Alkuun
2.6.2016
teksti: Hanna Jensen, kuva: Mika Lietzén

Omaishoitaja rakastui toiseen

 

Kun rakkaussuhde muuttuu hoivasuhteeksi, hoivan antajan hellyyden ja seksin tarve eivät lopu.

 

Mies seisoi eteisessä ja tuijotti itseään peilistä.

 

”Sinulla on täällä vieras mies!” hän huusi vaimolleen kasvot vääristyneinä.

 

Helena, tuolloin 54, ei säikähtänyt. Vai niin. Tällä kertaa mies ei tunnistanut itseään. Mies luuli, että vaimolla oli rakastaja talossa. Helenan aviomies oli sairastunut viisikymppisenä muistisairauteen, ja vastaavanlaisia absurdeja tilanteita oli alkanut ilmetä harva se päivä. Pariskunnan 20 vuoden liitto oli muuttunut radikaalisti siitä, millainen se oli ollut.

 

Oli vuosi 2000. Vanha liitto oli vain muisto. Pariskunta oli aikaisemmin kinastellut siivoamisesta ja ajankäytöstä, käynyt toisinaan syvällisiä keskusteluja, tavannut ystäviään ja harrastanut. He olivat – kuten pitkissä liitoissa usein – välillä kyllästyneet toisiinsa ja pitäneet toisiaan itsestäänselvyyksinä – mutta kuitenkin pysyneet yhdessä. Seksi oli nyt loppunut. Helenasta oli tullut omaishoitaja, jonka rakkaussuhde oli muuttunut hoivasuhteeksi.

 

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että Helenan rakkauden, läheisyyden tai kosketuksen kaipuu olisivat hävinneet. Niistä vain ei sopinut puhua. Ulkopuolisten mielestä hänen oli oltava ihailtu omaishoitaja, kaiken kestävä ja jaksava vaimo, joka hoitaisi miehensä kunnialla hautaan saakka.

 

 

Mies ajoi sängystä

 

Ulkopuoliset eivät kuitenkaan näe, mitä toisten kodeissa tapahtuu.

 

Helenan ja hänen miehensä kohdalla tapahtui esimerkiksi tällaista: Mies harppoi kotona ympyrää ja ärähti, että piti olla hiljaa, sillä heidän poikansa olivat keittiön yläkaapissa tupakalla.

 

Hän piti päässään hattua. Jos sellaista ei sattunut löytymään, hän veti päähänsä alushousut. Hän laski rahojaan. Hän kävi tyhjentämässä pankkitilinsä ja piilotteli rahat 20 euron seteleinä koirankakkapusseissa ympäri kotia. Hän ei päästänyt Helenaa makuuhuoneeseen, koska siellä oli ”tyttöjä piilossa”. Hän pelkäsi jatkuvasti, että häneltä varastetaan. Perheen askareisiin hän ei osallistunut.

 

 

”Hän hylkäsi minut. Se tuntui nöyryytykseltä."

 

 

Samaan aikaan Helena kävi kaupassa, siivosi ja hoiti poikien harrastukset, kantoi vastuun koirasta, asuntoautosta ja pienestä maatilasta ja kävi töissä. Hän nukkui keittiössä. Mies oli jo sairauden ensimmäisten oireiden alkaessa ajanut Helenan pois pariskunnan yhteisestä sängystä, sillä hän ei pitänyt vaimostaan lähtevistä äänistä.

 

”Hän hylkäsi minut. Se tuntui nöyryytykseltä”, Helena sanoo.

 

Kului muutama vuosi. Helena ei saanut tilanteeseensa apua, koska mies oli fyysisesti hyvässä kunnossa. Helena sen sijaan alkoi väsyä, mikä näkyi oireina kehossa. Selittämättömiä vatsakipuja, painetta rinnassa, jatkuvaa väsymyksen tunnetta. Pahimmillaan Helenalla oli itsetuhoisia ajatuksia.

 

Miehen seksuaaliset halut olivat kadonneet. Hän ei koskenut vaimoonsa. Helena taas oli niin väsynyt ja huolestunut, ettei kaivannut tai edes halunnut seksiä.

 

Niin hän luuli.

 

Hän oli kyllä harkinnut eroa, mutta kun mies lopulta sai muistisairauden diagnoosin ja oudolle käyttäytymiselle löytyi syy, hänestä tuntui että hänen piti pysyä miehensä ja poikiensa isän rinnalla.

 

 

Ei morkkista salasuhteesta

 

Eräänä viikonloppuna Helena törmäsi kotikaupungissaan Oulussa lapsuudenihastukseensa, jonka kanssa hänellä oli ollut nuorena lyhyt suhde. Mies oli naimisissa ja työmatkalla. He keskustelivat hetken ja vaihtoivat puhelinnumeroita.

 

Mies soitti parin päivän päästä. Ensimmäinen puhelu tuntui jännittävältä, samoin ensimmäinen tapaaminen, joka oli sovittu viikon päähän.

 

Helena ja lapsuudenihastus menivät Helenan perheen mökille ja harrastivat seksiä.

 

Helena tajusi, että hän oli kaivannut miehen kosketusta, koska tilanne kotona oli niin sietämätön.

 

”Kaksi omista syistään onnetonta ihmistä ajautui tiiviiseen suhteeseen satunnaisen tapaamisen kautta”, Helena sanoo. Jälkikäteen hänestä tuntuu kuin hän olisi vajonnut psykoosiin, niin voimakkaasti hän mieheen hullaantui.

 

 

”Tapaamiset olivat lyhyitä. Joskus juttelimme, joskus harrastimme pelkkää seksiä.”

 

 

Ystävät huomasivat, että Helena muuttui ulkoisesti. Hän alkoi meikata enemmän ja laittaa hiuksiaan. Työkaveri kommentoi, että hänen ryhtinsä oli suoristunut ja silmät suorastaan loistivat.

 

Helena kertoi suhteesta kahdelle ystävälleen. Toinen lainasi asuntoaan, jotta he voisivat tavata rauhassa. Toinen ystävistä tyrmistyi. Moraalitonta ja holtitonta, hän sanoi. Helena ei tuntenut huonoa omaatuntoa.

 

”Ei pienintäkään morkkista. Oma mieheni oli osa elämääni, minä olin hoitaja.”

 

Hän soitteli miesystävänsä kanssa päivittäin ja lähetteli pitkiä sähköpostiviestejä. Hän sai käydä kaipaamansa keskustelua siitä, miten asiat kannatti hoitaa. Miesystävä auttoi, antoi jopa käytännön vinkkejä.

 

”Tapaamiset olivat lyhyitä. Joskus juttelimme, joskus harrastimme pelkkää seksiä.”

 

Oma mies ei aavistanut mitään. Toki harhoihin liittyvää mustasukkaisuutta oli ilmennyt jo vuosia, mutta se oli eri asia. Jossakin vaiheessa, hetkellisellä kirkkaalla hetkellä, mies kysyi, luuliko vaimo, että Alzheimerin tauti tarttuu seksin välityksellä, koska ei enää nukkunut vieressä.

 

 

Omaishoitajat avautuvat seksistä

 

2000-luvun alussa Muistiliitolla ei ollut vielä vertaistukipalstaa, jolla Helena olisi voinut tuulettaa ajatuksiaan. Mutta hänen kolmikymppinen ystävänsä toi hänelle näytiksi artikkelin, jossa kerrottiin omaishoitajasta, jolla oli avioliiton ulkopuolinen suhde.

 

”Vähän niin kuin vihjeeksi”, Helena arvelee. Ystävä ei tohtinut sanoa sitä ääneen.

 

Espoolainen Uudenmaan Muistiluotsin muistiohjaaja ja seksuaalineuvoja Heli Ridanpää, 36, on erikoistunut sanomaan kaiken ääneen. Hän sanoo ääneen sellaiset asiat, jotka yhteiskunnassa ovat vieläkin tabuja ja joita emme haluaisi myöntää. Sen lisäksi hän kuuntelee ammatikseen. Hän on vetänyt 12 vuoden ajan omaishoitajien vertaisryhmiä. Usein pelkästään se, että kuuntelee tyynesti eikä tuomitse, riittää. Ja kun kertoo ääneen olevansa seksuaalineuvoja, omaishoitajat alkavat lähes poikkeuksetta puhua seksistä.

 

 

”Kun Heli Ridanpää kertoo olevansa seksuaalineuvoja, omaishoitajat alkavat lähes poikkeuksetta puhua seksistä.”

 

 

Ridanpään tehtävä ohjaajana on suojata heitä ja ottaa vastaan sellaisiakin tunteita, joita heidän lähipiirinsä ei kestä. Omaishoitajat ovat sanoneet näin.

 

Vaikka mieheni on sairastunut, minun odotukseni tältä parisuhteelta eivät ole muuttuneet.

 

En enää pidä siitä ihmisestä, jollaiseksi puolisoni on sairauden myötä muuttunut.

 

Ja:

 

En haluaisi enää olla tässä suhteessa.

 

Ridanpää istuu nyt espoolaisessa kahvilassa ja kertoo, miksi tällaisista asioista on uskallettava puhua ja miksi omaishoitajia, joita Suomessa on 350 000, on lakattava nostamasta jalustalle.

 

”Minusta on mahtavaa, että omaishoitajat pitävät kiinni itselleen tärkeistä asioista”, Ridanpää sanoo.

 

Niihin saattaa kuulua myös seksi.

 

 

Seksuaalisuus ei katoa

 

Kun Ridanpää oli 19-vuotias, hän meni Pohjanmaalla hoivakotiin työharjoitteluun. Hoivakodissa asui muistisairas mies, jonka vaimo tuli säännöllisesti katsomaan tätä. Ridanpää seurasi heitä. Vaimo oli laittautunut ja hyväntuulinen ja kohteli miestään kauniisti. Ridanpään mielestä jokainen käynti lisäsi miehen voimia.

 

Sitten työkaverit kertoivat, että oli yleisesti tiedossa, että rouvalla oli jo aivan toinen, oma elämä ja uusi miesystävä. Ridanpää hämmästyi. Aluksi, kasvatuksensa takia, hän mietti, toimiko nainen väärin, mutta sitten hän tajusi: hänhän ihaili naista.

 

Kuka hän oli sanomaan, että nainen toimi väärin?

 

”Sillä seksuaalisuus ja hellyyden tarve eivät katoa”, Ridanpää sanoo nyt. Hän huomauttaa, että tällä hetkellä yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan jo muistisairaiden ihmisten seksuaalisuudesta. Esitetään toiveita puolisoille, että nämä ymmärtäisivät, jos muistisairas ihminen ihastuu toiseen hoivakodissa.

 

Mutta omaishoitajien ihastumisesta ei vielä keskustella.

 

 

”Seksuaalisuus ja hellyyden tarve eivät katoa.”

 

 

Ridanpään mukaan ihmisillä on luontainen taipumus ajatella, että muistisairaus on vanhojen ihmisten sairaus ja että “vanhat ovat söpöjä ja kävelevät käsi kädessä”. Toiseen mieheen tai naiseen ihastuva omaishoitaja rikkoo kiiltokuvan.

 

Muistisairaus ei kuitenkaan ole pelkästään vanhojen ihmisten sairaus. Suomessa on 7000–10 000 alle 65-vuotiasta muistisairasta ihmistä. Ei siis ihme, että heidän puolisoidensa vertaisryhmissä puhutaan siitä, onko lupa vielä rakastua. Tai siitä, onko lupa hankkia toinen suhde vaikka niitä hetkiä varten, kun puoliso on lyhytaikaishoidossa.

 

Onko lupa lähteä Lapin-lomalle pitämään hauskaa?

 

Pelkästään se, että saa koskettaa tai pääsee lähelle toista miestä tai naista, on monelle omaishoitajalle merkittävä hetki.

 

 

”Voiko harrastaa seksiä ihmisen kanssa, joka ei hetken päästä muista sitä?"

 

 

”Yksi asiakkaani käy päivätansseissa, ja se riittää hänelle”, Ridanpää sanoo.

 

Muistisairaalla läheisyyden ja seksuaalisuuden tarve voi muuttua suuresti. Joillakin se kasvaa, joillakin se häviää kokonaan, kuten Helenan miehellä kävi. Mutta muistisairas on lähes aina jonkin verran riippuvainen terveestä. Hänen kokemuksensa parisuhteesta on lähes aina positiivisempi kuin puolison.

 

”Yksi omainen koki ripustautumisen rankkana. Hän totesi, että siinä vaiheessa, kun edes gynekologille ei päässyt ilman miestä, minuus oli häviämässä”, Ridanpää kertoo.

 

Monesti muistisairas onnistuu aktissa, mutta kyky huomioida toista muuttuu. Hän saattaa myös muuttua itsekkäämmäksi. On myös tilanteita, joissa puolisot miettivät, ovatko he hyväksikäyttäjiä. Voiko esimerkiksi harrastaa seksiä ihmisen kanssa, joka ei hetken päästä muista sitä?

 

Entä jos vaimon seksihalut kasvavat rajusti sairauden takia, tuleeko miehestä silloin hyväksikäyttäjä?

 

 

”Tätä minä en alttarilla tilannut, enkä tällaiseen sitoutunut.”

 

 

Eräs pariskunta meni naimisiin viisikymppisenä, ja kolme kuukautta häiden jälkeen mies sai muistisairausdiagnoosin. Pettymys ja huoli oli valtava. Nainen kävi vertaisryhmässä pitkään, miehen sairaus eteni nopeasti. Vaimo tiesi, että tiet erkanisivat. Hänelle oli selvää, että sillä hetkellä kun hän ei pärjäisi yksin, hän ohjaisi miehensä laitoshoitoon.

 

Monessa parisuhteessa seksuaalisuus muuttuu viimeistään siinä vaiheessa, kun terve osapuoli joutuu alkaa huolehtia toisen vessareissuista ja takapuolen pyyhkimisestä.

 

”Kyllä halut siinä vaiheessa yleensä loppuvat”, Ridanpää sanoo.

 

Omaishoitaja saattaa sanoa, että ”tätä minä en alttarilla tilannut, enkä tällaiseen sitoutunut”. Ridanpää ymmärtää senkin. Hänen mielestään kukaan ei voi asettaa reunaehtoja sille, millainen hyvä parisuhde on. Kukaan ei voi määrätä, mikä on normaalia ja kuinka paljon on kestettävä.

 

Myös Omaishoitajat ja -läheiset -liitto ry:n paikallisyhdistysten vertaistukiryhmissä omaishoitajien rakkauselämä on noussut ajoittain esille. Järjestön viestintävastaava Juha Viitanen kertoo, että jokin aika sitten eräs parantumatonta tautia sairastava, jo pyörätuolissa oleva nainen totesi Viitasen ja omaishoitajamiehensä kuullen antaneensa miehelleen luvan käydä vieraissa.

 

 

Älkää tuomitko

 

Lähes kaikkia omaishoitajia yhdistää ajatus siitä, että ystävien ja sukulaisten hyväksi tarkoitetut neuvot tuntuvat usein tyhjiltä.

 

”Mitä se oikeasti tarkoittaa, kun joku sanoo, että pidä itsestäsi huolta”, Helena kysyy. “Onko neuvon antaja valmis kuulemaan, että niin minä teenkin! Hankin eilen hyvää seksiä!”

 

Vai kuulisiko hän mieluummin, että omaishoitaja on käynyt hieronnassa? Heli Ridanpää toivoo, että neuvojen antajat malttaisivat kuunnella rauhassa ja tuomitsematta ne asiat, jotka omaishoitaja kertoo oikeasti tarvitsevansa jaksaakseen.

 

Nyt Helena miettii, olisiko ulkopuolista suhdetta tarvittu, jos hänellä olisi ollut parempi tukiverkko.

 

”Silloin tosin syli ja fyysinen hellyys olisivat jääneet saamatta, mutta toisaalta, olisinko osannut niitä kaivata”, hän puntaroi.

 

 

”Toivon, että ihmiset eivät suoralta kädeltä tuomitsisi, jos vaikeassa elämäntilanteessa oleva päätyy samanlaiseen ratkaisuun kuin minä.”

 

 

Helenan mies oli viimeiset vuodet hoivakodissa. Kun hän kuoli, Helena ei tuntenut surua. Hän oli parin kuukauden ajan järjettömän väsynyt. Suru tuli vasta 1,5 vuoden päästä. Silloin hän oli valmis kaipaamaan sitä miestä, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin.

 

Miehensä kuoleman jälkeen Helenalla oli muutamia suhteita vapaisiin miehiin, mutta hän ei koskaan kokenut heidän kanssaan samanlaista hengenheimolaisuutta kuin nuoruudenihastuksensa kanssa. Fyysinen heittäytyminen oli ollut mahdollista siksi, että he tunsivat toisensa ennestään.

 

Helenan pojat tapasivat hänen uusia miesystäviään, mutta eivät Helenan mukaan hyväksyneet heitä, vaikka sanoivat niin. Helena ja hänen miesystävänsä tapailevat edelleen. He eivät kuitenkaan enää soita päivittäin eivätkä edes viikoittain.

 

”Ilman tätä ulkopuolista suhdetta en olisi osannut edes kuvitella, että sellaista intohimoa jota koin, on olemassa”, Helena sanoo.

 

Hänellä on toinen, vielä tärkeämpi viesti.

 

”Toivon, että ihmiset eivät suoralta kädeltä tuomitsisi, jos vaikeassa elämäntilanteessa oleva päätyy samanlaiseen ratkaisuun kuin minä. Toki suosittelen matalaa profiilia. Täydellisen ymmärtämättömiä ihmisiä on paljon enemmän kuin niitä, jotka edes haluaisivat keskustella tilanteesta tai yrittää ymmärtää sitä.”

 

Helenan nimi on muutettu, sillä haluaa suojella lapsiaan