Alkuun
27.3.2017
teksti: Raisa Mattila, kuvat: Kaisu Jouppi

Puhumalla paras

 

Viime vuosina moni huippu-urheilija on avautunut paineistaan ja pahasta olostaan. Millaisin keinoin tämän päivän junnuja eli huomisia huippuja yritetään varjella paineiden kasautumiselta?

 

Kevään ensimmäisenä päivänä Helsingin Töölössä vihertää jo, kun aurinko saa Sonera Stadiumin tekonurmen kimaltelemaan. Kotikenttänsä nurmella pallottelee HJK:n miesten joukkue, mutta kasvattiseuraansa kesän lopulla norjalaisseura Moldesta palannut laitapuolustaja Roni Peiponen, 20, on lepotauolla loukkaantumisen takia.

 

Niinpä Peiposella on aikaa ottaa tuoli, istua alas ja puhua hetki nuorten urheilijoiden paineista. Jalkapalloa pienestä saakka pelanneelle Peiposelle haastavaa oli erityisesti parin vuoden takainen aika, jolloin hän siirtyi 18-vuotiaana junnuista miesten joukkueeseen. Silloin paineet pärjäämisestä kasvoivat.

 

”Se oli sellainen uusi ja vähän vaikea tilanne, jossa tarvitsin apua. Huomasin, että minun pitäisi erityisesti oppia ottamaan kentällä rennommin”, Peiponen kuvailee.

 

”Olen aina kokenut niin, että henkinen puoli on yllättävän iso osa-alue menestymisen kannalta. Siksi olen halunnut kääntää kaikki kivet ja kortit matkalla ammattilaiseksi”, sanoo jalkapalloseura HJK:n oikea laitapuolustaja Roni Peiponen.

 

Hiljattain moni huippu-urheilija on kertonut julkisesti uupumuksestaan, paineistaan ja muista vastaavista ongelmistaan. Viimeksi aiheesta on puhunut Kiira Korpi, taitoluistelun viisinkertainen suomenmestari ja kolminkertainen EM-mitalisti.

 

Korvella täydellisyyden tavoittelu, ahdistus ja uupumus veivät ajoittain ilon elämästä ja treenaamisesta, ja ne vaikuttivat myös Korven päätökseen lopettaa kilpaileminen.

 

Aiemmin aitajuoksija Manuela Bosco on kuvaillut Yleisradiolle, kuinka urheilu-uran lopettamiseen 24-vuotiaana vaikutti se, että olosta oli tullut hedelmätön kuin loppuun puristetulla appelsiinilla ja urheilemisesta konemaista. Taitoluistelija Laura Lepistö on kertonut, kuinka kävi uransa viimeisinä vuosina burn outin partaalla. Viidesti maailman parhaaksi salibandynpelaajaksi valittu Mika Kohonen taas on puhunut pitkäaikaisesta masennuksestaan.

 

Paineita voi alkaa kasautua, vaikka urheilu ei olisikaan ammatti. Pari vuotta sitten Jyväskylän yliopiston tutkijaryhmä alkoi selvittää urheilulukiolaisten jaksamista. Viime syksynä julkaistiin ensimmäiset tulokset. Niiden mukaan suurella osalla urheilulukiolaisista on uupumusoireita ensimmäisenä vuonna. Valtaosalla kysymyksiin vastanneista opiskelijoista oli ollut kouluvuoden aikana väsymystä ja lieviä tai keskivaikeita burnout-oireita, uutisoi Helsingin Sanomat.

 

”Mutta jo junioriurheilijalle paineita voi aiheuttaa esimerkiksi se, jos ei jostain syystä saakaan yhtä paljon peliaikaa kuin muut.”

 

Ei, kyse ei ollut urheilun aiheuttamasta fyysisestä uupumuksesta vaan henkisistä paineista. Tutkimukseen osallistuneet nuoret urheilijat kertoivat HS:n mukaan ahdistuksesta, jännityksestä, alakulosta ja toivottomuudesta tulevaisuuden suhteen. Vuonna 2015 alkaneeseen tutkimukseen osallistuu yli 450 opiskelijaa seitsemästä urheilulukiosta.

 

”Tutkimuksista ja tilastoista tiedetään, että urheilijoilla on uupumusta ja väsymystä, ja yleinen tieto on myös se, että uupumuksella on yhteys masentumiseen, jos uupumus kestää pitkään eikä sitä hoideta”, sanoo urheilupsykologi Satu Kaski, joka toimii myös Suomen Psykologiliiton psyykkisen valmennuksen työryhmän puheenjohtajana.

 

Kaikenlaiset paineet kasvavat luonnollisesti kovimmilleen silloin, kun urheilija kilpailee maailman huipulla. Mutta jo junioriurheilijalle paineita voi aiheuttaa esimerkiksi se, jos ei jostain syystä saakaan yhtä paljon peliaikaa kuin muut. Erilaisia paineita menestymisestä voi tulla myös perheeltä, kavereilta tai seurustelukumppanilta, vaikka nuori ”vain” harrastaisi urheilua, Kaski kuvailee.

 

Sitä tärkeämpää olisi se, että treeneissä puhuttaisiin junnuiästä alkaen muustakin kuin fyysisistä suorituksista. ”Psyykkisen valmennuksen idea sekä nuorilla että vanhemmilla urheilijoilla on se, että opetellaan elämään ja urheilemaan paineiden kanssa. Erilaisten taitojen harjoittelu toimii ihmisenä ja urheilijana kasvamisen apuna. Tosi usein henkinen valmennus onkin sitä, että harjoitellaan yhdessä tunteiden säätelyä, vuorovaikutustaitoja, rentoutumista ja tämän tyyppisiä asioita”, Satu Kaski sanoo.

 

Niitä taitoja opiskellaan myös helsinkiläisessä Mäkelänrinteen urheilulukiossa.

 

Mäkelänrinteen lukiota käyvä kilpatanssija Venla Kokkinen, 19, on lajikapteeni, joka urheilupsykologin johdolla pohtii sitä, kuinka itsetuntemustaan voisi lisätä tai mokansietokykyään kasvattaa.

 

 

Kapteeni auttaa

 

Matematiikkaa, äidinkieltä, maantietoa. Välissä rentoutusharjoituksia urheilupsykologin vetämällä psyykkisen valmennuksen kurssilla. Tällainen lukujärjestys on mahdollinen, jos sattuu opiskelemaan urheilulukiossa.

 

Mäkelänrinteen lukiota käyvä kilpatanssija Venla Kokkinen, 19, osallistui psyykkisen valmennuksen kurssille heti ensimmäisenä vuonna, koska oli niin innoissaan kurssin aiheesta.

 

”Tunneilla puhuttiin esimerkiksi siitä, millaisia treenitavoitteita itselleen kannattaa asettaa”, Kokkinen kertoo. Lisäksi kurssiin kuului käynti urheilupsykologin juttusilla. Tämän vastaanotolle tosin pääsee myös ilman kurssia. Koulu on nimittäin tarjonnut opiskelijoilleen urheilupsykologin palveluja 2000-luvun alusta alkaen, ja aika järjestyy kaikille halukkaille. Niin koulusta kerrotaan.

 

Kokkisesta käytäntö on hyvä ja tarpeellinen. Hän on käynyt kartoittamassa vastaanotolla esimerkiksi omia vahvuuksiaan ja tavoitteitaan. Psyykkisen valmennuksen kurssin ja urheilupsykologin vastaanottojen lisäksi nuoret urheilijat saavat henkistä tukea koulussa pyörivästä lajikapteenitoiminnasta.

 

Siinä ideana on, että kustakin lajista valitut lajikapteenit kokoontuvat kuutisen kertaa vuodessa yhteen pohtimaan urheilupsykologin johdolla esimerkiksi sitä, kuinka itsetuntemustaan voisi lisätä tai mokansietokykyään kasvattaa. Kilpatanssijoiden lajikapteeniksi on valittu Venla Kokkinen.

 

”Viimeksi askartelimme tapaamisessa motivaatiotähden, jonka jokaisena sakarana oli yksi asia, kuten harjoitteluolosuhteet tai oma kehitys urheilijana. Kaikkien piti miettiä, kuinka tyytyväinen kuhunkin asiaan on. Se oli hyvä harjoitus, koska se auttoi konkretisoimaan omia tuntemuksia”, Kokkinen miettii.

 

Tarkoitus on, että lajikapteenit siirtävät oppimiaan taitoja edelleen muille. Esimerkiksi Kokkinen vetää muille kilpatanssijoille kerran viikossa yhteiset aamulämmittelyt ennen kunkin omia treenejä. Toisinaan ohjelmassa on samanlaisia harjoituksia, joita Kokkinen on tehnyt lajikapteenitapaamisissa urheilupsykologin johdolla.

 

”Äskettäin vedin muille harjoituksen, jossa jokainen kirjoitti itsestään ylös vahvuuksia niin urheilijana, kilpailijana kuin ihmisenäkin.”

 

Henkinen valmentaja Iira Riihilahti ja Roni Peiponen tapasivat ensimmäisen kerran, kun Roni oli kymmenen tai yksitoista vuotta.

 

 

Suuri merkitys

 

Henkistä valmennusta on saanut myös jalkapalloilija Roni Peiponen. Pari vuotta sitten Peiponen alkoi käydä kahden kesken HJK:n henkisen valmentajan juttusilla. Pelatessaan norjalaisessa Moldessa hän kävi sikäläisen psyykkisen valmentajan puheilla.

 

”Olen aina kokenut niin, että henkinen puoli on yllättävän iso osa-alue menestymisen kannalta. Siksi olen halunnut kääntää kaikki kivet ja kortit matkalla ammattilaiseksi.”

 

Peiponen kertoo saaneensa henkisen valmennuksen avulla oivalluksia. Suurin niistä tavallaan ratkaisi pulman, joka vaivasi Peiposta ammattilaiseksi ryhtymisen alkuaikoina. Kysymyksen siitä, kuinka kentällä pystyisi ottamaan rennommin.

 

”Henkisen valmennuksen ansiosta olen tajunnut, että elämä ei mene pelkästään niin hyvin kuin potkin palloa, vaan elämässä on muitakin tärkeitä asioita. Sillä on vaikutuksensa peleihin, sillä pystyn nykyään nauttimaan pelaamisesta enemmän kuin aikaisemmin, enkä enää stressaa kentällä”, Peiponen sanoo.

 

Urheilupsykologi Satu Kasken mukaan urheiluseuroissa kiinnitetään nykyisin aiempaa enemmän huomiota myös nuorten junnujen henkiseen valmennukseen. Tarkkoja lukuja tai tilastoja ei ole, mutta tällainen tuntuma Kaskella työnsä puolesta on.

 

Urheiluseuroissa kiinnitetään nykyisin aiempaa enemmän huomiota myös nuorten junnujen henkiseen valmennukseen. Iira Riihilahti on HJK:n henkinen valmentaja.

 

HJK:n henkistä valmentajaa Iira Riihilahtea voisi hyvällä syyllä kutsua henkisen valmennuksen grand old ladyksi. Roni Peiponenkin on tuntenut Riihilahden kymmenisen vuotta. Peiponen aloitti futistreenit seurassa kahdeksanvuotiaana.

 

”Ensimmäisen kerran tavattiin Iiran kanssa, kun olin kymmenen tai yksitoista vuotta. Niihin aikoihin Iira kävi vetämässä henkisen valmennuksen juttuja yhteisesti koko silloiselle joukkueelleni”, Peiponen muistelee.

 

Riihilahti vieraili Peiposen ja muiden junnujoukkueiden treeneissä ja leireillä puhumassa esimerkiksi siitä, mitä voi tehdä, jos kentällä jännittää, tai siitä, millä keinoilla itseluottamustaan voisi vahvistaa. Keskittymistä opeteltiin rentoutusharjoitusten avulla.

 

”Sydäntäni särki, kun kuulin, miten pienillekin lapsille saatettiin huutaa kentällä mitä sattuu.”

 

”Tehtiin, mitä Iira kulloinkin käski”, Peiponen vetää yhteen, ja Riihilahti nyökyttelee vieressä. Iira Riihilahti on koulutukseltaan liikunnanopettaja ja erityisluokanopettaja. Halu ryhtyä puhumaan jalkapalloporukoissa henkisen puolen tärkeydestä syntyi Riihilahdelle niistä yli 30 vuoden takaisista tilanteista, joita Riihilahti silloin näki ja kuuli kentän laidalla.

 

”Olen pyörinyt seurassa eri rooleissa siitä lähtien, kun nuorempi poikani, silloin 6-vuotias Aki, päätti ryhtyä jalkapalloilijaksi”, Iira Riihilahti kertoo.

 

”Sydäntäni särki, kun kuulin, miten pienillekin lapsille saatettiin huutaa kentällä mitä sattuu. Ei käytäntö kokonaisuudessaan ollut huono, mutta kuulin huutamista muutaman kerran varsinkin pelitilanteissa. Huutajana oli aikuinen, vanhempi tai valmentaja. Olen tehnyt työurani lasten ja nuorten parissa ja tiedän, miten vaikeaa on saada itsensä huonoksi tunteva lapsi taas luottamaan itseensä ja omiin kykyihinsä.”

 

Riihilahti ryhtyi puhumaan silloisten junnujen vanhemmille ja valmentajille esimerkiksi palautteen antamisesta, motivoimisesta ja kannustamisesta. Vähitellen aiheet laajenivat keskittymiseen, jännittämiseen ja paineiden sietoon, ja kuulijoiksi tulivat seuran pelaajat junnuista ammattijalkapalloilijoihin.

 

”Tärkeintä olisi, että nuorelle pelaajalle kehittyisi henkisen valmennuksen myötä pätevyyden tunne. Kokemus, että osaan ja pystyn. Silloin pelimotivaatiokin pysyisi yllä.”

 

Vuonna 2002 Riihilahti jäi erityisopettajan työstään eläkkeelle ja aloitti seuran kokopäiväisenä henkisenä valmentajana.

 

Erityisesti junnujen parissa tehtävä työ on muuttunut vuosi vuodelta systemaattisemmaksi, Riihilahti sanoo. Nykyisin Riihilahden tavoitteena esimerkiksi on, että hän ehtisi kauden aikana jutella kahden kesken jokaisen nuoren akatemiapelaajan kanssa, joita seurassa pelaa satoja.

 

Urheilukielessä junioreiden akatemiajoukkue tarkoittaa joukkuetta, johon päästäkseen pelaajan on oltava paitsi tietyn ikäinen myös tietyllä tasolla.

 

Seuran mukaan tärkeintä olisi, että nuorelle pelaajalle kehittyisi henkisen valmennuksen myötä pätevyyden tunne. Kokemus, että osaan ja pystyn. Silloin pelimotivaatiokin pysyisi yllä.

 

Alkuvuoden aikana Riihilahden puheilla ovat käyneet 11-vuotiaat akatemiapojat ja 14-vuotiaat tytöt. Riihilahti kuulostelee heiltä sitäkin, miten koulu menee ja tuntuuko läksyistä ja treeneistä täyttyvä arki paineiselta.

 

Roni Peiponen alkoi pari vuotta sitten käydä kahden kesken HJK:n henkisen valmentajan puheilla.

 

 

Valmentajien taidot

 

Ei ole ihme vaan onnellinen itsestäänselvyys, että psyykkisten taitojen kartuttamisesta osaavat kertoa juuri HJK:ssa pelaava Roni Peiponen ja Mäkelänrinteessä opiskeleva Venla Kokkinen. Isossa seurassa ja urheiluun erikoistuneessa lukiossa on tietysti osaamista ja muita resursseja. Henkisen puolen tärkeys ei jää sanahelinäksi toimintasuunnitelmassa, ja hyvä niin.

 

Kuitenkin ihan jokaisessa seurassa olisi mahdollisuuksia kehittää valmennuksen psyykkistä puolta, myös junnujen hyväksi, uskoo urheilupsykologi Satu Kaski.

 

Sekä HJK:ssa että Mäkelänrinteen lukiossa psyykkistä valmennusta saavat urheilijoiden lisäksi valmentajat. Satu Kasken mukaan juuri valmentajien kouluttaminen johtaakin todennäköisesti haluttuun lopputulokseen. Mahdollisimman hyvinvoivaan urheilijaan.

 

”Jos valmentaja on uupunut, hänellä tuskin on avuja auttaa urheilijaa.”

 

”Kyllä, valmentajien vuorovaikutustaitoja pitäisi minusta jatkuvasti kehittää. Myös se on osa psyykkistä valmennusta. Valmentajien pitäisi miettiä joko keskenään tai mahdollisuuksien mukaan ammattilaisen avustuksella, miten eri tilanteita voisi hoitaa niin, että nuoret urheilijat saisivat niistä eväitä elämää varten. Että auttaako se, että huudan tuosta ja tuosta epäonnistumisesta, vai voisinko hoitaa tilanteen toisella tavalla”, Kaski sanoo.

 

Sekin jo riittäisi pitkälle, että seuroissa muistettaisiin psyykkisen valmennuksen inhimillinen puoli, Kaski huokaisee. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa kuulumisten kyselyä nuorelta, joka kerta toisensa jälkeen tulee treeneihin tai lähtee niistä silmin nähden pahoilla mielin.

 

”On tärkeää, että erilaisia taitoja kartutetaan, mutta psyykkinen valmennus on muutakin kuin taitojen harjoittelua. Olennaista on etenkin se, että ihminen tulee kannatelluksi, jos jotain tapahtuu.” Se saattaa olla helpommin toivottu kuin tehty.

 

Kun Satu Kaski tutki vuonna 2013 valmistuneessa väitöskirjassaan urheiluvalmentajien työuupumusta, selvisi, että kyselyyn vastanneista valmentajista useampi kuin joka viides koki itsensä uupuneiksi.

 

”Se ei kuulosta hyvältä, sillä jos valmentaja on uupunut, hänellä tuskin on avuja auttaa urheilijaa”, Kaski sanoo. Muitakin silmäpareja onneksi on.

 

”Monilla voi olla korkea kynnys sanoa valmentajalle, että kaikki ei ole ihan fine.”

 

Venla Kokkinen on huomannut, että Mäkelänrinteen lukiossa nuoret lajikapteenit ovat matalan kynnyksen apu silloin, jos jollekin alkaa kasaantua liikaa paineita. Kokkiselle on tultu juttelemaan esimerkiksi vaikeuksista löytää tanssiparia tai loukkaantumisen aiheuttamasta turhautumisesta.

 

”Monilla voi olla korkea kynnys sanoa valmentajalle, että kaikki ei ole ihan fine. Silloin on voinut olla apua siitä, että olen rohkaissut kaveria soittamaan valmentajalle, jos keskustelu kasvokkain on tuntunut vaikealta. Joskus olen myös ohjannut ihmisiä juttelemaan urheilupsykologin tai vaikka fysioterapeutin kanssa”, Kokkinen kertoo.

 

HJK:ssa Iira Riihilahdelle voivat soittaa niin pelaajat, valmentajat kuin vanhemmatkin. Monet ovat soittaneet. ”En ole urheilupsykologi vaan psykologiaa opiskellut liikuntapedagogi. Jos tiedän, etten pysty jotakin asiaa hoitamaan, ohjaan henkilön eteenpäin. Tärkeää kuitenkin on, että urheilijan arjessa on tuttu ihminen, jonka puoleen voi luottamuksellisesti kääntyä asiassa kuin asiassa”, Riihilahti sanoo.

 

”On tullut kerrottua enemmän, kun olen voinut hyvällä omalla tunnolla valittaa vain omista ongelmistani. Tai kehua, kuinka hyvin menee.”

 

Riihilahden ja Roni Peiposen välille luottamus on selvästi syntynyt. Sellaisen päätelmän voi tehdä erityisesti yhteisestä rennosta vitsailusta. Läheisyyden vaikutelmaa tukee myös se, kuinka he jatkavat toistensa lauseita sujuvasti kuin vain vuosikymmenen toisensa tunteneet osaavat.

 

Roni Peiponen: ”Eniten olen saanut apua ihan vain siitä, kun olen päässyt sanomaan itseäni mietityttäviä asioita ääneen. Se, että Iira kysyy kuulumisiani, on eri juttu verrattuna siihen, että niitä kysyvät äiti tai isä. Pidän Iiralta saamaani tukea isona juttuna elämässäni, ja olen usein lähtenyt hänen luotaan paremmalla mielellä kuin millä olin sinne mennessäni.”

 

Iira Riihilahti: ”Minullekin on tullut hyvä mieli siitä, kun olen nähnyt, kuinka Roni lähtee luotani hymyillen.”

 

Peiponen: ”Tärkeää on ollut erityisesti se, että Iiran luona aika ja paikka puhua ovat olleet vain minua varten. On tullut kerrottua enemmän, kun olen voinut hyvällä omalla tunnolla valittaa vain omista ongelmistani. Tai kehua, kuinka hyvin menee.”

 

Riihilahti: ”Hyvä pointti. Henkinen valmennus ei ole vain sen miettimistä, mikä kaikki kulloinkin on huonosti. Varmasti moni lähtisi paremmalla mielellä urheilemaan tai vaikka laulamaan, jos ajatuksena olisi, että olen omana itsenäni hyvä ja voin kehittyä eri osa-alueilla yhä paremmaksi. Tällaista ajatusmallia olen yrittänyt nuorille teroittaa.”

 

On Peiposen vuoro nyökytellä Riihilahden sanoille.

 

 

Juttuun on haastateltu myös Mäkelänrinteen urheiluvalmennuksesta vastaavaa apulaisrehtoria Simo Tarvosta ja HJK ry:n valmennuspäällikköä Erkki Vallaa.

 

 

Lue, miten taitoluistelija Kiira Korpi selvisi ahdistuksesta täältä.