Alkuun
13.12.2017
teksti: Jean Ramsay, kuvat ja video: Ville Malja

”Pitäkää huoli toisistanne – ja poiketkaa tsufelle”

 

Joulukuun ensimmäisenä iltana linja-auto kääntyy Siltamäen ostarin pihaan. Ovet aukeavat. Walkers-bussi tarjoaa suojaa nuorille, joilla ei ole muuta paikkaa iltaisin.

 

Lunta sataa hiljalleen.

 

On samanlainen ilta kuin Frank Capran jouluklassikossa Ihmeellinen on elämä (1946). Elokuva näyttää meille, mitkä ovat tekojemme seuraukset, minkälainen maailma olisi ilman hyväntekijöitä.

 

Lumihiutaleet leijailevat Siltamäen ostarilla Helsingissä kuin Capran mielikuvituskaupungissa Bedford Fallsissa. Alepa ja K-kauppa, kaksi pubia, pizzeria ja apteekki. Ostari on kuin ostarit aina, toistensa kuva.

 

Illan monotonian läpäisee bussi, joka lipuu hiljaa seurakuntasalin viereistä kujaa pitkin ostarin keskelle. Kyseessä on Aseman Lapset ry:n nuorisokahvila, Walkers-bussi, joka tarjoaa taas tänä iltana vaihtoehtoisen paikan monelle nuorelle, jolla ei ole muuta paikkaa minne mennä iltaansa viettämään.

 

“Tämä on nyt kuudes viikko kun olemme täällä, ja jäljellä on enää kaksi”, kertoo bussin paikalle ajanut kasvattaja Nina Liuko valmistellessaan kahvilan avausta. “Hieman tässä jo tehdään tiettyjen nuorten kanssa surutyötä ja työstetään sitä väistämättä tulevaa eroa. Se kuuluu kanssa tähän hommaan.”

 

 

Mies tulee ulos, kytkee johdot samaan pistokkeeseen kuin mistä keskiaukiolla seisova joulukuusi saa sähkönsä. Kuten kuusi, bussi tuo omanlaistaan valoa ja toivoa koleaan talviseen yöhön.

 

”Moni sanoo että pitäis olla kaks tai kolme bussia, mutta mehän ei siinä kahdessa kuukaudessa mitään ongelmaa sinänsä ratkaista – me tullaan ja maailma pelastuu – vaan me ollaan tavallaan niinku ekstrakäsiä siinä, ja tuodaan alueelle ylimäärästä osaamista”, toimintavastaava Petteri Pietinen summaa palattuaan bussiin ja kaivettuaan imurin esiin valmistellakseen kahvilan avausta.

 

“Meille on ehdottoman tärkeää, että meillä on paikallisia toimijoita mukana täällä bussissa. Heidän kauttaan saamme sellaiset pohjatiedot ja asiantuntemuksen kohteesta, mitä emme kahdeksan viikon aikana mitenkään pystyisi itse hankkimaan”, Pietinen kertoo.

 

Suhteessa paikallisiin toimijoihin bussin etuna on neutraalius: se ei entuudestaan ole kenenkään ”omaa aluetta.” Ostareilla tavoitetaan myös semmoiset nuorisoryhmät, jotka eivät hengaile nuorisotaloilla. Bussin työ ei kenties ole alueellisesti pysyvää, mutta sen istuttama yhteistön siemen tuottaa pysyvää satoa. Tavallaan Walkers-bussi palvelee paikallisia toimijoita yhtä paljon kuin niitä nuoria, joita varten se on ensisijaisesti olemassa.

 

“Meidän tehtävä on tarjota nuorille luotettava ja turvallinen aikuiskontakti, joka ei tuomitse ja jota voi tästä syystä lähestyä ihan eri tavalla kuin vaikka vanhempia tai opettajia, joiden kanssa saattaa olla välit aika tulehtuneessakin tilassa”, Walkersin toimintavastaava Petteri Pietinen kertoo.

 

Paikallisilla toimijoilla Pietinen ei tarkoita pelkästään ammattilaisia, vaan vapaaehtoistyötä tekeviä tavallisia aikuisia. Esimerkkitapauksina hän mainitsee yhden äidin Siltamäestä, joka otti omatoimisesti yhteyttä ja kysyi voiko hän tehdä jotain, ja päätyi lopulta leipomaan lapsille mokkapaloja. Edellisessä paikassa yhteyttä otti R-kioskin pitäjä, joka kysyi, voiko hän toimittaa paistopisteestään yli jääneet pullat lapsille annettavaksi.

 

“Meidän tehtävä on tarjota nuorille luotettava ja turvallinen aikuiskontakti, joka ei tuomitse ja jota voi tästä syystä lähestyä ihan eri tavalla kuin vaikka vanhempia tai opettajia, joiden kanssa saattaa olla välit aika tulehtuneessakin tilassa”, Pietinen selittää.

 

Joskus tulee vastaan tilanne, jossa nuori on jo niin pettynyt ja umpikujassa, että Pietisenkin motiivejakin epäillään.

 

“Välillä saattaa nuorelta tulla takaisin semmoinen kipakka ‘kiinnostaako se sua muka oikeasti?’ jos kysyn ‘mitä kuuluu?’, kuten teen aina kun nuori astuu bussiin”, Pietinen sanoo elehtien käsillään.

 

“Se on kyllä aina pysäyttävä tilanne. Nuori kokee että aikuisten suunnalta tulee vaan vaatimuksia, muttei hänen voinnistaan ja tunteistaan oikein välitetä. Semmoiselle nuorelle aikuinen joka aidosti kuuntelee häntä ilman mitään velvoitteita voi olla todella tärkeä asia. Sitä sitten lähdetään työstämään, ja etsimään ratkaisuja siihen”, Pietinen selittää.

 

 

 

Humalaiset aikuiset pelottavat

 

Kun kahvila on saatu auki ja ensimmäiset nuoret sisään, siirrytään seuraavaan vaiheeseen: jalkautumiseen. Termi on vilahdellut Pietisen puheessa tämän tästä, ja monessa mielessä se on Walkersin toiminnalle keskeinen – onhan se jo sisällytetty heidän nimeensäkin. Jalkautuessaan walkersit sananmukaisesti kävelevät tehtäviensä äärelle, etsivät nuoret niiltä paikoilta, joihin nuoret kerääntyvät.

 

Paikallinen nuorityönohjaaja Stefan ”Sebu” Loman lähtee mukaan. Loman on veteraani alalla: hän on aloittanut nuorisotyössä jo vuonna 2005. Nykyään tulee vastaan jopa nuoria, jotka ovat hänen alkuvuosiensa nuorien lapsia.

 

Petteri ja Sebu käyvät pipoissaan ja huppareissaan illan puolihämärässä melkein nuorista itsekin. Walkers-bussin kohderyhmää ovat 13–17-vuotiaat, mutta vanhempiakaan nuoria ei automaattisesti käännetä pois, etenkin jos he tulevat osana isompaa nuoremmista koostuvaa porukkaa.

 

Jalkautuessaan walkersit etsivät nuoret niiltä paikoilta, joihin nuoret kerääntyvät.

 

Kierrämme ostarin, ja suuntaamme tien yli pimeään, pientä katua kohti lumisessa maisemassa häämöttävää hämärää. Tien päässä on koulu, jonka aidan vartta Sebu ja Petteri kiertävät varmoin askelin.

 

“Nämä ovat paikkoja mihin nuoret kerääntyvät. Katoksia koulujen pihoilla, suojaisia nurkkauksia, tai vaikka tämä leikkikenttä tässä. Nuorille tuttuja paikkoja, jotka tarjoavat suojaa, ja jossa nuoret kokevat olevansa turvassa katseilta”, Pietinen selittää.

 

Kierrämme koulurakennuksen ja tulemme suojaiselle sisäpihalle, jonka kuisti on katettu ja valaistu.

 

“Tämä on erittäin suosittu paikka. On näkösuojaa, katos, ja vieläpä valaistu kuisti”, Sebu selittää.

 

Ketään ei näy. Taitaa olla vielä liian aikaista, Sebu miettii.

 

Koulun jälkeen tulee kenttä, ja sen toisella puolella alikulkutunneli.

 

“Tämä alikulkutunneli on hyvä esimerkki paikasta, jonka nuoret kokevat pelottaviksi. Tämä on sumppu, josta ei pääse karkuun, jos toisella puolella odottaakin joku epätoivottu kohtaaminen. Liikkuu urbaanilegendoja siitä, että näihin olisi joku tapettu tai tämmöistä. Pyrimme parhaimman mukaan murentamaan tämmöisiä uskomuksia”, Sebu selittää.

 

Pietisen mukaan suurin osa nuorten pelkotiloista illalla liikkumisen suhteen liittyy yllättäen humalaisiin aikuisiin. Humalaiset aikuiset koetaan arvaamattomiksi ja näinollen pelottaviksi. Usein nuoret saavat kuulla heiltä komentelua ja uhittelua.

 

“Muistan yhden tapauksen, jossa kahden nuorisojengin tappelua oli lähtenyt selvittelemään lähiravintolan terassilta joukko aikuisia. Silloin vasta homma lähti todella käsistä”, Petteri kertoo.

 

Kesällä käyttöön otetun bussin sisätilojen rakenne estää takapenkille tapahtuvan sumppuuntumisen, joka oli aiemmassa bussissa ongelmana.

 

Alikulkutunnelin toisella puolen on koulu, jonka pihanpuoleisten valaisemattomien katosten alla näkyy lunta vasten kaksi mustaa hahmoa.

 

”Mitäs kundit? Miten ilta sujuu, mitä suunnitelmia?”, Loman aloittaa.

 

”Mitäs tässä, hengaillaan vaan”, nuorempi vaaleahiuksinen poika vastaa olkiaan kohautellen.

 

”Kävittekö Nutalla [Nuorisotalolla]? Mikä meno siellä oli? Olivatko pizzat jo valmiina?”, Loman kysyy.

 

”Ei käyty, ku tolla on sinne porttari”, vaaleahiuksinen sanoo nyökäten hieman kauempana varjoissa seisovaan kaveriinsa.

 

”Mites nyt silleen? Mitä sä teit siellä?”

 

”Ei mitään, vähän riehuttiin vaan. Siinä oli muitakin tyyppejä...” tummahiuksinen vastaa.

 

”Jaa jaa… mites sun brodi? Mitä sille kuuluu?”

 

”Ihan hyvää sille, joo sillä menee nykyään ihan hyvin.”

 

Pietinen osallistuu keskusteluun ja ojentaa pojille flyerit ja kutsuu heidät tutustumaan bussiin. Flyerillä saa ilmaisen kahvin.

 

”Nuo flyereit ovat semmoinen sisänheittotuote. Niiden kautta menee informaatiota, ja tosiaan se, että niillä saa sen ilmaisen kahvin, lisää kiinnostusta tulla tutustumaan bussin”, hän selittää, kun poistumme paikalta.

 

 

Viinoja ei kaadeta maahan

 

Takaisin bussilla Nina Liuko ja DIAK:issa opintojaan viimeistelevä harjoittelija Malina Mononen pyörittävät kahvilaa. Lisäksi bussissa pelataan korttia ja lautapelejä. Nytkin paikallinen nuori lippispäinen shakkimestari päihittää Sebua kerta toisensa jälkeen. Kesäisin toimintaa laajenee bussin viereen torille, jossa on ulkopöytiä. Pihalla pelataan mölkkyä ja petankkia.

 

Bussin toiminta vaatii minimissään kolme tyyppiä. Tiskillä pitää olla myyjä eli ”barista”. Uuden, kesällä käyttöön otetun bussin sisätilojen rakenne mahdollistaa myös sen, että yksi aikuinen työntekijä istuu peränurkan pöydässä, tarkkailee tilannetta ja jutustelee nuorten kanssa.

 

Ovea vastapäätä on vastaanottaja, joka tarkistaa tulijan kunnon ja toivottaa tervetulleeksi. Matalan kynnyksen toiminta sisältää sen, ettei bussiin tulijoiden kasseja tarkisteta. Bussiin saa tulla päihtyneenä.

 

”Jos pienessä hiprakassa tulee niin saa tulla ja saa olla, ja sitä sitten seurataan, miten tilanne kehittyy ja varmistetaan että varmasti pääsee kotiin tai kaveri huolehtii – yleensähän nuoret hoitaa nää hommat porukoissa hienosti, eli kaverista todella pidetään huolta.

 

Paikallinen nuorityönohjaaja Stefan ”Sebu” Loman on aloittanut nuorisotyössä jo vuonna 2005. Nykyään tulee vastaan nuoria, jotka ovat hänen alkuvuosiensa nuorien lapsia.

 

Tilannetulkinnat ovat tilannekohtaisia, eli mitään selkeätä kiveenhakattua kriteeristöä ei ole. Tilanteeseen kuitenkin puututaan, tarpeen mukaan heti, mutta viimeistään kun nuori nähdään seuraavan kerran.

 

”Tähän meidän avoimiin oviin sisältyy se, että seuraavan kerran kun nuori tulee selvinpäin, niin sitten napataan siitä kiinni ja kysytään että ’hei, olit päihtyneenä viime viikolla, onks kaikki kunnossa’, eli ei lähdetä siinä päihtyneessä tilassa sitä purkamaan.”

 

Se, ettei ratsata, on Pietisen mukaan luottamuksen osoitus, ja siitä seuraa, että nuoret tietävät säännöt. Jos joku tulee kuitenkin selkeästi ympäripäissään niin siitä seuraa lastensuojeluilmoitus, ja viranomaistaholle ja kotiin ilmoitukset.

 

“Päihteidenkäyttö on aina oire jostain. Me pyritään puuttumaan syyhyn sen taustalla. On hirveän tärkeää pystyä rakentamaan se luottamus, jonka kautta nuori voi avautua. Se tilanne menetetään heti jos aletaan saarnaamaan ja kaatamaan juomia maahan”, Pietinen lisää.

 

Kahvi on Walkers-bussin ”sisäänheittotuote”.

 

Pietisen mukaan nykyään nuoret käyttävät vähemmän päihteitä kuin hänen oman nuoruutensa aikana, ja vähemmän humalahakuisesti. Huumausaineita Pietinen ei juurikaan bussin kohderyhmän eli 13–17 vuotiaiden parissa ole nähnyt.

 

”Nuorten puheissa kyllä kannabis on esillä, mutta se on tosiaan semmoista testailua ja provoamista, kokeillaan että miten aikuiset suhtautuu, jos sanon että 'kannabis on jees', mutta kyllä silloin tällöin joku tulee vähän punoittavin silmin – joskin ei sekään nyt mikään merkki kannabiksestä ole.”

 

Kun lähdemme viimeisen koulun pihasta, Pietinen huikkaa kolmelle tytöille tuttuun tapaansa

 

“Hauskaa illanjatkoa, pitäkää huoli toisistanne – ja tulkaa käymään tsufelle, jos ehditte.”

 

Se on lause, jonka hän sanoo jokaiselle. Mutta se ei ole tyhjä lause. Tavasta, jolla hän sanoo sen, kuulee, että hän tarkoittaa sitä.

 

 

Walkers-bussi on osa Aseman Lapset ry:n liikkuvaa nuorisotyötä. Bussi toimii pääkaupunkiseudulla, yhdellä alueella 2–4 kuukautta kerrallaan. Toiminnalla pyritään yhteistyössä alueen palveluiden kanssa puuttumaan huolta herättäviin ilmiöihin. Kohderyhmänä ovat kaikki alle 18-vuotiaat nuoret ja erityisesti ne, joita alueelliset palvelut eivät tavoita. Veikkauksen pelituottoja ohjataan Walkers-bussin toimintaan 220 000 euroa tänä vuonna.