Alkuun
20.1.2018
teksti: Jose Riikonen, kuvat: Samuli Siirala

Onko arki muuttunut?

Ihminen herää, syö, käy töissä, hoitaa lapsiaan, harrastaa ehkä jotain ja menee nukkumaan. Sellaista on arki, mutta kuinka paljon kolmikymppisen elämä oikeastaan on muuttunut vuosikymmenten saatossa?

 

Elvi Halttunen asui kolmekymppisenä Kristiinankaupungin lähellä Härkmeressä.

 

Elettiin 1960-lukua. Elvi oli normaalissa kolmekymppisen naisen elämäntilanteessa: hän oli perheellinen. Hänellä oli kaksi pientä tytärtä, Kirsi ja Maarit, sekä poika tuloillaan. Mies Uolevi oli opettaja, minkä vuoksi perhe sai asua koululla, jossa mies oli töissä.

 

Normaalisti tämän kokoinen perhe asusteli kaksiossa tai jopa yksiössä. Halttusilla oli kaksi huonetta ja keittiö. Suurimmassa osassa asunnoista oli sähköt, mutta esimerkiksi suihkua ei yleensä ollut, eikä lämmintä vettä. Vedet Halttunen lämmitti puuhellalla. Sauna ja vessa olivat omissa ulkorakennuksissaan.

 

Huussiin piti kävellä viereisen hautausmaan läpi.

 

”Pimeällä piti lähteä usein tyttöjen mukaan, kun he eivät uskaltaneet mennä yksi”, Halttunen sanoo ja nauraa.

 

 

Hyvä, että Halttunen oli saanut perheen. 1960-luvulla 24 vuotta täyttänyt naimaton ja lapseton nainen olisi nimittäin joutunut maksamaan vanhanpiian veroa.

 

Halttunen oli pääasiassa kotirouva. Se ei ollut erikoista 1960-luvulla. Kerran hän ei päässyt osa-aikatyöhän, kun työnantaja kuuli, että Halttunen oli raskaana. Eihän sellaista voinut töihin ottaa.

 

Arjen askareet olivat fyysisiä. Pyykinpesu ilman pyykinpesukonetta, puiden kantaminen ja sen sellaiset veivät aikaa ja energiaa. Minkäänlaista kuntoliikuntaa ei ollut tarvetta harrastaa. Itseasiassa koko kuntoilun käsite oli vieras. Eivät ihmiset vaivanneet juurikaan päitään esimerkiksi vartalonsa muodon vuoksi. Ei kukaan ollut dieetillä.

 

Niin.

 

Arki oli 1960-luvulla hyvin erinäköistä kuin nykyään. Mutta oliko ennen kaikki paremmin vai huonommin?

 

Annetaan yhden perheen kertoa.

 

 

Kohti kulutusyhteiskuntaa

 

1960-luvulla Suomi alkoi muuttua sodanjälkeisistä pula-ajoista kulutusyhteiskunnaksi. Elementtirakentamisen aikakausi alkoi tuoda nopeasti uusia ja uudenaikaisia asuntoja kaupunkeihin. Niissä saattoi olla jopa sisävessat.

 

Halttusten perheessä oli kylän ensimmäisiä televisioita. Sitä naapurin poika kävi salaa katsomassa ikkunasta.

 

”Tytöt aina tanssivat television äärellä, kun sieltä tuli musiikkia. Ja jos tuli vieraita, Kirsi meni jääkaapille ja esitteli, että tässä on meidän jääkaappi. Pakastinta ei ollut, se oli ylellisyyslaite”, Elvi sanoo.

 

Juhlimassa Elvi kävi harvoin, ehkä kerran vuodessa teatterissa. Yksin naiset eivät olisi ravintolaan oikein voineet mennäkään, koska illanvietto vain naisten kesken oli paheksuttua.

 

”Minulle sanoi kaveri kerran, että älä anna Uolevin niitä lakanoita laitella kuivamaan. Että miehinen mies siellä akkojen hommissa, ei hyvä.”

 

”Liisa kerran sanoi, että lähdetään käymään ravintolassa kahdestaan. Minä sanoin, että en kyllä varmasti lähde! Kaikki ihmiset tuntee ja alkaa juoruilemaan, että opettajan rouva kävi siellä”, Halttunen sanoo.

 

Sukupuolirooleista ei keskusteltu eivätkä miehet kotitöihin osallistuneet. Halttusten perhe oli siinä mielessä edistyksellinen, että Uolevi autteli joskus kotihommissa.

 

Sanomistahan siitä tuli.

 

”Minulle sanoi kaveri kerran, että älä anna Uolevin niitä lakanoita laitella kuivamaan. Että miehinen mies siellä akkojen hommissa, ei hyvä. Minä sanoin, että minä en niitä aina jaksa laittaa ja Uolevi auttaa ja siitä ei enää keskustella!”

 

Arkiruoka oli perunoita ja kastiketta, usein vain margariinikastiketta ilman mitään lihoja, koska liha oli juhlaruokaa. Vihanneksina olivat lantut, punajuuret ja porkkanat. Salaatteja syötiin vain, jos niitä kasvatettiin itse.

 

Joskus lapset Kirsi ja Maarit kyllästyivät syömään leipää, jossa oli pelkkää voita päällä. He piirsivät haarukalla voihin ristikkokuvion, jotta he voisivat kuvitella, että siinä oli leikkele.

 

 

1990-luku: arkiruokana makaronilaatikkoa

 

Maarit Riikonen ja Heikki Riikonen asuivat 1980- ja 1990-luvun taitteessa kolmekymppisinä Nummi-Pusulassa, Saukkolan rivitaloalueella.

 

Verrattuna äitinsä Elvin elämään tytär Maaritin arki oli ulkoisilta puitteiltaan hyvin erilaista.

 

 

1980-luvun nousukauden jälkeen tulotaso, asuntojen koko, palveluiden, kodinkoneiden ja viihde-elektroniikan kirjo olivat huimasti suurempia.

 

Lapsilla piti olla omat huoneet, koska lasten oikeuksiin ja yksityisyyteen oli alettu kiinnittää huomiota ja tilaakin keskivertoasunnoissa alkoi olla riittävästi.

 

Jos Riikosten perhe olisi asunut kaupungissa, he olisivat päässeet arkisinkin ihmettelemään kansainvälistyvän Suomen uutuuksia: H&M:n tapaisia juuri saapuneita globaaleja vaateketjuja, hampurilaispikaruokaloita ja etnisiä ravintoloita.

 

Vaikka ravintolassa käynti oli harvinaista ja jännittävää, kerran Riikosten perhe meni läheiseen Lohjan kaupunkiin kiinalaiseen ravintolaan. Heikki söi normaalisti melkein mitä vaan, mutta omituinen kiinalainen ruoka jäi häneltäkin lautaselle.

 

Arkiruokana syötiin yleensä makaronilaatikkoa, perunoita ja kastiketta, keittoa ja jonkin verran salaatteja, joita ostettiin supermarketeista.

 

Maarit alkoi jossain vaiheessa käydä uusissa aerobic-jumpissa ja osti välillä uusia kevyttuotteita, koska ne olivat kuulemma terveellisiä. Arki oli iloista ja toiveikasta. Heikillä oli maanrakennusyritys, jolla oli hyvin töitä. Maarit oli sairaanhoitaja ja töitä piisasi.

 

Sitten kaikki romahti.

 

 

Lama

 

Heikki Riikonen muistaa ajankohtaisohjelman 1991-luvun lopulla.

 

Iiro Viinanen (silloinen valtiovarainministeri) kertoi siinä, että missään nimessä ei markkaa devalvoida. Ja seuraavana päivänä devalvoitiin.”

 

Monilla yrityksillä oli ulkomaisia lainoja. Tämän vuoksi heidän lainansa kallistuivat yön aikana kymmeniä prosentteja, kun markan arvo aleni.

 

Oli tullut lama.

 

”Ei sitä osannut kukaan odottaa. Se oli ihan kauhea rysäys”, Maarit Riikonen sanoo.

 

Lama muutti arjen täysin. Heikki teki töitä niin, että hän oli lähtenyt aamulla jo ennen kuin Maarit heräsi viedäkseen pojat seitsemäksi päivähoitoon. Heikki tuli illalla viiden kuuden aikoihin syömään ja lähti takaisin töihin. Joskus kun hän pääsi laskuttamaan asiakasfirmoja, ne menivät konkurssiin, eikä rahaa tullutkaan.

 

”Töiden jälkeen katsoin hetken telkkaria ja menin nukkumaan. Ei siinä arjessa muuta oikein ollut”, Heikki Riikonen sanoo.

 

”Päivähoitomaksut olivat myöhässä. Lähikaupan tili oli kolme kuukautta rästissä niin, että ne eivät enää myyneet velaksi meille.”

 

Maarit kävi töissä ja hoiti kodin. Sukupuolirooleista ja tasa-arvosta oli alettu käydä keskustelua, mutta edelleen normi oli se, että naisille ”naisten työt” ja miehille ”miesten työt”.

 

Riikosilla oli rakenteilla omakotitalo ja samalla he asuivat vuokralla rivitalossa.

 

”Sanottiin, että myykää se talo, mutta kuka nyt keskeneräistä taloa ostaisi. Ja talossa oli kiinni minun ja Heikin vanhempien talot, kun he olivat taanneet lainamme. Ei me voitu tehdä konkurssia, koska sitten vanhempienkin talot olisivat menneet”, Maarit Riikonen sanoo.

 

”Päivähoitomaksut olivat myöhässä. Lähikaupan tili oli kolme kuukautta rästissä niin, että ne eivät enää myyneet velaksi meille. Minunkin työpaikallani vähennettiin väkeä, ja anelin siellä, että saisin pitää työni. En saanut onneksi potkuja”, Maarit Riikonen sanoo.

 

Arki oli selviämiskamppailua. Maarit oli alavireinen, mutta hän yritti näyttää iloista naamaa lapsille. Hän huolestui jossain vaiheessa miehestään ja epäili tämän olevan masentunut.

 

Oireita ei voinut googlata, koska ei ollut tietokoneita saatikka internetiä. Sitä paitsi masennus oli siihen aikaan tabu. Ei niin häpeällisestä asiasta puhuttu.

 

Maarit kysyi, pitäisikö hänen pelätä, että Heikki tekisi itselleen jotain pahaa.

 

”Hän sanoi, että ei sellaista tarvitse pelätä. Mutta hän sanoi, että melkein joka ilta kun hän menee nukkumaan, hän toivoo, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Tai että tulisi joku sairaus, johon hän kuolisi”, Maarit sanoo.

 

 

Arjen iloja

 

Viikonloput Maarit muistaa mukavina hetkinä.

 

”Tehtiin jotain vähän parempaa ruokaa. Käytiin saunassa. Katsottiin telkkarista Napakymppiä. Ihan sellaisia perusjuttuja, kun sai olla rauhassa.”

 

Insinööri-Heikki rakasti teknologiaa, ja hän oli ensimmäisten joukossa hankkinut markkinoiden pienimmän matkapuhelimen, joka painoi satoja grammoja.

 

Musiikkiakin hän rakasti, mutta ei hän sitä kuunnellut ahdistavimpina aikoina.

 

”Jos meitä aiemmilla sukupolvilla oli sota, niin lama oli meidän sota. Siitä selvittiin, mutta tavallaan siitä ei selvitty. Se jätti niin syvät jäljet”, Heikki Riikonen sanoo.

 

Tilastollisesti lama ei kuitenkaan näkynyt erityisen merkittävänä. Vaikka lama oli useiden ihmisten arjessa valtava mullistus ja vaikka se määrittää tarinan suomalaisesta 1990-luvun arjesta, kulutustilastoissa se ei lopulta näkynyt niin merkittävästi kuin voisi kuvitella.

 

 

2010-luku

 

Tätä juttua tehdessäni äitini Maarit kysyi minulta useaan otteeseen, muistanko sen, tämän ja tuon asian. Muistanko köyhyyden? Muistanko, kun vanhempani riitelivät ja huomasinko, että asiat olivat huonosti?

 

Enpä juuri.

 

Olen kehunut vanhempiani usein siitä, miten he hoitivat 1990-luvun laman. Äitini Maarit ja isäni Heikki kätkivät ahdistuksen minulta ja isoveljeltäni Joonakselta.

 

Kärsin tosin lapsena niin pahasta ahdistuksesta, että joudun psykiatrille, mutta se on voinut johtua tai olla johtumatta lama-ajan arjen ahdistuksesta, jonka varmasti jollain tavoilla aistin.

 

Oikeastaan ainoa konkreettinen muisto lama-ajalta itselläni on kauppareissu Lohjan Anttilaan. Taisin olla viiden kuuden vanha, ja pyysin isältäni viisi markkaa flipperiin. Hän sanoi:

 

“Ei, Jose. Nyt on lama.”

 

Olen nyt kolmikymppinen ja arkeni näyttäytyy verrattain helppona, kun kuuntelin tarinoita mummoni ja vanhempieni arjesta.

 

 

Asun Etelä-Helsingissä asunnossa, joka on melkein samankokoinen kuin mummoni viisihenkisen perheen asunto. Perhettä ei ole, mutta eipä ole monella muullakaan ikätoverillani.

 

Syön harva se päivä lounaan ravintolassa. Viikonloppuna tai viikollakin voin tilata ruokalähettipalvelusta kaikkea mahdollista ruokaa kotiin kannettuna. Se, mikä kuului ennen juhlaan, kuuluu nykyään paljolti arkeen.

 

Elämä on monelle nykyajan keskiluokkaiselle kolmekymppiselle verrattain yltäkylläistä ja aktiivista. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että nykyään ihminen ei tunnu kestävän tylsyyttä: jokainen hiljainen hetki täytetään vähintään älypuhelinta selailemalla.

 

Median käyttö on pirstaloitunutta. Ihmiset katsovat sarjat, elokuvat ja uutiset omilta laitteiltaan sen sijaan, että kerääntyisivät puoli yhdeksän uutisten ääreen tai tv-sarjan ääreen yhdessä.

 

Jatkuvasti saatavilla oleva, nopealla tahdilla tuleva ja muuttuva tieto ja siitä syntyvät kohut tuntuvat velvoittavan meidät kyseenalaistamaan mielipiteitämme arjessamme jatkuvasti: mitä mieltä olen #metoosta? Mitä ajattelen Jari Sillanpään amfetamiinikohusta? Onko ideologinen työttömyys hyvästä vai pahasta?

 

Vaihtoehtoja arjen täyttämiselle piisaa. Voin käydä kuntosalilla, joogassa, krav-magassa, kiipeilemässä tai vaikka twerkkaustunneilla. Loputtomat mahdollisuudet saattavat omalla tavallaan ahdistaa: voin tehdä mitä vaan, mutta en tiedä, mitä tekisin.

 

Ja jos en tee mitään, se vasta ahdistaakin, koska kaikki muut tekevät mielenkiintoisia asioita ja minä olen (mukamas) ainoa, jolla on – arkista.

 

 

Kaksi arkea

 

Nykyajan kolmekymppisellä on kaksi arkea.

 

Toinen on oikeassa elämässä ja toinen sosiaalisessa mediassa. Arkea päivitetään sosiaaliseen mediaan niin, että se näyttää mahdollisimman kiinnostavalta, vaikka se ei ole totta.

 

Nykyajan kolmekymppisellä on tarve tehdä merkityksellisiä asioita ja olla vastuussa omasta onnellisuudestaan eri tavalla kuin aiemmin. Työssä ei riitä, että siitä saa palkkaa, vaan siitä täytyy itse saada jotain merkityksellisyyttä.

 

”Kun Elvi ja Uolevi olivat luvanneet toisilleen olla yhdessä, he olivat yhdessä, kunnes kuolema erotti. Eivät he pohtineet jatkuvasti sitä, miten onnellisia he olivat.”

 

Parisuhdetta täytyy hoitaa ja reflektoida itseään: olenko nyt onnellinen tässä suhteessa, ja jos en ole, pitäisikö vaihtaa? Kun Elvi ja Uolevi olivat luvanneet toisilleen olla yhdessä, he olivat yhdessä, kunnes kuolema erotti. Eivät he pohtineet jatkuvasti sitä, miten onnellisia he olivat. He vain – olivat.

 

Ihmisen arki nykyään on tasa-arvoisempaa, nopeampaa, liberaalimpaa, turvallisempaa ja yltäkylläisempää kuin ennen. Silti yhä useampi kärsii arjessaan mielenterveysongelmista.

 

Arki on turvallisempaa, mutta lasten puolesta pelätään. Lasten kasvattaminenkin tuntuu olevan monimutkaisempaa kuin ennen, koska ristiriitaista tietoa tulee koko ajan lisää.

 

Arki on siis helpompaa ja toisaalta vaikeampaa kuin ennen.

 

Mutta onko se lopulta niin erilaista?

 

 

Arki ei ole pohjimmiltaan muuttunut

 

Arkea määritellään tutkimustiedossa monin eri tavoin. Yleensä se määritellään sarjaksi asioita, jotka toistuvat elämässä päivästä toiseen.

 

Ihminen herää, syö, käy töissä, hoitaa lapsiaan, harrastaa ehkä jotain ja menee nukkumaan.

 

Ihmisen perusluonteeseen kuuluu vertailla, ahdistua, ärsyyntyä ja olla tyytymätön. Todennäköisesti 2010-luvun kolmekymppinen ei siksi ole yhtään sen onnellisempi tai onnettomampi, vaikka elintason on kasvanut 11-kertaiseksi sitten 1960-luvun.

 

”Arjessaan ihminen toivoo, että häntä rakastetaan ja että hän saa rakastaa. Arjessaan ihminen toivoo, että hänellä, hänen läheisillään ja hänen lapsillaan on hyvä olla.”

 

Arki on syömistä, oli se sitten margariinikastiketta tai sushia. Se on työtä, oli se sitten peltohommaa tai koodaamista. Arki on resurssien keräämistä, oli se sitten metsästämistä tai supermarketissa käymistä.

 

Tästä näkökulmasta arki ei ole muuttunut. Vain puitteet, joissa arkea vietetään, ovat muuttuneet.

 

Arjessaan ihminen toivoo, että häntä rakastetaan ja että hän saa rakastaa. Arjessaan ihminen toivoo, että hänellä, hänen läheisillään ja hänen lapsillaan on hyvä olla.

 

Puuhellojen, ulkohuussien ja veden lämmittämisen keskellä Uolevilla ja Elvillä oli arjessa toisensa ja lapsensa. Talouden kaatuessa päälle Maaritilla ja Heikillä oli arjessa toisensa ja lapsensa.

 

Minulla on arjessani kaikki maailman teknologia ja mukavuus. Mutta ennen kaikkea minulla on isäni, äitini, veljeni ja mummoni.

 

Veikkauksen pelien tuotolla tuetaan monia järjestöjä, jotka ovat tekemässä arkeamme paremmaksi. Viime vuonna käytettiin 100 milj. euroa lapsi-, perhe- ja nuorisotyöhön.

 

Jutussa on käytetty mainittujen haastattelujen lisäksi lähteenä myös kulttuurihistorioitsija Ilana Aallon haastattelua