Alkuun
14.10.2016
teksti: Elina Jäntti, kuvat: Paula Myöhänen

Pikku isäntä

 

15-vuotias Juho Ahonen käy maatilalla perhehoidossa. Eläinten hoitamisella ja maaseutuympäristöllä on ollut mullistava vaikutus erityislapsen elämään.

 

Tavallisesti Juho Ahonen on rauhallinen, hiljainen ja melko varovainen poika. Ei syöksy suinpäin arveluttaviin tilanteisiin.

 

Mutta kun mikkeliläisen Lenjuksen tilan isäntä Petri Pekonen ilmoittaa, että nyt lähdetään kesälaitumelle hiehoja ruokkimaan, Juho lampsii saappaissaan sellaista vauhtia, että Pekosen pitää toppuutella.

 

Laitumella Ahonen painelee jauhosangon kanssa keskelle nälkäistä hieholaumaa ja taputtaa sangon kylkeä. Otteet ovat varmat. Kun eläimet poukkoilevat ruuan perässä, hän väistelee tyynesti.

 

“Sitten kävellään Juho kattomaan tuo vesi tuolta vielä”, Pekonen sanoo. Ahonen kurkkaa juottoastiaan hymyillen.

 

Laitumella käynti kuuluu pienen maitotilan päivittäisrutiineihin ja on samalla olennainen osa mikkeliläisen Ahosen hoitopäivää. Hän käy tilalla lyhytaikaisessa perhehoidossa, mutta ei aivan tavanomaisessa: täällä maatilan töillä tuetaan kehitysvammaisten kuntoutumista.

 

Petri Pekonen on opastanut Juhoa maataloustöihin. "Haasteita on ollut paljon, maalla on esimerkiksi paljon vaaran paikkoja ja asiakkaista on iso vastuu. Mutta onnistumiset kannustavat", Pekonen sanoo.

 

 

Paikka, jossa ei tarvita kuulosuojaimia

 

Kaksi vuotta sitten Juho Ahosen äidin Päivi Ahosen puhelin soi. Pojalle on löytynyt perhehoitopaikka maatilalta, joka on alkanut tarjota hoivapalveluita erityisryhmille, vammaisohjaaja kertoi puhelimessa. Haluaisitteko mennä tutustumaan. Onnenkantamoinen, vanhemmat ajattelivat heti. Hoitojärjestelyiden kanssa oli ollut vaikeuksia.

 

Juho Ahosella on Downin syndrooma. Hän kävi kerran kuussa viikonloppulomilla kehitysvammaisten lasten yksikössä, mutta vältteli muita lapsia, roikkui hoitajissa ja nukkui metelin vuoksi kuulosuojaimet päässään. Ahonen kaipasi aktiviteetteja, mutta sellaisia ei juuri ollut tarjolla. Päivi-äiti pidätteli usein itkua jättäessään poikaa hoitoon.

 

“Oman jaksamisen kannalta vaihtoehtoja ei ollut”, Päivi Ahonen sanoo.

 

Poika olisi tarvinnut rauhallisen perhehoitopaikan, mutta sellaista ei ollut löytynyt. Kehitysvammaisen lapsen vanhemmilla on oikeus vapaisiin, mutta harva tukiperhe suostuu ottamaan vastuulleen tuplahoidettavaa: vaikean diabeteksen vuoksi Ahosen ruoka-ajoista ja verensokerin seurannasta on huolehdittava kellontarkasti. Insuliinipistoksia pitää antaa monta kertaa päivässä.

 

Toisinaan Päivi Ahosella on tapana kuvailla sitovaa arkea karulla tavalla: Juho kuolee, jos ei koko ajan katso kelloa.

 

Juho Ahonen piirtää ja kirjoittaa, kun haluaa kertoa jotain tai muistaa, mitä maatilalla on tehty. Viikonlopun aikana vihkoon syntyy paljon kuvia ja merkintöjä.

 

 

Yhden vuoden hajuhaitta

 

Maatilan pihapiirissä Juho Ahonen hakee talikon navetan seinustalta ja ryhtyy siivoamaan kaksiviikkoisten vasikoiden Netan ja Nätin karsinaa. Vuodessa hän on oppinut työkalujen paikat ja tilan rutiinit hämmästyttävän tarkasti. Tilan emäntä Jonna Pekonen uskoo tietävänsä tähän syyn: Ahonen käytti ensimmäisen vuoden maatilaviikonloput isännän tarkkailuun.

 

Ahonen kommunikoi viittomin, sormiaakkosin ja kuvakansion avulla. Tai piirtää ja kirjoittaa. Sanoja tulee suusta vain muutamia. Ulkopuolisen on pääteltävä mielenliikkeet pitkälti eleistä ja ilmeistä.

 

Kun Ahonen alkoi käydä Lenjuksessa hoitojaksoilla, hän viittoi, ettei halunnut Petri Pekosen kanssa navettaan. Häntä jännitti.

 

“Lehmät ovat liian isoja ja haisevat. En halua, että vaatteet likaantuvat”, Juho selitti.

 

Jonna Pekonen yritti järjestää retkiä, mutta poika pelasi mieluummin tuvassa tabletilla. Välillä siliteltiin ja ruokittiin Jaisa-aasia. Se ei Ahosen mielestä haissut niin pahalle.

 

Vuosi maatilalla käymisen jälkeen jotain tapahtui. Ahonen tuli tilalle suorittamaan tet-harjoittelua. Ensimmäisenä työpäivänä hän kiskoi navettasaappaat jalkaan, astui lehmien keskelle ja alkoi auttaa Petri Pekosta lypsyssä, aivan kuin olisi tehnyt sitä aina.

 

Vanhemmat eivät tiedä, miksi arastelu loppui, eikä Juho Ahonen ei ole osannut selittää.

 

“Juho selkeästi nauttii, että saa tehdä työtä ja olla avuksi. Ehkä hän rohkaistui, kun siihen tuli selkeä tilaisuus”, Päivi Ahonen arvelee.

 

Juho on kiintynyt Lenjuksen tilan emäntä Jonna Pekoseen ja tulee usein halaamaan tätä maatilapäivän päätteeksi.

 

 

Navetan taitava apumies

 

Juho Ahonen viettää Lenjuksessa kerran kuussa viikonlopun. Pari kertaa vuodessa pääsee viikoksi.

 

Päivät tilalla alkavat varhain. Kun kouluaamuina Ahosta saa herätellä, Lenjuksessa hän herää ilman kehotusta. Ennen aamiaista hän on hakenut vintin rapusta musta-keltaisen työpukunsa ja Valio-lippalakin ja asetellut vaatteet tuvan pitkälle penkille odottamaan.

 

Kahdeksalta aamulla hän on kolaamassa lantaa navetan ritilöiltä. Sitten hän jakaa lehmille rehut, talikoi heinät käsin koko 45-metrisen navetan leveydelle.

 

“Käsittämättömän taitavasti ja huolella, ei hosu mihinkään ja jaksaa tehdä, vaikka homma on fyysisesti tosi rankkaa”, Petri Pekonen kuvailee.

 

Kun Pekonen lypsää lypsykoneella, Ahonen asettelee lehmille potkurautoja, kuljettaa maitoletkun ohjaimia, pyyhkii lehmiä lypsyä varten ja yrittää puristaa maitosuihkua utareesta.

 

“Juho haluaa tehdä sellaisiakin töitä, jotka olisivat kelle tahansa terveellekin vaikeita. On yllättänyt, miten vastuullisia hommia hän pystyy itsenäisesti tekemään ja haluaa yrittää”, Pekonen sanoo.

 

Nykyään tilan emäntä Jonna Pekonen joutuu houkuttelemaan Ahosta pois navetasta. Navettatöiden välissä olisi Pekosten mielestä hyvä vähän levähtää, mutta Ahonen ei haluaisi. Hän lyöttäytyy mieluummin Petri Pekosen seuraan, hyppää vaikka kyytipojaksi traktoriin tai paimeneksi laitumelle.

 

Kun Ahonen malttaa, hän heittää frisbeegolfia tilan nuorten kanssa, käy pulkkamäessä tai lämmittää saunan. Hoivafarmitoiminnan tarkoitus ei ole raataa, vaan tehdä asioita oman jaksamisen ja kiinnostuksen mukaan. Muutoin eletään normaalia arkea.

 

Juho on pohtinut, että haluaisi tulevaisuudessakin olla töissä maatilalla. Innostus on syntynyt tilalla.

 

 

Kuinka monta päivää vielä?

 

Vanhempien mielestä Juho Ahosessa on tapahtunut maalaiselämän myötä iso muutos. Se näkyy monella tapaa.

 

Pari viikkoa ennen maatilahoitoa Ahonen alkaa kytätä kodin kalenteria ja suunnitella, mitä lehmiä haluaa hoitaa. Hän laskee päiviä ja kirjoittaa vihkoonsa Petri Pekoselle ohjeita: nämä työt pitää tehdä.

 

Kun odotettu perjantai koittaa, äiti ja isä saavat pojalta aamuhalauksen tavallista herkemmin, ja iltapäivällä kelloa on seurattava erityisen tarkkaan: ennen puolta neljää pitää olla perillä, jotta ehtii iltalypsylle.

 

“Aiemmin Juho ei koskaan puhunut hoitoon menosta etukäteen. Kellonajatkin on opittu tilan rutiineista”, Päivi Ahonen sanoo.

 

Ennen kotityöt olivat hankalia, mutta nykyisin Juho Ahonen täyttelee astianpesukonetta ja haluaa ajaa nurmikkoa kotonakin.

 

Ulkoilmaelämällä on ollut yllättävä vaikutus diabetekseen: Maatilalla lääkitystä tarvitaan reilusti vähemmän kuin normaaliarjessa. Lääkäri on kertonut, että luonnollisen aktiivisuuden ohella myös virkeämpi mieli pitää verensokerin aisoissa.

 

Kun lapsi voi hyvin, vanhemmillakin on rauhallisempi mieli.

 

“Tärkeintä on luottamus, että voimme jättää lapsemme hyviin käsiin. On pelkkää plussaa, että on löytynyt paikka, joka aktivoi Juhoa ja jossa hän kokee onnistumisia”, Päivi Ahonen sanoo.

 

Juho Ahonen heittää isä Esko Ahoselle ja äiti Päivi Ahoselle usein ylävitosen, kun tiedossa on jotain mukavaa. "Meille on mielettömän iso merkitys, että poika viihtyy. Saamme olla huoletta, eikä perään tarvitse soitella", vanhemmat sanovat.

 

 

Lisätuloja hoivamaataloudesta

 

Onnistumisen kokemukset kannustavat myös isäntäpari Jonna ja Petri Pekosta. Juho Ahonen pääsi tilalle Hoivafarmi-hankkeen myötä, jossa luontoa ja maaseutua on paketoitu osaksi hoiva- ja kuntoutustyötä.

 

Pekoset päätyivät hankkeeseen mukaan, kun Jonna Pekonen halusi palata alansa töihin. Koulutukseltaan hän on kehitysvammaisten ohjaaja.

 

“Minulla on kutsumus hoitoalalle, mutta toki myös lisätulo kiinnostaa. Maataloustyö ei enää elätä kahta, ja jos haluaa jatkaa tilan pitoa, vaihtoehtoja pitää keksiä”, Pekonen sanoo.

 

Suomessa maatilojen käyttö kuntoutuspaikkoina on vasta alussa, mutta esimerkiksi Keski-Euroopassa hoivapalveluista on tullut maatiloille varteenotettava lisätulon lähde.

 

“Esimerkiksi Belgiassa jo sadat tilat tarjoavat hoivapalveluita erityisesti lapsille ja nuorille. Tavallaanhan tässä palataan entiseen. Hoitolaitokset rakennettiin luonnonkauniille paikoille ja osa kuntoutusta oli osallistuminen maataloustöihin”, kertoo Hoivafarmi-hankkeen projektipäällikkö Teija Skyttä Mikkelin ammattikorkeakoulusta.

 

Kehitysvammaisten lisäksi esimerkiksi mielenterveyskuntoutujat voivat saada apua maaseutuympäristöstä. Hankkeen muilla eteläsavolaisilla maa- ja hevostiloilla on järjestetty myös mielenterveyskuntoutujien päivä- ja työtoimintaa, ja joka suunnasta on saatu rohkaisevia tuloksia: asiakkaat ovat kokeneet toiminnan mielekkääksi ja halunneet sitä lisää.

 

Lenjuksen tilalla käy yhteensä neljä kehitysvammaista poikaa erimittaisilla hoitojaksoilla.

 

“Kaikki eivät pysty työrutiineihin samalla tapaa kuin Juho, mutta elämänlaadun paraneminen näkyy kaikilla selvästi”, Jonna Pekonen sanoo.

 

Järjestävä kunta maksaa tiloille hoitovuorokausista ja päivätoiminnasta, mutta hinnoittelussa on Pekosen mukaan vielä hiomista.

 

Myös Kehitysvammaliiton viestintäpäällikkö Anneli Puhakka pitää luontohoivapalveluiden tuloa alalle tervetulleena.

 

“Kaikki uudet palveluvaihtoehdot ovat tervetulleita, koska liian usein tilapäishoitopaikaksi on tarjolla vain yksi vaihtoehto. Maatila on hyvä vaihtoehto heille, joita kiinnostavat maatilan työt tai eläinten hoitaminen”, Puhakka sanoo.

 

 

Kappa, Kuutamo ja Kookos

 

Karsinat on siivottu. Seuraa päivän haastavin tehtävä: Jaisa-aasi pitäisi houkutella pois laitumelta rapsuteltavaksi. Juho Ahonen nappaa syliinsä kasan porkkanoita.

 

“Sa!” hän huutelee, yrittää ääntää nimeä kerta toisensa jälkeen.

 

Viime aikoina uusia sanoja on alkanut tulla. Useimmiten ne ovat lehmien nimiä tai liittyvät töihin. Kun vasikat täytyy juottaa, Ahonen sanoo maito tai rehu. Entä suosikkilehmäsi?

 

“Kappa”, hän sanoo ääneen, tai Kuutamo tai Kookos.

 

Vanhemmat arvelevat, että vastaavaa edistystä olisi tuskin tapahtunut muussa paikassa kuin maalaisympäristössä ja luotettavassa hoidossa.

 

“Juho on saanut tavoitteen, jota kohti elää”, Esko Ahonen kuvailee. Päivi Ahonen arvelee, että erityisesti eläinten hoivaamisella on ollut Juholle iso merkitys.

 

“Jotain rauhallisuutta eläimistä huokuu. Vai onko se kuitenkin työnteko, joka auttaa, että on selkeitä rutiineja. Hänestä on tullut sellainen pikku isäntä.”

 

Aluksi Juho Ahonen jännitti lehmiä, koska ne olivat isoja ja haisivat.

 

 

Haave: isona Petrin avuksi

 

Ensi vuonna Juho Ahosen elämässä koittaa uusi vaihe, kun peruskoulun viimeinen luokka päättyy. Täytyisi pohtia ammattiopintoja, tulevaisuuttakin.

 

Päivi Ahonen ei muuta toivo kuin että poika pärjäisi elämässä. “Tottakai sitä huolehtii, että hän jotenkin saisi mielekkään elämän ja oikean työn. Laitos ei ole hänen paikkansa.”

 

Lenjuksen tilalla hoivatoiminta on valanut uskoa tulevaan. Tila on pilotoimassa Luontohoiva-merkkiä, jossa kehitellään laatukriteereitä hoivamaataloudelle. Pihapiirissä olevaan taloon on suunniteltu tukiasuntoja kehitysvammaisille. Jonna Pekonen on jo väläytellyt ajatusta, että kun oikea aika koittaa, Juho voisi mennä tilalle työkokeiluun ja harjoittelemaan itsenäistä elämää.

 

Ahonen itse sanoo, että isona hän menee töihin Petrin avuksi.

 

Kehitysvammaliitto saa tänä vuonna RAY:lta tukea 3 354 000 euroa.