Alkuun
20.11.2017
teksti: Ilkka Karisto, kuvat: Konsta Leppänen

Poissaolevan isän tyttö

 

Kymmenvuotiaan Jennan isä on ollut vankilassa Jennan koko elämän ajan.

 

Jenna oli viisivuotias, kun hän kysyi äidiltään: ”Onko se paikka vankila, jossa me aina käydään katsomassa isiä?”

 

”On. Se on vankila”, äiti vastasi.

 

Sillä kertaa Jenna ei kysellyt asiasta sen enempää, mutta pian hänellä oli lisäkysymyksiä. Aluksi ne olivat helppoja. Jenna halusi esimerkiksi tietää, minkälaisia vaatteita vankilassa käytetään. Mutta yhtenä iltana Jenna esitti kysymyksen, jota hänen äitinsä oli jo odottanut: minkä takia isi on vankilassa?

 

”Kerroin, että isi on tehnyt kaikkein pahimman mahdollisen rikoksen. Hän on tapellut niin kovasti, että se toinen ihminen on kuollut”, Jennan äiti Sari kertoo perheen keittiön pöydän ääressä.

 

Jenna on nyt kymmenvuotias koululainen. Hänen oikea nimensä ei ole Jenna, eikä Sarikaan ole todellisuudessa Sari. Perheen yksityisyyden suojelemiseksi heistä käytetään tässä jutussa keksittyjä nimiä. Jennan isä, kutsukaamme häntä vaikka Markoksi, tuomittiin vuonna 2005 elinkautiseen vankeuteen murhasta.

 

Marko on istunut tuomiotaan useissa eri vankiloissa – ensin Turun Kakolassa, sitten Riihimäellä, Kylmäkoskella ja nyt jälleen Riihimäellä –, ja Jenna on käynyt pienestä pitäen äitinsä kanssa tapaamassa häntä aina kun lupa heltiää. Nykyisin mukana kulkee myös Jennan vuoden ikäinen pikkusisko, Malla.

 

Tapaamisia on tällä hetkellä kerran viikossa. Ne kestävät vain 40 minuuttia, mutta edestakaisiin matkoihin perheeltä menee imetyspysähdyksineen neljä tuntia.

 

”Nyt ihan viime aikoina Jenna on alkanut vierastamaan niitä automatkoja. Hän ei aina halua lähteä mukaan, enkä minä pakota. Jos Jenna ei halua lähteä, hän voi jäädä leikkimään kaverinsa kanssa.”

 

 

Hääkahvit Kakolan pahvimukeista

 

Suomessa elää arviolta 8 000–10 000 lasta, joiden toinen vanhempi, useimmilla isä, istuu vankilassa. Vain harvan vangin perhe pysyy kasassa pitkän tuomion läpi – erot ovat hyvin yleisiä.

 

Sari uskoo, että hän ja Marko ovat onnistuneet pysymään yhdessä pitkälti juuri lasten ansiosta. ”Onhan tässä ollut haastetta, mutta ei sitä ajattele silloin, kun näkee, miten Marko touhuaa lasten kanssa. Tapaamisissa Jenna juoksee aina suoraan Markon luo ja hyppää kaulaan.”

 

Parisuhteen vaalimista ajatellen Sarilla olisi vankilaviranomaisille yksi toive: viikon aikana voisi olla kaksi erillistä tapaamista, joista toiseen tultaisiin ilman lapsia.

 

Sari ja Marko tuntevat toisensa jo kouluajoilta, mutta suhde alkoi vasta Markon elinkautistuomion jälkeen. Hääkahvit juotiin vuonna 2006 Kakolan vankilassa pahvimukeista – posliinikupit olivat vankilan henkilökunnan mukaan turvallisuusriski.

 

Jenna sai alkunsa Kakolan vankilan perhetapaamishuoneessa. Hänen elämässään isä on ollut aina toisaalla, mutta kuitenkin läsnä.

 

”Talvisin mentiin usein pulkkamäkeen tai luistelemaan – joskaan Markon jalka ei mahtunut luistimeen nilkassa olleen paksun seurantapannan vuoksi.”

 

”Meillä on hääkuva makuuhuoneen seinällä. Olemme sanoneet sen edessä hyvää yötä isälle siitä asti, kun Jenna oli ihan pieni”, Sari kertoo. ”Luulen, että Jennan suhde isäänsä on muodostunut niin hyväksi siksi, että he ovat tavanneet usein ja säännöllisesti. Jos olisimme käyneet vankilassa vain kahden kuukauden välein, tilanne olisi luultavasti ihan erilainen.”

 

Marko soittaa vankilasta joka päivä. Jenna tosin ehtii puhelimeen lähinnä vain viikonloppuisin, sillä Riihimäellä vankien puhelinaika ajoittuu keskelle koulupäivää.

 

”Miksi se puheluaika ei voisi perheellisillä vangeilla olla vaikka iltaviideltä tai -kuudelta?” Sari ihmettelee.

 

Sen jälkeen kun Jenna aloitti koulun ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan, hän on kirjoittanut isälleen kirjeitä. Nykyisin kirjeet ovat jo aika pitkiä. Välillä Jenna antaa äitinsä lukea kirjeet, välillä ei.

 

Vielä vuosi sitten Marko kävi säännöllisesti kotona lomilla. Ne kestivät pisimmillään kolme päivää. Silloin Jenna vietti isänsä kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista. Talvisin mentiin usein pulkkamäkeen tai luistelemaan – joskaan Markon jalka ei mahtunut luistimeen nilkassa olleen paksun seurantapannan vuoksi.

 

Sen jälkeen kun Jenna aloitti koulun ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan, hän on kirjoittanut isälleen kirjeitä. Nykyisin kirjeet ovat jo aika pitkiä. Välillä Jenna antaa äitinsä lukea kirjeet, välillä ei.

 

Aivan erityisen tärkeää Jennalle oli, että Marko haki hänet koulusta.

 

”Luulen, että siinä oli taustalla se, että Jenna halusi näyttää muille, että hänelläkin on isä”, Sari sanoo.

 

Nyt Marko ei ole päässyt vuoteen lomille. Pian Mallan syntymän jälkeen hänet siirrettiin Kylmäkosken vankilasta Riihimäen vankilaan, eikä Riihimäen vankilan johto ole toistaiseksi myöntänyt poistumislupaa.

 

 

Vankila ei ole lasten paikka

 

Jenna tulee koulusta kotiin. Hän astelee reippaasti tervehtimään, istahtaa äitinsä viereen ja nappaa lautaselta munkin. Hän on etukäteen ilmoittanut olevansa halukas puhumaan haastattelussa suhteesta isäänsä ja vierailuista vankiloissa.

 

Hänen varhaisimmat muistot ovat ajalta, jolloin Marko istui Kylmäkosken vankilassa.

 

”Siellä oli kivemmat vartijat”, Jenna sanoo. ”Riihimäellä vartijat eivät puhu.”

 

Riihimäen vankilaan sijoitetaan kaikkein vaarallisimpina pidetyt vangit, ja Sarin mukaan vankien lapsiakin kohdellaan kylmäkiskoisesti. Pelkästään saapuminen vankilaan voi olla lapselle pelottava kokemus: Vartijoita ei ensin näy missään, mutta ympärillä automaattiovet loksahtelevat, ja edessä aukeaa luukku, johon pitää tiputtaa henkilöllisyystodistus. Sitten on käveltävä metallinpaljastimen läpi ja huumekoira tulee haistelemaan tulijat. Ja itse tapaamistilaan on vielä kuljettava käytävää, jota reunustavat sellien ikkunat. Usein ikkunoissa on vankeja, jotka huutelevat vierailijoille.

 

”Se ei ole lasten paikka”, Sari sanoo.

 

Pelottaako vankilaan meneminen Jennaa?

 

”Ei”, hän vastaa.

 

”Jenna tykkää pelata isänsä kanssa esimerkiksi Uno-korttipeliä, mutta usein käy niin, että tapaamisaika päättyy kesken pelin, eivätkä vartijat jousta minuuttiakaan.”

 

Sen sijaan hänellä on paljon toiveita siihen, miten tapaamisia voisi kehittää. Tapaamistila voisi ensinnäkin olla suurempi ja viihtyisämpi. Pienessä huoneessa on vain niukalti leluja, ja sinne ahtautuu vangin ja tämän perheen lisäksi aina myös kaksi vartijaa.

 

Tapaamisaika saisi olla huomattavasti pidempi kuin 40 minuuttia. Jenna tykkää pelata isänsä kanssa esimerkiksi Uno-korttipeliä, mutta usein käy niin, että tapaamisaika päättyy kesken pelin, eivätkä vartijat jousta minuuttiakaan.

 

Kaikkein mieluiten Jenna tapaisi isäänsä tietysti omassa kodissaan. Isänpäivä piti viettää tänäkin vuonna taas ilman isää, ja joka kerta se tuntuu yhtä pahalta.

 

”Viimeksi kun isi oli kotona, me menimme yhdessä ABC:lle”, Jenna kertoo.

 

Mitä te teitte ABC:lla?

 

”Söimme munkkeja.”

 

Siitä vierailusta on jo puolitoista vuotta. Seuraavasta ei ole mitään tietoa.

 

 

Isän kuvat piilossa

 

Jennan koulussa ja kaveripiirissä tiedetään hänen isänsä tuomiosta. Enää siitä ei juuri puhuta.

 

”Uskon, että Jenna on säästynyt kiusaamiselta, kun asiaa ei ole salattu”, Sari sanoo. ”Se olisi kuitenkin tullut jotain kautta esiin, ja sitten olisi alkanut selän takana kuiskuttelu ja supattelu.”

 

Salailusta Sarilla on yksi huono kokemus. Kun hän aloitti suhteen Markon kanssa, hän työskenteli perhepäivähoitajana eikä uskaltanut kertoa Markon tuomiosta hoitolasten vanhemmille. Aina kun lapset tuotiin taloon, Sari piilotti vihkisormuksensa ja keräsi seiniltä kaikki Markon kuvat.

 

”Se oli hirveän raskasta. Jos tapaaminen osui arkipäiväksi, jouduin valehtelemaan, että olen sairastunut.”

 

Nykyiselle työnantajalleen Sari kertoi Markon tuomiosta jo työhaastattelussa. Poikkeukselliseen perhetilanteeseen on suhtauduttu ymmärtäväisesti: tapaamisia varten lomapäivä järjestyy aina, ja työpaikalle on järjestetty erillinen tila, jossa Sari voi rauhassa puhua, kun Marko soittaa.

 

”Kyllä minäkin haluaisin tietää, jos oma lapseni menisi kyläilemään kotiin, jossa elinkautisvanki käy lomilla.”

 

Myös Jennan kavereiden vanhemmat ovat hyväksyneet sen, että Jennan isä on vankilassa.

 

”Kun olimme muuttaneet tänne toiselta paikkakunnalta, parin lapsen vanhemmat kyllä soittelivat ja kyselivät, että mikäs tämä teidän perhetilanne oikein on. Ymmärrän sen täysin. Kyllä minäkin haluaisin tietää, jos oma lapseni menisi kyläilemään kotiin, jossa elinkautisvanki käy lomilla.”

 

Sarin oma äiti ei sen sijaan ole vieläkään hyväksynyt Markoa. Sari ei ole äitinsä kanssa missään tekemisissä.

 

Välirikon vuoksi Jennalla oli pitkä, yli vuoden pituinen, jakso, jolloin hän ei nähnyt mummoaan. Nyt hän on taas ruvennut käymään mummolassa, ja Sarin puolesta vierailuja voidaan jatkaa, kunhan mummo ei Jennan kuullen puhu Markosta pahaa.

 

 

Tiukka äiti, lepsu isä

 

Kotona Jenna kysyy usein, milloin hänen isänsä vapautuu. Sarilla ei ole antaa siihen vastausta.

 

Elinkautinen tuomio ei Suomessa ole kirjaimellisesti elinkautinen: keskimäärin elinkautisvangit istuvat 14 vuotta. Päätös armahduksesta tai ehdonalaiseen vapauteen laskemisesta tehdään kunkin elinkautisvangin kohdalla erikseen, ja vankeuden kestoon vaikuttaa sekä tehty rikos että vangin käytös vankilassa.

 

”Asianajaja arvelee, että Markolla vapautumiseen menee vielä noin neljä vuotta.”

 

Vapautuminen merkitsee perheen elämässä suurta muutosta, eikä tuo muutos ole välttämättä helppo.

 

”Kotona Jenna kysyy usein, milloin hänen isänsä vapautuu. Sarilla ei ole antaa siihen vastausta.”

 

”Onhan siinä järjettömästi haasteita. Olen itse aika tiukka äiti. Läksyt pitää tehdä heti koulun jälkeen, karkkia syödään vain karkkipäivänä ja somessa ei olla enempää kuin tunti päivässä. Marko on näissä asioissa paljon sallivampi, ja tähän asti lepsuuden on voinut laittaa aina sen piikkiin, että hän näkee Jenna niin harvoin.”

 

Aivan oma haasteensa tuo Jennan pikkusisko, yksivuotias Malla. Jonain päivänä hänkin haluaa tietää, missä isä oli koko hänen varhaislapsuutensa ajan.

 

”Vielä Malla ei varmaankaan ihan ymmärrä, kuka isä edes on. Mutta kun häneltä kysyy, missä isi on, hän kyllä osoittaa hääkuvaamme tuolla makuuhuoneen seinällä.”

 

 

Veikkauksen pelituotoista rahoitetaan useita järjestöjä, jotka tukevat vankilassa olevan vanhemmuutta ja vankien perheitä. Esimerkiksi Kriminaalihuollon tukisäätiön Ehjä perhe -toiminta edistää rangaistukseen tuomittujen vanhemmuutta ja vähentää heidän lapsilleen koituvia haittoja. Ensi- ja turvakotien liiton Vanhempi vankilan portilla -projektissa edistetään ehdonalaiseen vapauteen siirtyvän pitkäaikaisvangin perheen – erityisesti lapsen – osallisuutta.