Alkuun
18.8.2017
teksti: Antti Nylén, kuvat: Ossi Hiekkala

Onko huomenna mitään erityistä?

 

Harmaa arki on täyttä elämää, jonka suojissa saa olla rauhassa maailmalta. Mutta harmaus synnyttää hirviöitä, kirjoittaa esseisti Antti Nylén syyssaarnassaan.

 

Ei kai kukaan pidä Juice Leskisen Viidennestätoista yöstä, saati John Lennonin Imaginesta. Molemmat laulut ovat häikäilemättömän sentimentaalisia fantasioita yhteydestä ja rauhasta väkivaltaisessa maailmassa: kun emme voi muuttaa edes omaa käyttäytymistämme, voimme ainakin kuvitella, voimme nähdä kaikki samaa unta.

 

Nuo kaikille tutut biisit ovat eräänlaisia hiekkalaatikoita, joilla keskiluokkaiset, kesyt ja kiltit ihmiset voivat haaveilla täydestä elämästä ja vallankumouksesta – juuri ne ihmiset, jotka erään toisen, vähän vähemmän suositun ja paljon paremman Lennon-laulun mukaan ”douppaavat arkensa uskonnolla, seksillä ja televisiolla ja kuvittelevat olevansa ihanan fiksuja, luokkarakenteesta vapaita”. (Uskonto tosin pitäisi päivittää ateismiksi, televisio someksi ja seksi... no, se on tainnut pysyä; riittää, että korvaamme sen ”rohkealla seksillä”.)

 

Ainoastaan koko elämänsä turvassa eläneisiin voi tehdä vaikutuksen Leskisen romanttinen säe ”en tiedä missä herään”. Kahden viikon ryyppyputkea ja sitä seuraavaa kosmista avuttomuutta voivat fiilistellä vain sellaiset ihmiset, joiden pään yllä mielipuolisuuden siivet eivät koskaan havise niin että kylmä ilma virtaa niskaa pitkin paidan alle.

 

Ja olisi myös ihanaa, jos ei enää olisi rajoja eikä valtaideologiaa, ei sortoa eikä pahuutta! Mutta kun on kuviteltu, että kaikki olisikin toisin (se on tosi helppoa, lupaa Lennon!), voidaan entistä pirteämpinä jatkaa samoin: elämää, joka on rakennettu globaalin epätasa-arvon varaan.

 

Imagine ja Trump ovat sietämättömiä. Mutta ne pitää hyväksyä. Pitää hyväksyä se, ettei maailma vastaa meidän makuamme ja toiveitamme; on paljon paljon pahempiakin asioita, joiden edessä me olemme voimattomia.”

 

Kuka oikeasti pitää noista biiseistä? Ei kukaan, paitsi tietysti lähes kaikki, minäkin.

 

Viidestoista yö ja Imagine ovat nimittäin kaiken mielekkään kritiikin ulottumattomissa. Ne ovat soineet puhki ja silti yhä jäljellä; mikään ei enää uhkaa niitä, ne ovat täysin voittamattomia. Niiden inhoaminen ja pilkkaaminen on yhtä helppoa kuin Donald Trumpin sanominen pahaksi – ja satuttaa niitä yhtä vähän. Imagine ja Trump ovat sietämättömiä. Mutta ne pitää hyväksyä. Pitää hyväksyä se, ettei maailma vastaa meidän makuamme ja toiveitamme; on paljon paljon pahempiakin asioita, joiden edessä me olemme voimattomia.

 

Mutta ei siinä kaikki. Oikeastaan me pidämme Imaginesta ja Trumpista. Eikö olisi epärehellistä kieltää, että me siistit ja fiksut ihmiset saamme myös valtavasti iloa ja nautintoa siitä tosiseikasta, että yksi maailman suurimmista vallankäyttäjistä on vanhus, joka selvästikin käy jo mainitulla mielipuolisuuden kylmällä ilmalla? Kyllä! Trump viihdyttää järein asein meitä, jotka niin helposti kyllästymme. Ihana mies.

 

Samaa valehtelua olisi väittää, etteivät Viidestoista yö ja Imagine ole kauniita lauluja. Sillä ne ovat – lapsellisella, paijaavalla tavalla kauniita, suuria, yleismaailmallisia taideteoksia! Minäkin pidän Juicen inhottavasta krapulauikutuksesta ja Lennonin parfymoidusta, täysin kulahtaneesta peace-haihattelusta – vastoin tahtoani kyllä, mutta tiettyjen asioiden äärellä tahto on avuton.

 

Kaikissa kliseissä on outoa se, että tökeryydestään huolimatta ne usein liikuttavat meitä aidosti ja syvästi, oikealla hetkellä ainakin, silloin kun meidän tekee niitä mieli. Ne tyydyttävät nopeasti ja varmasti. Nuo laulut ovat herkullisia ja yllätyksettömiä kuin sipsit. Ne ovat harmaita. Ja harmaus vetää meitä puoleensa.

 

 

Nyt on elokuu ja pimeys käy päälle lailla pommikonelaivueen, eikä se kumma kyllä tunnu lainkaan pahalta.

 

”Onko huomenna mitään erityistä?” kysyvät lapset minulta ja toivovat, että ei olisi – että saisi vain olla, että kaikki olisi tuiki tavallista, oikealla, rauhoittavalla tavalla tylsää.

 

Itsekään en haluaisi huomisen olevan erityinen. En haluaisi sen vaativan minulta mitään.

 

Koululaisena kihisin raivosta ja kapinahengestä, kun postiluukusta lenteli jo heinäkuun lopussa mainoslehtiä, joissa oli reppujen ja penaalien kuvia. Takaisin kouluun! Nykyään reagoin tähän kuvastoon samoin. Mutta tunteeseen on sekoittunut jotain. Helpotusta, intoa jopa? Vihdoin unelma kesästä on ohi – tuo tyhjä unelma, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu!

 

Arjen harmaus sen sijaan on aina täyttä elämää. Sen suojissa saa olla rauhassa.

 

Suomessa aina hämmästellään, kun joku mainitsee että ”Keski-Euroopassa elokuu on suosituin lomakuukausi”. Täällä protestanttisessa pohjolassahan elokuu on haikean alistumisen, arjen ja harmauden paluun aika, jolloin ei tarvitse enää yrittää nauttia elämästä vaan riittää, kun vain tekee tästedes tehtävänsä niska kumarassa.

 

Alkusyksy on kaikkien suomalaisten lempivuodenaika. Tiedämme, että meidät voitetaan. Kohta on marraskuu ja kesästä jäljellä vain kasa tuhkaa. Voimme säilyttää arvokkuutemme vain alistumalla vapaaehtoisesti.

 

Meillä on haave sovinnaisen ja ikävän arjen voittamisesta, vallankumouksesta ja vapautumisesta. Mutta siihen sekoittuu aina harrasta rakkautta tuota samaa harmautta kohtaan. Monet tärkeät asiat ovat juuri tällä tavoin ristiriitaisia. Ristiriita on usein hyväksyttävä, koska emme voi ratkaista sitä.

 

Mutta millaista meidän harmautemme oikeastaan on? Se on äärimmäistä, ei suinkaan ”tavallista” ja keskimääräistä.

 

”'Onko huomenna mitään erityistä?' kysyvät lapset minulta ja toivovat, että ei olisi – että saisi vain olla, että kaikki olisi tuiki tavallista, oikealla, rauhoittavalla tavalla tylsää.”

 

Christer Kihlmanin tuotanto on perusteellinen kuvaus eräästä samanlaatuisesta ambivalenssista. Luin hiljattain, pitkästä aikaa, toisen hänen 1980-luvun Etelä-Amerikka-kirjoistaan. Loppuun päästyäni luin huvikseni takaliepeestä Kalliin prinssin vanhan arvostelusitaatin. Siinä luki: ”Hän osoittaa, että turvallinen porvarillinen maailmankuva on hajoamassa, ja samanaikaisesti hän tunnustaa olevansa vahvoin sitein kiinnittynyt niihin tunnearvoihin, jotka liittyvät tähän sisältä lahoon kulttuuriin.” Kirjailija voi tuskin olla ajankohtaisempi. Tarvitsee vain korvata ”porvarillinen maailmankuva” ekologisesti ja eettisesti raakalaismaisella kulutuskulttuurilla.

 

Ongelmana on elokuussa alkavan arkemme sisältö. Se on harmaata, koska sen sisään on rutistettu kaikki, kaikki muut värit; koko maanpiiri on alistettu sille. Olemme kuin Charles Baudelairen l’Ennui, ”hienohipiäinen hirviö”, joka voisi haukottelemalla ahmaista koko Maan sisuksiinsa, ajattelematta lainkaan koko asiaa.

 

Tämäkin ilmiö on lapsuudesta tuttu. Kun kaikki muovailuvahapötköt leipoi yhteen, syntyi yksi iso tummanharmaa möykky. Salaperäisesti kaikki värit katosivat!

 

Kaikki taipuu harmaan edessä. Se muuttaa kaiken itsekseen.

 

”Harmaa on väreistä väkevin”, kirjoittaa Juhani Rekola eräässä esseessään. Ennen kaikkea harmaa on mielivallan väri: ”Pahin mielivalta on harmaata ja persoonatonta. Sen aiheuttaa kansa ja rakenteet, jotka ovat harmaina pahimmillaan.” Myös arki voi olla mielivallan ilmentymä. Pohjoisen rikkaiden arki ainakin on.

 

Kansalla ei ole arvostelukykyä. Usein se mitä kutsutaan ”kansaksi” on vain mykkä ja typerä tuhon voima, pahempi kuin yksikään pommikonelaivue.

 

 

Onko olemassa hyvää harmaata?

 

Nyt olisi tilaisuus ryhtyä saarnaamaan kohtuuden ja tyytymisen hyveitä – sitä, kuinka tärkeää on sietää tylsyyttä ja tavallisuutta ja ihmetellä muurahaisia lasten kanssa sen sijaan, että sivelee älypuhelimensa pintaa ja odottaa näkevänsä jotakin mielenkiintoista tai haluaa vain tasalaatuisen ”syötteen” virtaavan vastaanottoelimistään sisään. Sosiaaliseksi mediaksi kutsuttu henkinen sipsiensyönti sisältää kaikki samat ristiriidat kuin vastahakoinen nauttiminen Imaginesta ja Viidennestätoista yöstä. Se turruttaa ja tyydyttää samanaikaisesti. Se on laadullisesti samaa kuin olemassaolon perustylsyys, ainoastaan intensiivisempää. Kuten sormihyrrällä leikkiminen, se on hyvin väkevää harmaata. Se ei ole pakoa tylsyydestä jonnekin toisaalle, vaan tylsyyden kierrosten ja volyymin lisäämistä.

 

Sovinnainen somekriittinen kehotus ”sietää tylsyyttä” olisi vain tyynnyttelevä klisee ja tyhjä yritys kutistaa ongelmamme psykologisiksi, vaikka ne ovat hengellisiä.

 

Sietämättömässä tilanteessa kaikki ”sietäminen” on syntiä.

 

Kyseisestä synnistä puhutaan nykyään ”tolkun” hyveenä. Tolkku on mielivallan toinen nimi. Se on kompromissi, jossa sekä kirkkaat että tummat värit on laimennettu.

 

Harmaus synnyttää ainakin kahdenlaisia hirviöitä. Välinpitämätön haukottelija, jolle planeettamme kohtalo ei merkitse mitään, tuli jo mainituksi. Toinen on väkivaltainen repijä. Norjalainen kirkonpolttohevi on klassinen esimerkki: turvallisessa maassa, jossa kaikilla on lämmin koti, hyvät hampaat ja korkea elinajanodote, radikaali Paha alkaa vastustamattomasti kiinnostaa. Myös kouluampumiset ovat brutaali reaktio tylsyyteen ja tasaisuuteen, ja yhä selvemmältä näyttää, että eurooppalainen islamistinen terrorismi kuuluu samaan joukkoon: nuoret miehet torjuvat ympäröivän epätyydyttävän tavallisuuden ja identifioituvat ”suuriin” uskonnollisiin ja myyttisiin tarinoihin, jotka oikeuttavat minkä tahansa repimisen.

 

”Sietämättömässä tilanteessa kaikki 'sietäminen' on syntiä. Kyseisestä synnistä puhutaan nykyään 'tolkun' hyveenä. Tolkku on mielivallan toinen nimi. Se on kompromissi, jossa sekä kirkkaat että tummat värit on laimennettu.”

 

Haukottelija ja repijä edustavat kahta väärää asennetta: sietämistä ja ratkaisukeskeisyyttä.

 

On kolmaskin vaihtoehto. Se on sietämätön, eikä se ole ratkaisu.

 

Pyhimys-filosofi Edith Stein kirjoitti siitä näin: ”Risti on kaiken sen symboli, mikä on vaikeaa ja raskasta ja ihmisluonnon vastaista, niin että tuntuu siltä kuin kulkisi kohti kuolemaa, kun ottaa sen kantaakseen. Ja tämä taakka Kristuksen opetuslapsen pitää ottaa kantaakseen joka päivä.”

 

Risti on jatkuva muistutus kaikesta siitä mihin ei ole ratkaisua. Se on helppouden, turvallisuuden ja mukavuudenhalun vastakohta – anti-klisee, anti-harmaa, anti-Imagine.

 

Mutta jos ajatellaan, että kaikki harmaa koostuu mustasta ja valkoisesta, niin niistä koostuu myös risti: siinä on sekä musta että valkoinen, sekä pysty- että vaakasuora linja, kaksi äärimmäisyyttä samassa kuvassa. Ne eivät kuitenkaan ole sekoittuneet vaan ikuisessa konfliktissa. Ehkä risti on ”hyvä harmaa”.

 

Ja jos tekee niin kuin Edith Stein käskee ja pitää ristin aina lähellään, saattaa jostain halkeamasta tai leikkauskohdasta tihkua myös se, mitä me todella tarvitsemme: armo.

 

Armoa, toisin kuin Lennonin onnelaa, on hyvin vaikea kuvitella.

 

Mutta itse tässä vaikeudessakin risti on.