Alkuun
22.8.2017
teksti: Laura Airola, kuvat: Tuisku Lehto

Normaalin tuolla puolen

 

Käyttäytymisen ja mielenterveyden häiriöinä nähdään nykyään sellaisiakin ilmiöitä, joita ennen pidettiin normaaleina. Apua saadakseen tarvitsee nykyisin diagnoosin, joka tarkoittaa yleensä myös lääkitystä. Toisille diagnoosi ja lääkitys voivat olla kirous, mutta kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle Noora Hautalalle ne olivat pelastus.

 

Eräänä aamuna syksyllä 2016 Noora Hautala, 24, heräsi kotoaan Kirkkonummelta laukku täynnä seteleitä.

 

Hän muisti edellisestä illasta muutamia asioita: Että hän kaipasi seuraa ja seikkailua. Että hän näki televisiossa Teuvo Lomanin kertovan perhehaaveistaan, ja ehdotti tälle heti Facebook-viestillä lasten hankkimista yhdessä. Että hän valitsi Tinderistä miehen ja sopi tapaamisen baariin. Että tarkoitus oli jatkaa samaan osoitteeseen, mutta tiet erosivat. Että hän yritti liftata kotiin Espoon moottoritiellä, ja lähti ylittämään sillan kohdalla tietä. Että hän kaatui ja loukkasi jalkansa.

 

Nyt hän oli yksin kotonaan Kirkkonummella, käsilaukku täynnä rahaa, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mistä ne olivat peräisin. Takana oli kesä, jona Hautala ei nukkunut kuin pienissä pätkissä, kolme tuntia yössä. Hän oli seksuaalisesti aktiivinen: Miehiä saattoi olla monta samankin yön aikana. Rahaa kului, ja hän oli ottanut pikavippejä kaikkialta, mistä niitä oli myönnetty. Saatavat olivat alkaneet kertyä syksyn mittaan kurkkua kuristavaa tahtia.

 

Hautala tarttui puhelimeen ja soitti omalle hoitajalleen. Hoitaja päätteli, ettei käyttäytyminen enää viitannut epävakaaseen persoonallisuushäiriöön tai vaikeaan masennukseen, jotka Hautalalla oli diagnosoitu aiemmin. Kyseessä olisi todennäköisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö.

 

Hautalan lääkitys oli mennyt uusiksi niin monta kertaa, ettei hän enää pysynyt itsekään kärryillä. Nyt oli aika kokeilla jälleen jotain uutta.

 

 

Yksilön sairaus

 

Kuten 70 prosenttia masennuksesta kärsivistä, myös Noora Hautala oli halunnut salata mielentilansa. Toisella paikkakunnalla opiskellessaan hän ei paljastanut äidilleen puhelimessa makaavansa sängynpohjalla, vaan teeskenteli pirteää.

 

”Pelkäsin, että saisin vähättelyä osakseni ja kuulla jotain sellaista, että nyt vaan nouset ylös sängystä ja teet kivoja juttuja.”

 

Samalla hän tunsi syyllisyyttä siitä, että joutui jäämään pois töistä ja jättämään koulunsa kesken. ”Mietin, että mitä jos olenkin jollain tavalla epäonnistunut ihminen, kun en pystynytkään elämään kuten normaalit, terveet ihmiset.”

 

”Normaali” on suhteellinen käsite, sillä suomalaisista joka toinen kokee jonkinlaisen mielenterveyden häiriön elämänsä aikana, ja joka kymmenes on masentunut. Todennäköisesti siis joku jokaisen ystävä- tai perhepiiristä. Depressiosta tai pään sisäisistä äänistä ei kuitenkaan ole totuttu puhumaan samaan arkipäiväiseen sävyyn kuin selkäkivuista tai influenssa-oireista.

 

Lapsi oli ollut Hautalan suurin haave aina. 17-vuotiaana hän oli ajatellut, että kun hän olisi 25, hänellä olisi kolme lasta. Nyt Hautala on pian 25, eikä hänellä ole yhtään lasta.

 

Mielenterveyshäiriöt ovat edelleen tabu työelämässä, vaikka masennus esimerkiksi työkyvyttömyyseläkkeen perusteena on lähes kolminkertaistunut 1990-luvun alkuvuosista. Tavanomainen selitys tälle on se, että työelämä ei siedä masentuneita, tai työ on muuttunut niin voimia kuluttavaksi, että pienikin mielialan häiriö pudottaa rattailta.

 

Esimerkiksi työuupumus ei ole kela-korvattavan sairausloman peruste, ja siksi työssään uupuneille saatetaan diagnosoida masennus, jotta uupuneella olisi mahdollisuus kela-korvattavaan toipumiseen. Suomen Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Sari Aalto-Matturi sanoo, että jos uupumuskin voisi olla peruste palkalliselle lepomahdollisuudelle, se saattaisi vähentää ongelmien kärjistymistä.

 

”Työelämään palaaminen sairaslomalta voi olla erityisen vaikeaa, koska monet pelkäävät leimautumista”, sanoo Aalto-Matturi.

 

Monessa mielessä suhtautuminen mielenterveysongelmiin on kuitenkin luontevampaa kuin koskaan: julkisuuden henkilöt avautuvat mediassa omista diagnooseistaan, eikä ihmisiä ei enää suljeta mielisairaaloihin. Ihminen nähdään – ainakin periaatteessa – psykofyysisenä kokonaisuutena myös terveydenhoidossa.

 

Vielä 1960–70-luvuilla psykiatriassa hallinnut psykoanalyyttinen koulukunta selitti kaiken käyttäytymisen johtuvan lapsuudesta, mutta nykyisin länsimaissa mielisairauksia selitetään biomedikaalisen mallin mukaan aivotoiminnan häiriöillä: ihmismieli nähdään yksilöllisenä kokonaisuutena, jonka sairastumisen taustalla ovat geneettiset syyt. Vian katsotaan olevan yksilössä, ei tämän ympäristössä tai olosuhteissa.

 

”Mulla on ollut kaikkia projekteja, mutta kivakin tekeminen saattaa stressata. Yleensä, kun on liikaa asioita, niin flippaa päästä. Ei pysty toteuttamaan kaikkea mitä haluaisi. Mulle tulee toimintakyvyn menetyksiä alkuun. Jos tiskaan, joudun keskittymään sata kertaa enemmän, etten tiputtaisi mitään", sanoo Toni, 35. Valokuva on osa Tuisku Lehdon Hey nuts, show me some guts! -valokuvasarjaa.

 

”Todetaan, että sulla on sairaus, syö näitä lääkkeitä loppuelämäsi”, kärjistää psykiatri Ben Furman, joka suhtautuu kriittisesti ”vallitsevaan biomedikaaliseen koulukuntaan”.

 

Psykiatrian piirissä ajatellaan usein, että mielenterveysongelmien näkeminen aivoperäisinä sairauksina vähentää niihin liittyvää stigmaa. Furman on asiasta eri mieltä.

 

”Mielenterveysongelmien rinnastaminen krooniseen somaattiseen sairauteen stigmatisoi mielestäni enemmän kuin ajatus siitä, että mielenterveysongelmat ovat ihmisen reaktio johonkin hänen vaikeaksi kokemaansa elämäntilanteeseen. Diagnoosikin on eräänlainen leima.”

 

”Suomi on pitkien psykoterapioiden viimeinen linnake, kalliiden yksilöterapioiden luvattu maa. Kela korvaa juuri sen kaltaista hoitoa.”

 

Furmanin mielestä media osallistuu stigman ylläpitämiseen esimerkiksi olettamalla mielenterveyden häiriöitä väkivallan tekijöille, vaikka tilastojen mukaan 90 prosenttia henkirikoksen tekijöistä on täysissä järjissään. Toisaalta kerrotaan selviytymistarinoita ihmisistä, jotka ovat diagnoosin ja lääkityksen saatuaan päässeet takaisin kiinni ”normaaliin” elämään. Narratiivi on Furmanin mielestä vahingollinen: Se tukee vallitsevaa käytäntöä, jossa ongelmat pyritään ratkaisemaan etsimällä tautiluokituksesta diagnoosi, johon oireet sopivat. Sitten kirjoitetaan lääkeresepti, sekä mahdollisesti lähete Kelan korvaamaan psykoterapiaan.

 

”Suomi on pitkien psykoterapioiden viimeinen linnake, kalliiden yksilöterapioiden luvattu maa. Kela korvaa juuri sen kaltaista hoitoa”, Furman sanoo. Suomi on myös ainoa Pohjoismaa, josta puuttuu kansallinen anti-stigma-hanke. Kaikissa muissa Pohjoismaissa leimaamista vastaan taistellaan kansallisella tasolla.

 

Furmanin mielestä yksilöterapia vahvistaa leimaa, sillä se tukee käsitystä, jonka mukaan mielenterveysongelma on yksilön, ei yhteisön ongelma. Hän itse kannattaa ryhmämuotoisten terapioiden ja vertaistuen käyttöä. Sellainen on Suomessa kuitenkin vielä melko harvinaista.

 

Suomen Mielenterveysseuran mukaan ongelma on pikemminkin psykoterapian saatavuus, ei se, että sitä saisi liian helposti. Vaikka psykoterapia on Käypä hoito -suosituksen mukainen hoito masennukseen, sen saatavuudessa on suuria ongelmia ja epätasa-arvoa.

 

”Vuosien terapia- ja lääkehoidot olisivat vältettävissä, jos saatavilla olisi riittävästi matalan kynnyksen apua tarpeeksi varhaisessa vaiheessa”, sanoo Sari Aalto-Matturi.

 

 

Lapsettomuus syvensi masennusta

 

Lapsi oli ollut Hautalan suurin haave aina. Hänellä oli vahva hoivavietti, ja 17-vuotiaana hän oli ajatellut, että kun hän olisi 25, hänellä olisi kolme lasta. Nyt Hautala on pian 25, eikä hänellä ole yhtään lasta. Sen sijaan hänellä on takanaan kolme keskenmenoa.

 

Lapsettomuus ja keskenmenot olivat johtaneet jo nuorena syvään masennukseen, joka johti useisiin itsemurhayrityksiin. Mies kantoi Hautalan aamuisin sängystä vessaan ja laittoi ruokaa suuhun ennen töihin lähtöä. Kun mies palasi kotiin kahdeksan tunnin kuluttua, Hautala saattoi maata täsmälleen samassa asennossa, johon oli aamulla jäänyt.

 

He olivat aloittaneet lapsettomuushoidot puolisonsa kanssa vuonna 2013, mutta ne alkoivat pian näyttää tuloksettomilta. Kun lääkäri antoi vuonna 2015 lopullisen tuomion: Hautala ei voisi koskaan synnyttää omaa lasta, Hautala otti tiedon niin raskaasti, että hänet piti kuljettaa suoraan päivystykseen.

 

”Ehkä joku toinen kriisi olisi laukaissut masennuksen, jos ei lapsettomuus”, miettii Hautala nyt.

 

”Oon kysellyt varovasti sukujuttuja, ja isä on sanonut, että joku mun mummin sisaruksista on ollut hullujenhuoneella. Ehkä mulla sitten on ollut alttius.”

 

”Ehkä joku toinen kriisi olisi laukaissut masennuksen, jos ei lapsettomuus.”

 

Paitsi geneettisinä, mielenterveysongelmat voi nähdä myös kulttuuri-, arvo- ja aikasidonnaisina. Esimerkiksi antropologit katsovat usein, että normaaliuden käsite on länsimaissa kaventunut koventuneiden arvojen myötä. Kaikkien pitäisi pystyä samanlaisiin, yhä parempiin suorituksiin. Olemme aina liian lihavia, laihoja, ujoja tai alakuloisia.

 

Kirjailija Eric G. Wilson katsoo, että onnellisuudesta ja positiivisesta ajattelusta on tullut Yhdysvalloissa pakkomielle ja normi, vaikka depressio on luonnollinen reaktio surullisiin asioihin, joita ihminen väistämättä kohtaa maailmassa.

 

Ylivilkkauden tavoin yhä useammat käyttäytymistyypit luokitellaan häiriöiksi. Klassinen esimerkki on ujouden patologisointi. Toisaalta tautiluokituksesta on poistettu osa ennen hulluutena pidettyjä ilmiöitä, kuten homoseksuaalisuus tai viimeisimpänä Aspergerin syndrooma.

 

 

Bipolaari on elintoimintojen rytmihäiriö

 

Lääkkeellisesti mielenterveysongelmia on hoidettu laajamittaisesti vasta 1970-luvulta alkaen. Silloin keksittiin, että litium on tehokas lääkehoito maanisuuteen ja itsemurha-ajatuksia vastaan. Sitä käyttää edelleen päivittäin 4300 suomalaista.

 

1990-luvulla lääkkeiden käyttö kasvoi jyrkästi – pelkästään masennuslääkkeiden käyttö yli seitsenkertaistui 20 vuodessa, ja nykyisin yli 300 000 suomalaista käyttää niitä päivittäin. Ben Furmanin mielestä lääkkeiden käyttö on ”massiivista”, hän toivoo, että ei-lääkkelliset hoitomuodotkin saisivat Suomessa jalansijaa.

 

Suomen Mielenterveysseuran mukaan on selvää, että psyykenlääkkeitä tarvitaan. Kehitysjohtaja Kristian Wahlbeck arvioi, että lääkkeiden ”holtittoman” käytön vuodet ovat jo takanapäin: 2010-luvulla psyykenlääkkeiden kokonaiskäyttö on ollut Wahlbeckin mukaan jopa laskusuunnassa.

 

Vaikka diagnoosit ja lääkitykset ovat pitkällä ajalla lisääntyneet, väestötasoisena ongelmana mielenterveyden häiriöt eivät ole tutkijoiden mukaan lisääntyneet. Diagnoosien kirjo vain on kasvanut, ja nykyisin Euroopassa seurattavassa ICD-10-tautiluokituksessa diagnooseja on satoja, kahvikuppineuroosista vähämielisyyteen ja itseä häiritsevästä homoseksuaalisuudesta torikammoon.

 

Mielensairauksia ja ihmismieltä tutkinut Toronton yliopiston filosofian professori Ian Hacking kysyy, kuka ylipäänsä tarvitsee diagnooseja. Ja vastaa itse: byrokraatit. Yhdysvalloissa jokainen, joka tarvitsee sairausvakuutusta hoitokulujen korvaamiseen, tarvitsee diagnoosin. Se tarkoittaa numeroa, jonka on löydyttävä DSM-kirjasta. Esimerkiksi 308.3: akuutti stressihäiriö.

 

”Ensimmäinen psykoosi tuli asuessani Turussa 2008 tai 2009. Pitkien tapahtumaketjujen päätteeksi päädyin psykiatriselle osastolle. Olin muun muassa lyönyt isääni koivunhalolla päähän. En ole koskaan ollut aggressiivinen, vaikka isäni onkin ollut minua kohtaan väkivaltainen lapsena”, kertoo Iines, 32. Valokuva on osa Tuisku Lehdon Hey nuts, show me some guts! -valokuvasarjaa.

 

Ben Furmanin mukaan diagnoosit leviävät kuin meemit, ne kulkevat trendeissä: jossain vaiheessa kaikista tuli läheisriippuvaisia, ja persoonallisuushäiriö-diagnoosin antaminen potilaille taas ”oli muotia” muutamia vuosia takaperin. Nyt ”trendinä” on diagnosoida kaksisuuntainen mielialahäiriö. Onnettomia ihmiset ovat Furmanin mielestä aina, mutta nykyään puhutaan vain depressiosta.

 

Hautalallakin todettiin lapsuudessa 1990-luvulla ajan hengen mukaisesti sosiaalinen ahdistushäiriö, sekä selektiivinen mutismi, eli valikoiva puhumattomuus. Hautalan äidin Tiina Saarelan mukaan heidän perheensä sai parasta mahdollista hoitoa, mitä siihen aikaan oli saatavilla: äidin ja tyttären kommunikaatiota tarkkailtiin lasioven takaa, tarjottiin kuvataideterapiaa ja Hautala sai käydä ensimmäiset vuodet sairaalakoulua.

 

Nuoruudessa Hautalan diagnoosi vaihtui epävakaaksi persoonallisuushäiriöksi, sillä hänellä oli vaikeuksia tunteiden säätelyssä. Sitten tuli masennus. Nyt, maniajaksojen ja velkaantumiskierteen jälkeen, Hautalan diagnoosi on kaksisuuntainen mielialahäiriö, 2-tyypin bipolaari.

 

Psykiatrian erikoislääkäri Petri Arvilommin väitöstutkimuksen mukaan 2000-luvun alussa suuri osa bipolaaria sairastavista jäi vaille suositusten mukaista hoitoa. Ongelmana oli, että sairautta ei tunnistettu, sillä avohoitojärjestelmässä ihmiset hakeutuvat hoitoon lähinnä masennuskausina. Diagnoosin saaneista alle puolet noudatti heille suositeltua lääkitystä puolentoista vuoden jälkeen.

 

Furman kuvailee bipolaari-häiriön lievempää muotoa elintoimintojen rytmihäiriöksi, johon tärkein lääke on säännöllinen elämänrytmi. ”Unirytmin säilyttäminen on kaikkein tärkeintä. Hoitoon tarvitaan koko yhteisö: heti, kun keinulauta lähtee keinumaan kohti maniaa tai masennuksen merkkejä, yhteisön pitäisi huolehtia, että rytmi saadaan pidettyä tasaisena.”

 

Noora Hautala sanoo, että lääkitys on hänelle tuo ”yhteisö”. ”Jos mä unohdan lääkkeet vaikka kahdeksi päiväksi, niin elämä lähtee heti raiteiltaan. Sama juttu on jos en nuku, kierrokset alkavat nousemaan tosi helposti. Saatan mennä kahdeksalta illalla nukkumaan. Mä en enää haluu et se tulee, koska tiedän et sen jälkeen tulee se kauhea lasku sitten.”

 

 

Diagnoosi voi estää adoption

 

Tiina Saarelalle hänen tyttärensä bipolaari-diagnoosi oli shokki. Hän ihmetteli, miten vähän näytön perusteella hänen tyttärensä sai diagnoosin. ”Toisaalta uskon, että Noora puhuu lääkärilleen avoimemmin kuin minulle.”

 

Loppuelämän lääkitys tuntuu Saarelasta kurjalta, mutta ”jos se auttaa elämään tasapainoista elämää, niin onhan se hyvä.”

 

Suurin suru Saarelalla on se, että diagnoosit voivat viedä Nooralta viimeisenkin mahdollisuuden äidiksi tulemiseen. Diagnosoitu mielenterveyshäiriö on yleensä este esimerkiksi adoptiolle. Vaikka äitiys näyttää kokoajan mahdottomammalta, Hautalan oma kokemus hänen diagnoosistaan ja lääkityksestään on, että ne ovat olleet pelastus. Diagnoosin avulla hän on saanut kokemuksilleen oikeutuksen, sairaslomaa ja hoitoa. Hautala karttaa lääkevastaisia puheenvuoroja. Ne tulevat hänen mukaansa yleensä ihmisiltä, jotka eivät ole itse joutuneet käyttämään jatkuvaa lääkitystä.

 

”Alkaa vituttaa aina kun kuulen jonkun kauhistelevan, miten ihmiset myrkyttävät itseään erilaisilla psyykenlääkkeillä. Ne ihmiset eivät takuulla ole itse tarvinneet lääkkeitä. On totta että mielialalääkkeet saa liian helposti, kun vähän valittaa väsymystään, mutta toiset ei vaan voi elää ilman lääkitystä.”

 

On Hautalakin yrittänyt lopettaa, monta kertaa. Mutta nyt hän jo tietää seuraukset. Jo yksi maniajakso voi tuhota tulevaisuuden pitkäksi aikaa eteenpäin. Hautalan luottotiedot ja avioliitto ovat mennyttä. Pikavippifirmojen myöntämät lainat kasvattavat huimia korkojaan, ja palkasta suurin osa menee suoraan ulosottoon. Loppuvuodesta Hautala eli muutamalla kympillä kuussa.

 

 

”Mieti, mitä mieltä olet itsemurhasta”

 

Suomessa, kuten muissakin länsimaissa nykyisin, mielenterveysongelmien hoito perustuu pitkälti avohoitomalliin. Akuutissa hädässä hakeudutaan päivystävälle lääkärille, joka Noora Hautalan kokemuksen mukaan ”yleensä kirjoittaa rauhoittavat ja lähettää kotiin lepäämään”.

 

Psykiatrinen hoitojärjestelmä on kuitenki risainen, ja hoito Vantaalla voi olla jotain aivan muuta kuin hoito Espoossa. Toisaalla jonot ovat pitkiä ja toisaalla pääsee sisään kävelemällä. Suurimmassa osassa Suomea kuitenkin luotetaan biomedikaalisen mallin hoitoon: diagnoosi, lääkitys, avohoito.

 

Toisaalta esimerkiksi Torniossa Keroputaan sairaalassa hoidetaan mielenterveysongelmia niin mullistavalla tavalla, että hoitomenetelmää saapuvat ihmettelemään psykiatrian ammattilaiset ympäri maailman. Potilaalle ei pyritä ensimmäisenä antamaan diagnoosia ja lääkitystä, vaan kuunnellaan, mistä hän itse uskoo ongelmien johtuvan. Hoitoon voi kävellä jonottamatta silloin, kun sitä tarvitsee, ja ihmisen lähipiiri ja yhteisö otetaan mukaan. Lähetteitä ei tarvita. Keroputaan mallista ollaan kiinnostuneempia ulkomailla kuin Suomessa. Vaikka tulokset nopeasta hoitoon pääsystä ovat hyviä, päinvastaiseen suuntaan on menty esimerkiksi Helsingissä, jossa Auroran sairaalan psykiatrinen päivystys lakkautettiin vuonna 2015.

 

Noora Hautala on tyytyväinen saamaansa apuun ja hoitoon, mutta muistelee kauhulla niitä päiviä, kun syvän masennuksen ja ahdistuksen kourissa on täytynyt raahautua aamulla päivystykseen yhdessä kuumepotilaiden kanssa, kokea vähättelyä vastaanotossa, odottaa tuntikausia, sillä masennusta ei katsota akuutiksi oireeksi, ja saada päivän jonotuksen jälkeen pahimmassa tapauksessa paketti rauhoittavia ja lähetys takaisin kotiin, jossa seinät uhkaavat kaatua päälle.

 

”Lääkäri sanoi, että masennukseni tila vaikutti krooniselta, että voisin hakea siihen paperit. Se jopa suositteli, että olisin jäänyt väliaikaiseläkkeelle. Olin silloin 23-vuotias. Järkytyin, tai oikeastaan säikähdin, saisin paperit siihen, ettei musta olisi mihinkään. Lopetin hoitokäynnit heti”, kertoo Tuisku, 27. Valokuva on osa Tuisku Lehdon Hey nuts, show me some guts! -valokuvasarjaa.

 

Viimeksi joulukuussa Hautala hakeutui itsemurha-ajatuksineen viimeisillä voimillaan ystävän avustuksella päivystykseen. Silloin vastaanottava terveydenhoitaja ilmoitti hänelle, että ”täällä hoidetaan vain oikeita sairauksia”, eikä Hautala tulisi siis näkemään lääkäriä koko päivänä. Hänen asiaansa ei jouduttanut se, että hän selitti olevansa kuolemanvaarassa, jos joutuisi odottamaan seuraavaan päivään. Toivuttuaan Hautala valitti päivystyksen kohtelusta potilasasiamiehelle. Vastausta hän ei saanut koskaan.

 

Pahimpina aikoina Hautala on otettu sisään osastolle lepäämään. Osastosta Hautalalla ei ole kuitenkaan hyviä kokemuksia. Hoitohenkilökunta on Hautalan mukaan suhtautunut hänen ongelmiinsa välinpitämättömästi, eikä keskusteluapua ole ollut tarjolla.

 

”Menetin ystäviä, kun olin masentunut enkä jaksanut.”

 

Nyt Hautala on lääkityksen avulla ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen täysin työkykyinen. Hän syö mielialaa piristävää masennuslääkettä ja manian oireita tasaavaa lääkettä. Lisäksi hän käy ryhmämuotoisessa DKT-terapiassa.

 

Sairaus on muuttanut häntä radikaalisti. Kriisiytyminen lapsettomuudesta tuntuu nyt hukkaan heitetyltä ajalta. ”Menetin ystäviä, kun olin masentunut enkä jaksanut.”

 

Kurjuuteen ja vastoinkäymisiin hän huomaa suhtautuvansa paljon hyväksyvämmin.

 

”Mä oon ihan erilainen kuin ennen, hirveen ajattelevainen. Kun mun kaverit näkee jonkun asemalla nukkuvan juopon, ne kauhistelee. Mä taas alan miettimään, että sille on varmaan tapahtunut elämässä jotain hirveää. Arvot on muuttuneet.”

 

Entisestä otsatukan taakse piiloutuneesta tytöstä on tullut avoin, sillä hän uskoo, että niin lapsettomuudesta kuin masennuksestakin kannattaisi puhua, jotta tieto lisääntyisi. Hänen omissa lähihoitajaopinnoissaan mielenterveysongelmia on käsitelty sen verran, että kerran opiskelijoita kehotettiin miettimään ”mitä mieltä olette itsemurhasta”. Hautala on kokenut, että työelämässä hänen omista kokemuksistaan on ollut hyötyä. Hän uskaltaa lähestyä ja ymmärtää mielenterveysongelmista kärsiviä vanhuksia.

 

Stigmaa vähentääkseen Hautala on myös alkanut kirjoittaa blogia lapsettomuudesta ja mielenterveysongelmista. Enimmäkseen palaute on kannustavaa, mutta vihapostiakin tulee.

 

”Yksi nainen kirjoitti mulle, että onneksi mä en oo tommonen hullu, mulla on aviomies ja lapset ja oma talo. Silloin mietin että ihan oikeasti, eikö ihmiset vieläkään ymmärrä, ettei tämä ole mikään elämänvalinta? Sunkin lapset voivat sairastua, ja sullekin voi tapahtua mitä vain.”

 

”Mulla on nyt vakio eläke. Ennen se tuli 1–3 vuoden jaksoissa. Siitä tuli vähän ristiriitaisia tunnelmia, toisaalta hyvä ja toisaalta vähän että, tässäkö tämä oli. Vaihtelevasti olen miettinyt sitä. Kyllähän sitä halusin, kun ei musta ole työelämään”, kertoo Heikki, 35. Valokuva on osa Tuisku Lehdon Hey nuts, show me some guts! -valokuvasarjaa.

 

Vain lääkkeiden sivuvaikutuksena tulevat muistihäiriöt huolettavat, ne vaikeuttavat oppimista. Ja Hautala haluaisi vielä opiskella lisää, niin pitkälle kuin mahdollista. Hän työskentelee vanhusten hoidossa ja suorittaa loppuun vuonna 2009 aloittamiaan lähihoitajan opintoja. Palkasta suurin osa menee ulosottoon.

 

”Joudun tekemään kolminkertaisesti töitä kurssikavereihin verrattuna oppiakseni samat asiat. Se on kuitenkin pieni hinta siitä, että elämäni on tasaista.”

 

Joka päivä Hautala toivoo edelleen lasta. Hän harkitsee luovutettua munasolua, mutta sellainen maksaa 10 000 euroa, eivätkä luottotiedotkaan ole vielä kunnossa. Lisäksi psykiatrisen hoitohistorian näkyminen hänen potilastiedoissaan voi olla ongelma äitiyshaaveiden kannalta. Lastakin tärkeämpää Hautalalle olisi kuitenkin se, että hän voisi elää näin loppuun saakka.

 

”Mä pelkään joka päivä milloin se tulee, että mä herään aamulla enkä vaan enää jaksa. Elämä on nyt niin ihmeellisen normaalia, että mun oli pakko kysyä hoitajalta, elääkö normaalit ihmiset tosiaan näin? Toivon vaan, että mun pää pysyis tällaisena, että saisin tasapainoisen loppuelämän.”

 

Jutun yhteydessä olevat valokuvat (Noora Hautalan valokuvia lukuunottamatta) kuuluvat valokuvaaja Tuisku Lehdon Hey nuts, show me some guts! -valokuvasarjaan. Sarja on kohtaamisia mielenterveyskuntoutujien ja mielenterveyssyistä eläkkeelle jääneiden nuorten kanssa.

 

 

Suomen Mielenterveysseura järjestää erilaista mielenterveyteen liittyvän mystiikan purkamiseen tähtäävää koulutusta esimerkiksi opettajille, sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille sekä esimiehille. Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan Suomen Mielenterveysseuran toimintaa vuonna 2017 lähes 4,8 miljoonalla eurolla.