Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Sat, 19 Aug 2017 18:31:55 +0300 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/onko-huomenna-mitaan-erityista/15879092 Onko huomenna mitään erityistä? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 18 Aug 2017 18:19:23 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Harmaa arki on täyttä elämää, jonka suojissa saa olla rauhassa maailmalta. Mutta harmaus synnyttää hirviöitä, kirjoittaa esseisti Antti Nylén syyssaarnassaan.

 

Ei kai kukaan pidä Juice Leskisen Viidennestätoista yöstä, saati John Lennonin Imaginesta. Molemmat laulut ovat häikäilemättömän sentimentaalisia fantasioita yhteydestä ja rauhasta väkivaltaisessa maailmassa: kun emme voi muuttaa edes omaa käyttäytymistämme, voimme ainakin kuvitella, voimme nähdä kaikki samaa unta.

 

Nuo kaikille tutut biisit ovat eräänlaisia hiekkalaatikoita, joilla keskiluokkaiset, kesyt ja kiltit ihmiset voivat haaveilla täydestä elämästä ja vallankumouksesta – juuri ne ihmiset, jotka erään toisen, vähän vähemmän suositun ja paljon paremman Lennon-laulun mukaan ”douppaavat arkensa uskonnolla, seksillä ja televisiolla ja kuvittelevat olevansa ihanan fiksuja, luokkarakenteesta vapaita”. (Uskonto tosin pitäisi päivittää ateismiksi, televisio someksi ja seksi... no, se on tainnut pysyä; riittää, että korvaamme sen ”rohkealla seksillä”.)

 

Ainoastaan koko elämänsä turvassa eläneisiin voi tehdä vaikutuksen Leskisen romanttinen säe ”en tiedä missä herään”. Kahden viikon ryyppyputkea ja sitä seuraavaa kosmista avuttomuutta voivat fiilistellä vain sellaiset ihmiset, joiden pään yllä mielipuolisuuden siivet eivät koskaan havise niin että kylmä ilma virtaa niskaa pitkin paidan alle.

 

Ja olisi myös ihanaa, jos ei enää olisi rajoja eikä valtaideologiaa, ei sortoa eikä pahuutta! Mutta kun on kuviteltu, että kaikki olisikin toisin (se on tosi helppoa, lupaa Lennon!), voidaan entistä pirteämpinä jatkaa samoin: elämää, joka on rakennettu globaalin epätasa-arvon varaan.

 

Imagine ja Trump ovat sietämättömiä. Mutta ne pitää hyväksyä. Pitää hyväksyä se, ettei maailma vastaa meidän makuamme ja toiveitamme; on paljon paljon pahempiakin asioita, joiden edessä me olemme voimattomia.”

 

Kuka oikeasti pitää noista biiseistä? Ei kukaan, paitsi tietysti lähes kaikki, minäkin.

 

Viidestoista yö ja Imagine ovat nimittäin kaiken mielekkään kritiikin ulottumattomissa. Ne ovat soineet puhki ja silti yhä jäljellä; mikään ei enää uhkaa niitä, ne ovat täysin voittamattomia. Niiden inhoaminen ja pilkkaaminen on yhtä helppoa kuin Donald Trumpin sanominen pahaksi – ja satuttaa niitä yhtä vähän. Imagine ja Trump ovat sietämättömiä. Mutta ne pitää hyväksyä. Pitää hyväksyä se, ettei maailma vastaa meidän makuamme ja toiveitamme; on paljon paljon pahempiakin asioita, joiden edessä me olemme voimattomia.

 

Mutta ei siinä kaikki. Oikeastaan me pidämme Imaginesta ja Trumpista. Eikö olisi epärehellistä kieltää, että me siistit ja fiksut ihmiset saamme myös valtavasti iloa ja nautintoa siitä tosiseikasta, että yksi maailman suurimmista vallankäyttäjistä on vanhus, joka selvästikin käy jo mainitulla mielipuolisuuden kylmällä ilmalla? Kyllä! Trump viihdyttää järein asein meitä, jotka niin helposti kyllästymme. Ihana mies.

 

Samaa valehtelua olisi väittää, etteivät Viidestoista yö ja Imagine ole kauniita lauluja. Sillä ne ovat – lapsellisella, paijaavalla tavalla kauniita, suuria, yleismaailmallisia taideteoksia! Minäkin pidän Juicen inhottavasta krapulauikutuksesta ja Lennonin parfymoidusta, täysin kulahtaneesta peace-haihattelusta – vastoin tahtoani kyllä, mutta tiettyjen asioiden äärellä tahto on avuton.

 

Kaikissa kliseissä on outoa se, että tökeryydestään huolimatta ne usein liikuttavat meitä aidosti ja syvästi, oikealla hetkellä ainakin, silloin kun meidän tekee niitä mieli. Ne tyydyttävät nopeasti ja varmasti. Nuo laulut ovat herkullisia ja yllätyksettömiä kuin sipsit. Ne ovat harmaita. Ja harmaus vetää meitä puoleensa.

 

 

Nyt on elokuu ja pimeys käy päälle lailla pommikonelaivueen, eikä se kumma kyllä tunnu lainkaan pahalta.

 

”Onko huomenna mitään erityistä?” kysyvät lapset minulta ja toivovat, että ei olisi – että saisi vain olla, että kaikki olisi tuiki tavallista, oikealla, rauhoittavalla tavalla tylsää.

 

Itsekään en haluaisi huomisen olevan erityinen. En haluaisi sen vaativan minulta mitään.

 

Koululaisena kihisin raivosta ja kapinahengestä, kun postiluukusta lenteli jo heinäkuun lopussa mainoslehtiä, joissa oli reppujen ja penaalien kuvia. Takaisin kouluun! Nykyään reagoin tähän kuvastoon samoin. Mutta tunteeseen on sekoittunut jotain. Helpotusta, intoa jopa? Vihdoin unelma kesästä on ohi – tuo tyhjä unelma, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu!

 

Arjen harmaus sen sijaan on aina täyttä elämää. Sen suojissa saa olla rauhassa.

 

Suomessa aina hämmästellään, kun joku mainitsee että ”Keski-Euroopassa elokuu on suosituin lomakuukausi”. Täällä protestanttisessa pohjolassahan elokuu on haikean alistumisen, arjen ja harmauden paluun aika, jolloin ei tarvitse enää yrittää nauttia elämästä vaan riittää, kun vain tekee tästedes tehtävänsä niska kumarassa.

 

Alkusyksy on kaikkien suomalaisten lempivuodenaika. Tiedämme, että meidät voitetaan. Kohta on marraskuu ja kesästä jäljellä vain kasa tuhkaa. Voimme säilyttää arvokkuutemme vain alistumalla vapaaehtoisesti.

 

Meillä on haave sovinnaisen ja ikävän arjen voittamisesta, vallankumouksesta ja vapautumisesta. Mutta siihen sekoittuu aina harrasta rakkautta tuota samaa harmautta kohtaan. Monet tärkeät asiat ovat juuri tällä tavoin ristiriitaisia. Ristiriita on usein hyväksyttävä, koska emme voi ratkaista sitä.

 

Mutta millaista meidän harmautemme oikeastaan on? Se on äärimmäistä, ei suinkaan ”tavallista” ja keskimääräistä.

 

”'Onko huomenna mitään erityistä?' kysyvät lapset minulta ja toivovat, että ei olisi – että saisi vain olla, että kaikki olisi tuiki tavallista, oikealla, rauhoittavalla tavalla tylsää.”

 

Christer Kihlmanin tuotanto on perusteellinen kuvaus eräästä samanlaatuisesta ambivalenssista. Luin hiljattain, pitkästä aikaa, toisen hänen 1980-luvun Etelä-Amerikka-kirjoistaan. Loppuun päästyäni luin huvikseni takaliepeestä Kalliin prinssin vanhan arvostelusitaatin. Siinä luki: ”Hän osoittaa, että turvallinen porvarillinen maailmankuva on hajoamassa, ja samanaikaisesti hän tunnustaa olevansa vahvoin sitein kiinnittynyt niihin tunnearvoihin, jotka liittyvät tähän sisältä lahoon kulttuuriin.” Kirjailija voi tuskin olla ajankohtaisempi. Tarvitsee vain korvata ”porvarillinen maailmankuva” ekologisesti ja eettisesti raakalaismaisella kulutuskulttuurilla.

 

Ongelmana on elokuussa alkavan arkemme sisältö. Se on harmaata, koska sen sisään on rutistettu kaikki, kaikki muut värit; koko maanpiiri on alistettu sille. Olemme kuin Baudelairen l’Ennui, ”hienohipiäinen hirviö”, joka voisi haukottelemalla ahmaista koko Maan sisuksiinsa, ajattelematta lainkaan koko asiaa.

 

Tämäkin ilmiö on lapsuudesta tuttu. Kun kaikki muovailuvahapötköt leipoi yhteen, syntyi yksi iso tummanharmaa möykky. Salaperäisesti kaikki värit katosivat!

 

Kaikki taipuu harmaan edessä. Se muuttaa kaiken itsekseen.

 

”Harmaa on väreistä väkevin”, kirjoittaa Juhani Rekola eräässä esseessään. Ennen kaikkea harmaa on mielivallan väri: ”Pahin mielivalta on harmaata ja persoonatonta. Sen aiheuttaa kansa ja rakenteet, jotka ovat harmaina pahimmillaan.” Myös arki voi olla mielivallan ilmentymä. Pohjoisen rikkaiden arki ainakin on.

 

Kansalla ei ole arvostelukykyä. Usein se mitä kutsutaan ”kansaksi” on vain mykkä ja typerä tuhon voima, pahempi kuin yksikään pommikonelaivue.

 

 

Onko olemassa hyvää harmaata?

 

Nyt olisi tilaisuus ryhtyä saarnaamaan kohtuuden ja tyytymisen hyveitä – sitä, kuinka tärkeää on sietää tylsyyttä ja tavallisuutta ja ihmetellä muurahaisia lasten kanssa sen sijaan, että sivelee älypuhelimensa pintaa ja odottaa näkevänsä jotakin mielenkiintoista tai haluaa vain tasalaatuisen ”syötteen” virtaavan vastaanottoelimistään sisään. Sosiaaliseksi mediaksi kutsuttu henkinen sipsiensyönti sisältää kaikki samat ristiriidat kuin vastahakoinen nauttiminen Imaginesta ja Viidennestätoista yöstä. Se turruttaa ja tyydyttää samanaikaisesti. Se on laadullisesti samaa kuin olemassaolon perustylsyys, ainoastaan intensiivisempää. Kuten sormihyrrällä leikkiminen, se on hyvin väkevää harmaata. Se ei ole pakoa tylsyydestä jonnekin toisaalle, vaan tylsyyden kierrosten ja volyymin lisäämistä.

 

Sovinnainen somekriittinen kehotus ”sietää tylsyyttä” olisi vain tyynnyttelevä klisee ja tyhjä yritys kutistaa ongelmamme psykologisiksi, vaikka ne ovat hengellisiä.

 

Sietämättömässä tilanteessa kaikki ”sietäminen” on syntiä.

 

Kyseisestä synnistä puhutaan nykyään ”tolkun” hyveenä. Tolkku on mielivallan toinen nimi. Se on kompromissi, jossa sekä kirkkaat että tummat värit on laimennettu.

 

Harmaus synnyttää ainakin kahdenlaisia hirviöitä. Välinpitämätön haukottelija, jolle planeettamme kohtalo ei merkitse mitään, tuli jo mainituksi. Toinen on väkivaltainen repijä. Norjalainen kirkonpolttohevi on klassinen esimerkki: turvallisessa maassa, jossa kaikilla on lämmin koti, hyvät hampaat ja korkea elinajanodote, radikaali Paha alkaa vastustamattomasti kiinnostaa. Myös kouluampumiset ovat brutaali reaktio tylsyyteen ja tasaisuuteen, ja yhä selvemmältä näyttää, että eurooppalainen islamistinen terrorismi kuuluu samaan joukkoon: nuoret miehet torjuvat ympäröivän epätyydyttävän tavallisuuden ja identifioituvat ”suuriin” uskonnollisiin ja myyttisiin tarinoihin, jotka oikeuttavat minkä tahansa repimisen.

 

”Sietämättömässä tilanteessa kaikki 'sietäminen' on syntiä. Kyseisestä synnistä puhutaan nykyään 'tolkun' hyveenä. Tolkku on mielivallan toinen nimi. Se on kompromissi, jossa sekä kirkkaat että tummat värit on laimennettu.”

 

Haukottelija ja repijä edustavat kahta väärää asennetta: sietämistä ja ratkaisukeskeisyyttä.

 

On kolmaskin vaihtoehto. Se on sietämätön, eikä se ole ratkaisu.

 

Pyhimys-filosofi Edith Stein kirjoitti siitä näin: ”Risti on kaiken sen symboli, mikä on vaikeaa ja raskasta ja ihmisluonnon vastaista, niin että tuntuu siltä kuin kulkisi kohti kuolemaa, kun ottaa sen kantaakseen. Ja tämä taakka Kristuksen opetuslapsen pitää ottaa kantaakseen joka päivä.”

 

Risti on jatkuva muistutus kaikesta siitä mihin ei ole ratkaisua. Se on helppouden, turvallisuuden ja mukavuudenhalun vastakohta – anti-klisee, anti-harmaa, anti-Imagine.

 

Mutta jos ajatellaan, että kaikki harmaa koostuu mustasta ja valkoisesta, niin niistä koostuu myös risti: siinä on sekä musta että valkoinen, sekä pysty- että vaakasuora linja, kaksi äärimmäisyyttä samassa kuvassa. Ne eivät kuitenkaan ole sekoittuneet vaan ikuisessa konfliktissa. Ehkä risti on ”hyvä harmaa”.

 

Ja jos tekee niin kuin Edith Stein käskee ja pitää ristin aina lähellään, saattaa jostain halkeamasta tai leikkauskohdasta tihkua myös se, mitä me todella tarvitsemme: armo.

 

Armoa, toisin kuin Lennonin onnelaa, on hyvin vaikea kuvitella.

 

Mutta itse tässä vaikeudessakin risti on.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kotimaa-kun-taakse-jai/15866452 Kotimaa kun taakse jäi http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 15 Aug 2017 14:00:01 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Harith Raadilla ja Annikki Poijärvellä on 62 vuoden ikäero ja he tulevat eri kulttuureista, mutta heitä yhdistää yhteinen tragedia: kumpikin on joutunut jättämään kotinsa. Millaisen jäljen se on jättänyt?

 

Koti.

 

Sana on lämpöinen ja pehmeä, tuoksuu pullalle ja kesäisille päiville. Lämmölle kylmän talven keskellä, jouluille ja perheille. Omille tavaroille, omalle järjestykselle, omille muistoille.

 

Toki koti voi olla myös ahdistava paikka. Kaikille sana ei ole synonyymi turvalle ja rakkaudelle. Silloinkin koti kuitenkin toimii jonkinlaisena perusasetuksena, johon kaikki myöhemmin tullut vertautuu, niin hyvässä kuin pahassa. Oma koti – sitten kun sen löytää tai perustaa – on joko toisinto tai vastakohta sille, mistä tulee.

 

Meillä kaikilla on koti.

 

Tai ei. Ei aivan kaikilla.

 

Harith Raadilla ja Annikki Poijärvellä on 62 vuoden ikäero, mutta heitä yhdistää yhteinen tragedia.

 

“Hauskaa, että mainitset Kiasman. Se on minulle kuin koti”, aloittaa Harith Raad, 24, kuunneltuaan valokuvaaja Perttu Saksaa, joka esittelee työhuoneellaan Ars Fennica -näyttelyään varten tekemiään vedoksia. Siinä se sana tulee, pyytämättä ja voimakkaana, heti kättelyssä: ”koti”.

 

Jännä ajatus, taidemuseo kotina. Toki se on se, mitä museon huoneissa asuu, josta kodin henki syntyy. Vapaus, mielikuvitus. Näkymät erilaisiin elämäntapoihin ja suuntiin, arvomaailmoihin ja olemisen muotoihin. Kuvataiteilija Annikki Poijärvi, 86, kuuntelee tarkkaavaisena vieressä ja nyökkäilee ajoittain.

 

”Meillä kaikilla on koti. Tai ei. Ei aivan kaikilla.”

 

Keskustelu soljuu kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi. Harith on vieraamme, ja hyväkäytöksinen nuorimies osoittaa kunnioitusta ja kuroo ymmärryksen kuilua puhumalla meidän kieltämme. Oma äidinkieli, arabia, on jäänyt taustalle. Sen tilalle on tullut suomi, jota Harith puhuu hämmästyttävän hyvin ottaen huomioon, että hän on harjoitellut sitä alle puolitoista vuotta.

 

Nämä toisilleen aiemmin tuntemattomat ihmiset ovat tavanneet vain muutamaa minuuttia aiemmin. Tähän he kuitenkin kokoontuvat, lempeästi ja uteliaasti, taiteen ympärille. Keskustelevat käsillä elehtien, ja kuuntelevat pää kallellaan, yrittäen ymmärtää toisiaan sen kautta mikä täyttää huoneen.

 

Taide on pöytä, jonka äärellä murramme leipää. Konkreettisestikin: Perttu on ystävällisesti keittänyt meille tomaattikeiton, jonka lämmin ja vahva maku toimii kodikkaassa pikkukeittiössä lautturina, avaa muistoja ja tunteita. Pöydässä on myös kahvia ja taateleita. Leipä on ruisleipää, valmiiksi palasissa.

 

Sellainen maa on Suomi: leipäkin on puolestamme murrettu.

 

 

Rajojen ylittäjät

 

”Minä maalaan oikeastaan vain itselleni. Minua ei kiinnosta olla esillä taiteeni kautta”, Annikki Poijärvi sanoo. ”En halua olla ihmisten edessä, pällisteltävänä ja ihmeteltävänä.”

 

Poijärven valmistui piirustuksenopettajaksi, ja teki sillä alalla ensimmäisen uransa. 45-vuotiaana hän korjasi kurssia edelleen, ja ilmoittautui Taidekoulu Maahan, josta valmistui taidemaalariksi. On hätkähdyttävää, ettei Poijärvi ole paremmin tunnettu. ”Se on paljolti omaa syytäni. En minä ole halunnut tehdä itsestäni numeroa. Tärkeintä minulle on ollut saada maalata itselleni. Usein ihmetelläänkin ’mikä tämä tämmöinen Poijärvi oikein on’. Olen kieltäytynyt aina esimerkiksi syntymähastatteluista”, Poijärvi jatkaa.

 

Ensisilmäyksellä hänen maalauksistaan tulee mieleen juhlittu kollega Rafael Wardi (s. 1928), mutta siinä missä Wardilla värien tykitys on paikoitellen päällekäyvän intensiivistä, sovittaa Poijärvi väripinnat ja yksittäiset detaljit harmonisesti, kuin tiedostaen paletin koko voiman, bassonuoteista korkeimpiin pieniin ääniin. Poijärven maalaukset muistuttavatkin musiikkia.

 

”Olet aivan oikeassa: minä haluan että maalaus soi!”, Poijärvi innostuu. ”Minä haluan maalata niin kuin lintu laulaa!”

 

”Kirjoitin 13-vuotiaana päiväkirjaani että minusta tulee 'taulumaalari'. Se oli täysin minun oma keksintöni, ei meillä kodissa ollut tältä alalta ennakkotapauksia tai muutenkaan rohkaistu visuaalisten taiteiden pariin. Me olimme muusikkoja. Musiikki oli se juttu meidän perheessämme”, Annikki Poijärvi kertoo.

 

”Minä haluan tehdä taidetta koko maailmalle”, Harith Raad puhuu ja levittää kätensä esimerkiksi. ”Haluan yhdistää, ylittää rajoja, näyttää ihmisille asioita, joita he eivät arjessaan kohtaisi.”

 

Nuoresta iästään huolimatta Raad tuntuu eläneen monta elämää ja tehneen monta uraa: dokumentaristi, TV-juontaja, sotavalokuvaaja, näyttelijä. Suomessa hän valmistelee parhaillaan marraskuussa Kansallisteatterissa ensi-iltansa saavaa dokumentaarista teatteriesitystä Toinen koti ja on tutkijana Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cuporessa.

 

Kotimaassaan Irakissa Raad oli TV-juontaja, joka teki nuorisolle suunnattua makasiiniohjelmaa Abnbarin paikallistelevisiossa, samannimisellä kanavalla. Anbar on provinssi Irakin länsiosissa, lähellä Syyrian rajaa. Irakin sotien aikana se on ollut esillä lähinnä Fallujah-kaupungin vuoksi. Kaupunki sijaitsee provinssin kaakkoisosassa, lähellä Bagdadia. Isis valtasi provinssin vuonna 2014 ja lähes kolmannes sen asukkaista, noin 600 000 ihmistä, on lähtenyt evakkoon.

 

”Viimeinen niitti oli hänen parhaan ystävänsä ja kollegansa kuolema.”

 

”Minulla oli se ohjelma ja halusin sen kautta ravistella nuoria ihmisiä ymmärtämään, että juuri meidän nuorten pitäisi unohtaa menneet erimielisyydet ja jälleenrakentaa maamme hyvän kautta, ei keskinäisten kahinoiden ja kaunojen pohjalle. Pitää nähdä ne epäkohdat, joita yhteiskunnassamme on ja pyrkiä muuttamaan niitä”, Raad taustoittaa.

 

”Vallankumous?”, kysyn.

 

”No jaa, tavallaan – mutta ilman aseita, ehdottomasti!”

 

Raadin mukaan Irakissa on yksi ongelma, jonka ympärille koko vyyhti rakentuu: öljy. Musta kulta houkuttaa jos jonkinlaista yhteiskunnallista toimijaa ja valuu kaikkialle valtion rakenteisiin, aina korruptoituneista virkamiehistä puolisotilaalisiin rikollisjengeihin, joiden keskinäiset monimutkaiset kahinat aiheuttavat kitkaa, minkä takia Irakin ruutitynnyri räjähtelee jatkuvasti.

 

Perusjännite Irakissa on kuitenkin sama kuin muuallakin Lähi-Idässä: sunnien ja shiiojen välillä.

 

”Mitä suositummaksi ohjelmani tuli, niin sitä epäsuositumpi olin tietyissä piireissä. Yhtenä päivänä ilman varoitusta minut kidnapattiin ja vietiin kaupungin laitamille, missä minut hakattiin henkihieveriin”, Harith Raad sanoo.

 

”Mutta se on minun kohdallani myös poliittista. Isälläni oli hyvä virka Saddamin aikaan, ja ihmiset muistavat sen. Siihen sekoittuu kateutta ja kaunaa. Sodan jälkeen isäni ja veljeni perustivat sähköliikkeen, koska ei ollut mitään paluuta aiempaan elämään.”

 

”Nämä kaikki kun laskee yhteen, niin mitä suositummaksi ohjelmani tuli, niin sitä epäsuositumpi olin tietyissä piireissä. Yhtenä päivänä ilman varoitusta minut kidnapattiin ja vietiin kaupungin laitamille, missä minut hakattiin henkihieveriin. Esimerkiksi nenäni oli monta vuotta täysin vinossa tänne vasemmalle, kunnes se korjattiin viime vuonna Hämeenlinnassa. En voinut hengittää kunnolla sen kautta”, Raad kertoo ja painaa nenäänsä vasemmalle näyttääkseen vamman.

 

Viimeinen niitti oli hänen parhaan ystävänsä ja kollegansa kuolema.

 

”Hänet tapettiin. Olimme menossa tekemään dokumenttia sodasta Syyrian puolelle, ja kun hän lähti aamulla liikkeelle, auto räjähti. Minulla kävi uskomaton tuuri etten ollut autossa mukana, vaikka minun piti olla: pommi oli minun istuimeni alla. Se oli tarkoitettu minulle.”

 

Tapauksen jälkeen isä pakotti Raadin ja tämän veljen lähtemään kotimaasta.

 

 

Koti elää kuvissa

 

”Minä olin kahdeksanvuotias, kun me jouduimme lähtemään”, Poijärvi aloittaa.

 

Poijärvi on syntyjään Viipurista. Lisäksi perheellä oli kesähuvila Terijoella. Molemmat jäivät sodan jalkoihin.

 

”Toki meillä oli helpompaa: puhuimme kieltä, vanhemmillani oli työpaikat selvillä jo välirauhan aikana Helsingissä, ja oli paikkakin minne mennä, äidin kotitila Iittalan Kalvolassa, mitä enoni hallinnoi. Koska sinne oli viikkoa aiemmin evakuoitu monilukuinen Ravantin perhe Sortavalan ja Laatokan pohjoispuolelta, teki isäni päätöksen että minut ja sisareni lähetettiin sotalapsina Ruotsiin talvisodan ajaksi. Enolassa oli jo ahdasta omasta takaa, siellä oli kahdeksan lasta.”

 

Upseeri-eno kävi sodan aikana Terijoen kesähuvilan pihassa. Mitään ei ollut jäljellä, pelkkää tuhkaa

 

Sekä Annikki että Harith ovat joutuneet jättämään kotinsa. Nyt heidän kotinsa on Suomessa.

 

Poijärvi kaivaa laukustaan sanalla ”Terijoki” merkityn värikkään kansion, jonka sisällä on viitseliäästi ja rakkaudella parille arkille sommiteltuja mustavalkoisia kuvia hirsisestä huvilasta, ulkoa ja sisältä. Talo on komea, jykevä ja ikuisen oloinen. Katselemme kuvia hiljaisuuden vallitessa. Raad nyökkäilee hiljaa. Rohkaistun kysymään: ”Ovatko nämä kuvat portteja, joiden kautta voit yhä astua noihin huoneisiin?”

 

”Ehdottomasti!”, Poijärvi huudahtaa. ”Esimerkiksi tuon gobeliinin tunnun muistan yhä sormenpäissäni. Tai tämän tapetin, joka oli pellavakangasta, samanlaista kuin mille maalari joskus pohjustaa taulun. Sitä ei voi unohtaa miltä auringon lämmittämä oman rannan hiekka tuntui lapsen varpaiden alla”, hän elehtii, antaen yksityiskohtien viedä mukanaan.

 

Olemme hetken hiljaa. Raad rikkoo hiljaisuuden.

 

”Meillä oli koti Bagdadissa, jonne olimme ostaneet kaikki huonekalut ja sisustaneet sen. Sitten tuli sota, ja jouduimme pois kotoa ja huonekalumme ja tavaramme varastettiin. Pienen osan saimme vietyä mukanamme kun muutimme Anbariin, mutta sitten sota tuli sinnekin, ja kotimme tyhjennettiin. Muutimme Syyrian puolelle Damaskokseen, ja – sota tuli sinnekin, ja jouduimme taas muuttamaan.”

 

”Minulla ei ole mitään jäljellä. Ei yhtään valokuvaa, ei yhtään esinettä.”

 

 

Miltä näyttää apua tarvitseva?

 

Pari vuotta sitten itseään “isänmaallisiksi” ja “maahanmuuttokriitikoiksi” nimittävät ihmiset puhuivat “iPhone-miehistä”.

 

“iPhone tai Samsung, aivan sama. Se on väline jolla pidämme yhteyttä kotiin. Puhun Facebookin ja videoiden kautta perheelleni melkein päivittäin”, Raad tarttuu aiheeseen.

 

Katsoessani Harith Raadia mietin, mitä tämä isänmaan puolustajien nurkkakuntainen joukko miettisi tästä nuoresta miehestä. Hiukset on kauniisti ja huolitellusti leikattu ja kammattu (kyllä, taitaa geeliäkin olla) ja kello on näyttävä ja iso. Sen verran Raad on integroitunut jo Suomeen, että päällään hänellä on rennosti housujen ulkopuolella roikkuva ruutupaita. Vaatteet ovat kuitenkin siistit ja huolitellut.

 

”Katsoessani Harith Raadia mietin, mitä tämä isänmaan puolustajien nurkkakuntainen joukko miettisi tästä nuoresta miehestä.”

 

Maahanmuuttokriitikot varmaan heristäisivät sormea. Aivan kuin pakolaisuuteen pitäisi autenttisimmillaan sisältyä resuiset vaatteet ja tyhjät taskut. Ihmisen pitäisi varmaan kaiken lisäksi haistakin epätoivolta. Suun pitäisi kenties olla auki, hieman kyyneleitä likaisilla poskilla ja käden ojennettuna almuja varten, ja mieluiten henkilön pitäisi vielä olla polvistuneena maahan. Siltä kai näyttää apua tarvitseva.

 

Ja toisaalta, jos nyt lähtisit kotoasi, etkö pukeutuisi matkaa varten parhaimpiin ja uusimpiin vaatteisiisi? Etkö kävelisi pystypäin, vaikka vatsa olisi tyhjä; yrittäisi hymyillä ja olla kohtelias, ihan kunnioituksesta muita ja itseäsi kohtaan? Etkö ottaisi mukaasi laitteen, jonka kautta voit puhua kotiin, tai lähettää sähköpostia, tai etsiä tietoa – ja mikä tärkeintä – kuljettaa satojakin kuvia kodista ja rakkaimmista ihmisistä?

 

Sillä mitä muuta iPhone on kuin moderni versio peltisestä purkista tai tarkoin varjellusta kansiosta, jossa omat sotiemme pakolaiset ja evakot kuljettivat ja kuljettavat yhä kulmilta nuhjaantuneita valokuviaan, muistoja ihmisistä ja paikoista jota ei enää ole.

 

Kun meiltä viedään kaikki, ovat nämä ne viimeiset asiat, joista pidämme kiinni.

 

 

Kuoleman matka

 

”Itsetunto on itseasiassa se viimeinen asia. Senkin voi vielä viedä.”

 

”Kun olimme vastaanottokeskuksessa Hämeenlinnassa, meille opetettiin miten ikkunoita avataan tai miten vessapaperia käytetään. Jotenkin tuntuu, että jos tulee sieltä päin maailmaa [Harith heiluttaa kättään ja osoittaa taakseen, alaviistoon] niin on automaattisesti jotenkin sivistymätön ja ihan eläimen tasolla. Se oli aika loukkaavaa, muistan miten pahalta se tuntui.”

 

”Emme me sellaista kaipaa! Itse haluan tietää, milloin Suomi on ollut Venäjän vallan alla, ja milloin taas Ruotsin, ja tämmöisiä asioita. Ne opettavat ymmärtämään tätä maata paljon paremmin kuin joku vessapaperilla harjoittelu”, Raad sanoo tuohtuneena.

 

Niin, Suomikin on sotien ja valloittajien talloma maakaistale kahden maailman välissä, hieman kuten Syyria ja Irak. Kun katsoo kartalta, näyttää Turkki miltei Karjalan kannakselta: vettä on molemmin puolin, ja ylä- ja alapuolella kaksi aivan erilaista maailmaa. Musta meri kuin Laatokka, Välimeri kuin Suomenlahti.

 

”Salakuljettajat sanoivat, että suunnatkaa tuota sinistä valoa kohti, siellä on Kreikka. Kun pääsimme sinisen valon luo, oli se pelkkä poiju meressä.”

 

Kuten Poijärven ja sisarensa matkustaessa Tornion ja Haaparanna kautta veden yli Ruotsiin, vei Raadin ja tämän veljen matka niin ikään veden yli.

 

”Me tulimme juuri niillä veneillä, mitä uutisissa näkyy. Salakuljettajat jättivät meidät tuuliajolle ja lähtivät itse pois. Sanoivat, että suunnatkaa tuota sinistä valoa kohti, siellä on Kreikka. Kun pääsimme sinisen valon luo, oli se pelkkä poiju meressä. Se oli aivan kamalaa. Kutsun sitä ’Kuoleman matkaksi’. Selvisimme kuitenkin veljeni kanssa hengissä.”

 

Raadin matka kulki Irakista Syyrian, Turkin, Kreikan, Makedonian, Serbian, Kroatian, Unkarin, Itävallan, Saksan ja pohjois-Ruotsin kautta Suomeen. Hän päätyi kieliä puhuvana tulkkaamaan koko matkan ajan pakolaisten, viranomaisten ja salakuljettajien välillä, ja näki omakohtaisesti ihmisten hädän.

 

”Kun on menettänyt jotain niin suurta, eivät pikkuasiat enää paljon hetkauta”, Annikki Poijärvi sanoo.

 

Yllättäen Poijärvi nojaa Raadin puoleen ja kysyy, onko tämä kohdannut Suomessa rasismia.

 

Raad katsoo Poijärveä hetken.

 

”En. Tai no, kerran, ehkä. Hyvinkäällä yksi humalainen tuli heristämään nyrkkiä. Eihän se mukavalta tunnu, mutta minä haluan aina ajatella positiivisesti, ja yritän ymmärtää. Ehkä tuolla ihmisellä on huono päivä, tai häntä on kohdeltu huonosti. Yritän hymyillä ja olla huomioimatta tuollaista käytöstä tai ilmapiiriä. Se on minun tapani.”

 

Poijärvi kuuntelee ja vastaa omaan kysymykseensä.

 

”Sitä ei koskaan suoranaisesti sanottu, mutta erilaisuuden minä olen kyllä vaistonnut. Minäkään en varsinaisesti muista kuin sen, että kun sitten teini-iässä alkoi olla näitä poikakaveriehdokkaita akatemiassa, ihastuin pariin viulistipoikaan ja päädyin sitten heidän kotiinsa pyydettynä säestämään heitä, suhtautuivat poikkeuksetta aina poikien äidit minuun kriittisesti. Ne olivat sellaisia prominentteja kultturikoteja, joissa oli akateemikoita ja kaikenlaisia professoreita. En tässä nyt ala nimiä luettelemaan, kun Suomessa on kuitenkin niin pienet piirit. Siellä sain tuntea, ettei heidän poikiaan mikään 'karjalaistyttö' tule viemään”, Poijärvi kertoo äänenpainoin, jotka ovat jossain vakavoituneen ja huvittuneen välissä.

 

 

Ensimmäinen asia, jonka kodista muistat

 

Taiteilija ja dokumentaristi.

 

Jotenkin nämä ammatitkin tuntuvat merkityksellisiltä. Toinen jäsentää maailmaa luomalla sen uudestaan, toinen näyttämällä sen sellaisena kuin se todellisuudessa on.

 

Toinen ammatti on olemassa vanhassa kotimaassa, toinen syntyy uudessa. Kauniit muistot, estetisoitu maailma. Kylmät tosiasiat tosiasioiden takana, ihmisten motiivit ja unelmat. Vaan kumpi on realismia ja kumpi haavekuvaa? Kumpi kuvaa maailmaamme tarkemmin?

 

Päätän kysyä kysymyksen, jonka olen ajatellut haastattelun keskipisteeksi: Mikä on ensimmäinen asia, jonka muistat kodista?

 

Vaikka sotapakolaisuus yhdistää kahta haastateltavaa pöydän eri puolin, on Harithin haava vielä tuore.

 

”Sekin liittyy musiikkiin. Minun isäni oli siitä harvinainen suomalaismies, että vaikka olikin maalaistalon poika Vironlahdelta, niin päästyään opiskelemaan opettajaksi Viipurissa, hän kirjautui myös samalla opisekelemaan musiikkia ja lauloi aarioita. Hän rakasti aarioita. Ensimmäinen muistoni on, että isä lauloi italiankielistä aariaa – olisikohan kenties ollut sama Traviatan aaria minkä hän sitten myöhemmin lauloi minun ja mieheni häissä? – ja minä pienenä tyttönä istuin pöydän alla, ja muistan itkeneeni onnen kyyneleitä, kun se kuulosti niin ihanalta”, Poijärvi aloittaa.

 

Käännymme Harithin puoleen.

 

”Minä muistan perheeni. Se on minulle koti. Isäni, äitini, sisareni. Heidän luonaan on koti. Olemme muuttaneet niin monta kertaa, että lapsuudenkotini on vain kaukaisia ja hämäriä muistikuvia, mutta nämä ihmiset muistan selvästi ja kirkkaasti. He ovat koti, ja minä tulen surulliseksi kun ajattelenkin sitä, sillä minulla on ikävä sinne. Isäni, hän on valtavan hieno mies, ja minulle tavattoman rakas...”

 

Harithin ääni särkyy. Huomaan kavahtavani. Olemme vaivihkaa tulleet jonnekin aika yksityiselle alueelle. Vaikka sotapakolaisuus yhdistää kahta haastateltavaa pöydän eri puolin, on Harithin haava vielä niin tuore, että mekin tunnemme sen.

 

 

Jaettu kokemus

 

Aiemmin päivällä matkalla haastatteluun autoradiossa on odottamatta helähtänyt soimaan Jukka Kuoppamäen laulu Sininen ja valkoinen. Huomaan kuuntelevani sanoja hieman eri vinkkelistä, pohdittuani aamupäivän Annikkia ja Harithia. Jopa Kuoppamäen kuluneet ja banaalit sanat tuntuvat merkityksellisiltä ja sopivilta.

 

Kotimaa kun taakse jäi, mietin hiljaa mielessäin,

Mitä siitä kertoisin, kysyjille vastaisin.

Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?

Vai sen kaiken rikkauden?

 

Aihe on ikuinen, aina poplauluista ooppera-aarioihin. Epäilys ja haikeus, pelko tulevasta ja huoli menneestä ja jälkeen jääneistä. Ajaessani muistan hätkähtäen edellisenä päivä sattumalta lukeneeni itkuvirren, joka tuntuu omalla koruttomalla tavallaan sopivan tähän yhteyteen.

 

”Kiitositku hyvään maahan pääsystä”  löytyy SKS:n julkaisemasta, Aili Nenolan toimittamasta kirjasta Inkerin itkuvirret (SKS, 2002), ja se on kerätty Soikkolan kylästä Lokalta, jatkosodan aikana vuonna 1944 ja sen on laulanut 1890-luvulla syntynyt Anni Agafona.

 

Kun meit veeritettiin omist maist

tootin yli vessien pitkien matkojen maast,

piti kaik unohtaa omat paikat, lakata omat hyvveet.

Pittää olla surul kaik.

Tultiin omast majoist kaik matkojen pääl.

 

A ku nyt oikaeli ollovo Loojoi

meiät paremmalle elolle,

ei hoolinut aina surrua tuntomaa,

ku meillä oli nämät kaks vootta suurta surruua,

söötiin metsässä sammaleet kaiket.

Nyt möö jo päästiin eloon paremmalle

ja murehtamast poist.

Suuret kiitokset valtijan isännille

muissettiin meiät toojaa parempaa paikkoja.

 

 

We were taken from our own country

brought over the waters long journeys away.

We had to forget all our own places, leave all the good things.

We had to live in sorrow.

We had to come from our own houses, journeys away.

 

But now the good Creator

has guided us to a better life.

He did not want us to be in sorrow, forever

as we had these two years of great sorrow

we ate the moss in the woods.

Now we have reached a better life

away from the sorrows.

Great thanks to our ruling masters

for taking us to a better place.

 

Luen runon haastateltaville haastattelun päätteeksi, alkuperäisversion Annikille, ja käännöksen Harithille. Annikki nyökkäilee ymmärtävästi. Tässä ei hänelle varsinaisesti ole mitään uutta, kyllä karjalainen tietää miten rikas ja humaani perimänsä on.

 

Harith vuorostaan pyörittelee päätään, hämmästelee vanhaa itkuvirttä sadan vuoden päästä, joka kuitenkin on kuvannut hänen kokemuksensa prikulleen, jopa merimatkaa ja kahden vuoden surua myöden, ja sanoo viimein: ”Huh... Voinko ottaa siitä valokuvan?”, ja kaivaa taskustaan älypuhelimen.

 

En muista tarkistaa, oliko kyseessä iPhone.

 

 

Musiikki, kuvataide ja monet muut kulttuurimuodot yhdistävät kansallisuudesta riippumatta. Lukuisat järjestöt ja yhdistykset saavatkin Veikkauksen pelituotoista tukea projekteihin, joilla autetaan maahanmuuttajien kotoutumista kulttuuritoiminnan avulla. Sosiaali- ja terveysalan järjestöt tarjoavat monenlaista kaikille avointa toimintaa: vertaistukea, neuvontaa, matalan kynnyksen toimintaa sekä ystävä- ja mentoritoimintaa. Järjestötyössä tuetaan kotoutumista esimerkiksi keskusteluryhmillä, jotka edistävät suomen kielen käyttämistä arkielämässä.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/yhdessa/15819014 Yhdessä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 10 Aug 2017 17:35:38 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kokkolalainen Outi Airola on luonut pihapiiristään paikan, jossa ihmiset kohtaavat, jottei heidän tarvitse törmätä. Heidän yhteisönsä on todistanut, että luja tahto siirtää vaikka hirsitalon.

 

Tämän syvemmälle pussinperälle ei pääse. Kokkolan keskustasta on tultu seitsemän kilometriä. Edessä on puomi ja sen takana satama. Vasemmalle verkkoaidan vierustaa johtaa tie, jonka varsi on pysäköity täyteen autoja. Pihatien pielessä on Ykspihlajan kesäteatterin lipunmyyntikoju. Puuportin poikkilautaan on maalattu punaisilla tolppakirjaimilla teksti: ”Kahvila Saha”. Portin läpi pilkottaa lahdenpoukama ja tulvii puheensorina.

 

Entisen sahakonttorin pihapiirissä pellavapäinen poika kuopii lapiolla santaa polkuveneen kupeessa, kaksi koiraa kirmaavat hippasilla, naureskelevat pöytäseurueet kallistelevat terassijuomiaan.

 

”Ottaako Salaminen kalajaa?” ravintolatyöntekijä huikkaa tiskin takaa. Täällä asiakkaat tunnetaan nimeltä – ja ellei tunneta, pian tutustutaan. Salminen ei tällä kertaa ota kaljaa vaan toisen sortin virvokkeen.

 

Esiintymislava muistuttaa talkoovoimin järjestetystä kulttuuriviikosta. Kahvila Sahan kupeessa esiintyi ja paikasta lumoutui muun muassa Tiisu-yhtye.

 

Nurmella seisoo iso esiintymislava. Se on vielä purkamatta talkoovoimin järjestetyn Ykspihlajan Kulttuuriviikon jäljiltä. Konserttien lisäksi ohjelmassa oli muun muassa saunasuunnistusta pitkin naapuruston pihoja, mummograffitien maalausta, Risto Vuorimiehen valokuvanäyttely ja romanitanssit. Asukasyhdistys vuokrasi lättähattujunan, jolla väki pääsi Kokkolan keskustasta satamarataa pitkin Ykspihlajan perälle.

 

Pian talon emäntä saapuu tiluksilleen. Outi Airola, 57, on paitsi Kahvila Sahan omistaja myös Ykspihlajan asukasyhdistyksen puheenjohtaja. Sekä Kokkola-lehden päätoimittaja. Kaikilla tuntuu olevan hänelle asiaa, ja hänellä tuntuu olevan kaikille aikaa. Tietysti vieraita varten lämmitetään puusauna, vaikka tavallisesti se lämpiää vain tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. 


 

Saunan vilpolan vieraskirjassa on kiitokset Tiisu-yhtyeeltä. Seinällä on Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin keikkajuliste. Lauteille kipuaa kolme kundia, jotka ovat Kokkolassa rakentamassa betonista skeittiparkkia. He kyselivät akuuttia majapaikkaa, ja skeittipiireistä tuttu Airolan poika Aaro vinkkasi kotitalostaan, jossa voisi kenties viettää muutaman yön. Urakka on kestänyt tähän mennessä kuusi viikkoa. He majailevat edelleen Airolan yläkerrassa.

 

Täällä on viihtynyt myös keikkareissuilta toipuvia muusikoita ja ties keitä kulkureita. Siksi ei yllätä, kun talon emäntä esittää muitta mutkitta kysymyksen: ”Onko teillä yöpaikkaa? Alakerrassa on kyllä tyhjä huone. Jos kelpaa.”


 

 

Kun kohtaa, ei törmää

 

Teräskouraisia tehdasduunareita, karskeja satamajätkiä, viinatrokareita, prostituoituja, romaneja. Köyhyyttä, rikoksia ja väkivaltaa. Takavuosina Ykspihlaja, sataman kupeeseen ja tehtaiden piippujen katveeseen noussut kaupunginosa oli täynnä ihmisiä, jotka olivat joko hakeutuneet omalakiseen maailmaansa tai sullottu sinne.

 

Suuri maaltamuuttoaalto huuhtoi 1960-luvun alussa Airolan perheen ja kolmivuotiaan Outin Kalajoelta Ykspihlajaan. Maaseutu autioitui, mutta satama sekä Outokummun ja Rikkihappo Oy:n tehtaat tarjosivat työpaikkoja. Ykspihlajaan muutti paljon muitakin nuoria perheitä pienine lapsineen. Koska työläisperheillä ei ollut varaa omiin taloihin, kaikki asuivat vuokralla. Yksi perhe yhdessä huoneessa. Airolan perheen kortteeri oli kivenheiton päässä nykyisestä Kahvila Sahasta.

 

Talon vintillä majaili satamaan töihin tulleita komennusmiehiä. Pihassa oli sauna, jossa kävi kaikenkirjavaa väkeä. Sinne Airolan lapsetkin kipittivät joukon jatkeena. Naapurissa oli työväentalo, jonka ovet olivat aina lapsillekin avoimet.

 

”Siellä harjoitteli aina soittokunta tai urheiluseura. Me vain mentiin niihin kaikkiin mukaan. Mäkin olin ties missä voimistelu- ja lauluryhmissä. Olihan se tietysti poliittisesti värittynyttä, kun tämä oli ihan tulipunaista aluetta, mutta lapsen mieleen niistä työväenliikkeen ja pioneerileirien lauseista jäivät lähinnä sellaiset sanat kuin rauha ja ystävyys.”

 

 

Kahvila Sahan saunassa ihmiset kohtaavat toisensa kirjaimellisesti paljaimmillaan ja puhtaimmillaan. Puulämmitteinen sauna pannaan tulille kolmesti viikossa. Kylän klapikauppiaat ovat tyytyväisiä, sillä halkoja palaa mottikaupalla.

 

Vähitellen Airolan vanhemmat vaurastuivat ja rakensivat palkkatuloillaan uuden omakotitalon kauemmas satamasta. Outi ei koskaan tuntenut sitä kodikseen. Hän haikaili takaisin sataman kupeeseen. Viiden vuosikymmenen jälkeen Airolan vintillä majailee taas komennustyöläisiä. Satamajätkien sijaan he ovat skeittiparkin rakentajia. Saunassa käy edelleen kaikenkirjavaa väkeä, ja samoille lauteille istutaan sosiaaliluokkaan katsomatta. Tänä kesänä Airola on oppinut uuden moton: elleivät ihmiset kohtaa, he törmäävät.

 

”Jos joku kokee pelkoa vaikkapa romaniväestöä kohtaan, totta kai hänelle on korkea kynnys mennä heidän kanssaan yhdessä pieneen saunaan. Joskus siinä on tullut pieniä törmäämisiä, kun heillä oli tapana laulaa siellä ja puhua kovaan ääneen.”

 

Sekin kriisi oli helppo ratkaista. ”Sanoin romaneille, että älkää laulako ja olkaa vähän hiljempaa. Sitten sanoin muille, että jutelkaa nyt tekin vähän enemmän. Pienellä keskustelulla näistä päästään kyllä yli. Otetaan toiset huomioon ja ymmärretään, että me ollaan erilaisia, mutta ei olla toinen toistaan huonompia.”

 

Tälläkin oivalluksensa on taustansa. Teininä Airola joutui todistamaan, että aina törmääminen ei ole onnettomuus. Joskus se voi olla ainoa tapa näyttää olevansa olemassa.

 

 


Päähänpotkitut

 


Pihlajan jengi. Sanoilla on Kokkolassa yhä pahamaineinen kaiku. Ne ovat antaneet nimen myös 70-luvun nuorisorähinöistä kertovalle kesäteatteriesitykselle, joka pyörii parhaillaan Ykspihlajassa täysille katsomoille. Airolan mukaan hänen vuotta vanhempi isoveljensä oli porukan johtohahmo. Veljensä imussa hän päätyi 12–13-vuotiaana itsekin jengiin.


 

”Kukaan meistä ei pärjännyt koulussa, jos sinne edes meni. Meitä syljettiin ja haukuttiin ryssiksi. Me saatiin niin paljon turpiin kaikessa, että me haluttiin antaa takaisin.”

Teini-iän kynnyksellä Airola oli itsekin alkanut tajuta, etteivät ulkopuoliset katsoneet ”Pihlajan” asukkaita suopein silmin. Kaupunkiin yläkoulussa ennakkoluulot löivät heti vasten kasvoja. ”Olin koulussa kiltti tyttö, mutta sain koko ajan kärsiä. Jouduin jälki-istuntoon tupakanpoltosta, vaikken koskaan polttanut. Vaikka olin hirveän hyvä voimistelija, en koskaan päässyt esiintymään mihinkään. Koin kauheana vääryytenä, että joku toinen pääsi nostelemaan jalkojaan, vaikkei osannut mitään.”

 

Valokuva Outi Airolan jääkaapin ovessa muistuttaa Ykspihlajan menneisyydestä ja 1960-luvun lapsuusvuosista.

 

Kokkolan ja Ykspihlajan ihmiset eivät olleet vuosikausiin halunneet kohdata toisiaan. Siksi törmäys oli väistämätön. Pihlajan jengi päätti, että hyökkäys on paras puolustus. Joku tilasi postimyynnistä Yhdysvaltojen armeijan taisteluoppaan. Noin kymmenen hengen porukka valtasi työväentalon painikämpän ja alkoi opetella rapakontakaisia potkutekniikoita. Lopulta vedettiin taistelumielen kohottamiseksi päät täyteen viinaa, otettiin mukaan kättäpidempää, sullouduttiin Volvo Amazoniin ja lähdettiin kaupungille. Outi hyppäsi rattiin. Vaikka hän oli selkeästi alaikäinen, poliisit eivät koskaan pysäyttäneet. Airolan tulkinnan mukaan poliisit ajattelivat, että on turvallisinta antaa tytön ajaa, kun kaikki muut ovat kuitenkin päissään.

 

Kun pojat pieksivät uhrejaan, Outi odotti aina autossa. Ulkoisesti hän oli ”kova kimuli” nahkatakkeineen ja lyhyiksi kynittyine hiuksineen. Kuoren alla piileskeli kuitenkin kiltti tunnollinen tyttö. Kun jengi murtautui mökkiin, hän vaati, että ikkunat irrotetaan eikä niitä rikota. Mökkimurron jälkeen hän myös aina siivosi lähtiessä.

 

”Kun pojat pieksivät uhrejaan, Outi odotti aina autossa.”

 

Jengin reviiri laajeni Kokkolasta Himangalle, Lappajärvelle ja Toholammille asti. Teatterinäytelmän ohjaaja Pauli Poranen oli itsekin mukana jengissä. Hänen mukaansa he vain valtasivat elintilaa itselleen vastaiskuksi sille, että heidät oli aina sullottu syrjään. Näytelmä haluttiin tehdä juuri nyt, koska ohjaaja Poranen näki 70-luvun tapahtumissa selkeitä yhtymäkohtia nykyhetkeen.


 

”Ihmisten pitäisi tajuta, ettei väkivallalle saa luoda kasvualustaa. Se syntyy tilanteessa, kun jotakin joukkoa ruvetaan sulkemaan ulkopuolelle. Silloin väkivalta nousee ainoaksi vaikutuskeinoksi”, Airola sanoo.

 

Näytelmässä väkivalta kärjistyy lopulta sivullisen kuolemaan. Vaikka käsikirjoitus on fiktiivinen, Airola muistelee, että jollekulle jengiläiselle luettiin lopulta kuolemantuottamussyyte. Se ei hänen mukaansa ollut kuitenkaan lopullinen syy jengin hiipumiseen. Näyttämisenhalu sai terveemmän kanavan.

 

”Kun jengiläiset harjoittelivat työväentalolla niitä potkujaan, Työväen Näyttämön puheenjohtaja tuli hakemaan heidät, että nyt pojat tulette tänne. Muutaman pojan hän saikin teatteriharjoituksiin. Isoveljeni hän patisti teatterikorkean pääsykokeisiin. Antoi jopa avaimen Helsingin-kämppäänsä, että nyt menet.”

 

Airolan isoveli pääsi Teatterikorkeakouluun ensiyrittämällä. Jo lukion käymistä pidettiin Ykspihlajassa porvarien hapatuksena. Airola piti päänsä, meni lukioon ja maksoi koulunkäyntinsä itse. Kapinahenki duunariyhteisöä kohtaan vei hänet lopulta Turun yliopistoon lukemaan roomalaista ja kreikkalaista kirjallisuutta sun muita humanistisia aineita. Airola otti Ykspihlajaan myös fyysistä etäisyyttä. Hän paiski ruotsinlaivoilla ja norjalaisella kalatehtaalla hommia, joista tienatuilla rahoilla saattoi matkustella ympäri maailmaa. 

Seikkailukausi katkesi 23-vuotiaana, kun Airola sai ensimmäisen tyttärensä. Jostakin piti löytää turvattu työpaikka. Ykspihlajan työväentalolla oli auki talonmiehen pesti. Airola palasi kotikonnuilleen vuonna 1983, mutta paikka ei ollut entisensä.

 

Outi Airola otti elämäntehtäväkseen rakentaa Ykspihlajasta paremman maailman. Hänelle se ei tarkoita idealismia vaan konkreettista työtä.

 

”Järkytyin, miten kuollutta täällä oli niiden 70-luvun aktiivivuosien jälkeen. Työväentalo oli hiljentynyt, ja koko alue tuntui elämästä vieraantuneelta. Samalla mun silmäni olivat auenneet niin, että näin ympärilläni hirveästi näköalattomuutta ja toivottomuutta.”

 

Vanha sahakonttori tuli myyntiin, ja sattumien summana Airolan perhe onnistui ostamaan sen itselleen. Nykyisen kahvilan paikalla piharakennuksessa eleli sikoja, kanoja ja hevosia. Lampaat kuljeskelivat irrallaan ulkona. Pihasta tuli epävirallinen kotieläinpuisto.

 

Ahdistavat ihmiskohtalot pyörivät silti päässä ja valvottivat öisin. Sataman aidan taakse oli jäänyt ränsistymään tyhjillään olevia taloja. Kaikkialla näkyi joutilaita ihmisiä, jotka olivat ajautumassa yhä kauemmas yhteiskunnasta. Syrjäytyminen alkoi periytyä sukupolvelta toiselle.

 

Airola päätti rakentaa rakkaista kotikulmista vähän paremman maailman.

 

 

Joutomaalta takaisin kylään

 

Sataman puomi aukeaa Airolan avainkortilla. Puikkelehdimme autolla kalkkikasojen, romutusta odottavien kauhakuormaajien ja varastomakasiinien lomasta. Edessä nousee hilseilevä puutalo, joka näyttää jollain lailla vajavaiselta. Airola kertoo syyn. Talosta on jo purettu verannat pois. Seuraavaksi sen seiniin lyödään ristikkotuet. Lopulta koko valtava rakennus nostetaan ilmaan ja kuljetetaan joutomaalta takaisin ihmisten ilmoille remontoitavaksi uuteen uskoon.

 

Vastaavanlaisia hirsitaloja on asukasyhdistyksen kylkeen perustetun osuuskunnan voimin siirretty kaikkiaan kolme. Niitä on myös on välitetty eteenpäin yksityisten kunnostettavaksi.

 

Ensimmäinen projekti oli vuonna 1796 rakennetun vanhan satamakonttorin siirtäminen. Toimettomaksi jäänyt talo lunastettiin kaupungilta nimelliseen kahden euron hintaan. Siitä oli tarkoitus tehdä ykspihlajalaisille lapsille päiväkoti. Asukasyhdistyksen kylkeen perustettu osuuskunta Yxpila pestasi töihin koevapaudessa olevia vankeja, inkerinsuomalaisia, pitkäaikaistyöttömiä, alkoholisteja, mielenterveyskuntoutujia ja muita vaikeasti työllistettäviksi luokiteltuja ihmisiä. Projekti sai ankaraa arvostelua. Ei tuollainen porukka saisi taloa ikinä valmiiksi.

 

”Toisin kävi. Siellä se talo seisoo.”

 

Syksyllä 2008 päiväkoti aloitti toimintansa. Nykyisin se on koko kaupunginosan ylpeys. Rakentajista ”iso osa” on Airolan mukaan päässyt kiinni työelämään. Nyt hän pääsee lempiaiheeseensa. Yhteiskunnan silmissä ihminen on joko työkykyinen tai työkyvytön. Tukiverkosto ei tunne mitään mallia heille, jotka ovat vuorotellen molempia. 

Airolan mukaan heillä on ollut rakennustyöläisinä tunnollisia duunareita, joilla on ollut kuitenkin taipumusta tuurijuoppouteen. Heitä ei ole silti jätetty kotisohvalle vajoamaan syvemmälle alkoholismiin. Jos selvä kausi katkeaa, asia otetaan puheeksi ja sovitaan jatkosta.

 

Sataman aitojen taakse vangiksi jäänyt yli satavuotias hirsitalo odottaa siirtämistä joutomaalta ihmisten ilmoille.

 

”Mikä on arvio, kauanko ryyppäät? Palaat kolmen viikon päästä töihin? Okei. Jos sopimus pitää, palkasta ei vähennetä mitään, mutta teet kaikki tunnit takaisin. Selvin päin he ovat halunneet hyvittää kaiken ja olleet mahtavia työntekijöitä. Sitä reittiä moni on lopulta raitistunut kokonaan. He ovat voineet saada itsetuntonsa takaisin ja näyttää lapsilleen, että isä on rakentanut tuon talon.”

 

Osuuskunta järjestää kuntouttavaa työtoimintaa remontti- ja rakennushommien lisäksi media- ja kulttuurialalla. Omassa ruokala Saimassa tarjoillaan kotiruokalounaita. Vähävaraisille jaetaan päivittäin kaupoista haettua hävikkiruokaa. Perheensä omistamassa kahvilassaankin Airola työllistää mielellään niitä, jotka hänestä kaikkein eniten mahdollisuutta tarvitsevat.

 

Airola naurahtaa, että ”osallisuus” on tyhmä sana. Sitä kuullaan lähinnä tyhjissä korulauseissa. Hänestä kaiken voi kuitenkin tiivistää siihen, että jokaisella ihmisellä on oikeus olla olemassa ja tehdä jotakin yhteisönsä hyväksi.


 

”Suomessa ihmisen pitäisi olla yhteiskunnan silmissä sataprosenttinen tai muuten hän ei ole työmarkkinoilla. On aivan selvä, että jos ei ole elämisen oikeutusta omassa ja yhteisön silmissä, yksilö lopulta kuolee henkisesti. Se on kamala leima eikä sellaista pitäisi lyödä keneenkään. Samalla yhteiskunnassa menee valtava potentiaali hukkaan.”

 

 

Täydellisyys on virhe

 

Aamulla keitämme kahvit Airolan kotona. Hän on itse kaupungilla, mutta illalla tokaisi, että jääkaapista saa sitten ottaa mitä tahansa. Osa on hänen, osa skeittiparkin rakentajien, mutta kaikki on mennyt iloisesti sekaisin jo viikkoja sitten. Eikä sillä kuulemma ole mitään väliä niin kauan kuin kellekään ei tule nälkä.

 

Huomaan miettiväni eilistä visiittiä pian siirrettävällä satamahuvilalla. Monen silmissä se näyttää toivottomalta mörskältä, joka on parasta jättää niille sijoilleen lahoamaan, kun ei se kenenkään tielläkään ole. Ei siitä kuitenkaan uuden, täydellisen pakettitalon veroista tule. Airola taas hehkui intoa. Hän näki talossa täyttämättömän potentiaalin. Se on jäänyt joutomaalle, mutta kun sen siirtää takaisin ihmisten keskelle ja laittaa kuntoon, siitä tulee taas yhteisölle hyödyllinen.

 

Ilkka Maunumäki vetää ”Pikku-Moskovaksi” nimetyssä talossa Remonttiryhmä Reiskaa, jonka jäsenet paiskivat hommia maalausurakoista lumitöihin.

 

Samalla lailla hän ajattelee ihmisistä. Joku on voinut ajautua syrjään ja jäädä toimettomaksi. Yhteiskunta on voinut luokitella hänet toivottomaksi tapaukseksi. Yhtä lailla yhteisö voi hakea hänet takaisin keskelleen. Se vaatii toki työtä ja aikaa. Täysin ehjää hänestä ei enää välttämättä saada, mutta kun on tarpeeksi tahtoa, kaikki on mahdollista.

 

Otan asian kahvilassa puheeksi, kun Airola palaa asioilta. Hän sanoo ajattelevansa, että täydellisyyteen pyrkiminen on väärä lähtökohta. Hänestä täydellisyydessä ei ole mitään tavoiteltavaa. Päinvastoin: epätäydellisyydestä voi ammentaa paljon enemmän.

 

”Ihminen ja yhteiskunta voi kehittyä vain myöntämällä puutteellisuutensa. Kun itsessään tunnistaa jonkin särön, itseään pyrkii vahvistamaan muualta. Yhteiskunnan pitäisi myöntää, että me kaikki olemme epätäydellisiä eri tavoilla. Jos taas ajattelee ihmissuhteita ja elämää, eihän täydellisyydessä ole mitään kiinnostavaa.”

 

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan sosiaali- ja terveysjärjestöjä, jotka tarjoavat kaikille avoimia ja maksuttomia kohtaamis- ja toimintatiloja. Tätä matalan kynnyksen toimintaa kohdistetaan niin lapsiperheille, nuorille, ikääntyneille kuin työikäisille. Matalan kynnyksen toiminta on apua ja tukea tarvitsevalle ensimmäinen askel kohti apua. Matalan kynnyksen toiminnan tavoitteena onkin ottaa ihmisestä koppi, ja ohjata hänet tarvitsemiensa palvelujen ja toiminnan piiriin.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/citius-altius-fortius-osa-4/15690978 Citius, altius, fortius – osa 4 http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 07 Aug 2017 12:44:09 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Lue tarinan ensimmäinen osa täältä, toinen osa täältä ja kolmas osa täältä.

 

Osa IV: Mysteerimies paljastuu

 

Neste Niemenharjulla juotujen kahvien jälkeen saavumme taas kisapaikalle (eli ”heittopaikka 1”:lle) juuri, kun 19–22 vuotiaat heittävät 3. kierrosta keihästä. Olen tässä vaiheessa sentään ymmärtänyt jättää hotelliin nahkatakin, joka alkoi jo kuplia helteestä. Panen merkille, että vanhemmille kisaajille taputetaan reippaammin (ei pelkästään tulosten kuulemisen jälkeen, vaan myös vauhdinottovaiheessa) kuin lapsille, vaikka luulisi että juuri lapset ja nuoret kaipaisivat enemmän kannustusta ja rohkaisua? Mene ja tiedä. Tai sitten yleisö vain on vanhempaa ja itsevarmempaa.

 

Katseeni harhailee kisaajien ohitse jonnekin kauempana kentän takana törröttävän peltoaukean suuntaan, kun yhtäkkiä paikannan kovaäänisen Mysteerimiehen. Jumalauta, tyypillistä päivänselvää huomaamattomuutta; äijä könöttää suoraan vastapäätäni juoksuradan toisella puolella, ja on mitä luultavimmin könöttänyt siellä kaiken aikaa, valkoisessa lippalakissa ja suuren lehtiön ylle kumartuneena. Hänen tähystyspaikkansa sijaitsee vain juuri sen verran varjossa, etten ollut aiemmin miestä huomannut. Lippalakin alta ex-Mysteerimiehen suun eteen kiertyy pieni kuulokemikrofoni, jossa on pehmustettu pää. Tyypin lihallistuminen on lievä pettymys, niin kuin taikatempun paljastuminen.

 

 

Kuumuus puristuu ympärilleni kuin suuri kuumeinen nyrkki. Taivaalla on puolitoista pilveä. Telttakatoksen alla päivystää tavallista enemmän ihmisiä; karnevaalityöntekijöiden lisäksi muita kilpailijoita tai kilpailijoiden kavereita. Vanhempien kisaajien mittelöt ovat selvästi suositumpia kuin nuorten. Päivystäjät kommentoivat toisilleen kyllästyneen ironisesti ex-Mysteerimiehen kuulutuksia: ”'Hyvä repäisy', tuota ei olekaan tarvinnut kuunnella kuin viimeiset 18 vuotta...”

 

”No ei sentään: 'rentous on voimaa'!”

 

”Joo, tai: 'hyvä meininkiiii'. Ha ha ha!”

 

”Jep. Lol!”

 

 

Vanhemmat kilpailijat ovat myös totisempia kuin nuoremmat, heidän liikkeissään on jotain, jota uskon kutsuttavan ”kehonhallinnaksi”. Se on eräänlaista aika-avaruuden hyötykäyttöä, ei pelkkää hämillistä massaa avaruudessa, sellaista joka ulkopuolen sijaan kääntyy itseen, kohti sisäisen avaruuden joutavaa impulsiivisuutta. Myös paikalla tanattavat koutsit ovat ärhäkämpiä ja persoja sadattelulle ja heillä on kynitty päälaki ja riuskat käsivarret, joilla katkotaan uittotukkeja kuin halpoja suksia.

 

Sinisten ja punaisten paitojen lisäksi paikalla on nyt myös neonoransseihin paitoihin sonnustutuneita kilpailijoita ja vanhempia. Oranssi on sitä hohtelevaa lajia oranssia, joka ottaa silmiin kun sitä yrittää katso kahta sekuntia pidempään suoraan kohti.

 

 

Emme lopulta kuvaajan kanssa jää seuraamaan vanhempien keihäänheittoa loppuun asti. Kaikki on kutakuinkin selvää, eikä minun mielenkiintoni riitä voittajan selvittämiseen. Teen joitain pikaisia muistiinpanoja vanhempien kilpailijoiden koosta: jokainen näyttäisi olevan minua ja kuvaajaa päätä pidempi, minkä lisäksi kaikilla miehillä on vohveliraudan kokoiset rintalihakset ja leveä selkä. Mutta ovatko nämä sitten mitään havaintoja? Myös vanhemmilla tytöillä on leveä selkeä ja paksut vahvat jalat, jotka voin kuvitella potkaisemassa ladon oven tuosta vain sisään, mikäli sellaiseen olisi tarvis.

 

Illalla vaellamme kuvaajan kanssa lähimetsässä, löydämme ”Suomen parhaan tanssilavan” ja puhumme delfiineistä.

 

 

Pihtiputaan Tragedia

 

Perjantaina aamupalan jälkeen palaamme taksilla H1:lle, missä alkamaisillaan ovat 15-vuotiaiden poikien kisat. Kello on tarkalleen 10.06. Istun jälleen yleisölehterillä, suunnilleen samalla paikalla kuin ensimmäisenä päivänä, joskin tällä kertaa surullisen oloinen tyttö ei (onneksi) kyhjötä alimmalla rivillä. Tällä hetkellä ei vielä kisailla, kunhan heitellään lämmittelymielessä, lyhyitä hälläväliheittoja, jolkottelua, jaloittelua ja rupattelua. Tunnelma on vaikeasti selitettävällä tavalla unelias ja kokeileva. Ilma ei ole niin kuuma kuin edellisenä päivänä, mutta aivan liian kuuma nahkatakille, joka minulla on taas päällä. Yleisöä ei ole paikalla ja hetken päästä kisa käynnistyy kuin itsekseen. Kuin yksinäisen harakan korahdus usvan uumenissa.

 

 

15-vuotiaat ovat vanhempien tavoin pitkiä mutta isopolvisia, heidän murrosikäiset äänensä särkyvät toisia kannustaessaan tahattomiin kiekaisuihin. Mopopoikia ei tänä päivänä näy, eikä niin ikään ex-Mysteerimiestä. Vähän kauempana kentällä jaloittelee toinen poikien ryhmä, joiden ikäluokkaa on tältä etäisyydeltä vaikea sanoa. He kuljeksivat juuri sen verran lähellä heittosektoria, että näen jokaisessa kohti lentävässä keihäässä hiljaisen keihäskatastrofin, Pihtiputaan Tragedian lähes pilvettömän taivaan alla uinuvalla viheriöllä. Kovaäänisistä ei jostain syystä soi musiikkia. On vain piikkareiden nupina kumipinnalla ja poikien laiskan velvollisuudentuntoiset kannustukset, jotka nekin laantuvat pian kunnes lakkaavat tyystin, kun jokainen on kiskaissut kolmannen tai neljännen heittonsa. Siirryn kilpailijoiden punahuppuisen aition viereen. Kuvaajaa ei näy missään.

 

Penkeillä vuoroaan odottavat pojat puhuvat GTA:sta ja CS:stä, ihan samalla tavoin kuin omina yläasteaikoinani joskus 2004. Aika ja tapahtumat kiertävät hidasta kehää. Yhdellä pojista on vihreä inhalaattori, josta hän ottaa pihisevät henkoset jokaisen heittonsa jälkeen. Harteikas valmentaja kulkee kilpailijoiden lomassa antaen ytimekkäitä yleispäteviä neuvoja vähän jokaiselle. Kentän toisessa päässä, lähellä avaraa peltoa, noin 30 ihmisen lössi tekee vatsalihasliikkeitä hypnoottisen samassa tahdissa, kuin pohjoiskorealaisessa voimisteluvideossa. Kuuluu korvakäytäviä jäytävä räsähdys, kun kovaääniset käynnistyvät suoraan yläpuolellani. Hetken kokeilevan rutinan jälkeen Jenni Vartiaisen ääni harottaa särisevänä verkkona kisakentän yllä. Paikalla on 15-vuotiaiden poikien lisäksi useampi erillinen ryhmä, jotka kaikki tekevät valmentajiensa johdolla erinäisiä mielenkiintoisen näköisiä harjoituksia: aitahyppelyä sivusuunnassa, pikajuoksua, kyykkyjä... On sekä tyttöjen että poikien ryhmiä. Jokainen ryhmä näyttäisi koostuvan yläkouluikäisistä. Lähden etsimään kuvaajaa, jonka olen kadottanut. Tai hän minut.

 

 

 

Kello 14.00 Pihtipudas Salissa pidetään luento otsikolla Keihäänheittäjän terveys, ravinto, lepo ja palautuminen. Saavumme kuvaajan kanssa paikalle 20 minuuttia myöhässä juotuamme kahvit Pihtiputaan koulun kansliassa ja kiiteltyämme vilpittömän vuolaasti Karnevaalien järjestäjiä ja työntekijöitä hienosta ja onnistuneesta tapahtumasta. En ole aikoihin ollut näin onnellinen. Vatsani on viiden kahvimukillisen jälkeen sekaisin ja minun on hankala keskittyä luentoon, jota johtaa terveystiedon opettajan näköinen nainen pitkässä harmaanvalkoisessa neuleessa. Myös naisen hiukset ovat vaaleat ja hänellä on punasankaiset silmälasit ja ohut ja pitkä kaula, jolla kiiluu kultainen kaulakoru. Luennoitsijan takana on suuri pölynharmaa valkokangas, jolle heijastetaan parhaillaan ravitsemukseen ja lepoon liittyvää PowerPoint-esitystä. Sillä vilahteleva termistö tuntuu aivan liian kimurantilta yleisön keski-arvoltaan yläasteikäisille kuulijoille, kun se kerta on sitä minullekin – ellei ammattikeihäänheittoon sitten kuulu jokin tämänkaltaisia hienouksia käsittelevä pakollinen yleiskurssi, kuten musiikkilukioilaisille vähintään yksi nuotinluku-kurssi, ja joka tiivistettynä koostuu sarjasta monimutkaisia kaavioita, käyriä ja Gaussin jakaumia kuin tilastotieteen syventävällä kurssilla ainakin:

 

PALAUTUMISEN FYSIOLOGIAA

 

'välitön palautuminen'

 

  • Energia-aineenvahdunta ja varastot

  • katabolisen aineenvauhdunnan muuttuminen anaboliseksi

  • oksidatiivinen stressi ja antioksidaattikapasiteetti

  • tulehdustila

  • hermoston palautuminen

  • lihakset

  • psyyke

 

Luennoitsijan kädet ovat puuskassa ja hän puristaa luisevia kyynäräpäitään valkoiset sormet lintumaisessa koukussa, välillä toinen käsistä irtaantuu puuskasta sanoja hakevaan ranteenpyöritykseen. Suussani oleva purkka on menettänyt makunsa. Vilkuilen koripallotelineen yläpuolella olevaa suurta neliskanttista digitaalinäyttöä, jossa kilpatulostaulukon lisäksi on myös kello. Luennoitsija puhuu taukoamatta eikä yleisö näytä erityisen innokkaalta, mutta he eivät myöskään puhu esityksen päälle. Urheilijat muutenkin ovat koko reissun aikana käyttäytyneet hämmentävän asiallisesti, lähes viktoriaanisesti teitittelyä lähentelevine puhutteluineen ruokalassa ja koulun käytävillä, eikä kukaan valita tai osoita levottomuuden merkkejä tai – mikä harvinaisempaa – näprää kännykkäänsä.

 

 

Luento huitelee minulta kieltämättä ohi, mutta se on ajatuksena kiehtova: kuinka kaiken keihäänheittotekniikkaan kuuluvan geometrisen tarkkarajaisuuden ja 20-osaisen liikesarjan lisäksi ammatti-urheilijan täytyy omaksua vähintään ravitsemusterapeutin perustutkinnon tasoinen ravinto-tietämys (ainakin, jos mielii tiristää tuloksistaan irti ne extraprosentit, jotka optimaalinen treeni-ruokavalio-palautumis-tietoisuus mahdollistaa) makroarvoineen ja ruokailurytmineen; se on kaikki osa yhtä hellenististä ideaalia, joka jalostui välttämättömästä metsästystaidosta heittokulman ja vauhdin taiteeksi, keihästäjien baletiksi sektoreihin jaetulla kentällä, rajallisen liikkeen vapaudeksi...

 

Se, miksi keihäänheitto on niin suosittua juuri Suomessa tuntuu yhtäkkiä merkityksettömältä kysymykseltä; mitä se edes tarkoittaa? Se on kaunista ja merkityksellistä ilman, että sen tarvitsisi ilmentää mitään "kansallisesta identiteetistä" tai muuta sellaista ja se siitä. Luennoitsijan takana on siistissä rivissä puntteja ja jumppamattoja. Ehkä tulossa on vielä jonkinlainen voimanäytös tai sitten yhteisharjoitukset. Joka tapauksessa en ehdi saada selville punttien ja mattojen funktiota: kun kello koripallotelineen yllä näyttää 13.30, läpäytän vieressäni istuvaa kuvaajaa käsivarteen ja sanon ”lähdetään” ja me lähdemme.

 

Tarina päättyy. Lue edelliset osat täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/citius-altius-fortius-osa-3/15690761 Citius, altius, fortius – osa 3 http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 07 Aug 2017 12:42:12 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Lue tarinan ensimmäinen osa täältä ja toinen osa täältä.

 

Osa III: ”Rentous on voimaa”

 

Ohjelmalehtisen mukaan torstaiaamuna kello 9 on vuorossa ”9–15 vuotiaiden keihäskoulu”, joka pidetään Pihtipudas Salissa Pihtiputaan koululla. Tunnen edellisen päivän KIHU-urkinnan jäljiltä olevani jokseenkin perillä asioista; käsitykseni noudattavat nyt painovoimanlakeja, eivätkä huitele päässäni sving-svong omituisiksi hellenistisiksi aasinsilloiksi. Vaikka kello on tällä hetkellä vasta puoli yhdeksän, tiedän päivästä tulevan yhtä hohkavaa paahdekurimusta: aamupalaa (puuroa ja pihlajanmarjoja) lappoessani Neste Niemenharjun viihtyisässä, koivunvärisessä kahviossa, tunsin kuinka aurinko takoi suurten ikkunoiden läpi niskaani kuin kuumennettu leka, eikä paikan vaihtaminen kolmeen kertaan tuntunut suovan hitustakaan helpotusta.

 

Taksikuski, kalju entisen nyrkkeilijän näköinen mies, jolla on samanlaiset soikeat aurinkolasit kuin Keanu Reevesin näyttelemällä Neolla on Matrix Reloaded -elokuvassa, sanoo meidän saapuneen Pihtiputaalle juuri sopivaan aikaan: ”Vielä viikko sitten meinasi olla ihan pakkasen puolella”, hän naureskelee. En ole ottanut evääksi tarkoitettuja banaaneja mukaani, mikä osoittautuu myöhemmin virheeksi: kun alkuillasta palasin guesthouseemme, olivat tekonahkalaukkuuni unohtuneet banaanit muhiutuneet mustiksi lötköiksi niin, että hotellihuone oli kansoittunut hysteerisen innokkaista banaanikärpäsistä, jotka pörhelsivät auringon suunnikkaassa muhivan laukkuni yllä pienikokoisena alasinpilvenä.

 

 

Kello 08.57 istumme kuvaajan kanssa Pihtipudas Salin (eli koulun liikuntasalin) eturivissä ja odotamme keihäskoulun alkamista. Penkkejä on yhteensä 13 riviä ja ne ovat pitkiä ja yltävät melkein liikuntasalin päädystä toiseen päätyyn asti. Rivistöjä reunustavat siniset neliskanttiset metallikaiteet. Ihmisiä on paikalla arviolta 60–64, mutta lisää paarustaa epätasaista tahtia sisään kuin unisia muurahaisia. Luennoitsija seisoo yleisön edessä oikealla, lähellä saliin tuovaa käytävän pätkää ja painelee saapuvia odotellessaan sormenpäitään yhteen muodostaen kämmentensä väliseen tyhjyyteen laajenevia ja supistuvia soikioita. Liikuntasalin lattia on kiehtovan erikoinen väripläjäys 80-luvun pelikone-estetiikkaa: harmaanturkoosia pohjaa halkovat Pac Manin keltaiset ja mustat ja valkoiset viivat; katkoviivat, kolmen pisteen heittokaaret, suorakaiteet, puoliympyrät jne. On myös sairaan lohen punaisia viivoja ja vihreitä viivoja, joiden kylläisyys tuo mieleen kaksi päivää haudutetun vihreän teen.

 

Juuri alkavaa keihäskoulua kuvaillaan nettisivuilla seuraavasti: ”Koko perhe voi hyvin nauttia ja ennen kaikkea oppia keihäänheiton saloja Pihtiputaan pitkänä viikonloppuna. Lapset keihäskoulussa Suomen parhaiden valmentajien opissa, mutta aikuisille tarjotaan ihan samaa. [sic] Vanhempien lisäksi ryhmän ohjelma on suunnattu seurojen ohjaajille ja valmentajille, jotka haluavat saada lisäoppia keihäänheitossa. Valmentajaryhmälle on suunniteltu koko keihäskoulun ajaksi oma ohjelma, jossa parhaat asiantuntijat kertovat ja näyttävät keihäänheiton tekniikka- ja fysiikkaharjoittelusta. [sic 2].”

 

 

Yleisössä vallitsee tyypillinen isojen joukkojen kuhina. T-paidat ovat 90-prosenttisesti sinisiä ja täynnä valkoisia sponsoripainatuksia, Javelutionia ja niitä muita. ”Koutsien” t-paidat ovat samanlaiset kuin kisaajien paidat, mutta sillä erotuksella, että niissä on pikeepaitamaiset pyöreäreunaiset kaulukset. Lähettyvilläni istuu monenkielistä sakkia (tai oikeastaan tällä hetkellä vain brittejä, mutta matkalla Pihtipudas Saliin olin kuulevinani myös ruotsia ja eestiä.) Raa'an porkkanan värinen britti-isä shortseissa ja punaisessa t-paidassa taka-oikeallani raapii äänekkäästi paljasta polveaan, jonka ulomman nivelkierukan kohdalla on suuri ruskea syntymämerkki, joka saattaa olla myös mustelman esiaste. Isä neuvoo poikaansa, joka kyyhistelee alemmalla penkillä lippalakki silmille vedettynä ja sen näköisenä kuin olisi unessa.

 

Alkupuheen jälkeen (joka käsittelee suurimmaksi osaksi Suomen satavuotisjuhlia ja pidetään kahdella kielellä, suomeksi ja englanniksi) luennoitsija, surffitukkainen ja ruskettunut urheiluvalmentaja-tyyppi, jonka sininen t-paita kiristää harteista ja hauislihasten kohdalta, pyytää ihmisiä jakaantumaan ryhmiin koutsiensa luo. Jokainen valmentaja tai valmentajat vastaavat tietystä ikäryhmästä: keihäskoulua järjestetään 9-vuotiaista 22-vuotiaisiin. Ryhmät muodostetaan pääsääntöisesti kahden vuoden välein, 9,11,13 jne. Tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin, mutta tarvittaessa vierekkäiset ikäluokat yhdistetään, jotta ryhmäkoko olisi riittävä. Valmentajia on jokaisessa ryhmässä 3–4, ryhmän koosta riippuen. Surffitukkainen puhemies kehottaa myös ottamaan mukaan vettä, sillä ilmasta on tulossa poikkeuksellisen helteinen. Tämän jo todetun asiaintilan painottaminen saa minut voihkaisemaan äänettömästi. Minulla on ylläni jälleen poolopaita ja nahkatakki enkä todellakaan tiedä miksi. Kello on 09.14.

 

 

Päätämme kuvaajan kanssa liittyä 9-vuotiaiden tyttöjen ryhmään. Haluamme tietää kuinka niin nuoria valmennetaan, millaisia harjoituksia he tekevät, miten he suhtautuvat keihäänheittoon. 9-vuotiaat keihäänheittäjätytöt ovat mielestäni yhtä eksoottinen ajatus kuin ala-asteikäiset balettitanssijapojat. Työt ovat kokoontuneet metallinsinisen tupla-oven luo, ja heidän seurassaan on kaksi vanhemman puoleista koutsia, he ovat suunnilleen 60-vuotiaita ja suhteellisen isokokoisia. Vanhoja karhuja. Toinen miehistä, jolla on hopeanharmaat viikset, seisoo ryhmän takana ja hymyilee toisen selittäessä eräänlaisessa yksipolvisessa kosinta-asennossa tytöille tulevaa ohjelmaa. Hänen puhetapansa on isällisen jämpti ja hän lopettaa jokaisen lauseensa sanoihin: ”Eiks vaan?” Miehen ranteet ovat suurin piirtein yhtä paksut kuin minun pohkeeni ja aika karvaiset. Lähdemme yhtenä ryhmänä tuplaovista ulos takapihalla sijaitsevalle urheilukentälle. Matkalla tytöille puhuneen valmentajan nimeksi selviää Urpo Paananen. Hän kertoo toimineensa koutsina ”yli 40 vuotta ja valmentaneen aina Kiinassa asti.” Tyttöjen takana myhistellyt viiksekäs mies liittyy seuraamme ja sanoo Urpon tietävän kaiken tietämisen arvoisen keihäänheitosta. ”Tässä on teille pojat oikea konkari tällä saralla.”

 

Nyökyttelen. Jostain irrationaalisesta syystä tunnen häpeää siitä, etten tiedä kuka tämä ”Urpo Paananen” oikein on varsinkin, kun viiksimies lisää Urpon isän olevan ”Urpoakin legendaarisempi Mikko Paananen” (hän sanoo tämän äänessään aimo annos hellyttävää kunnioitusta): keihäänheiton ominaispiirteiden innovatiivinen tutkija, joka muovasi ja kehitti suomalaista keihäänheiton valmennusta, ja toimi valmentajana muun muassa Jorma Kinnuselle sekä Pauli Nevalalle.

 

 

Kenttä, jolle saavumme, on yhtä helteessä tutisevaa sorakiviaavikkoa. Kenttä muistuttaa mittasuhteiltaan tyypillistä jalkapallokenttää, jossa on tasaisen nurmikon sijasta hienojakoista kiveä ja kentän reunalla, lähellä pientä paahtavaa nurmiplänttiä, jolle kuvaajan kanssa laskemme kantamuksemme, sijaitsee noin 30 metrin vauhdinottorata, joka näyttää samanlaiselta kuin keskusurheilukentän vauhtirata.

 

Udeltuani radan materiaalista Mauri (hän ei kuitenkaan ole Mauri Auvinen, valmentajaryhmän rehtori ja Suomen Urheiluliiton heittolajien lajiryhmäkapteeni. Tämän viiksekkään Maurin sukunimi jäi minulta tyystin kysymättä, enkä saanut sitä selville ahkerasta nettitonginnasta huolimatta) raapii päätään ja sanoo: ”Jaa-a, jotain kumipohjaista se kait on...” Tämä tuntuu olevan yleinen vastaus vähän kaikilla. Kumipohjaisella tarkoitetaan kaiketi joustavaa SBR kumirouheen ja polyuretaaniliiman yhdistelmää, jonka alla on kaksikerroksinen vettä läpäisevä asvaltti; tarkemmin asiaan perehtyessä löytää vaihtoehdoiksi myös hiilimurskan, bitumin ja jonkin, jota kutsutaan ”mondo-pinnoitteeksi” (jota Suomessa löytyy ainakin Helsingin olympiastadionilta ja Kimpisen urheilukeskuksesta Lappeenrannasta.)

 

”Tytöt saapuvat luoksemme pian ja Urpo käskee heitä juoksemaan vielä kaksi kierrosta. 'Ai vielä kaksi?' Tytöt kysyvät hengästyneinä ja kummissaan.”

 

Joka tapauksessa kenttää ympäröi metalliaita, joka tuo mieleeni kanahäkin, mutta on sellaiseksi liian tukeva ja korkea. Ehkä sitä olisikin parempi kuvailla mutanttikanan häkiksi. Mauri kertoilee menneisyydestään ja taustoistaan: kiekkoa ja kuulaa piirikunnallisella tasolla 70-luvulla, vähän keihäänheittoakin toki. Hän on suulaampi kuin Urpo Paananen; toisin sanoen hän erkanee helposti aiheesta, mutta hänen jutusteluaan kuuntelee mielellään. Aiheet risteilevät Tapio Rautavaarasta ja Kinnusen veljeksistä polvivaivoihin ja Karijoen Myrkynkylän (josta Mikko Paananen on alkujaan kotoisin) maantieteellisiin yksityiskohtiin. Mauri selittää toimivansa Karnevaaleilla lähinnä toimitsijana ja ”sitten tuolla toimistohommissa...” Hän istahtaa pian ja kuin oman turinansa uuvuttamana metalliselle tynnyrille ja pyyhkäisee käsivarrella hiestä noruvaa otsaansa. Valkoiset haperoiset hiukset valuvat limaisina kaistaleina pyöreälle otsalle. Urpo Paananen laittaa tytöt juoksemaan kenttää ympäri ja liittyy minun ja valokuvaajan ja Maurin seuraan kentän laidalle. Valokuvaaja istuu beigeissä shortseissa nurmikolla ja kaivelee kuvaustarvikkeitaan esiin ja naksuttelee niitä sitten yhteen kuin kyhäisi laadukasta high-tech -pommia. Kysyn Urpolta nuorten tyypillisistä harjoitusmetodeista.

 

”Kello 9.30–11 tehdään alkuverryttelyt”, Urpo aloittaa ja vilkaisee pikaisesti rannekelloaan, ”sit otetaan pikajuoksua ja sitten keihään tekniikkaharjoittelua. Näin nuorten kanssa” (nyökäyttää sorakentälle päin).

 

 

”Lähdetään tietysti ihan perusasioista, elikkä otteesta alkaen. On olemassa kolme otetta”, Paananen taikoo jostain käteensä lasten 400 grammaisen keihään ja siirtyy etäämmälle esittelemään erilaisia otteita. ”Etusormiote, jolloin keihäs on kämmenen pohjassa, sitten on keskisormiote, jossa etusormi on vapaana täällä näin, tällä tavalla”, hän hyppyyttää paperinkevyen näköistä keihästä suuressa kämmenessään. ”Tämä on yleisimmin käytetty ja paras ote, koska keskisormi on yleensä vahvin kaikilla, tätä on käyttänyt monet heittäjät." Paananen tuo keihästä kannattelevan kämmenensä aivan silmieni eteen. "Kaikissa keihään täytyy olla tuolla kämmenen pohjassa, huomaatko?” (Mies on innoissaan kuin nuorukainen, minä nyökyttelen vimmatusti.) ”Sitten on vielä tämmöinen hankaote, jossa etu- ja keskisormen väliin laitetaan keihäs. Tämä on semmoinen ote, jolla pystyy heittämään vaikka kyynärpää olisikin kipeä.”

 

”Onko tuo heitto-ote jotenkin määrätty? Että milloin saa heittää mi– ”

 

”Ei. Missään säännöissä ei ole määrätty millä otteella heittää. Se on ihan itsestä kiinni että mistä tykkää. Mutta se, että otetaan narukierteen takaosasta kiinni, niin silloin saadaan kaikista tukevin ote. Silloin keihäs ei lipsu.”

 

Tytöt saapuvat luoksemme pian ja Urpo käskee heitä juoksemaan vielä kaksi kierrosta.

 

”Ai vielä kaksi?” Tytöt kysyvät hengästyneinä ja kummissaan.

 

”Menittekö te jo kaksi kierrosta? Voi että te olette nopeita! No... sitten vähän venyttelyä!”

 

Tytöt siirtyvät kiltisti venyttelemään ja Urpo kääntyy taas keihäs kädessä minun päin. Kentällä ei ole juurikaan varjoja, ja aurinko tuntuu tällä hetkellä käristävän minulta sukat jalasta. Valokuvaaja kyyristelee kentän keskellä ja kuvaa tyttöjen venyttelyä.

 

”Silloin kun keihäs on tuolla takana niin kämmen on käännettynä ylöspäin, jotta keihäs pysyy ilman puristusotettakin. Nyrkki on korkeampana kuin olkapää tai suunnilleen samalla korkeudella. Keihäänkärki kuuluu olla silmien tai suun tasolla pään vieressä, mahdollisimman lähellä kasvoja. Jos se karkaa tuonne" (liian kauaksi kasvoista) "niin heitto lähtee heti väärään suuntaan.”

 

”Entä lantio ja selkä?” kysyn.

 

”No, heittohan lähtee liikkeelle siitä, että tullaan hyvän juoksuvauhdin jälkeen siihen heittoasentoon, eli tukijalka on maassa ja vähän tämä oikea jalka on koukussa. Heitto lähtee jalkaterän kääntymisellä, mutta sitähän ei mietitä, se on refleksinomainen liike. Polvi iskee kohti vasenta tukijalkaa jos ollaan oikeakätisiä ja lantio kääntyy samalla. Keihäs on kokoajan vielä takana. Eli muodostuu tällainen, jousi joka sitten lähettää keihään matkaan.”

 

 

Siis, järjestys menee kutakuinkin niin, että ensin nousee olkavarsi, sitten kyynärvarsi ja lopulta ranne sekä sormet. Jokaisella heittäjällä on oma vauhdinottomatkansa, mutta vauhdin olisi hyvä kiihtyä loppua kohden (optimaalinen nopeus 5–10 m/s). Itse vedon – eli heittohetken – nopeudella on myös merkitystä. Esimerkiksi Jan Železnýn (”keihäänheiton menestyneimmäksi urheilijaksi” tituleerattu tšekkiläinen keihäänheittäjä, kolminkertainen olympiavoittaja sekä maailmanennätysmies, jonka parhaimman heittosarjan keskiarvo on 91,37 m) vetovaihe kesti parhaimmillaan 0,11 sekuntia 31,4 m/s lähtönopeudella, kun suomalainen keihäänheiton olympiamitalisti Antti Ruuskanen on päässyt 0,15 sekuntiin, ero ei ehkä paperilla kuulosta hurjalta, mutta todellisuudessa se tietää noin 5 metrin separaatiota heiton pituudessa.

 

”Törmäyslyönti, tämä tukijalan törmäyslyönti on se mikä aiheuttaa sen energian siihen keihääseen.” Urpo Paananen tömäyttää ison mustan lenkkarinsa maahan niin että pölisee. ”Eikö niin Mauri?”

 

Tynnyrillä hikoillut Mauri havahtuu. ”Mitä? Anteeksi kun en kuunnellu, niin mitä?”

 

”Että eikö olekin juuri näin tämä asento?” Paananen näyttää.

 

”On. Juurikin noin. Nyt on ihanteellinen.”

 

”No, minä olen jo kuitenkin yli kuusikymmentä niin ei ole niin ihanteellinen kaari.”

 

”Oikein hyvä. Ihanteellinen.”

 

”Keihäänheittäjän pitää olla tosi rento”, Urpo painottaa. ”Rentous on voimaa.”

 

(”Rentous on voimaa” tuntui olevan jokin yleinen keihäänheitto-slogan, jota ”repäisyjen” ja ”kiskaisujen” ohessa viljeltiin siihen malliin, että jo nuorimmat keihäänheittäjät vitsailivat puhkikulutetun lausahduksen kustannuksella tai pyörittelivät silmiään aina kun Urpo tai Mauri tai kuka tahansa käytti kyseistä sananpartta.)

 

 

Urpo ojentaa keihään jostain syystä minulle. Keihäs paljastuu yllättävän kevyeksi (siitäkin huolimatta, että olin jo tietoinen sen painavan 400 grammaa), hyppyyttelen sitä kädessä hieman samaan tapaan kuin Urpo oli juuri näyttänyt ja kysyn mistä se on valmistettu (kiinnostukseni materiaaleihin, kuten juoksuradan kumipohjaan, tuntuu huvittavan sekä Urpoa että Mauria). Mauri aloittaa taas sinne tänne poukkoilevan palpatuksen keihäsmateriaaleista ja eri valmistajista; kaikkine maurimaisine harhailuineen papatusta lienee turha toisintaa, mutta noin yksinkertaistettuna: keihäät ovat nykyään kestäviä ja ne valmistetaan tavallisesti alumiinista. Aikoinaan keihäät olivat paljon heppoisempia ja saattoivat katketa ensimmäisellä heitolla. 

 

Varsin pian keskustelu erkanee polvivaivoihin ja kuulantyöntöön ja hengen asioihin (jotka koskevat lähinnä erästä entistä keihäänheittäjää ja sitä kautta jonkun toisen urheilijan lähetystyötä Albaniassa ja siihen johtaneita monimutkaisia syitä, jotka kuitenkin jollain tapaa liittyivät ongelmiin lain kanssa, ja tuleepa siinä ohessa puitua jonkin minulle ennestään tuntemattoman koirarodun ominaispiirteitäkin). Joudun keskeyttämään Maurin sinänsä kiehtovan lörpötyksen ennen kuin se eskaloituu aivan mahdottomaksi, ja kysyä töksäytän, miksi juuri Pihtipudas on Maurin mielestä ottanut keihäänheiton omakseen: ”siis Pihtipudas, kaikista maailman paikoista...” Mauri arvelee päällimmäisinä syinä olevan hyvä organisaatio ja kunnan mukanaolo (kunta siis panostaa Pihtiputaalla keihäänheittoon erityisesti, mutta tämähän on – jälleen kerran – vain seuraus syyhyn, jolle en millään saa tyhjentävää selitystä). ”Kaikille jää mielikuva että tänne kannattaa tulla”, Mauri sanoo ja nyökkää jonnekin kentän suuntaan.

 

 

Harjoittelu on vaihtunut venyttelystä ristiaskeljuoksuihin. Ymmärrän nyt, että ristiaskeljuoksu alkaa siinä vaiheessa, kun keihäänheittäjä vie keihään taakse Urpon aiemmin havainnollistamalla tavalla. Ristiaskeleen tehtävänä on valmistaa heittäjä itse heittoon, ja askelia otetaan tietty summa. ”Suurin osa heittäjistä heittää seitsemällä askeleella”, Mauri avaa, ”mutta nähtävissä on myös viiden ja jopa neljän askeleen ristiaskeljuoksua. Tero Pitkämäki heittää 7 askeleella, Pauli Nevala 5 askeleella ja sitten on joku japanilainen, joka heittää 3 askeleella.”

 

Seuraan tyttöjen harjoittelua hetken ja ihmettelen näiden taituruutta; itse kompuroisin moista yrittäessä samassa naamalleni, niin kuin se taapero edellisenä päivänä edessäni. Ristiaskeljuoksun ensimmäinen askel on ”impulssiaskel”. ”On tärkeää, ettei keihästä viedä taakse vaan annetaan jäädä taakse”, luokseni asteleva Urpo Paananen korostaa etusormi pystyssä. Ristiaskeljuoksun lopussa toiseksi viimeisellä askeleella on vielä ”ristiaskelhyppäys”, minkä jälkeen tukijalka tömähtää maahan. ”Hyppäyksestä” puhutaan toiseksi viimeisen askeleen kohdalla siksi, että siinä heittäjän liikerata pyrkii samanaikaisesti eteenpäin niin, että tukijalka liikkuisi matkan aikana, jotta tuki tulisi maahan nopeasti ja lähettäisi tarvittavan heittovoiman heittäjän käteen. Mauri selittää minulle innoissaan Jorma Kinnusen ”hirvittävistä jalkavoimista” ja käyttää tämän ristiaskeltekniikasta jo pyörittelemääni baletti-vertauskuvaa.

 

”Se on niin kuin balettia, jos oikein ajattelee.”

 

Lue tarinan viimeinen osa täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/citius-altius-fortius-osa-2/15689899 Citius, altius, fortius – osa 2 http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 07 Aug 2017 12:35:28 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Lue tarinan ensimmäinen osa täältä.

 

Osa II: ”Nyt oli kova repäisy Mikkelin pojalla!”

 

Kello 18 ilma on edelleen lämmin, mutta alkuiltaisella tavalla viileämpi. Keskusurheilukenttä on suuri ja jaoteltu useampaan osaan. Sille saapuessamme satunnaisiin puhelinpylväisiin puoliväliin kiinnitetyt, kolmeen suuntaan törröttävät kovaääniset kuuluttavat: ”Hyvännäköinen kiskaisu!” Siellä täällä ympäri kenttää häilyy erikokoisia kilpailijaryppäitä, joista osa näyttäisi vain jaloittelevan osan valmistautuessa heittoon tai rupattelevan keihäs kädessä keskenään. Kentän laidalla sijaitsee Niilo Rikulan veistämä ”Keihäänheittäjäpatsas” (jonka mallina tapahtuman co-founder Jorma Kinnunen toimi); se esittää selkänikamat murtavaan asentoon vääntäytynyttä maalaismytologista adonista, jonka noin yhden metrin korkuiseen jalustaan on suurikokoisin kirjaimin kaiverrettu sanat ”CITIUS, ALTIUS, FORTIUS – Pihtipudas 1990.” Aurinko paistaa niin suoraan kohti etten näe ilmassa lentäviä keihäitä lainkaan. Yhdessä välissä keihääksi luulemani kepakko paljastuu kaukaiseksi puuksi ja toisessa linnuksi.

 

Very good result.”

 

”31,55 päättää kisan Jennika.”

 

 

Istumme pitkillä puupenkeillä, katsomossa, jossa on yhteensä kuusi riviä. Ihmisiä paikalla on meidän lisäksemme seitsemäntoista. Keihäskarnevaalit-infon mukaan heittopaikkoja on yhteensä kahdeksan, mutta tapahtuman nettisivuilta löytyvää karttaa tulkittuani huomasin heittopaikkojen sijaitsevan sen verran lähekkäin, että varsinaisia, lyhyen kävelymatkan vaativia erillisiä kenttiä on mielestäni vain neljä. Heittopaikka 1, eli tämä jota reunustavalla yleisölehterillä minä ja kuvaaja juuri nyt kökötämme, on heittopaikoista suurin ja sijaitsee heti Pihtiputaan koulun takana, lähellä leikkipuistoa, jonka kaikki leikkihärdellit ovat keltaisia ja tuovat mieleen ennemmin modernit tilataideteokset kuin vanhat kunnon keinut ja pukkitappelutukit. Kyseessä taitaa olla tyypillinen yleisurheilukenttä, josta löytyvät puitteet paitsi keihäänheitolle myös aitajuoksulle, pituushypylle, pikajuoksulle jne.

 

Leppeä tuuli kuljettaa mukanaan lihakeiton tuoksua kentälle asti. Minulla on ylläni liian paksu nahkatakki, poolopaita ja neliskanttiset 10 euron aurinkolasit, jotka saavat minut näyttämään Hyönteismieheltä B-luokan neuvostoaikaisesta scifi-rainasta. Pitkätukkainen valokuvaajapartnerini vitsailee hampuusimaisesta ulkonäöstämme. ”Mitäs me urheilutoimittajat, he he he...” Suoraan edessäni kilpakentän reunalla on punainen banneri, jossa lukee ”Jytyliitto”. Yhtäkkiä kovaääniset alkavat tuutata Antti Tuiskun kappaletta Keinutaan. Säröinen, radiopuhelinmainen ääni nitistää bassot sen kuuloisiksi, kuin joku naputtaisi pahvilaatikkoa lusikalla.

 

 

Kolmella ihmisellä yleisössä on samaa punaista sävyä oleva lippalakki, mutten näe edustavatko he jotain samaa seuraa vai mitä, mutta he istuvat toisistaan erillään, joten epäilen. Tai sitten he eivät vain ole väleissä. Juuri kun ajatukseni alkavat hortoilla punalippisten välirikkoon johtaneiden monimutkaisten syiden levottomaan aprikointiin, kovaääninen kuuluttaa Tuiskun radiopuhelindiskon välissä taas ”viimeisistä kiskaisuista”, joka on jo kahdeksas ”viimeinen kiskaisu” tämän kymmenen minuutin sisällä, jonka olen yleisössä istunut. (Näistä kiskaisuista ehdinkin saada kolmen päivän aikana oikein yliannostuksen, niin että olen Pihtiputaalta paluuni jälkeen ollut tietoisen välttelevä verbin ”kiskaista” käytöstä missään yhteydessä. Toinen usein viljelty – muttei missään kiskaisu-mittakaavassa kuitenkaan – sana oli repäisy: ”Nyt oli kova repäisy Mikkelin pojalla!” jne.)

 

Edessäni taapertava tarhaikäinen tyttö lilanvärisissä collegehousuissa ja puoli naamaa peittävissä aurinkolaseissa kompuroi kohdallani suoraan vatsalleen ja alkaa itkeä, mutta kukaan ei tee mitään; yksikään pää yleisössä ei käänny. Antti Tuisku soi. Yritän näyttää niin arvokkaan keskittyneeltä olemattomiin muistiinpanoihini, ettei minun tarvitsisi jollain tapaa puuttua tilanteeseen. Se onnistuu: kun seuraavan kerran kohotan katseeni, tyttö on kadonnut ja kovaääninen tuhisee JVG:tä.

 

 

Kilpailijat maleksivat kentällä ja pyörittelevät käsiään, kuten urheilijoilla on lajista riippumatta tapana (paitsi ehkä jääkiekkoilijoilla). Oikealla puolellani, alimmalla rivistöllä, lähellä jäätelökioskia, joka mainostaa ”Suomessa tehtyä gelato-tyyppistä jäätelöä Pihtiputaalta”, istuu kolme ensiapu-porukkaan kuuluvaa naista tupakalla Punaisen Ristin liiveissä. Noin 90 prosenttia käytännön järjestelyistä, kuten akkreditoinneista, lipunmyynnistä ja hotellihenkilökunnasta tuntuisi koostuvan naisista miesten keskittyessä lähinnä valmennukseen tai kuvaamiseen. Kaikilla paikallaolijoilla minua ja kuvaajaa lukuunottamatta on verkkarit ja hyvä ryhti. Persoonallisia hiusmalleja tai lävistyksiä ei näy.

 

Tyttöjen palkintoseremonia käynnistyy nopeasti ja on niin ikään hetkessä ohi. Palkintopalli on valkoinen ja sijaitsee kummallisesti hiekalla täytetyn pituushyppyaltaan vieressä. Voittajaksi selviytyy keskisuomalainen tyttö 48.59 metrin tuloksella. En vielä tiedä onko se paljon näissä piireissä, mutta vertailukohdaksi voitanee ilmoittaa, että heitin itse yläasteella kaksi ja puoli metriä. Palkituista otetaan kuvia ja he halaavat toisiaan. Heidän ympärillään parveilee puolisentoista kourallista ihmisiä, joilla kaikilla on yllään jotain urheilullisen ergonomista. Taustalla soi nyt Carly Rae Jepsenin Call me maybe. 15-vuotiaiden tyttöjen keihäänheiton jälkeen on tälle päivälle luvassa enää 15-vuotiaiden poikien kisa, jonka on ohjelman mukaan määrä alkaa kello 18.45. Joutoaikaa on siis noin 27 minuuttia, jonka ääni megafonissa kehottaa käyttämään nauttimalla ”niitä kuuluisia vohveleita mansikkahillolla”. Istun nyt lähes yksin katsomossa. Eteeni on ilmestynyt nuori tyttö urheilutamineissa ja pinkki reppu selässä. Tyttö näyttää surulliselta samalla tavalla kuin lapsi, jonka vanhemmat eivät ilmaantuneet tärkeään tapahtumaan paikalle. Toivon ettei näin ole asian laita. Hetken päästä kuvaaja palaa takaisin ja kertoo voittajan saaneen palkinnoksi pumpputermospullon.

 

 

Käytän vohvelittoman tuokioni selailemalla taas pohjatyömateriaaliani. Opin muun muassa, että ”keihäänheiton merkittävin ero muihin heittolajeihin on, ettei keihäänheitossa ole käytössä heittorinkiä kuten kiekonheitossa, kuulantyönnössä ja moukarinheitossa”. Mutta vielä 60 vuotta sitten kiekonheiton kaltaiset pyörähdysliikkeet heittomatkan maksimoimiseksi olivat ainakin hetken aikaa sallittuja: Espanjassa kehitettiin 50-luvulla pitkiä heittoja tuottanut pyörähdys- eli niin kutsuttu. ”saippuatyyli” (barra vasca); kyseessä oli Francon hallitseman Espanjan pyrkimys ”murtaa skandinaavien hegemonia keihäänheitossa”. Liike kuitenkiin kiellettiin Melbournen olympialaisissa vuonna 1956 vaarallisuutensa vuoksi keihään sinkoutuessa usein hallitsemattomasti mihin suuntaan tahansa. Ajattelen tätä ja tajuan, etten minäkään ole turvassa huolimattomasti viskatulta keihäältä. Jos sitä kerta tapahtuu ammattilaisillekin, niin miksei sitten näille nuoremmillekin? Tai siis nimenomaan näille nuoremmillekin. Ajatus tekee levottomaksi ja saa toivomaan jonkinlaista jääkiekkohalleista tuttua pleksisuojusta katsomon eteen.

 

Puoli seitsemän aikoihin 15-vuotiaat pojat alkavat saapua paikalle laiskassa jonontapaisessa. Osa heistä syljeskelee kävellessään eteensä, ja jopa heidän sylkäisynsäkin näyttävät vaikuttavan pitkiltä ja jonkinlaista ballistista ideaalia toteuttavalta. Kaukana kentän reunalla muita pienempikokoinen poika viskoo hurjistuneena hernepussin näköistä pussia. Luultavasti se myös on hernepussi. Saan myöhemmin erään keihäänheitto-asiantuntijan kautta kuulla, että jotkut harjoittelevat, tai lämmittelevät keihäänheittoa viskomalla vähän mitä tahansa: kiviä, keppejä, hernepussia, kaikki käy. Poika nakkaa palkopussukan, kirmaisee sen perään ennen kuin se on edes näpsähtänyt maahan ja heittää taas. Ehkä hän heittelee sitä maailman ääriin asti ja katoaa. Valokuvaaja seuraa pojan touhuja vasen käsi siristettyjen silmien yllä lippana ja sanoo: ”Täällä näkee just jotain sellaista, mistä mummot tykkää.” Nyökkään. Hän on oikeassa. Minunkin mummoni olisi varmasti mielissään, jos heittäisin keihästä sen sijaan että kirjoittaisin siitä. Huomaan nyt, että edessäni istuvan surullisen tytön – joka ei ole hievahtanutkaan paikaltaan – selässä lukee ”Oulaisten Huima”.

 

 

Siirrymme kuvaajan kanssa 15-vuotiaiden kilpailijoiden lähettyville sinisen telttakankaisen katoksen alle, jonka suojissa seisoskelee myös muita kameroin ja mikrofonein varustautuneita. He vilkaisevat meitä välinpitämättömästi ja jatkavat laitteidensa näpräämistä. Katoksen alla on myös valkoinen pöytä ja läppäri, jonka näyttöä sänkitukkainen mies tuijottaa kädet puuskassa. Keihäänheittäjien tiilenpunainen vauhdinottorata kulkee katoksen edestä, ja sen toisella puolella vastapäätä meidän katostamme on toinen, identtinen telttakankainen katos, jonka suojissa on myös ihmisiä ja pöytä ja läppäri. Vauhdinottoradan pituutta ei ymmärtääkseni ole mitenkään määritelty, mutta englanninkielisen wikipedian mukaan se olisi noin 4 metriä leveä ja 30 metriä pitkä, mikä noin silmämääräisesti näyttäisi istuvan myös edestäni kulkevan radan mittasuhteisiin. Lähestulkoon kaikilla telttakankaan suojissa seisoskelevilla on sininen t-paita tai verkkatakki, jonka selässä lukee Javelution. Panen merkille myös urheilijoiden paidanselkämykseen painettujen urheiluseurojen nimiä, ja saan muistiin ainakin ”Lapuan Virkiän”, sekä ”Naantalin Löylyn”.

 

Osa kilpailijoista istuu juoksuradan takana pitkällä puupenkillä kyynärpäät polvilla ja osa kuljeskelee edestakaisin omissa mietteissään. Myös kilpailijoiden penkin yllä on telttakankainen katos, mutta sinisistä mediakatoksista poiketen se on puolukanpunainen ja leveämpi ja kohoaa hieman suippenevasti ylöspäin kuin karnevaali-teltta ikään. Kovaääninen ilmoittaa kisojen alkavan pian. Ääni kuuluu miehelle ja se on ammatillisen reipas vaikuttamatta silti yli-innokkaalta tai amerikkalaisen mainosmaiselta. Olen jo useaan otteeseen yrittänyt paikantaa kovaääniseen puhujaa, mutten näe tätä missään, mikä tekee oloni hiukan irtautuneeksi. Äkkään punaisen kisaajakatoksen tuntumasta yllättäen juuri samaiset kolme mopojäpikkää, jotka 10 minuuttia ennen Pihtiputaalle saapumista ryhtyivät kilpa-ajoon linja-automme kanssa. He istuvat lippalakit väärinpäin omalla erillisellä penkillään (joka poikkeaa alueen muista penkeistä siinä määrin, että kuvittelen hetken aikaa poikien raahanneen sen mukanaan itse) ja jauhavat purkkaa. En osaa sanoa, ovatko he joidenkin kisaajien kavereita vai saapuneet paikalle muuten vain lorvimaan (seuraavana päivänä, etenkin vanhempien kisaajien heittoaikaan, törmäsin useaan "muuten vain" paikalla saapuneeseen, jotka heittelivät ylävartalo paljaana ja lihakset piukeina frisbeetä keskusurheilukenttää ympäröivän kaiteen takana, kiinnittämättä juuri huomiota itse kisoihin.)

 

”Poika loikkii epävarmasti hytkyen kiitorataa vähän miten sattuu, hienoista siksakkia, ja humauttaa keihään suoraan ylöspäin, mikä saa lähettyvillä seisovat ihmiset suojaamaan päänsä kauhuissaan.”

 

Sitten heitot alkavat, yhtäkkiä, ilman sen kummempia fanfaareja tai muuta ”ennakkovaroitusta”. Se on hieman erikoista; eivätkös fanfaarit ynnä muut hilpeät töräyttelyt menisi yks yhteen karnevaali-käsitteen kanssa? Hontelot klopit juoksevat tasaisessa vuororytmissä valkoisen lipun heilahtaessa muovipohjaista ”kiitorataa” pitkin ja viskaavat keihään horisonttiin. Karjahduksia ei kuulu, mikä tuo tilanteeseen säväyksen unenomaisuutta; pelkkä vaimea piikkareiden suhina juoksuradalla, mitä seuraa pehmeä suhahdus, kun keihäs katoaa jonnekin paahteisen heittosektorin aurinkousvaan. Seuraan heittoja silmä kovana. Yritän nähdä hetkessä matematiikkaa ja liikkeiden hallintaa, mutten näe sitä, en vielä. Olen liian hämilläni tästä kaikesta. Sen sijaan panen merkille sun mitä ylimääräistä, kuten että kiitoradan reunat ovat täynnä yksittäisiä lenkkareita, kaikki parittomia, ja että heittäjät eivät niinkään juokse, vaan loikkivat kiitoradalla. Oikeastaan kyse on loikinnan ja juoksemisen symbioosista, joka lopussa murtuu terhakkaaksi, eteen vieväksi hypähdykseksi, joka ryhdittää ansiokkaita kiskaisuja. Heittäjät vaihtuvat nopeassa tahdissa. Kauhavalainen poika astuu heittonsa yli ja heitto hylätään (aina tällaisissa tilanteissa kovaääninen kuuluttaa: ”Ei tyydyttänyt mitta”). Poika pudistaa pettyneenä päätään ja laahustaa kädet lanteilla sivuun. Yksi mopopojista huutaa: ”Hyvä Santeri!”

 

Yli astuneen pojan jälkeen vuoroon astuu tukeva, reippaasti muita tukevampi poika, jonka sinisen t-paidan selässä on numero 14. Poika loikkii epävarmasti hytkyen kiitorataa vähän miten sattuu, hienoista siksakkia, ja humauttaa keihään suoraan ylöspäin, mikä saa lähettyvillä seisovat ihmiset suojaamaan päänsä kauhuissaan (kukaan heistä ei silti liikahdakaan paikaltaan), ja minut toisintamaan mielessäni pikaisen sarjan traagisimpia keihäsonnettomuuksia, joita olen kahlannut ehkä turhankin kanssa läpi, kuin luulosairas lääkärikirjaa. Valmentajat tai kilpailijoiden isät (molempia löytyi) nojailevat kenttää ympäröivää metallikaidetta vasten ja näyttävät alinomaa jauhavan hyvin sitkeää purkkaa siitäkin huolimatta, ettei heidän suussaan selvästi edes ole purkkaa. Numeron 14 jälkeen kiitoradan päähän asettuu lyhyt, porukan lyhin poika, jonka keihäs on tätä miltei kaksi kertaa pidempi, mutta joka juoksu-loikkii kiitoradan selvästi muita nopeammin ja on 15-vuotiaiden kisaporukan ainut, joka heittäessään todella karjaisee, mikä säpsäyttää heittovuoroaan vartovat horroksestaan ja saa kaikki valmentajia ja/tai isiä myöten taputtamaan käsiään innoissaan. ”Nyt oli sitä meininkiä!” jotkut huutelevat. Poika näyttää ylpeältä palatessaan vaihtopenkille ja sylkäisee matkalla viereensä, lähelle vasenta jalkaani. Ja näin kierrokset jatkuvat, suunnilleen samaan tyyliin, yhteensä kuusi kierrosta.

 

 

Joka kerta kun numero 14 asettuu vauhdinottoradan päähän, siirryn mahdollisimman huomaamattomasti 15 metriä kauemmas. Pian luokseni kävelee yksi viereisen telttakatoksen suojissa seisoskelleista, siniseen tuulitakkiin sonnustautuneista miehistä, joka utelee agendaani ”täällä”. Kerron olevani Veikkauksesta, jolloin miehen kasvot kirkastuvat silminnähtävästi: ”Ai sinä olet sieltä! Joo joo!” Käy ilmi, että mies on eräänlainen ”keihäänheiton asiantuntija”. Hän kertoo olleensa yli 20 vuotta töissä KIHU:lla (Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa), mutta toimivan nykyisin lähinnä Keihäskarnevaalien hallituksen sihteerinä; miehen tehtävänä on yksinkertaisuudessaan kuvata Karnevaalien tapahtumat nettiin, hoitaa someviestintää ja muuta vastaavaa. KIHU:lla työskennellessään mies kertoo erikoistuneensa tekniikka-analyysiin.

 

Hänellä on lyhyet vastaleikatun näköiset ruskeat hiukset ja miellyttävät, hieman poikamaiset kasvot (vaikka miehellä on ikää väistämättä yli 40 vuotta); kyse lienee useille urheilijoille tyypillisestä terveiden elämäntapojen ansiosta saavutetusta nuorekkuudesta ja jostain, jota voisi kutsua vaikka ”raikkaudeksi”, paitsi että jostain kumman syystä suuri osa vanhemmista, jo eläköityneistä urheilijoista tuntuu suorastaan plösähtävän kerta laakista (kuin vanha vanukas): miehet ovat lähes järjestään ylipainoisia ja diabeteksen raskauttamia ja kaikenmoisten vammojen riivaamia. Joillain on myös alkoholiongelma. KIHU-miehen kaulalla roikkuu pitkällä teleobjektiivilla varustettu järjestelmäkamera, joka näyttää painavan ainakin toista kiloa. Hän on minua puoli päätä pidempi.

 

 

Koska olen aivan erityisen kiinnostunut keihäänheiton kätketystä matematiikasta, käytän tilanteen hyödykseni ja kysyn, olisiko urheilututkijaa mahdollista haastatella, mikä sopii miehelle oikein hyvin. Kaivan esille iPhone-nauhurini ja aloitan ensimmäisen haastatteluni:

 

”Niin, ööh: mitä tuo tekniikka-analyysi tarkoittaa käytännössä?”

 

”No se tarkoittaa sitä useimmiten että me kuvataan kahdella high-speed kameralla nämä heitot, 200 kuvaa sekunnissa, ja sitten sen heittosuorituksen loppuvaiheesta varsinkin tehdään tällainen 'liikeanalyysi', kolmedimensionaalinen analyysi, ja siitä sitten analysoidaan erilaisia muuttujia, ihan keihään lähtömuuttujat, eli mikä on keihään lähtönopeus, lähtökulma ja vielä se asentokin, että puhutaan tällaisesta 'ryntökulmasta', eli lähteekö se laahaamaan vai kyntämään.”

 

”Okei.”

 

”Tai poikittain.”

 

”Juu.”

 

Mies pitää puhuessaan kätensä tiukasti lanteilla (kuten niin moni muukin täällä aina silloin kun heillä ei ole keihästä kädessä) ja tuijottaa puhuessaan ohitseni vauhdinottoradalle kuin lumoutuneena. Hän nyökkää ja jatkaa: ”Sitten analysoidaan kaikennäköisiä asioita tästä itse heittäjästä, eli miten se sen suorituksen tekee. Eli nivelkulmia, mikä on tukijalan kulma, pettääkö se tukijalka vai pysyykö se suorana, mikä on esimerkiksi kyynärnivelen kulma siinä heittovaiheessa. Tai miten se vartalo kiertyy, miten lantio-hartiat kiertyy, siinä on käytännössä noin 30 muuttujaa, jotka otetaan aina ulos siitä analyysistä, mutta tietysti siellä vain pieni osa on oleellisia.”

 

”Niin niin.”

 

”Ja sitten voi vielä olla, että ne on yksilöllisiä. Että mikä asia on sellainen, johon halutaan kiinnittää huomiota ja mitä halutaan ehkä muuttaa.”

 

”Onko tavoitteena siis… niin kuin parantaa niitä suorituksia?”

 

”No se on nimenomaan sitä suorituksen parantamista, urheilijan ja valmentajan auttamista.”

 

”Eli tavallaan siinä kehitetään myös valmennusta?”

 

”Kyllä. Eli se on ihan... No, pääasiassa sitä tehdään ihan tuolla huipputasolla.”

 

”Niin just. Millä tavalla sä luulet että keihäänheitto on muuttunut tuon 20 vuoden aikana?”

 

”Noh, sanotaanko että keihäänheitto on muuttunut paljon nopeemmaksi. Heittäjät on nopeempia ja atleettisempia. Enää ei ole sellaisia niin sanottuja 'voimaheittäjiä'.”

 

”Meinaako tuo nopeus sitä matkaa joka juostaan tuossa kiitoradalla vai?”

 

”Juu, se juoksumatka joka tullaan siihen vetovaiheeseen”, mies nyökkää. ”Mutta sitten pitää tietysti muistaa että on ihan hirveän monenlaisia heittäjätyyppejä.” Tässä vaiheessa KIHU-mies kääntyy katsomaan minua kuin haluaisi painottaa jotain erityisen tärkeää osaa entisessä ammatissaan: ”Nytkin jos katsoo 10 parasta heittäjää maailmassa, niin näin ainakin laji-ihmisen silmään niillä on hirveen erilaisia tekniikoita. Ja siinä onkin se haaste. Ettei ketään voi laittaa samaan muottiin.”

 

”Niin. Ei tietenkään!”

 

”Yksilölliset vahvuudet pitäisi löytää. Jos aattelee ihan tutkimusmielessä niin hyvin vähän löytyy sellaisia tekijöitä, jotka pätee jollekin ryhmälle. Enemmän ne toimii siellä yksilön sisällä, että mikä asia on semmoinen mitä pitäis kehittää.”

 

”Minkälaiset vaivat on yleisimpiä keihäänheittäjien keskuudessa? Vertauskohdaksi esimerkiksi tenniskyyrärpää tai uimarin olkapää ja sellaiset?”

 

KIHU-mies hymähtää kysymykselleni ja kääntää katseensa takaisin vauhdinottoradalle, jonka tapahtumat menevät minulta nyt tyystin ohi: ”No siis... hyvin monta paikkaa. Oikeastaan tukijalan nilkka ja polvi, ja sitten sieltä kun tulee ylöspäin niin kaikenlaiset selän vaivat, olkapäät” (mies koskettaa nopeasti vasenta olkapäätään havainnoksi), ”kyynärpäät... Miesheittäjä törmää tukijalkaan jopa 800 kilon maksimivoimalla. Se on se voima mikä kohdistuu tuohon jalkaan siinä lopussa. Sen törmäyksen jälkeen yläselkä on myös vaarassa, ja sitten siinä on vielä se kiertoliike, törmäys ja kierto, jolloin olkapää taas on vaarassa. Siinä heittäjällä muodostuu tavallaan koko kehon piiska, että se lähtee täältä nilkka-polvi-lantio-olkapää-kyynärpää.”

 

”Sä ilmeisesti itsekin heität keihästä?”

 

”Oon mä heittäny, mutten ammatillisesti. Valmennan kyllä." Mies hymyilee. "Se mihin tässä keihäsanalyysissä pohjimmiltaan pyritään, on maksimoida keihään lähtönopeus. Lähtönopeus ja kulma ratkaisee sen, kuinka pitkälle se keihäs lentää.”

 

”Entä tuo heittokulma, onko se kuinka määrätty?”

 

”Heittokulman tulisi olla semmoiset 35–40, siinä välillä, riippuu vähän tuulesta ja keihäsmallista.” (Näistä nykyaikaisista keihäsmalleista, etenkin niiden valmistajista, sain seuraavana päivänä yksityiskohtaisempaa infoa).

 

”Keihäs pyörii pitkittäisakselinsa ympäri ilmassa.”

 

”Niin kuin luoti.”

 

”Niin kuin luoti. Se vähän vakauttaa sitä lentoa.”

 

Suljen nauhurini ja kiitän miestä haastattelusta, minkä jälkeen hän siirtyy takaisin telttakatoksen varjoon.

 

Palaamme kuvaajan kanssa hotellihuoneeseemme puoli tuntia myöhemmin. Juomme teetä emmekä katso televisiota, kunnes vierestä kulkevan nelostien taukoamaton suhina tuudittaa minut rauhaisaan uneen, jossa on mansikoita ja pilviä ja mies, joka esittelee itsensä ”Rogeriksi”.

 

Lue tarinan seuraava osa täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/citius-altius-fortius/15689657 Citius, altius, fortius http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 07 Aug 2017 12:29:03 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Suomi ei ole voittanut yleisurheilun arvokisamitaleja kymmeneen vuoteen kuin yhdessä ainoassa lajissa: keihäänheitossa. Miksi me olemme siinä niin hyviä? Kirjailija ja keihäänheittoummikko Miki Liukkonen lähti etsimään vastausta Pihtiputaan Keihäskarnevaaleilta.

 

Osa I: Keihästäjien balettia

 

Eräänä alkukesäisenä päivänä sain sähköpostia, jossa minulta kysyttiin kiinnostustani ”eksklusiiviseen repparijuttuun” Pihtiputaan Keihäskarnevaaleista. Kyse on Pihtiputaalla 28.6.–2.7. järjestettävästä jokakesäisestä tapahtumasta, jota toimeksiantajani kuvaili ”Suomen kansalliselle identiteetille merkittävän lajin mielenkiintoiseksi ilmentymäksi”. Tartuin juttuun ns. ”siltä seisomalta”, lähinnä siksi, etten tiennyt keihäänheitosta entuudestaan mitään, enkä yksinkertaisesti voi olla tarrautumatta asioihin, joista en tajua hölkäsen pöläystä. Eipä sillä, en minä entuudestaan tiennyt itse Pihtiputaastakaan sitäkään vähää (paitsi että Idols-tähti Pete Parkkonen on sieltä kotoisin ja että kunnasta löytyy myös ”maailman kauneimmaksi valittu huoltoasema”, kuten sain kuulla mukaan tulleelta valokuvaajalta hieman ennen matkalle lähtöä, kuten myös sen, että pääsisimme yöpymään kyseisen huoltoaseman yhteyteen rakennetussa hotellissa).

 

Tietysti olin alkuun myös epävarma, tietysti: en pidä itseäni journalistina, en ole koskaan haastatellut ketään. Jos tarkkoja ollaan niin olen, tavallaan: edellisen romaanini taustoitusvaiheessa röhnötin muuan romaniseurueen kanssa baarissa ja nauhoitin kännykkääni sen iltaisen, öisen, aamuöisen horinamme, mutta kyse oli nimenomaan epäammatillisesta rupattelusta, ei ”haastattelusta”. Kaiken kukkuraksi off-the-record-utelu meni niin päin honkia kuin jutustelu ylipäänsä voi – eikä koko katastrofiksi äityneestä jupakasta juuri tämän enempää kannata kertoakaan.

 

 

Kello on nyt 11.47. Päivä on keskiviikko 28.6. ja minä istun paraikaa kuvaajan kanssa Onnibussin takimmaisella, neljä yhteen liitettyä penkkiä käsittävällä rivillä, jonne olin buukannut meille paikat laveammalla jalkatilalla (+ 2 euroa) sillä ajatuksella, että saisin levitellä tavaroitani, muistiinpanovälineitäni ja lukemattomia taustoitustulosteitani ja iänikuisia Golden Delicious -omenoitani ilman, että minun tarvitsisi tunkea kantamuksiani pään yliseen lokerotilaan, jonne aina pelkään unohtavani tavarani (lentokoneessa, junassa jne.), koska en aina muista edes serkkuni nimeä.

 

Ilma on kaunis, molemmin puolin letkeää asvalttia pursuaa tuuheita puita, joiden vihreys on yksisävyistä ja ääriviivat kuin huonolla piirustusohjelmalla sutattuja. Väliin lehdet välkähtelevät valkoisina ja hopeisina tuulessa, lehtiruotonsa sallimassa pienessä liikkeessä. On myös ojien uumenista harottavaa rapeaa heinää. Aurinko sykähtelee puiden välistä kultaisena kuin rakastunut sydän.

 

Matkaa varten tulostamani keihäskarnevaalihistoriikin mukaan ajatus keihäskilpailuista Pihtiputaalla syntyi toukokuussa 1971, kun keihäänheittäjät Jorma Kinnunen (a.k.a. Äänekosken Pikkujättiläinen) ja Leo Pusa päättivät järjestää ensimmäiset keihäskarnevaalit sillä simppelin jalolla periaatteella, ettei Pihtiputaalla ollut aiemmin järjestetty yksinomaa keihäänheittäjille omistettua urheilutapahtumaa, jossa paitsi Pihtiputaalta lähteneet että ulkopaikkakuntalaiset voisivat kokoontua ja kisailla keskenään.

 

 

Matkan Helsingistä Pihtiputaalle on tarkoitus kestää noin viisi tuntia ja 40 minuuttia. Yritän käyttää mahdollisimman suuren osan tuosta ajasta olemattoman keihäänheittotietämykseni kartoittamiseen, vaikkakin jo hajamielinen vilkaisu satunnaisiin tulosteisiini on ajaa minut heti aamusta eräänlaiseen neurologiseen hyperventilaatiotilaan: olin, tai olen, kertakaikkisen äimistynyt, kuinka matemaattinen laji keihäänheitto oikeastaan on! Kuinka pieniin hienovaraisiin osiin pelkkä vauhdin ottaminen, hetki ennen itse keihään heittoa, onkaan jaettavissa (noin kolmeenkymmeneen – ja luultavasti useampaankin – kuten sittemmin opin). Kyse on ennen kaikkea tekniikkalajista. On impulssiaskelta ja ristiaskeljuoksua, rannekulmaa ja kiertoliikettä. On vetonopeus ja ”rennon voiman” merkitys.

 

Ennen Pihtiputaan reissua omat vaikutelmani keihään viskomisesta olivat rajoittuneet Seppo Rätyyn kiroilemassa mikrofoniin, ja Tero Pitkämäen nimen olin toki monesti kuullut, joskin muistan vain ajatelleeni, kuinka osuva nimi ”Pitkämäki” keihäänheittäjälle onkaan, vähän samaan tapaan kuin ”Hannu Karies” hammaslääkärille ja niin edelleen. Oikeastaan käsitykseni voisi kiteyttää asetelmaan: ihminen heittää keihään, keihään lentämä matka mitataan, pisimmälle heittänyt voittaa, (mistä pohjimmiltaan onkin kyse, mutta, kuten melkeinpä minkä asiaintilan kanssa tahansa, todellisuus osoittautuu pirullisen monisyiseksi.) Olin toki varautunut tämänkaltaiseen keihäs-käsitysteni muljutukseen ja ehtinyt hahmotella mielessäni vaikuttavia hidastettuja ”videoita” tukevanjäntevästä, punakasvoisesta ja otsasuonekkaasta keihäänheittäjästä, jonka esimerkillinen liikerata puretaan erinäisin, kimuranttiudessaan vakuuttavin geometris-ballistisin laskelmin ”katsojalle” ymmärrettävään muotoon valkoisine katkoviinoineen ja davincilaisine harppiympyröineen.

 

En tiedä johtuiko ennakkomielikuva luonteeni auttamattomasta taipumuksesta romantisointiin vai siitä, että pelkäsin matkasta ja koko eksperimentistä sukeutuvan muussa tapauksessa järkyttävän tylsä niin kuin viikonloppu lyijymuseossa tai jotain sellaista. Mukaani lähetetty valokuvaaja osaa kertoa, että pääsemme seuraamaan muun muassa lasten ja nuorten keihäskoulua (itse keihäskilpailujen lisäksi, tietenkin), ja että emme itse asiassa näe aikuisten keihäänheittoa lainkaan (”aikuisten” määritelmä ei käynyt minulle ilmi, mutta tässä tapauksessa se tarkoittanee yli 22-vuotiaita; kaikki muut kilpailut ennen sunnuntain 2.7. ”pääkilpailuja”, käydään ikävuosien 9–22 välillä), sillä niiden käynnistyessä olemme molemmat takaisin Helsingissä.

 

 

Tänä vuonna Keihäskarnevaalit-tapahtumalla on erityisluonne Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Tähän liittyen Keihäskarnevaalien ohjelmassa on useita Suomi 100 -teemaan liittyviä osioita ja toimenpiteitä, joiksi tapahtuman nettisivuilla luetellaan ainakin:

 

  • Tavoitteena 100 harjoitusheittoa jokaiselle nuorelle keihäskoulun aikana.

  • 100 metrin keihäskilpailu eli oikean ja vasemman käden heiton yhteenlaskettu tulos. Yli 100 metrin tulokset palkitaan.

  • Keihään juhlaa yli 100 vuotta -tilastoteoksen myynti Keihäskarnevaaleilla.

  • 100 valokuvaa suomalaisen keihäänheiton historiasta nähtävillä Keihäsmuseossa.

 

 

Ajatus etenkin lasten keihäänheitosta on kiehtova, sillä se rikkoo aiemmin fantasioimani hellenistiset maalailut suurenmoisen auringon alla koetuista keihäsurotöistä: tilalle putkahtaa harmonykorinemainen kohtaus yhdeksänvuotiaasta varsaraaja-tytöstä kimaltelevassa Robin-paidassa, mutta sydämessään 4,0 richteriä päättäväisyyttä ja riuhtaisemassa 400 grammaista alumiinikeihästä horisonttiin sellaisella voimalla, että tiedän mahdollisuuteni voittaa tätä kädenväännössä lähentelevän negatiivisia lukuarvoja.

 

Omituisista mielikuvistani huolimatta koko reportaasin pohjimmaisena tarkoituksena olisi saada selvennystä siitä, mikä tekee tästä antiikkisesta lajista niin tärkeän suomalaisille? Ja miksi juuri Suomi (kuten oikeastaan muutkin pohjoismaat) pärjäävät lajissa niin hyvin? Kysehän on alunperin hengissä säilymiseen, villipetojen metsästämiseen vaadittavasta taidosta (näinä päivinä näistä heidelberginihmisen kehittämistä alkutarkoituksista nyky-sapiens saa toisinaan muistutuksen, kun joku kilpakentällä päivystävä onneton ottaa heittokepistä niskaansa – kuten kävi Tero Pitkämäen tapauksessa vuonna 2007, kun hän onnistui huitaisemaan keihäänsä ranskalaisen pituushyppääjän Salim Sdirian oikeaan kylkeen. Asiaan tarkemmin perehtyessäni törmäsin lukuisiin vastaavanlaisiin tapaturmiin, jotka onnistuivat olemaan aina ensisijaisesti outoja ja vasta sitten traagisia, kuten vuonna 2016 USA:n Oregossa tapahtuneeseen onnettomuuteen, jossa Hood River Valleyn lukiosta juuri valmistunut Parker Kennedy sai keihään silmäänsä.)

 

”Tero Pitkämäen nimen olin toki monesti kuullut, joskin muistan vain ajatelleeni, kuinka osuva nimi 'Pitkämäki' keihäänheittäjälle onkaan, vähän samaan tapaan kuin 'Hannu Karies' hammaslääkärille.”

 

Niin, aivan aluksi, eli noin 400 000 vuotta sitten toisesta päästä teroitettua puukeppiä käytettiin eri puolilla maailmaa vain pistoaseena, mutta myöhemmin keihäitä alettiin myös heittää, jolloin kepakoihin ruvettiin myös liittää kivisiä kärkiä. Varsinaiseksi urheilulajiksi keihäänheitto kultivoitui kuitenkin antiikin olympialaisissa 708 eaa. osana viisiottelua. Kreikkalaisten urheilukeihäs oli kevyempi kuin sotakeihäs eikä siinä ollut metallikärkeä, jolloin se oli kehitetty yksinomaa kilpailua, siis pituusheittoa varten. Näistä ajoista eteenpäin keihäänheitto lajina sekä itse keihäs kokivat erinäisiä metamorfooseja, keihään tuotekehittely edistyi 1950-luvulla yhdysvaltalaisten Heldin veljesten johdolla niin kutsutuksi ”ilmarinnaksi”: keihäästä tehtiin aiempaa liitävämpi lyhyemmän ja kevyemmän kärjen ansiosta, ja seuraavan kerran keihäitä tuunattiin vuonna 1991.

 

Kun keihäänheitosta alettiin mittelöidä Euroopassa 1800-luvulla, keihäät olivat pituudeltaan noin 175 senttimetriä ja painoivat 1250 grammaa, kun ne nykyisin ovat painoltaan 600 grammaa naisilla ja 800 grammaa miehillä. Kyseisten painoluokkien lisäksi on olemassa nuorten kilpailuissa käytettävät 400 ja 700 gramman keihäät; 400 gramman keihästä heittävät alle 13-vuotiaat pojat ja alle 15-vuotiaat tytöt. Keihäänheitto ei päässyt ensimmäisiin nykyaikaisiin olympialaisiin kuitenkaan kuin vasta vuonna 1906. Säännöt eivät olleet vielä tuolloin vakiintuneet, ja heittotapoja oli pitkän aikaa kaksi: keihään keskeltä kiinnipitäminen sekä takapäästä kiinnipitäminen (selailtuani etukäteen keihaskarnevaalit.com-sivulta lataamiani pdf-tiedostoja, jotka käsittelivät keihäänheiton teknisiä yksityiskohtia ylpeällä pedanttiudella, sain jälleen tuta yksinkertaiselta vaikuttaneeseen liikerataan kätkeytyvien teknisten hienouksien moninaisuuden, joiden kurinalainen herkkyys saavat Bolšoin baletin näyttämään mutapainilta ja minut nostamaan kuvitteellista fedoraani niille haukansilmäisille tuomareille ja valmentajille, jotka näitä heittoteknisiä mikrohienouksia kykenevät ylipäänsä rekisteröimään).

 

 

Kun matkaa on jäljellä noin 10 minuuttia, näen ensimmäisen mopon koko bussireissun aikana, ärisevän sinisen kapistuksen, jonka selässä rönöttää kolme kypärätöntä esiteiniä, jotka yrittävät bussin kanssa kilpasille, mutta luovuttavat 7 sekunnin päästä, ja pärinä ja huutelu jäävät taakse. Mainitsen tämän siksi, että yhdistän mopoilevat teinit oleelliseksi osaksi pienten paikkakuntien miljöötä siinä missä traktorit, pellot ja somien huoltoasemien pullakahvitkin. Mopopojat ovat ensi merkki siitä, että nyt saavutaan maalle. Puut tien molemmin puolin ovat käyneet harvemmiksi ja lyhytkasvuisemmiksi, mutta ovat yhtälailla vihreitä niin kuin kaikkialla. Olen ehtinyt tihrustaa tulosteeni kutakuinkin läpi, mutta sen sijaan että ymmärtäisin lajia yhtään paremmin, pidän sitä nyt aivan mahdottoman kimuranttina, jonkinlaisena kepinviskomisen kvanttikenttäteoriana.

 

Mihin minä olen mennyt lupautumaan!

 

 

”Syöt kaiken minkä otat”

 

Onnikasta ulos loikatessa vastaan tulvahtaa ideaali agraarilehahdus (joskaan nämä lehahdukset eivät mitenkään asuttaneet Pihtiputaan ilmanalaa, vaan esiintyivät ennemminkin sektoreissa, kuten panimme kuvaajan kanssa sittemmin merkille kuljeskellessamme ”Mäkäräis-Metropoliksi” nimeämässäni lähimetsässä puhumassa delfiineistä.) Jatkamme puolen kilometrin matkan jalkaisin Pihtiputaan koululle, missä ilmoittaudumme akkreditointipisteellä.

 

Pihtiputaan koulun eteen on tökätty maitokahvin värinen kyltti, jossa lukee Javelin school OFFICE. Neljä vanhemmanpuoleista naista katsoo meitä pitkään ja ymmärtämättä, mitä me oikein haluamme, kunnes selitämme olevamme ”ne Veikkaus-tyypit”, jolloin naiset rävähtävät käkätykseen ja pahoittelevat hämmennystään: me kun näytimme heidän mielestämme niin erikoisilta (yksi naisista jopa kysyy minulta, hetken mustia pillifarkkujani tapitettuaan, onko minulla sukkahousut jalassa). Kello lähenee puolta kuutta illalla, eikä ohjelmaa tälle päivälle ole enää jäljellä kuin noin kello kahdeksaan asti. Meitä kehotetaan kuitenkin syömään ensin jotain koulun ruokasalissa. Tarjolla on lihakeittoa ja ruisleipää, ei vegaanivaihtoehtoja, joten tyydyn noukkimaan lautaselleni kasan kurkku- ja tomaattiviipaleita, jotka syön vesilasillisen kanssa valokuvaajan ryystäessä tyytyväisenä hailakkaa lihakeittoa, jonka tuoksu palauttaa minut sekä perverssillä tavalla että todellisuudessa takaisin kouluruokalan penkille.

 

 

Viereiseen puupaneeliseinään on maalattu suurin valkoisin kirjaimin ”ANNA KAVERILLE RUOKARAUHA”, ”MAISTA KAIKKEA”, ”HILJAISUUS!”, ”SYÖT KAIKEN MINKÄ OTAT”. Kehotusten alle on liimailtu vessapaperirullista taiteiltuja kämmenen kokoisia perhosia. Ruokailun jälkeen yksi akkreditointipisteen naisista ajaa meidät autollaan nelostien varrella sijaitsevaan Neste Niemenharjun matkailukeskukseen, tuohon kuuluisaan maailman kauneimpaan huoltoasemaan, jota vastapäätä majapaikkamme on. Guesthouse, joka on majapaikkamme virallinen nimitys, toimi aikanaan tuulimyllynä, joskin matalan rakennuksen myllymenneisyydestä muistuttaneet siivekkeet on jo poistettu osana palokunnan paloharjoitusta. Parkkipaikalla jäämme hetkeksi ihmettelemään Nesteen päärakennusta, jolloin minun on myönnettävä, ettei mainos täyttä puppua ollut: huoltoasema on kaunis, ei mikään Taj Mahal tietenkään, mutta noin huoltoasemaksi. Se on hieman kappelimainen rakennus, joka kohoaa mustana ja hohtelevan valkoisena vasten safiirinsinistä taivasta.

 

Vastaanottotiski sijaitsee päärakennuksessa, eli huoltoasemalla Kotipizzan ja Scan Burgerin yhteydessä, joiden kassalta iloinen nainen siirtyy sulavasti 1,5 metrin receptionin taakse ilmoittaen samalla puoli-härskisti käyvänsä Kotipizzan ja Scan Burgerin puolella ”ainoastaan vieraissa”, ja että hoitaa pääasiassa receptionia. Avaimet saatuamme viemme laukut pikaisesti yhteiseen huoneeseemme ja palaamme saman epävirallisen kyyditsijämme matkassa Pihtiputaan koululle, jonka takana sijaitsevalla keskusurheilukentällä itse kisat on järjestetty aina vuodesta 1983 lähtien.

 

Lue seuraava osa täältä.

 

Miki Liukkonen (s. 1989) on kirjailija, jolta on ilmestynyt kolme runokirjaa ja kaksi romaania, joista tuorein O ilmestyi keväällä 2017.

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan yleisurheilua monin eri tavoin. Suomen Urheiluliitto saa avustusta Veikkauksen tuotosta yli miljoona euroa tänä vuonna. Lisäksi pelituotoista maksetaan urheilija-apurahoja, mahdollistetaan seuratuen avulla satojen urheiluseurojen toiminta eri puolilla maata sekä pidetään urheilukentät kunnossa harrastajia varten.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/pelkoa-ja-inhoa-jyvaskylassa/15575912 Pelkoa ja inhoa Jyväskylässä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 03 Aug 2017 12:34:37 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Jyväskylä on kansallinen tuulikaappi, jossa ideat ja ihmiset ovat saaneet virrata vapaana. Nyt kaupungista on kantautunut huolestuttavia viestejä. Kaarina Hazard lähti katsomaan, mitä hänen entiselle kotikaupungilleen oikein on tapahtunut.

 

Kesäkuun puolivälissä uusnatsistisen Vastarintaliikkeen miehet jakelivat esitteitään jyväskyläläisen Paviljonki-messukeskuksen edessä. Siinä ne vaihtoivat päkiältä kannalle, ojentelivat paperia ohikulkijoille. Olihan se erikoista – nähdä, että tuollainen on käypää hommaa ja vieläpä Jyväskylässä. Moni näytti ottavan paperin. Itse jäin ilman, koska katselin menoa viereisen hotellin valoisan aulan mukavalta sohvalta. Paviljongissa järjestettiin perussuomalaisten puoluekokous, mutta minulla ei ollut heidän karkeloihinsa mitään asiaa, edes katsojana. Olin saanut sinne porttikiellon.

 

Pikkuisen se tietenkin jyväskyläläistä naurattaa. Että oikein henkilökohtainen porttikielto. Me nimittäin opimme jo pieninä, että kaikki saavat tulla, kaikille riittää ja jokainen mahtuu. Meidät kasvatettiin sellaisessa Suomessa ja sellaisessa kaupungissa, jossa ideana oli antaa jokaiselle samaa hyvää. Niinpä tällainen perussuomalainen meininki, jossa erikseen torpataan tulemasta, askarrellaan kieltomerkkejä ja ei-suuntia, lippusiimoitetaan omia alueita ja pannaan ovet kiinni – se on luonnotonta menemiseen ja tulemiseen tottuneelle keskisuomalaiselle sielulle.

 

Perussuomalaisten puheejohtajapaikasta luopuva Timo Soini ja puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo kuuntelivat äänestystulosta puoluekokouksessa Jyväskylässä 10. kesäkuuta 2017. Jussi Halla-aho valittiin puolueen uudeksi puheenjohtajaksi. (Lehtikuva / Mikko Vähäniitty)

 

Miksi ihmeessä moisen omiin tuoksuihin tyytyväisen tapahtuman pitopaikaksi valittiin Keski-Suomen helmi? Ehkä kokouspaikkaa harkitessa oli ajateltu, että Jyväskylä, eikös se olekin se öyhöisänmaallinen pussinperä, se kirjastopuukotuksen kotiseutu, uusnatsien ja odinien riehuma nöpö taajama, juuri oikea paikka tulla panemaan rajoja tiks lukkoon. Jos näin, vähänpä tiesivät.

 

Jyväskylä, nimittäin, on luontojaan tulemisen ja menemisen mesta, läpikulkupaikka Jumalan armosta, laaja maa tallustella eestaas. Kaupunki on muotoutunut luonnollisesti paikalleen vesireittien risteyskohtaan, idän ja lännen väliin, puolimatkaan pohjoisesta etelään. Sille sopii keskinäinen vaihto. Itse asiassa siitä koko paikka on tehty. Jo aikojen alusta näillä seuduin ovat hämäläismetsästäjät ja saamelaissaalistajat toistensa pyyntitapoja tapailleet – Jyväskylän alkuidea ei suinkaan ole jokin hapeton, hiestynyt nyssäkkä, vaan ilmava välitila, josta sopii mennä ja tulla. Kaupunki on rakennettu sopimisen päälle, niin kuin kaupungit tapaavat olla. Se on lomittumisen maamerkki ja neuvottelun napa, johon ei mitenkään sovi raja-aitaaminen, omiksi ja toisiksi laskeminen tai minkäänmoinen puhtauden perääminen. Jaettu pata, sekasäätyiset avioliitot ja yhteisen kauppahankkeet – niistä Jyväskylä on sommiteltu.

 

Vaan niinpä vain tästäkin kompromissin kaupungista on tullut sellainen paikka, jonka paraatipaikalla mykät miehet voivat kesäkuisena lauantaina jakaa jyrkkiä esitteitään, jossa uusnatsit ovat ottaneet yhteen opiskelevan nuorison kanssa ja jossa pieni, mutta omintakeisen näkyvä odininsotureiden porukka partioi pääkadulla. Sen kirjastossa – hyvänen aika sentään – on lyöty ihmistä puukolla. Mikä Jyväskylän on junttiuttanut? Mikä on kasvattanut kansalliseen tuulikaappiin peräseinän?

 

 

Ei mitä kukakin on, vaan mitä kukakin toimittaa

 

Kun aikanaan ihmettelin mikkeliläiselle naapurilleni, että jyväskyläläisistä ei muuten kerrota heimovitsejä, kuten turkulaisista tai tamperelaisista, hän purskahti nauramaan sitä tarkoittaen, ettei Jyväskylässä ole mitään muistettavaa, ei mitään kerrottavaa, ei mitään pilailtavaa. Hah! Pikkupaikkakuntalaisen itsetunnottomuutta! Juuri sehän on Jyväskylässä kauneinta: Erityisyyden puute. Jyväskylä on tapaamisseutu, risteyskohta, yhteinen mahdollisuus. Vie mennessäs ja tuo tullessas, sanoo Jyväskylä, ja se on kaunis viesti se. Ei Jyväskylää kiinnosta mitä kukakin on, vaan mitä kukakin toimittaa. Meneminen ja tuleminen on suomalaisuuden historiallinen ydinmehu, ja Jyväskylässä tämä kansanpiirre juuri kauneimpana välkehtii. Se on lähdön ja tulon, toimeliaisuuden, vaihdon ja välitilan tyyssija.

 

Kun kasvoin kaupungissa 1970-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen puoliväliin, oli kaupunki elävä keskus, jonka menon muodostivat rieskojaan jo aamuvarhain torilla kauppaavat lähipitäjien huivipäämummot, käytetyn sekatavaran mustalaisyrittäjät, itsenäisen vähittäiskaupan vaurastuttama rouvasväki, ilonpidon päälle ymmärtävät Valmetin ja Kankaan tehdastyöläiset yhtä lailla kuin yliopiston opiskelijat, joiden saapumista teininä syksyisin odotettiin kuin tivolia kaupunkiin – mistä he tulevat, mitä tuovat tullessaan, mitä keksivät! Aivan sama ei ollut enää tänä kesänä tunnelma messukeskushotellin aulasohvalla.

 

Neste-ralli ajettiin Jyväskylässä heinäkuussa 2017. (Lehtikuva / Anni Reenpää)

 

Toki viihdyin tälläkin kertaa niin kuin Jyväskylässä vain viihtyä voi – ulkona vallitsi normaali järvisuomalainen pilvipouta, pikkupojat pelasivat säbää viereisellä aukiolla. Vain joulupukkinaamariin pukeutunut mies, joka raahasi perässään narun päähän solmittua selkärankaa muistutti maisemassa siitä, että viereisessä rakennuksessa oli meneillään perussuomalaisten puoluekokous. Kun äänestyksiin tuli tauko, alkoi väki tepastella ulkoilmassa – punaiset kokouskaulanauhat heiluen niin kuin eivät aikoisi riisua niitä ikinä. Käynnistä näki, ettei ainoa oluthana sijainnut täällä hotellin puolella. Totta tosiaan on politiikka myös estetiikkaa. Keskustalaiset luottavat kansallispukuun, kokoomuksen bileistä löytyvät päheimmät jakkupukunaiset, demarijortsuissa vilahtelevat persvaot. Perussuomalaisten olemukset taas kertovat sen, mitkä kaupat kylänraiteilla edelleen elävät: Tämä on Tokmanni-kansaa, ABC-kampaviinereiden ruokkimaa. ”Vitun pitsa kakskymmentä euroo! Lihapullat kolmetoista!” Hotelliravintolan hinnoittelupolitiikka ei ilmeisesti ole joukkokokoontumisestaan varmuutta saaneiden mielestä pienen ihmisen asialla.

 

Pian cowboy-reuhkojen ja bandanaotsien jäljessä pyyhälsivät lobbyyn nuo asiastaan varmat naiset, joiden näyttävät sääret ja huolellisesti lakatut hiuskuontalot viestivät siitä, ettei Keski-Suomeen oltu tultu pelkkää puolueen lämpöä hakemaan – ja hyvä niin! Kesäkuppilat ja niissä toiseen ihmiseen syntyvä myötämieli – se on keskisuomalaista se! Toivottavasti heillä oli onnea Jyväskylän yössä, ja jos uupumus heidät ennen aamua selätti, toivottavasti Harjun rinne oli tapaisensa, pehmeä ja lämmin maata!

 

Ehkä samalle rinteelle oli osunut toinen seurue, paikallinen, joka aamuyöllä kajautti Männikkömetsät ja rantojen raidat niin että toispaikkakuntalainenkin ymmärsi, ettei meillä täällä maakuntalauluun puhkeaminen tarkoita uhoisaa nyrkkipystyä, vaan heleää, jaettua järvisuomalaista iloa! Ehkä öinen kohtaaminen pyyhkisi pois pelon ilmapiirin, langettaisi lippusiimat maahan, avaisi ovet ja höllentäisi kaulukset, ojentaisi lämpimän käden tarttua!

 

Saksalainen naamioteatteriryhmä Familie Flöz esiintyi Jyväskylän Kesä -tapahtumassa heinäkuussa 2017. (Jyväskylän Kesä 2017 / Samppa Erkkilä)

 

Tosiaankin, pelko. Se näkyi vakavan väen kasvoilla. Eikä mikä tahansa säikähdys, vaan askeleeseen juurtunut moodi, jonkinlainen lakkaamatta tanassa oleva kyynärpää, valmiina pitämään omaa tilaa. Turvatoimet tämän kokouksen ympärillä olivat erityisen tiukat, kerrottiin. Miksi? Mitä pelättiin? Ei ainakaan Suomen Sisua, joka oli kokouksessa läsnä ja tuskin Vastarintaakaan, joka niin nöpösti ovella päivysti. Mitä siis? Kaltaisteni kukkahattutätien joukkoinvaasiota? Tuskin mitään erityistä, nimeltä mainittavaa.

 

Ehkä turvatoimet olivat niin suuret, koska pelko kuuluu perussuomalaisten brändiin. Ehkä turvatoimet tahdottiin, jotta persuväki uskoisi, että lietsotulla ilmapiirillä olisi jokin kate. Ehkä tiukat vartiot tahtoivat kertoa kokousväelle vastakohtaansa – ilman tätä vallitsisi anarkia ja kaaos. Ehkä vartijat, lupalaput ja aulan ahtaat jonot yhdessä muodostivat sen neulansilmän, jonka kautta kulkeminen teki väestä valitun.

 

 

Rautakärjet tuohivirsuissa

 

Miksi pelko on ottanut tervehtimisen paikan? Miksi oma pitää niin jyrkästi aidata?

 

Silloin kun minä kasvoin, toisaalla tosiaankin oli toisenlaista. Kun teininä matkusteltiin (niin kuin jyväskyläläisillä tapana oli), Turkuun kuului Wiklund, Kuopioon Carlson, Jyväskylään Tyynelä ja sen ihmeelliset rullaportaat. Sittemmin tämä toimeentulon ja kanssakäymisen kirjo on kadonnut saman toistoon Jäämereltä Välimerelle. En enää uutta tavatessani ynnää näkemästäni sitä, mistä juuri näiden asujien elämänpiiri koostuu, eivätkä he saa sitä minulle sanotuksi, koska kaikilla meillä on vain se yksi ja sama ja kaikkialta tuttu. Neuvostoliitto, totta tosiaan. Tehdas-Suomessa hajusta tiesi, mistä raha tulee ja sitä ennen vesireiteistä pystyi ynnäämään, mikä oli kanssakäymisen koostumus. Ylikansallisen kaupankäynnin esperanto ei jätä meille kokemuksemme ääkkösiä – siksikö me olemme niin alttiita riehumaan kuin heikkopäät ja lyömään toinen toisiamme astalolla hyvättäkin syyttä?

 

Jospa Suomen onkin pussinperäistänyt ja junttiuttanut kasvokkaisen, paikallisen kaupankäynnin puute? Meillä kaikilla on samat sukat, kolme paria kympillä, samat kalsarit, kolmet vitosella, ja jokaisella tossut, jotka on valmistettu jossakin minne oma matka ei koskaan yllä. Olen ylikansallista höttöä. Sitäkö me tänne tulijoilta kadehdimme, olemuksessa näkyvää kulttuuria, eksplikoitua luonnetta, jostakin-kotoisuutta? Omat seutuvaihtelumme ovat kadonneet ja ratkaisu on kaikkialla sama. Lindexit, Tigerit ja Claes Ohlsonit luovat yhden ja saman maiseman, yhden ja saman vuodenajan, ikuisen välikauden, joka ei ole kenenkään oma.

 

Rynkeby-hyväntekeväisyyspyöräilyn lähtö Jyväskylässä heinäkuussa 2017 – etunenässä Vihreiden uusi puheenjohtaja Touko Aalto. (Jyväskylän Kesä 2017 / Raisa Rautkorpi)

 

Sukupolvi sitten Jyväskylän kahviloissa oli paikallista mieltä. Valion baarin jäätelöannokset olennoivat keskisuomalaista maaseutua, sitä, joka kerran kuussa tukka suittuna toi maitotilinsä Yhdyspankkiin ja samalla reissulla osti nuorisolleen sellaiset uudet farmarihousut, joita ilman ei kuulemma voinut elää. Kaptahin nimen jokainen tiesi juontuvan Waltarin Sinuhesta, eikä kenellekään olisi tullut mieleen solvata sitä elitistiseksi – vaikka siinä se oli, kahvilan nimessä kirjallinen viite kuin muistutuksena Cygnaeuksen ja Schildtin elävästä perinnöstä. Kolmantena surumielisen sortavalalaisevakon, sorjan euroopattaren mannermainen café, jonka leivokset olivat pieniä ja makeita.

 

Ja kaikissa käytiin, kaikki kävivät. Kelloliike, kenkäkauppa, huivipuodit ja lankaliike; leipomo ja paperikauppa, musiikkimyymälä ja herkkukioski – lomittaisesta asioinnista syntyi se liike, joka sekoitti toisiinsa lauhkean virkamieselon ja tehdasarjen, sivistyksenhalun ja pikkukauppiashengen – ja näin loi kaupungille yhteisen temmon. Elitistiksi haukkuminen naurattaa jyväskyläläistä, koska peruskoulun yhteen paiskaamien sakissa vaurauserot näkyivät, mutteivät tuntuneet. Pressopannu ja Nortti-askin perkeet – eri huushollissa eri tavat, mutta samoissa diskoissa mentiin koko kööri, koska valinnanvaraa ei ollut, ja sellaista se kai oli useimmissa suomalaisissa pikkukaupungeissa silloin.

 

Ja sitten kaupunki katosi. Tulivat kaupan konglomeraatit, jotka nyt yhtäläisinä täplittävät jokaisen pikkukaupungin, kylän ja taajaman. Jokaisessa samat eineet ja tarvekalut, one size todellakin fits all tässä K-kauppojen, S-ketjun ja R-kioskien nauhoittamassa Suomessamme. Paikallisesta puusta ja perinneruoasta on tullut ylellisyystarvike, kotiseututavarasta turismiesine, josta joulumarkkinoilla saa maksaa enemmän kuin merten takaa rahdatusta helystä. Meidän omastamme on tullut toisten matkamuisto. Miten meille hahmottuisi oma olinpaikkamme, kun kaikkialla vallitsee sama dallaspullan tuoksu?

 

Rallikansa telttailee. (Lehtikuva / Anni Reenpää)

 

Eikä tämäkään pysy. Mitä meille mahtaa tapahtua sitten, kun kaikki kaupankäynti tapahtuu netissä? Kun joutomaiden markettiryppäätkin autioituvat, ostaminen privatisoituu makuuhuoneen nurkkaan ja keskinäinen vaihto kokonaan katoaa katukuvasta? Kanssakäyminen huipistuu vapauteen olla joutumatta nokakkain. Mitäs sitten tehdään? Täyttyvätkö kylien raitit ja pikkukaupunkien promenadit nettikaupoista uniikkikappaleitaan hankkineiden ylpeästä käyskentelystä, 3D-tulostetut ite-tarvekalut tekevät meistä taas oman pihapiirimme käsityöläisiä? Ehkä ympyrä sulkeutuu. Ehkä paikallisuudesta lähtenyt, tehtaan kautta kierähtänyt ja sitten globaaleja logistiikkakierroksia ottanut tuotanto on tuonut meidät uuden yksilöllisyyden kynnykselle.

 

Niin, ehkä nykyinen öyhkäisänmaallinen vihanpito on vain kasvukipu ja teollisen yhdessäolon kuolinkorinaa. Ehkä nyrkkien heristelemisessä on kyse vain uusien yhteentulotapojen alkukömpelöyydestä ja piankin löydämme taas sovun, jonkin aivan uuden tavan olla yhdessä, jonkin sellaisen, joka ei tottele kansallisia rajoja, ei edes yhteistä kieltä, saati ammattikuntia, ehkä ei edes palkkapussin paksuutta.

 

Mutta juuri nyt elämme vielä tässä kauppaketjujen lanaaman tukahdutetun paikallistunteen suosilmäkkeessä, joka on ottanut teemapuistoisänmaallisuuden muodon. Ylikäyviin yrityslogoihin tahdotaan vastata samalla mitalla – maastokuviosta ja leijonakorusta askarrellaan täsmäasetta kuluttajuuden tarjoamaa ohutta ostajaidentiteettiä vastaan. En ole vain kassa-asiakas, kuuluu tuunatun pelottelujaketin viesti. Niin, ehkäpä vihaisänmaallisuus ei olekaan puheenvuoro poliitikkoihin päin, vaan yritys nousta Kappahlien ja Henkkamaukkojen yläpuolelle; ehkä Suomi ensin -leirin tarjoama ite-sumppi onkin yritys sanoa suorat sanat Coffee Houseille. Ehkä räyhäsuomalaisuus onkin avunhuuto ylijyräävien kaupallisten identiteettiehdotusten tsunamissa. Nyt kyllä sommittelen puolukanvarvun hattuni nauhaan ja tuohivirsuihini rautakärjet, jos tänne yritetään uittaa jotakin keskieurooppalaista kokemusta! Ehkä kaikessa tässä onkin kyse silkasta kodittomuudesta. Mutta koska se koti paloi ja kuka sen sytytti?

 

 

Tuopit on jo pöytään kannettu

 

Hyvähän se minun on kotiseutuni männynneulasia fiilistellä ja sitä pohdiskella, että mistä se oikein Joutsan jälkeen tarkalleen ottaen alkaa, se keskisuomalainen tunnelma. Hyvähän se on minun maakunnalleni laulella – minähän opin järvisuomalaiseen elämäntapaan silloin kun kaikille samaa hyvää ei ollut mikään vasemmistolainen viesti, vaan yleisesti jaettu totuus. Toista se on nyt. Suuren laman jälkeen – siitäkin on kohta sukupolvi – lätkäistiin kaikkea selittämään rahan viittomat ikään kuin ne ja vain ne olisivat ainoa käsitettävä kieli niin porraspesunesteisiin kuin rakkauteenkin. Helpostihan sitä silloin luuli, että moinen hulluus olisi vain jotakin vaahtoisaa paniikkia, jokin ohimenevä muoti niin kuin otsatukkapermanentti ja aivan pian palaisimme järkiimme, mutta me emme palanneet.

 

Kun Minna Canth nälkävuosina kävi Jyväskylän Mäki-Matin köyhien luona, hän lievitti luonnon julmuutta, toi välivillaa pakkasen ja pakkasen saumakohtaan. Lehtorskan osaan kuului kurjuuden lievittäminen ja pyrkimys tasata sitä vähää mikä oli, ja niin se oli vielä, kun minä kasvoin, silloin koko Suomen mitassa. Ei Jyväskylä tietenkään yksin ollut, vaan pyrkimys yhteisiin lähtökohtiin oli koko Suomen tarina. Meidän hampaamme purskuteltiin välitunnilla fluorilla, meille lyötiin kirjastokortit käteen, meille osoitettiin bussilipun viemä tie. Ole hyvä, mene, jos mitä tarvitset niin tule kertomaan. Sillä tavalla me lähdimme maailmalle – sillä ajatuksella, että maailma oli hyvä ja me siihen tervetulleita. Ei niin, että olisimme itsemme erityisen vahvoiksi tai muutoin erinomaisiksi tunteneet, vaan niin, että panostamme odotettiin, meihin investoitiin toivoa ja tiedettiin, että hyvä noista tulee, kunhan vähän maailmassa hölskyvät.

 

Perussuomalaisten puoluekokousta harjoiteltiin ennen kokouksen alkua kesäkuussa 2017. (Lehtikuva / Mikko Vähäniitty)

 

Mutta mitä tekee tämä uusi polvi, tämä jolle alusta saakka on kerrottu heidän hintansa, kulunsa, velkansa – jotka eivät yhteiskuntamaidossaan oppineet olevansa lähtökohta ja päämäärä itsessään, vaan välietappi valtionvelassa ja eläkepommissa. Miten he kertovat keitä he ovat, mistä he ovat ja mitä heille kuuluu? Nämä nykyiset ovat oppineet, että melonille ja omenalle ei käy sama lippalakki, mutta miten kertoa heille se, etteivät kotiseuturakkaus ja jostakin kotoisin oleminen perustu kauhulaukkaan, eikä ollakseen oma tarvitse sysiä muita syrjemmälle? Kuuluminen ei ole toisten työntämistä pois, tullin pystyttämistä, oman rapaisen maapläntin rajaamista minun pihaksi, eikä sitä vihaa, joka syntyy siitä, kun muut naureskellen katsovat rapakujaa, joka sinulle on niin rakas. Ei mitään sellaista.

 

Kun lähikunnan kurjat tohelsivat Jyväskylän pääkirjastoon astalot mukanaan tammikuussa 2013, ei heitä kukaan pysäyttänyt, tietenkään. Ei jyväskyläläiselle olisi tullut mieleenkään pysäyttää kirjastoon tulijaa – ettäkö muka näistä ovista voisi astua muutoinkin kuin oppi ja nautinto mielessään. Vihreiden tuore ja suuri vaalivoitto Jyväskylässä kaikui tätä muutaman vuoden takaista järkytystä: Kyllä täällä kaikenlaista siedetään ja monenmoista voi olla, mutta tämmöiselle pannaan stoppi. Raja kulkee puukonkahvassa. Niin että partioikaa vain, te orvot odinit, tepastelkaa rinta rottingilla ruskeapaidat, kyllä maailmaan tepastelua, pinssejä ja lehtisiä mahtuu, kunhan vain sitten kun ilta saa, tulette tänne yhteisen pöydän ääreen, täällä on tuopit jo pöytään teille kannettu, se on jyväskyläläinen tapa – me olemme kestinneet kulkijoita kellon ympäri jo parisataa vuotta, täällä se osataan.

 

Jyväskylässä järjestettiin kesällä 2017 Neulefestarit. (Jyväskylän Kesä 2017 / Joona Jylhälehto)

 

Tietäkää, tulijat, ettemme kadehdi tamperelaisia, emme katso Kuopioon päin pitkin nenänvartta, Lahti ei herätä meissä mitään tunteita, Pohjanmaasta puhumattakaan. Paikkakuntien välistä traumaattista kinaa me katsomme välinpitämättömin silmin. Tärkeintä meille on meno ja touhu, elämän kerkeä jatkuminen ja uudet ideat – niiden kanssa varsinkin saa luoksemme tulla. Ja jos kaikki ei heti ota tulta, aletaan pienestä, uskotaan porukalla, että ajan myötä se siitä kasvaa ja niinhän se on käynyt, monesti, miksei nytkin.

 

Sano vaan, että Jyväskylä on väritön, se on sitä hyvästä syystä. Meidän valttimme on sopeutumiskyky. Me sopeudumme petäjävetiseen prätkämieheen ja laulavaan latinanprofessoriin. Darwinin laki, survival of the fittest eli sopeutuvimman voitto – se olennoituu Tsaivaskailassa, meillä saa rinnan riekkua kesäisissä katuperformansseissa ja ralliväen seassa – kaikki on kotiinpäin. Me olemme lentonisäkäs, kävelevä kala; kievarikaupunki, välietappi, kädenpuristus kahden ennestään tuntemattoman välillä. Niin että eiköhän sovita saman tien, ettei kukaan enää vastedes anna porttikieltoja kenellekään.

 

Siihen saakka: Keitele vehmas ja Päijänne jylhä!

 

 

Veikkauksen pelituotoista ohjataan tukea erilaisille kesätapahtumille eri puolilla maata kaikkien iloksi ja hyödyksi. Oletko jo tutustunut seuraaviin tapahtumiin: Kuopio Tanssii ja Soi -festivaali, Mäntän kuvataideviikot, Oulun lasten ja nuorten teatterifestivaali, Kaustinen Folk Music Festival, Tampere Kuplii 2017 -sarjakuvafestivaali, Ruisrock, Iitin Musiikkijuhlat ja Tampereen Teatterikesä?

]]>