Alkuun
3.4.2018
teksti ja kuvat: Petra Piitulainen-Ramsay

Näkökyvytön avartaa maailmaa

 

Kun Miika Honkanen menetti yllättäen näkönsä, hänen piti luopua unelmistaan – autolla ajamisesta, hitsaajan ammatista, vapaaottelu-urasta. Nuori mies ei kuitenkaan jäänyt kotiin makaamaan.

 

Tiekyltistä katosi kirjain. Auto kiiti eteenpäin. Seuraavastakin kyltistä puuttui kirjain. Ja sitä seuraavasta.

 

Mitä ihmettä tämä nyt on, ihmetteli juuri ajokortin saanut 19-vuotias Miika Honkanen alkuvuonna 2008. Ihmetys ei heti muuttunut huoleksi, koska jos oli jotain fyysistä ongelmaa, tuskin se olisi ainakaan mitään sellaista, mitä ei voisi parantaa.

 

Honkanen opiskeli levyseppähitsaajaksi ja tulevaisuus näytti siltä, miltä monen hänen ikäisensä tulevaisuus näyttää: koulut loppuun, armeijaan ja töihin. Kutsunnoissa oli jo käyty. Myös kamppailulajit kiinnostivat. Honkanen oli päättänyt mennä vapaaottelun peruskurssille, ja treenasi peruskuntoaan sitä varten muun muassa kuntosaliharjoittelulla.

 

Sitten näkö alkoi heiketä. Ensin toisesta silmästä ja puolen vuoden päästä näkö alkoi huonontua toisestakin silmästä. Lääkäri antoi karut eväät 19-vuotiaalle Honkaselle: tämän ei kannattaisi koskaan miettiä milloin saisi näön takaisin tai millaisia lääkkeitä kehitettäisiin. Tärkeintä oli keskittyä kuntoutumiseen. Uusia hoitomuotoja tulisi, jos olisi tullakseen. Kotiin ei pitäisi jäädä makaamaan.

 

Honkasen piti luopua monesta asiasta: autolla ajamisesta, hitsaajan ammatista, vapaaottelu-urasta.

 

Syytä Miika Honkasen silmäsairauteen oli haettu puoli vuotta sulkemalla sairauksia pois yksi toisensa jälkeen. Lopulta Honkasella todettiin perinnöllinen Leberin tauti, LHON, eli näköhermojen surkastuma, johon ei ole parannuskeinoa. Miikalle se tarkoittaa, että hän ei näe keskelle ollenkaan, mutta näkee hahmot.

 

Vaikka sokeus ei pysäytä, se tekee elämästä hitaampaa. Yhtäkkiä on riippuvainen muiden avusta. Se on kova paikka. Nuoren ihmisen voi olla helpompi jäädä kotiin makaamaan kuin pyytää apua.


 

Aluksi pelkkää sekoilua

 

”Quiet! Play!” tuomari huutaa ja viheltää pilliin.

 

Pelaaja seisoo hetken keskittyneesti paikallaan. Muutama vauhdikas askel, vartalo kiertyy kiekonheittäjämäiseen asentoon ja voimakas pyörähdys ympäri. Pallo irtoaa kädestä. Tömps!

 

Pallo osuu kyljelleen torjunta-asentoon heittäytynyttä pelaajaa keskivartaloon salin toisella puolella. Tämä nousee nopeasti pystyyn. Jalka sipaisee pikaisesti lattiateipin reunaa. Vartalo alkaa kiertyä heittoasentoon. Pyörähdykseen ladataan kaikki voima, joka jaloista ja ylävartalosta on mahdollista saada irti. Pallo irtoaa kädestä ja lentää lattiapompun kautta salin toiselle puolelle.

 

Tähän kaikkeen on aikaa kymmenen sekuntia.

 

Yleisöstä ei saisi kuulua pihaustakaan pelaamisen aikana ja tuomari pitää katsojat ruodussa, jos nämä pitävät liikaa ääntä.

 

Maalipalloharrastus avarsi Miika Honkasen maailmaa. ”Ymmärsin, että näkövammaisetkin voivat testata rajojaan, harrastaa nopeatempoisia palloilu- ja joukkuelajeja. Juuri niistä olen aina pitänyt.”

 

Kun Miika Honkanen alkoi näkövammautumisen jälkeen opiskella myyntialan merkonomitutkintoa Keskuspuiston ammattiopistossa, liikuntatunnilla lajiesittelyssä oli maalipallo. Honkanen ei tiennyt tuolloin näkövammaisurheilusta mitään.

 

”Seuraavana päivänä oli treenit. Ei mulla ollut mitään kunnollisia suojia eikä mitään. Treenasimme nykyisen pelikaverin, Erkin kanssa torjunta-asentoja. Siinä sai kyllä tuntea pallon nahoissaan, kun se nasahteli päälle.”

 

”Silmiä avartava juttu näin humoristisesti ilmaistuna.”

 

Laji tuntui vaikealta, mutta samaan aikaan Miika Honkanen oli innoissaan, kun pystyi näkövammaisena tekemään nopeita, rajuja ja fyysisiä pelisuorituksia.

 

”Silmiä avartava juttu näin humoristisesti ilmaistuna.”

 

”Aluksi se oli ihan sekoilua. Miten päin kentällä ollaan ja mihin suuntaan pitää mennä. Kaikki ovat aluksi ihan pihalla. Vaikeinta on pallon kuuntelu. Puolustus ei asennoiltaan ja liikerajoiltaan ole aluksi niin vaikeaa, mutta kuulon motoriikka ei ole vielä kehittynyt. Pallo kuulostaa kuin se tulisi ylhäältä, alhaalta ja takaa samaan aikaan”, Miika muistelee.

 

Kipinä oli syttynyt, ja Honkanen alkoi treenata joka päivä.

 

”Ymmärsin, että näkövammaisetkin voivat testata rajojaan, harrastaa nopeatempoisia palloilu- ja joukkuelajeja. Juuri niistä olen aina pitänyt.”

 

Puolitoista vuotta myöhemmin hän pelasi jo maajoukkueessa.


 

Motorinen umpisolmu

 

Maalipallo on alun perin kehitetty Keski-Euroopassa sotasokeiden kuntouttamiseksi. Suomeen laji rantautui 60-luvulla ja ensimmäinen kansallinen turnaus pelattiin vuonna 1971. Paralympialaisissa maalipalloa on pelattu Toronton kisoista lähtien vuodesta 1976. Suomessa maalipallo on näkövammaisurheilun suurin laji ja ainoa joukkuelaji. Suuresta lajista ei silti ole kyse, sillä harrastajia on maanlaajuisesti noin 50–60.

 

Näkökyvyn aste vaihtelee maalipalloa pelaavien keskuudessa. Mukaan kelpaavat myös täysin näkökykyiset ihmiset, sillä peliä pelataan laskettelulasien näköiset tummennetut lasit päässä joukon asettamiseksi samalle viivalle. Kohoteippausten avulla kädet ja jalat tuntevat kentän rajat pelin aikana.

 

Pallo ei ole paineistettu ja siinä on pienet ilmareiät, jotta se ei pompi. Tosin pelaajat osaavat laittaa pallon pomppaamaan. Se vaatii voimaa ja tekniikkaa.

 

Maalipallo lähtee heittäjän kädestä parhaimmillaan 70 kilometrin tuntivauhtia.

 

Pelaajat ovat melkoisessa höykytyksessä ottaessaan kiinni 1,25 kiloa painavaa, suurin piirtein koripallon kokoista palloa kiinni, mikä tulee kohti noin 70 kilometrin tuntivauhtia. Rasitusvammat ovat tavallisia, jonkin verran tulee myös törmäyksiä ja luunmurtumia.

 

Maalipalloa ei voi vielä pitää ammattiurheiluna, mutta siihen suuntaan ollaan maalipallon maajoukkueen päävalmentaja Jarkko Pokkisen mukaan vahvasti menossa. Maajoukkueessa on tällä hetkellä kahdeksan pelaajaa.

 

Suurin osa pelaajista on eläkkeellä näkövamman takia. Jotkut tekevät lisäksi töitä. Yksi opiskelee yliopistossa ja kaksi pelaajaa saa Olympiakomitean urheilija-apurahaa. Pokkiselle valmentaminen on puolipäivätyö.

 

”Vammaisurheilun puolella on myös paljon sellaisia asioita, mitä vammattomien puolella ei ole. Pitää ajatella pelaajan arkea myös salin ja kentän ulkopuolella.”

 

Maalipallo on yksi suurimmista paralajeista ja sitä pelataan yli 70 maassa. Erot maiden välillä ovat Pokkisen mukaan hyvin tasaiset aina sijalle 30 saakka. Suomi on pärjännyt lajissa hyvin: EM-kisoissa viime syksynä seitsemäs, Riossa yhdeksäs, MM-kisoissa vuonna 2014 hopeaa ja Lontoossa 2012 kultaa.

 

Ruudulta katsottuna maalipallo saattaa näyttää siltä, että ollaan polvillaan ja odotellaan, että pallo vierii kohti. Kyseessä on kuitenkin turnauslaji, joka vaatii kestävyyttä ja voimaa, mutta toisaalta nopeutta ja ketteryyttä. Sen lisäksi pitää osata keskittyä ja hahmottaa pelitilanne strategisesti hyvin.

 

Puolustamisen aikana syke täytyy saada matalaksi, muuten huohotus ja suhina korvissa häiritsevät kuulemista. Pitää olla äärimmäisen keskittynyt, herkkä, rento ja nopea. Samaan aikaan pitää kuunnella pelikavereita, vastustajaa, tuomarin komentoja sekä valmentajan komentoja penkiltä.

 

Tietoa tulvii kuulon ja tuntoaistin kautta, mikä pistää aivot koville.

 

Pokkisen tehtävä on ymmärtää, miten vaikeaa pelaajan on hetkittäin kuulla palloa ja miettiä miten tätä pystyy siinä auttamaan ja kehittämään.

 

”Vammaisurheilun puolella on myös paljon sellaisia asioita, mitä vammattomien puolella ei ole. Pitää ajatella pelaajan arkea myös salin ja kentän ulkopuolella. Siihen suhtautuminen ja sen ymmärtäminen on hetkittäin aika haastavaa.”


 

Uudelleenohjelmointi jälleen kerran

 

Miika Honkasen motivaatio huippu-urheiluun lopahti kahdeksi vuodeksi loukkaantumiskierteen keskellä. Lahjakas nuori oli hypännyt treenaamiseen heti täysillä.

 

”Niin sanottu rakastumisvaihe lajiin oli lyhyt, heti ruvettiin repimään, että susta tulee huippu. Sitten kun ei mennytkään niin hyvin, tuki lähti täysin ympäriltä. Siinä vaiheessa totesin, että olen pelannut tätä muiden vuoksi.”

 

Taas piti ohjelmoida itsensä uudelleen. Honkanen luki paljon menestyneiden ihmisten tarinoita ja pohti asioita. Hän päätti, että pelaa niin, että se on hauskaa.

 

”Uskon, että jos pelaa siksi, että siitä nauttii, se on hauskaa ja silti teet kovaa töitä sen eteen, siitä tulee paljon kovempaa tulosta kuin että menee joka päivä sinne naama irvessä.”

 

Vaikka hän piti taukoa maajoukkueesta, hän pelasi SM-sarjaa. Omasta mielestään hän “höntsäili”, vaikka treenasi kuitenkin kovaa. ”Toisen vuoden aikana olin jo päättänyt tulla takaisin, mutta en puhunut siitä kenellekään. Rysäytin sitten kerralla takaisin.”

 

 

Rajat vaikeimman kautta

 

”Jep”, Miika huikkaa. ”Jep. Valmis?”, treenipari vastaa. ”Jep.”

 

Treenikaveri lähettää kaksi palloa matkaan samaan aikaan. Muutaman metrin päässä seisovan pelaajan kädet hamuilevat ilmaa.

 

Sen jälkeen tulee vielä yksi pallo lisää. Tarkoitus on saada kolmesta pallosta kiinni keskimmäinen. Valmentaja tulee viereen ja taputtaa käsiä hämäykseksi.

 

”Eih! Aijaijai. Aika paha!”

 

Harjoitus vaihtuu.

 

”Kuuntelupallon perään pelastuspallo niin, että siihen tulee kierre!” valmentaja huutaa.

 

Tömps tömps, kaikuu salin seinistä.

 

”Mä en löydä mun pelastuspalloa!”

 

”Jos ajatellaan haasteita ja vaikeuksia, niin kyllä mun elämään on ehkä enemmän vaikuttanut huono keskittymiskyky kuin näkövammautuminen”, Miika Honkanen sanoo.

 

Pelaajilla on 2–3 ohjattua treeniä viikossa. Kaikkiaan treenitunteja kertyy noin 15 viikossa. Miika Honkasen normaali päivärytmi sisältää fysiikka- ja huoltoharjoittelua aamupäivällä, töitä, järjestöhommia ja suunnittelua lounaan jälkeen ja pelitreenit illalla. Joskus viikonloppuisin on työkeikkoja.

 

Miika liikuttaa erityisnuoria Urheiluakatemiassa kerran viikossa. Hän käy myös silloin tällöin ohjaamassa Näkövammaiset lapset ry:n leireillä ja tekee satunnaisesti Tie tähtiin -keikkoja Paralympiakomitealle. Lisäksi hän toimii Aisti Sport SM-joukkueen valmentajana ja Maalipalloliitossa maalipallojaoston koulutustoiminnan yhteyshenkilönä.

 

Miika opiskeli kolme ja puoli vuotta Vierumäellä, treenasi kovaa, asui kahdessa eri kaupungissa ja teki vielä töitä samalla. Valmistuminen liikunnanohjaajaksi otti koville, viimeinen puoli vuotta oli hänen sanojensa mukaan ”ihan hirveetä”.

 

”Kyllähän siinä oppii omat rajansa, mutta ei se voi olla sellaista kolmea ja puolta vuotta enempää.”

 

 

Määrätietoinen, utelias ja tavoitteet korkealla

 

Ammattikoulussa Miika Honkanen muistelee istuneensa tunnilla kuunnellen opettajan puhetta. Naps, ajatus lähti vaeltamaan ja Miika katosi useiksi minuuteiksi tyhjyyteen.

 

”Jos ajatellaan haasteita ja vaikeuksia, niin kyllä mun elämään on ehkä enemmän vaikuttanut huono keskittymiskyky kuin näkövammautuminen.”

 

Hän kehitti itselleen systeemin, jotta saisi keskittymiskykyään parannettua. Miika on tehnyt myös paljon töitä stressin tasapainottamiseksi. Hänen mukaansa sopiva määrä stressiä auttaa saamaan asioita tapahtumaan, mutta on myös pitänyt opetella palautumaan ja luopumaan. Laskettelusta Miikan ei tarvinnut luopua. Ainoa ongelma on, että aikaa sille jää nykyään liian vähän.

 

Miika Honkanen uskoo, että ihminen pystyy kehittymään kaikilla elämän osa-alueilla, mutta ne ovat pitkiä prosesseja.

 

”Jotkut kutsuvat sitä itsensä ohjelmoimiseksi, että oppii ajattelemaan uudella tavalla. Elämänlaatu, laatu tekemisessä ja suorittamisessa tulee pienistä asioista.”

 

Kuten esimerkiksi siitä, että nukkuu kuuden tunnin sijaan kahdeksan tuntia.

 

Miika Honkanen uskoo, että ihminen pystyy kehittymään kaikilla elämän osa-alueilla, mutta ne ovat pitkiä prosesseja.

 

Vaikka Honkanen piti levyseppähitsaajan hommista, oli hänellä jo opiskeluaikana sellainen olo, että se ei tule olemaan se lopullinen ammatti.

 

”En ole varma olenko oikeassa ammatissa vieläkään, mä vaan teen asioita ja kaiken mitä teen, teen hyvin ja määrätietoisesti. Asiat vain aina yllättävästi linkittyvät toisiinsa. Elämä on myös aika paljon sattumaa.”

 

Maajoukkueen seuraava tavoite on olla Tokion paralympialaisissa 2020. Sitä ennen on karsintaturnaus kesällä 2019 ja sitä seuraavana syksynä EM-kisat. Toisessa niistä pitäisi olla kahden parhaan joukossa, mikä tulee olemaan vaikea tehtävä, koska maailman kärki on hyvin tasaväkinen.

 

Sosiaaliset tilanteet eivät vaikuta enää tuottavan vaikeuksia nyt 28-vuotiaalle Miikalle. Hän jutustelee rennosti ja pahoittelee, että puhuu ruoka suussa.

 

”Vaikka katson kohti puhuessa, niin silloin en nimenomaan näe. Eli kun katselen muualle, katselen itse asiassa sitä, kenelle puhun”, Miika valaisee.

 

Miikalla on tatuoitu kysymysmerkki vasempaan keskisormeen. Hän kertoo se olevan Batmanin arvuuttajan kysymysmerkki, joka symboloi hänelle uteliaisuutta – aina on jotain opittavaa.

 

Veikkauksen pelien tuotoilla tuetaan Suomen vammaisurheilu ja -liikunta (VAU) ry:n sekä Suomen paralympiakomitean toimintaa tänä vuonna yhteensä lähes 1,9 miljoonalla eurolla. Näkövammaliitto ja sen alueyhdistykset saavat tänä vuonna yli 5 milj. euroa avustuksia pelien tuotoista.