puolelle. Heikkisen mukaan Nilsiässä oli silloinkin samanlaista kuin muilla pikkupaikoilla – eli ”helevetin ahistavaa”. Kirkkaimpana tulevaisuudenvisiona oli vain päästä äkkiä pois. Nuorenamiehenä hän kävi pyörähtämässäkin etelässä toimittajan töiden merkeissä. Silti hän löysi viikonloppuisin itsensä vanhoilta kotikonnuilta.

 

”Täytyy mainita, että vaimoni ei ole geeniperimältään Nilsiästä. Hänet hain sen verran etäämmältä, Vieremältä asti, ettei tulisi vahingossa naitua serkkua. Yläsavolaisten heimo on kokonaan eri rotua.”

 

Heikkinen toteaa, että kyllä hän sopeutuvaisena ihmisenä pystyisi Helsingissäkin asumaan, mutta toistaiseksi siihen ei ole syytä. Työt ovat pieninä silppuina: hän kirjoittaa lehtijuttuja, elämäkertoja ja romaaneja, tekee teatteria dramaturgina ja näyttelijänä sekä heittää satunnaisia juonto- ja standup-keikkoja. Jos kaikki pitäisi nivoa yhteen ammattinimikkeeksi, Heikkisen titteli olisi tarinankertoja.

 

”Tavallaan olen siitä ylpeäkin. Se on epätodennäköinen tapa näillä korkeuksilla ihtensä elättää”, hän sanoo ja panee tupakaksi.

 

Ilta-aurinko alkaa painua mailleen ja taittua kultaisesta punaiseksi. Hyvä syy lopettaa kuvissa poseeraaminen.

 

”Lähetäänhän kaljalle.”

 

Matkahuollon baarissa istuvat Heikkisen rehellisimmät hovikriitikot.

 

 

Syntynyt ikäihmisten keskelle

 

Yli kolmikymppistä ei voi enää sanoa pikkuvanhaksi, mutta kun Heikkinen turisee Matkahuollon baarin pöydässä Tahkosta Nilsiän ”syömähampaana” ja kertoo kirjoittavansa ”yönkähmässä”, se ei kuulosta 2000-luvulla aikuistuneen miehen puheelta.

 

Puheenparsi on perua siitä, että Heikkinen on viettänyt koko ikänsä itseään rutkasti vanhempien seurassa. Hän ei ollut mammanpoika vaan mummonpoika. Antti oli perheensä iltatähti: hänen syntymävuonnaan 1985 isoveli pääsi ripille ja sisko sai ylioppilaslakin. Vanhemmat uurastivat maatilan töissä, joten pikkupoika jäi äidinäidin hoteisiin.

 

Mummo kertoi tarinoita ja luki ääneen Pupu Tupunaa, kunnes nukahti ja alkoi puhua unissaan. Vanhaksipiiaksi jäänyt täti kantoi selkä vääränä kirjoja pikkunassikan luettavaksi. Yhdessä katsottiin vanhoja Suomi-Filmin klassikkoja ja kotimaisia sarjoja.

 

Vieraisilla käynyt kylänväkikin oli iäkästä. Pikkupoika kuunteli korvat höröllä yhdeksänkymppisten pappojen juttuja. Kun vuonna 1922 syntynyt mummo kertoi tarinoita oman lapsuutensa vanhuksista, mentiin jo pitkälle 1800-luvun puolelle. Nälkävuosien muistelun päälle mummo tokaisi, että on se ihme, kun tänä päivänä ei syödä, vaikka ruokaa kannetaan eteen.

 

Heikkisen ensimmäinen ja pitkäaikaisin kirjoittajanpesti tuli paikallislehti Pitäjäläisestä. Aina kun nilsiäläinen mummo tai pappa täytti pyöreitä, kahvitassien ääressä tehtiin syntymäpäivähaastattelu. Viidentoista vuoden aikana niistä kertyi kattava kollaasi savolaisten ikäihmisten elämäntarinoista.

 

Ajokortin saatuaan nuori toimittajanalku kuskaili mummoaan Nilsiän ja tämän synnyinpitäjän Rautavaaran hautausmaille. Kun mummo kertoili matkoilla tarinoitaan, Heikkinen napsautti huvikseen haastattelunauhurin pyörimään.

 

Mummosta ja tädistä on kiittäminen myös ammatinvalintaa. Heidän ansiostaan Heikkinen näki ala-asteikäisenä televisiosta elokuvaversion Heikki Turusen Simpauttajasta. Se teki niin suuren vaikutuksen, että tarina oli nähtävä uudestaan kesäteatterissa. Sitten käsiin piti saada kirja.

 

”Oli helevetin täräyttävä juttu, kun tajusi, että minkälaisia vapauksia kirja antaa. Elokuva- ja teatteritaide ovat hienoja haaroja kumpainenkin, mutta kirjoittaminen on hirveän rajatonta. Se ei ole kiinni budjetista vaan kertojan taidoista.”

 

Ala-asteen loppuun mennessä Heikkinen oli lukenut ”useimmat kotimaiset klassikot ja tarpeellisen määrän käännöskirjallisuutta”. Ammatinvalinta alkoi olla sitä myöten selvä. Maanviljelijäksi hänestä ei ole sukutilaa jatkamaan. Hänen velvollisuutensa on jatkaa toista suvun perinnettä: tarinankerrontaa.

 

 

Savolainen mummo on sisukas olento

 

Keväällä 2016 Suomen satavuotisjuhlan ohjelmaa alkoi tipahdella julkisuuteen. Näyttelijä Eeva Litmanen raivostui: juhlavuoden kotimaisissa elokuvissa miehet kertoivat miesten tarinoita, mutta maata rakentaneet naiset oli jätetty täysin pimentoon. Samoihin aikoihin näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä nosti esiin naistekijöiden alisteisen aseman teatteri- ja elokuvamaailmassa.

 

Heikkinen luki näitä uutisia, ja mummon tarinat alkoivat pyöriä päässä. Hän kaivoi esiin toistakymmentä vuotta sitten äänitetyt kasetit ja alkoi digitoida niitä. Se oli lähtölaukaus Mummo-romaanin kirjoittamiselle.

 

”Kaseteilla oli muutama tarina, jotka havahduttivat ajattelemaan, että ai saatana. Mummo ei ole varsinaisesti tehnyt historiaa, mutta on katsonut sitä helevetin läheltä.”

 

Alun perin kirjan piti kertoa omasta mummosta. Matkan varrella teksti alkoi lipua yhä kauemmas elämäkerrasta tai sukuhistoriikista. Kirjasta tuli proosaa, ”kunnianosoitus köyhille maalaisnaisille”. Heikkisen silmissä savolaismummojen päällimmäiseksi luonteenpiirteeksi nousee sisu. Se tuntuu hänestä olevan naisissa syvemmällä kuin miehissä.

 

”Esimerkiksi oma mummo kävi elämänsä aikana läpi sellaisen helevetin mankelin, että tyhjä sen rinnalla on meikäläisen omia murheita itkeä.”

 

Työnteko kaatui elämäntehtäväksi mummon niskaan. Hänen miehensä kotiutui sodasta keuhkovammaisena, ja mummo joutui raatamaan maatilalla sekä isännän että emännän edestä. Hänen tyttärensä meni naimisiin vuonna 1966 ja toi taloon uuden isännän. Leskeksi jääneestä mummosta tuli alle viisikymppisenä vanha emäntä.

 

Kahdenkymmenen vuoden ajan työ oli ollut mummon elämän sisältö. Yhtäkkiä hän oli vain toimeton kolmas pyörä nuorenparin nurkissa.

 

”Mummosta ei ollut minnekään muualle lähtijäksi, vaikka olisi ollut mahdollisuus tokistautua ihan uuteen elämään. Ei siinä jäänyt muita vaihtoehtoja kuin ruveta puuttumaan toisten elämään ja kaitsemaan lastenlapsia. Se oli mummon tragedia.”

 

Heikkinen sanoo nostavansa hattua mummoille, jotka painelevat yhdeksänkymppisenä ajan hermolla Facebookiin. Omalta mummolta se ei onnistunut. Hän putosi kehityksen kelkasta eikä välittänyt yrittääkään takaisin kyytiin.

 

”Vaikka ympärillä oli sukulaisia, lapsetkin alkoivat syödä nitroja ja oman ikäluokan kaverit olla mullansyönnissä. Kyllä siinä ihminen on kokolailla yksin, jos ei pysty tarttumaan uusista asioista kiinni.”

 

Loppua kohti mummoa alkoivat vaivata sairaudet sydänviasta aivoveritulppaan. Hän asui kuitenkin kotona miltei loppuun asti. Vaikka mummo ei itse päässyt pellonlaitaansa pidemmälle, tyttärenpoikaansa hän rohkaisi katsomaan, miten kauas siivet kantavat. Tai ainakin antoi sille hiljaisen hyväksynnän.

 

”Pitkään tuntui, että kaikki ihmettelevät, mitä työkseni teen. Muiden silmissä se oli pilvilinnojen rakentamista, mutta mummo oli ainoa, joka ei ihmetellyt.”

 

 

Koti-isä haluaa olla poikansa kaveri

 

Kaksi vuotta sitten Heikkinen sai esikoispoikansa. Mummo oli jo hiipumaisillaan vuodeosastolla. Isomummon luo poika ei ehtinyt. Arkkuun Heikkinen sai sujautettua kuvan esikoisensa jalanjäljestä.

 

Päätoimisesti Heikkinen ei ole tätä nykyä kirjailija vaan koti-isä. Aamuisin vaimo lähtee töihin, ja Heikkinen touhuaa päivän Hiski-poikansa kanssa. Kun vaimo tulee illalla kotiin, Heikkinen lähtee työhuoneelleen kirjoittamaan, jos edessä kummitteleva deadline sitä vaatii.

 

Kadun päässä on kirjailijan koti.

 

Mummon tarinat ja romaania kirjoittaessa verestetyt lapsuusmuistot ovat saaneet Heikkisen pohtimaan omaa rooliaan vanhempana. Mummolle isä oli yli-ihminen, josta hän ei koskaan lausunut ainuttakaan pahaa sanaa. Heikkinen taas haluaisi olla pojalleen auktoriteetin lisäksi kaveri. Koti-isänä hän pystyy antamaan lapselleen enemmän aikaansa kuin oma isä, joka jäi hänelle mummoa etäisemmäksi hahmoksi.

 

”Yksi yliveto muisto lapsuudesta jäi. Makasin isän kainalossa puusohvalla. Siinä luettiin Aku Ankkaa, eikä sen ainoan kerran isällä ollut kiire minnekään. Jos Hiskille jäisi sellaisia muistoja varhaislapsuudesta, olisin ihan hyvilläni. Että saa rauhassa olla eikä tarvitse issäänsä pelätä.”

 

 

Veikkauksen pelituotosta ohjataan suomalaisen kirjallisuuden tekemiseen kolme miljoonaa euroa vuosittain.