Alkuun
3.8.2017
teksti: Kaarina Hazard, kuvat: Lehtikuva ja Jyväskylän kesä

Pelkoa ja inhoa Jyväskylässä

 

Jyväskylä on kansallinen tuulikaappi, jossa ideat ja ihmiset ovat saaneet virrata vapaana. Nyt kaupungista on kantautunut huolestuttavia viestejä. Kaarina Hazard lähti katsomaan, mitä hänen entiselle kotikaupungilleen oikein on tapahtunut.

 

Kesäkuun puolivälissä uusnatsistisen Vastarintaliikkeen miehet jakelivat esitteitään jyväskyläläisen Paviljonki-messukeskuksen edessä. Siinä ne vaihtoivat päkiältä kannalle, ojentelivat paperia ohikulkijoille. Olihan se erikoista – nähdä, että tuollainen on käypää hommaa ja vieläpä Jyväskylässä. Moni näytti ottavan paperin. Itse jäin ilman, koska katselin menoa viereisen hotellin valoisan aulan mukavalta sohvalta. Paviljongissa järjestettiin perussuomalaisten puoluekokous, mutta minulla ei ollut heidän karkeloihinsa mitään asiaa, edes katsojana. Olin saanut sinne porttikiellon.

 

Pikkuisen se tietenkin jyväskyläläistä naurattaa. Että oikein henkilökohtainen porttikielto. Me nimittäin opimme jo pieninä, että kaikki saavat tulla, kaikille riittää ja jokainen mahtuu. Meidät kasvatettiin sellaisessa Suomessa ja sellaisessa kaupungissa, jossa ideana oli antaa jokaiselle samaa hyvää. Niinpä tällainen perussuomalainen meininki, jossa erikseen torpataan tulemasta, askarrellaan kieltomerkkejä ja ei-suuntia, lippusiimoitetaan omia alueita ja pannaan ovet kiinni – se on luonnotonta menemiseen ja tulemiseen tottuneelle keskisuomalaiselle sielulle.

 

Perussuomalaisten puheejohtajapaikasta luopuva Timo Soini ja puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kuuntelivat äänestystulosta puoluekokouksessa Jyväskylässä 10. kesäkuuta 2017. Jussi Halla-aho valittiin puolueen uudeksi puheenjohtajaksi. (Lehtikuva / Mikko Vähäniitty)

 

Miksi ihmeessä moisen omiin tuoksuihin tyytyväisen tapahtuman pitopaikaksi valittiin Keski-Suomen helmi? Ehkä kokouspaikkaa harkitessa oli ajateltu, että Jyväskylä, eikös se olekin se öyhöisänmaallinen pussinperä, se kirjastopuukotuksen kotiseutu, uusnatsien ja odinien riehuma nöpö taajama, juuri oikea paikka tulla panemaan rajoja tiks lukkoon. Jos näin, vähänpä tiesivät.

 

Jyväskylä, nimittäin, on luontojaan tulemisen ja menemisen mesta, läpikulkupaikka Jumalan armosta, laaja maa tallustella eestaas. Kaupunki on muotoutunut luonnollisesti paikalleen vesireittien risteyskohtaan, idän ja lännen väliin, puolimatkaan pohjoisesta etelään. Sille sopii keskinäinen vaihto. Itse asiassa siitä koko paikka on tehty. Jo aikojen alusta näillä seuduin ovat hämäläismetsästäjät ja saamelaissaalistajat toistensa pyyntitapoja tapailleet – Jyväskylän alkuidea ei suinkaan ole jokin hapeton, hiestynyt nyssäkkä, vaan ilmava välitila, josta sopii mennä ja tulla. Kaupunki on rakennettu sopimisen päälle, niin kuin kaupungit tapaavat olla. Se on lomittumisen maamerkki ja neuvottelun napa, johon ei mitenkään sovi raja-aitaaminen, omiksi ja toisiksi laskeminen tai minkäänmoinen puhtauden perääminen. Jaettu pata, sekasäätyiset avioliitot ja yhteisen kauppahankkeet – niistä Jyväskylä on sommiteltu.

 

Vaan niinpä vain tästäkin kompromissin kaupungista on tullut sellainen paikka, jonka paraatipaikalla mykät miehet voivat kesäkuisena lauantaina jakaa jyrkkiä esitteitään, jossa uusnatsit ovat ottaneet yhteen opiskelevan nuorison kanssa ja jossa pieni, mutta omintakeisen näkyvä odininsotureiden porukka partioi pääkadulla. Sen kirjastossa – hyvänen aika sentään – on lyöty ihmistä puukolla. Mikä Jyväskylän on junttiuttanut? Mikä on kasvattanut kansalliseen tuulikaappiin peräseinän?

 

 

Ei mitä kukakin on, vaan mitä kukakin toimittaa

 

Kun aikanaan ihmettelin mikkeliläiselle naapurilleni, että jyväskyläläisistä ei muuten kerrota heimovitsejä, kuten turkulaisista tai tamperelaisista, hän purskahti nauramaan sitä tarkoittaen, ettei Jyväskylässä ole mitään muistettavaa, ei mitään kerrottavaa, ei mitään pilailtavaa. Hah! Pikkupaikkakuntalaisen itsetunnottomuutta! Juuri sehän on Jyväskylässä kauneinta: Erityisyyden puute. Jyväskylä on tapaamisseutu, risteyskohta, yhteinen mahdollisuus. Vie mennessäs ja tuo tullessas, sanoo Jyväskylä, ja se on kaunis viesti se. Ei Jyväskylää kiinnosta mitä kukakin on, vaan mitä kukakin toimittaa. Meneminen ja tuleminen on suomalaisuuden historiallinen ydinmehu, ja Jyväskylässä tämä kansanpiirre juuri kauneimpana välkehtii. Se on lähdön ja tulon, toimeliaisuuden, vaihdon ja välitilan tyyssija.

 

Kun kasvoin kaupungissa 1970-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin, oli kaupunki elävä keskus, jonka menon muodostivat rieskojaan jo aamuvarhain torilla kauppaavat lähipitäjien huivipäämummot, käytetyn sekatavaran mustalaisyrittäjät, itsenäisen vähittäiskaupan vaurastuttama rouvasväki, ilonpidon päälle ymmärtävät Valmetin ja Kankaan tehdastyöläiset yhtä lailla kuin yliopiston opiskelijat, joiden saapumista teininä syksyisin odotettiin kuin tivolia kaupunkiin – mistä he tulevat, mitä tuovat tullessaan, mitä keksivät! Aivan sama ei ollut enää tänä kesänä tunnelma messukeskushotellin aulasohvalla.

 

Neste-ralli ajettiin Jyväskylässä heinäkuussa 2017. (Lehtikuva / Anni Reenpää)

 

Toki viihdyin tälläkin kertaa niin kuin Jyväskylässä vain viihtyä voi – ulkona vallitsi normaali järvisuomalainen pilvipouta, pikkupojat pelasivat säbää viereisellä aukiolla. Vain joulupukkinaamariin pukeutunut mies, joka raahasi perässään narun päähän solmittua selkärankaa muistutti maisemassa siitä, että viereisessä rakennuksessa oli meneillään perussuomalaisten puoluekokous. Kun äänestyksiin tuli tauko, alkoi väki tepastella ulkoilmassa – punaiset kokouskaulanauhat heiluen niin kuin eivät aikoisi riisua niitä ikinä. Käynnistä näki, ettei ainoa oluthana sijainnut täällä hotellin puolella. Totta tosiaan on politiikka myös estetiikkaa. Keskustalaiset luottavat kansallispukuun, kokoomuksen bileistä löytyvät päheimmät jakkupukunaiset, demarijortsuissa vilahtelevat persvaot. Perussuomalaisten olemukset taas kertovat sen, mitkä kaupat kylänraiteilla edelleen elävät: Tämä on Tokmanni-kansaa, ABC-kampaviinereiden ruokkimaa. ”Vitun pitsa kakskymmentä euroo! Lihapullat kolmetoista!” Hotelliravintolan hinnoittelupolitiikka ei ilmeisesti ole joukkokokoontumisestaan varmuutta saaneiden mielestä pienen ihmisen asialla.

 

Pian cowboy-reuhkojen ja bandanaotsien jäljessä pyyhälsivät lobbyyn nuo asiastaan varmat naiset, joiden näyttävät sääret ja huolellisesti lakatut hiuskuontalot viestivät siitä, ettei Keski-Suomeen oltu tultu pelkkää puolueen lämpöä hakemaan – ja hyvä niin! Kesäkuppilat ja niissä toiseen ihmiseen syntyvä myötämieli – se on keskisuomalaista se! Toivottavasti heillä oli onnea Jyväskylän yössä, ja jos uupumus heidät ennen aamua selätti, toivottavasti Harjun rinne oli tapaisensa, pehmeä ja lämmin maata!

 

Ehkä samalle rinteelle oli osunut toinen seurue, paikallinen, joka aamuyöllä kajautti Männikkömetsät ja rantojen raidat niin että toispaikkakuntalainenkin ymmärsi, ettei meillä täällä maakuntalauluun puhkeaminen tarkoita uhoisaa nyrkkipystyä, vaan heleää, jaettua järvisuomalaista iloa! Ehkä öinen kohtaaminen pyyhkisi pois pelon ilmapiirin, langettaisi lippusiimat maahan, avaisi ovet ja höllentäisi kaulukset, ojentaisi lämpimän käden tarttua!

 

Saksalainen naamioteatteriryhmä Familie Flöz esiintyi Jyväskylän Kesä -tapahtumassa heinäkuussa 2017. (Jyväskylän Kesä 2017 / Samppa Erkkilä)

 

Tosiaankin, pelko. Se näkyi vakavan väen kasvoilla. Eikä mikä tahansa säikähdys, vaan askeleeseen juurtunut moodi, jonkinlainen lakkaamatta tanassa oleva kyynärpää, valmiina pitämään omaa tilaa. Turvatoimet tämän kokouksen ympärillä olivat erityisen tiukat, kerrottiin. Miksi? Mitä pelättiin? Ei ainakaan Suomen Sisua, joka oli kokouksessa läsnä ja tuskin Vastarintaakaan, joka niin nöpösti ovella päivysti. Mitä siis? Kaltaisteni kukkahattutätien joukkoinvaasiota? Tuskin mitään erityistä, nimeltä mainittavaa.

 

Ehkä turvatoimet olivat niin suuret, koska pelko kuuluu perussuomalaisten brändiin. Ehkä turvatoimet tahdottiin, jotta persuväki uskoisi, että lietsotulla ilmapiirillä olisi jokin kate. Ehkä tiukat vartiot tahtoivat kertoa kokousväelle vastakohtaansa – ilman tätä vallitsisi anarkia ja kaaos. Ehkä vartijat, lupalaput ja aulan ahtaat jonot yhdessä muodostivat sen neulansilmän, jonka kautta kulkeminen teki väestä valitun.

 

 

Rautakärjet tuohivirsuissa

 

Miksi pelko on ottanut tervehtimisen paikan? Miksi oma pitää niin jyrkästi aidata?

 

Silloin kun minä kasvoin, toisaalla tosiaankin oli toisenlaista. Kun teininä matkusteltiin (niin kuin jyväskyläläisillä tapana oli), Turkuun kuului Wiklund, Kuopioon Carlson, Jyväskylään Tyynelä ja sen ihmeelliset rullaportaat. Sittemmin tämä toimeentulon ja kanssakäymisen kirjo on kadonnut saman toistoon Jäämereltä Välimerelle. En enää uutta tavatessani ynnää näkemästäni sitä, mistä juuri näiden asujien elämänpiiri koostuu, eivätkä he saa sitä minulle sanotuksi, koska kaikilla meillä on vain se yksi ja sama ja kaikkialta tuttu. Neuvostoliitto, totta tosiaan. Tehdas-Suomessa hajusta tiesi, mistä raha tulee ja sitä ennen vesireiteistä pystyi ynnäämään, mikä oli kanssakäymisen koostumus. Ylikansallisen kaupankäynnin esperanto ei jätä meille kokemuksemme ääkkösiä – siksikö me olemme niin alttiita riehumaan kuin heikkopäät ja lyömään toinen toisiamme astalolla hyvättäkin syyttä?

 

Jospa Suomen onkin pussinperäistänyt ja junttiuttanut kasvokkaisen, paikallisen kaupankäynnin puute? Meillä kaikilla on samat sukat, kolme paria kympillä, samat kalsarit, kolmet vitosella, ja jokaisella tossut, jotka on valmistettu jossakin minne oma matka ei koskaan yllä. Olen ylikansallista höttöä. Sitäkö me tänne tulijoilta kadehdimme, olemuksessa näkyvää kulttuuria, eksplikoitua luonnetta, jostakin-kotoisuutta? Omat seutuvaihtelumme ovat kadonneet ja ratkaisu on kaikkialla sama. Lindexit, Tigerit ja Claes Ohlsonit luovat yhden ja saman maiseman, yhden ja saman vuodenajan, ikuisen välikauden, joka ei ole kenenkään oma.

 

Rynkeby-hyväntekeväisyyspyöräilyn lähtö Jyväskylässä heinäkuussa 2017 – etunenässä Vihreiden uusi puheenjohtaja Touko Aalto. (Jyväskylän Kesä 2017 / Raisa Rautkorpi)

 

Sukupolvi sitten Jyväskylän kahviloissa oli paikallista mieltä. Valion baarin jäätelöannokset olennoivat keskisuomalaista maaseutua, sitä, joka kerran kuussa tukka suittuna toi maitotilinsä Yhdyspankkiin ja samalla reissulla osti nuorisolleen sellaiset uudet farmarihousut, joita ilman ei kuulemma voinut elää. Kaptahin nimen jokainen tiesi juontuvan Waltarin Sinuhesta, eikä kenellekään olisi tullut mieleen solvata sitä elitistiseksi – vaikka siinä se oli, kahvilan nimessä kirjallinen viite kuin muistutuksena Cygnaeuksen ja Schildtin elävästä perinnöstä. Kolmantena surumielisen sortavalalaisevakon, sorjan euroopattaren mannermainen café, jonka leivokset olivat pieniä ja makeita.

 

Ja kaikissa käytiin, kaikki kävivät. Kelloliike, kenkäkauppa, huivipuodit ja lankaliike; leipomo ja paperikauppa, musiikkimyymälä ja herkkukioski – lomittaisesta asioinnista syntyi se liike, joka sekoitti toisiinsa lauhkean virkamieselon ja tehdasarjen, sivistyksenhalun ja pikkukauppiashengen – ja näin loi kaupungille yhteisen temmon. Elitistiksi haukkuminen naurattaa jyväskyläläistä, koska peruskoulun yhteen paiskaamien sakissa vaurauserot näkyivät, mutteivät tuntuneet. Pressopannu ja Nortti-askin perkeet – eri huushollissa eri tavat, mutta samoissa diskoissa mentiin koko kööri, koska valinnanvaraa ei ollut, ja sellaista se kai oli useimmissa suomalaisissa pikkukaupungeissa silloin.

 

Ja sitten kaupunki katosi. Tulivat kaupan konglomeraatit, jotka nyt yhtäläisinä täplittävät jokaisen pikkukaupungin, kylän ja taajaman. Jokaisessa samat eineet ja tarvekalut, one size todellakin fits all tässä K-kauppojen, S-ketjun ja R-kioskien nauhoittamassa Suomessamme. Paikallisesta puusta ja perinneruoasta on tullut ylellisyystarvike, kotiseututavarasta turismiesine, josta joulumarkkinoilla saa maksaa enemmän kuin merten takaa rahdatusta helystä. Meidän omastamme on tullut toisten matkamuisto. Miten meille hahmottuisi oma olinpaikkamme, kun kaikkialla vallitsee sama dallaspullan tuoksu?

 

Rallikansa telttailee. (Lehtikuva / Anni Reenpää)

 

Eikä tämäkään pysy. Mitä meille mahtaa tapahtua sitten, kun kaikki kaupankäynti tapahtuu netissä? Kun joutomaiden markettiryppäätkin autioituvat, ostaminen privatisoituu makuuhuoneen nurkkaan ja keskinäinen vaihto kokonaan katoaa katukuvasta? Kanssakäyminen huipistuu vapauteen olla joutumatta nokakkain. Mitäs sitten tehdään? Täyttyvätkö kylien raitit ja pikkukaupunkien promenadit nettikaupoista uniikkikappaleitaan hankkineiden ylpeästä käyskentelystä, 3D-tulostetut ite-tarvekalut tekevät meistä taas oman pihapiirimme käsityöläisiä? Ehkä ympyrä sulkeutuu. Ehkä paikallisuudesta lähtenyt, tehtaan kautta kierähtänyt ja sitten globaaleja logistiikkakierroksia ottanut tuotanto on tuonut meidät uuden yksilöllisyyden kynnykselle.

 

Niin, ehkä nykyinen öyhkäisänmaallinen vihanpito on vain kasvukipu ja teollisen yhdessäolon kuolinkorinaa. Ehkä nyrkkien heristelemisessä on kyse vain uusien yhteentulotapojen alkukömpelöyydestä ja piankin löydämme taas sovun, jonkin aivan uuden tavan olla yhdessä, jonkin sellaisen, joka ei tottele kansallisia rajoja, ei edes yhteistä kieltä, saati ammattikuntia, ehkä ei edes palkkapussin paksuutta.

 

Mutta juuri nyt elämme vielä tässä kauppaketjujen lanaaman tukahdutetun paikallistunteen suosilmäkkeessä, joka on ottanut teemapuistoisänmaallisuuden muodon. Ylikäyviin yrityslogoihin tahdotaan vastata samalla mitalla – maastokuviosta ja leijonakorusta askarrellaan täsmäasetta kuluttajuuden tarjoamaa ohutta ostajaidentiteettiä vastaan. En ole vain kassa-asiakas, kuuluu tuunatun pelottelujaketin viesti. Niin, ehkäpä vihaisänmaallisuus ei olekaan puheenvuoro poliitikkoihin päin, vaan yritys nousta Kappahlien ja Henkkamaukkojen yläpuolelle; ehkä Suomi ensin -leirin tarjoama ite-sumppi onkin yritys sanoa suorat sanat Coffee Houseille. Ehkä räyhäsuomalaisuus onkin avunhuuto ylijyräävien kaupallisten identiteettiehdotusten tsunamissa. Nyt kyllä sommittelen puolukanvarvun hattuni nauhaan ja tuohivirsuihini rautakärjet, jos tänne yritetään uittaa jotakin keskieurooppalaista kokemusta! Ehkä kaikessa tässä onkin kyse silkasta kodittomuudesta. Mutta koska se koti paloi ja kuka sen sytytti?

 

 

Tuopit on jo pöytään kannettu

 

Hyvähän se minun on kotiseutuni männynneulasia fiilistellä ja sitä pohdiskella, että mistä se oikein Joutsan jälkeen tarkalleen ottaen alkaa, se keskisuomalainen tunnelma. Hyvähän se on minun maakunnalleni laulella – minähän opin järvisuomalaiseen elämäntapaan silloin kun kaikille samaa hyvää ei ollut mikään vasemmistolainen viesti, vaan yleisesti jaettu totuus. Toista se on nyt. Suuren laman jälkeen – siitäkin on kohta sukupolvi – lätkäistiin kaikkea selittämään rahan viittomat ikään kuin ne ja vain ne olisivat ainoa käsitettävä kieli niin porraspesunesteisiin kuin rakkauteenkin. Helpostihan sitä silloin luuli, että moinen hulluus olisi vain jotakin vaahtoisaa paniikkia, jokin ohimenevä muoti niin kuin otsatukkapermanentti ja aivan pian palaisimme järkiimme, mutta me emme palanneet.

 

Kun Minna Canth nälkävuosina kävi Jyväskylän Mäki-Matin köyhien luona, hän lievitti luonnon julmuutta, toi välivillaa pakkasen ja pakkasen saumakohtaan. Lehtorskan osaan kuului kurjuuden lievittäminen ja pyrkimys tasata sitä vähää mikä oli, ja niin se oli vielä, kun minä kasvoin, silloin koko Suomen mitassa. Ei Jyväskylä tietenkään yksin ollut, vaan pyrkimys yhteisiin lähtökohtiin oli koko Suomen tarina. Meidän hampaamme purskuteltiin välitunnilla fluorilla, meille lyötiin kirjastokortit käteen, meille osoitettiin bussilipun viemä tie. Ole hyvä, mene, jos mitä tarvitset niin tule kertomaan. Sillä tavalla me lähdimme maailmalle – sillä ajatuksella, että maailma oli hyvä ja me siihen tervetulleita. Ei niin, että olisimme itsemme erityisen vahvoiksi tai muutoin erinomaisiksi tunteneet, vaan niin, että panostamme odotettiin, meihin investoitiin toivoa ja tiedettiin, että hyvä noista tulee, kunhan vähän maailmassa hölskyvät.

 

Perussuomalaisten puoluekokousta harjoiteltiin ennen kokouksen alkua kesäkuussa 2017. (Lehtikuva / Mikko Vähäniitty)

 

Mutta mitä tekee tämä uusi polvi, tämä jolle alusta saakka on kerrottu heidän hintansa, kulunsa, velkansa – jotka eivät yhteiskuntamaidossaan oppineet olevansa lähtökohta ja päämäärä itsessään, vaan välietappi valtionvelassa ja eläkepommissa. Miten he kertovat keitä he ovat, mistä he ovat ja mitä heille kuuluu? Nämä nykyiset ovat oppineet, että melonille ja omenalle ei käy sama lippalakki, mutta miten kertoa heille se, etteivät kotiseuturakkaus ja jostakin kotoisin oleminen perustu kauhulaukkaan, eikä ollakseen oma tarvitse sysiä muita syrjemmälle? Kuuluminen ei ole toisten työntämistä pois, tullin pystyttämistä, oman rapaisen maapläntin rajaamista minun pihaksi, eikä sitä vihaa, joka syntyy siitä, kun muut naureskellen katsovat rapakujaa, joka sinulle on niin rakas. Ei mitään sellaista.

 

Kun lähikunnan kurjat tohelsivat Jyväskylän pääkirjastoon astalot mukanaan tammikuussa 2013, ei heitä kukaan pysäyttänyt, tietenkään. Ei jyväskyläläiselle olisi tullut mieleenkään pysäyttää kirjastoon tulijaa – ettäkö muka näistä ovista voisi astua muutoinkin kuin oppi ja nautinto mielessään. Vihreiden tuore ja suuri vaalivoitto Jyväskylässä kaikui tätä muutaman vuoden takaista järkytystä: Kyllä täällä kaikenlaista siedetään ja monenmoista voi olla, mutta tämmöiselle pannaan stoppi. Raja kulkee puukonkahvassa. Niin että partioikaa vain, te orvot odinit, tepastelkaa rinta rottingilla ruskeapaidat, kyllä maailmaan tepastelua, pinssejä ja lehtisiä mahtuu, kunhan vain sitten kun ilta saa, tulette tänne yhteisen pöydän ääreen, täällä on tuopit jo pöytään teille kannettu, se on jyväskyläläinen tapa – me olemme kestinneet kulkijoita kellon ympäri jo parisataa vuotta, täällä se osataan.

 

Jyväskylässä järjestettiin kesällä 2017 Neulefestarit. (Jyväskylän Kesä 2017 / Joona Jylhälehto)

 

Tietäkää, tulijat, ettemme kadehdi tamperelaisia, emme katso Kuopioon päin pitkin nenänvartta, Lahti ei herätä meissä mitään tunteita, Pohjanmaasta puhumattakaan. Paikkakuntien välistä traumaattista kinaa me katsomme välinpitämättömin silmin. Tärkeintä meille on meno ja touhu, elämän kerkeä jatkuminen ja uudet ideat – niiden kanssa varsinkin saa luoksemme tulla. Ja jos kaikki ei heti ota tulta, aletaan pienestä, uskotaan porukalla, että ajan myötä se siitä kasvaa ja niinhän se on käynyt, monesti, miksei nytkin.

 

Sano vaan, että Jyväskylä on väritön, se on sitä hyvästä syystä. Meidän valttimme on sopeutumiskyky. Me sopeudumme petäjävetiseen prätkämieheen ja laulavaan latinanprofessoriin. Darwinin laki, survival of the fittest eli sopeutuvimman voitto – se olennoituu Tsaivaskailassa, meillä saa rinnan riekkua kesäisissä katuperformansseissa ja ralliväen seassa – kaikki on kotiinpäin. Me olemme lentonisäkäs, kävelevä kala; kievarikaupunki, välietappi, kädenpuristus kahden ennestään tuntemattoman välillä. Niin että eiköhän sovita saman tien, ettei kukaan enää vastedes anna porttikieltoja kenellekään.

 

Siihen saakka: Keitele vehmas ja Päijänne jylhä!

 

 

Veikkauksen pelituotoista ohjataan tukea erilaisille kesätapahtumille eri puolilla maata kaikkien iloksi ja hyödyksi. Oletko jo tutustunut seuraaviin tapahtumiin: Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali, Mäntän kuvataideviikot, Oulun lasten ja nuorten teatterifestivaali, Kaustinen Folk Music Festival, Tampere Kuplii 2017 -sarjakuvafestivaali, Ruisrock, Iitin Musiikkijuhlat ja Tampereen Teatterikesä?