Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Tue, 23 May 2017 06:47:48 +0300 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/onko-e-urheilu-oikeaa-urheilua/12729373 Onko e-urheilu oikeaa urheilua? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 22 May 2017 09:13:17 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Perinteiset suomalaiset urheiluseurat pohtivat parhaillaan, mitä elektronisesta urheilusta pitäisi ajatella. Jotkut joukkueet ovat innostuneita, mutta toisten mielestä e-urheilu ei ole urheilua, sillä siinä ei tule hiki. Maailmalla se on iso ammattilaislaji ja miljoonabisnes.

 

18-vuotiaalla Anton Korvenaholla on unelma – hän tähtää ammattilaisurheilijaksi.

 

”Varsinkin nyt kun lukio-opinnot ovat kasassa, mulla on hyvin aikaa pelaamiseen. Panostan nyt kaikkeni siihen, että kehittyisin eteenpäin pelaajana, pääsisin isoihin turnauksiin ja menestystä tulisi”, hän kertoo kotonaan Porvoossa.

 

Korvenahon laji on jalkapallo, ja monen futistähden tavoin hänelläkin on taiteilijanimi: Anzinho. Aivan oikea jalkapalloilija hän ei kuitenkaan ole. Hän panostaa Fifa-konsolipelin pelaamiseen.

 

Anzinho-nimellä turnauksiin osallistuva Korvenaho voitti huhtikuun lopussa kaikki Suomen parhaat Fifa-pelaajat. Seinäjoella käydyn IS Cup -turnauksen ykkössija antoi paljon uskoa unelmien tavoitteluun.

 

”Olen aina ollut todella kiinnostunut jalkapallosta. Pelasin itse kymmenen vuotta futista, toimin viitisen vuotta erotuomarina ja kannatan kovasti Arsenalia. Viisi vuotta sitten innostuin kunnolla pelaamaan Fifaa ja jossain vaiheessa aloin seurata MM-kisoja ja muita turnauksia netistä.”

 

Korvenaho on vielä kokematon e-urheilija. Hän kilpaili Fifassa ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna.

 

 

Ensimmäiset palloilujoukkueet heränneet

 

Korvenaho yrittää ammattilaiseksi keskellä elektronisen urheilun murrosta. Ennen Suomessa oli vain e-urheiluun erikoistuneita organisaatioita, mutta nyt tilanne on muuttunut: kotimaiset palloilujoukkueet ovat alkaneet viime kuukausina perustaa omia e-urheilujengejä. Puolen vuoden aikana seinäjokelaisen SJK:n lisäksi e-urheilujoukkueen ovat perustaneet helsinkiläinen jääkiekkoseura HIFK, oululainen futisporukka JS Hercules ja tamperelainen jenkkifutisjoukkue Saints.

 

SJK:ssa pelaa tällä hetkellä Fifan, NHL:n ja taisteluareenapeli CS:GO:n huippuja. Suomalaiset palloilujoukkueet ovat seuranneet eurooppalaisten suurten futisseurojen esimerkkiä. Reilun vuoden sisällä muun muassa Paris Saint-German, Manchester City ja FC Schalke 04 ovat lanseeranneet e-urheilujoukkueen.

 

”Tavoitteemme on kasvaa organisaatioksi, jonka urheilijat kilpailevat vakavasti ketä tahansa vastaan maailmassa. Haluamme myös tarjota niin hyvät olosuhteet, ettei lahjakkuuksien tarvitsisi lähteä ulkomaisiin organisaatioihin pelaamaan”, SJK:n tapahtumatuottaja Mikko Jokipii sanoo.

 

Anton ”Anzinho” Korvenaho edustaa Seinäjoen jalkapallokerhon SJK:n e-urheilujoukkueen Rynnäkköviikset-farmijoukkuetta,

 

SJK:n e-urheilujengin liikevaihto on ollut Jokipiin mukaan puolessa vuodessa 40 000–50 000 euroa. Se koostuu sponsorirahoista ja Seinäjoella järjestettyjen e-urheilutapahtumien tuloista. Budjetti on ainakin toistaiseksi murto-osa SJK:n koko budjetista, joka on tällä kaudella 2,4 miljoonaa. Vaikka SJK on lähtenyt liikkeelle melko näyttävästi, Suomen suurin e-urheiluorganisaatio se ei ole: elektroniseen urheiluun erikoistuneen ENCE eSportsin viime vuoden liikevaihto oli 200 000 euroa.

 

Suomen elektronisen urheilun liiton puheenjohtajan Joonas Kapiaisen mukaan perinteisillä urheiluseuroilla kuitenkin on paljon annettavaa e-urheiluun. Heillä on valmiina hyviä käytäntöjä esimerkiksi siitä, miten urheilijoiden kanssa kannattaa toimia ja miten järjestää valmennus- ja manageritoimintaa.

 

”Toisaalta heillä on vielä paljon töitä e-urheilun nyanssien oppimisessa. Esimerkiksi e-urheilijoiden pelaajasopimukset ovat jo osoittautuneet hyvin erilaisiksi kuin tavallisessa urheilussa.”

 

 

Kansainväliset turnaukset kutsuvat

 

Anton ”Anzinho” Korvenaho edustaa toistaiseksi Seinäjoen jalkapallokerhon e-urheilujoukkueen Rynnäkköviikset-farmijoukkuetta, mutta on jo neuvotellut siirtymisestä SJK:n riveihin.

 

Joukkuevaihdos lisäisi Korvenahon mahdollisuuksia päästä mukaan koviin turnauksiin ulkomaille. Tähän mennessä hän on käynyt pelaamassa yksittäisissä kisoissa Ruotsissa ja Tanskassa. SJK takaisi myös lisää näkyvyyttä pelaamiselle ja siten sponsorituloja. Bonuksena tulisi fysiikka- ja mentaalivalmennusta ja harjoittelun kulukorvauksia.

 

”En usko, että siirrolla olisi mun treenaamiseen valtava vaikutus, mutta uralla eteneminen varmasti helpottuisi”, Korvenaho sanoo.

 

Suomessa on arvioiden mukaan jo 20–40 e-urheiluammattilaista.

 

Maailman suurimmat e-urheiluseurat pystyvät maksamaan kuukausipalkkaa, mutta suomalaisissa joukkueissa pelaajien tulot kertyvät lähinnä turnausten rahavoitoista. Ulkomaisiin turnauksiin kannattaa pyrkiä: Suomessa kilpaileva Fifan tai muun yksilöpelin pelaaja voi hankkia parhaimmillaan parituhatta euroa per turnaus, kun ulkomailla voittaja nettoaa usein monien kymmenien tuhansien potin. Eniten hankkivat taisteluareenapelejä pelaavat joukkueet, jotka kisaavat satojentuhansien ja jopa miljoonien eurojen voitosta.

 

”Kukaan meidän seurassa ei ole vielä täysin ammattilainen, vaan tekee myös muita töitä tai opiskelee. Pelaajamme pystyvät kuitenkin jo hyvänä päivänä haastamaan kenet tahansa maailmassa. Tilanne on aika erilainen kuin esimerkiksi oikeassa futiksessa”, SJK:n tapahtumatuottaja Mikko Jokipii sanoo.

 

Suomessa on arvioiden mukaan jo 20–40 e-urheiluammattilaista. Suomen elektronisen urheilun liiton puheenjohtaja Joonas Kapiainen kertoo, että ammattilaiseksi päätyminen tapahtuu sopivan joukkueen löytämisen kautta. Sen jälkeen kaikki on kiinni turnauksissa menestymisestä.

 

 

Treeniä kovimpien kilpailijoiden kanssa

 

Korvenahon treenaaminen tiivistyy aina pari viikkoa ennen turnauksia. Tuolloin hän pelaa päivittäin intensiivisesti 3–4 tuntia. Harjoitusvastustajina toimivat monet Korvenahon kovimmat kilpakumppanit Suomesta ja ulkomailta. Eniten Korvenaho pelaa IS Cupissa kakkoseksi sijoittunutta Markus ”Makezcr” Moilasta vastaan.

 

”Kehittymistä ei tapahdu, jos vaan pelailen ketä vastaan sattuu. Fifan taso on nykyään niin korkea ja erot pieniä, että kova treenaaminen on välttämätöntä. Myös esimerkiksi ravintoon pitää kiinnittää huomiota. Ei ole varsinkaan järkevää lipittää mitä tahansa, vaan juon pelatessa pelkästään vettä, jotta pysyn pitkiä aikoja virkeänä”, Korvenaho sanoo.

 

Korvenaho kertoo, ettei ajattele paljon sitä, miten suuri yleisö suhtautuu pelaamiseen ja pidetäänkö sitä urheiluna. Oma pelaamisen intohimo ja kehittymisen halu eivät ole kuulemma niistä riippuvaisia.

 

”Olen toistaiseksi ajatellut pelaamisen ulkopuolisia asioita sen verran, että SJK voisi olla Suomen paras organisaatio pelata Fifaa. Saa kuitenkin nähdä, miten esimerkiksi muut Veikkausliiga-joukkueet lähtevät mukaan toimintaan.”

 

 

Suurimmat joukkueet empivät

 

Suomen suurimmassa futisseurassa HJK:ssa ei olla ainakaan ihan lähitulevaisuudessa panostamassa elektroniseen urheiluun. Seuran varatoimitusjohtaja Kari Haapiainen kysyy asiaa tiedustellessa ensimmäisenä ”mitä tarkoitat e-urheilulla”. Haapiainen kyseenalaistaa myös kannattaako elektronista urheilua kutsua urheiluksi.

 

”Perinteisesti urheilulla tarkoitetaan minun mielestä sellaista toimintaa, jossa tulee hiki ja pulssi nousee. Pulssihan kyllä nousee konsolipelaamisessa, mutta siinä ei tule hiki samalla tavalla kuin vaikkapa futisharjoituksissa tai -pelissä”, Haapiainen sanoo.

 

Perustelu on erikoinen; samalla logiikallahan Haapiainen olisi viemässä urheilun tittelin myös esimerkiksi olympialaji ammunnalta, urheilukanavilla näyttävästi esillä olevalta ammattilaisbiljardilta ja maailman suosituimpien urheilulajien joukkoon kuuluvalta shakilta.

 

Haapiaisen mukaan e-urheilutoiminnan aloittamista on kaikesta huolimatta syytä harkita, jos se vain sopii HJK:n kokonaisuuteen. Lahdessa on edetty pidemmälle: FC Lahden toimitusjohtaja Tomi Honkanen kertoo, että erilaisia toimintavaihtoehtoja käydään parhaillaan läpi.

 

Jalkapalloseura HJK:n varatoimitusjohtajan Kari Haapiaisen mukaan e-urheilua ei pitäisi kutsua urheiluksi. ”Perinteisesti urheilulla tarkoitetaan minun mielestä sellaista toimintaa, jossa tulee hiki ja pulssi nousee. Pulssihan kyllä nousee konsolipelaamisessa, mutta siinä ei tule hiki samalla tavalla kuin vaikkapa futisharjoituksissa tai -pelissä.”

 

Suomen suurimmassa lätkäseurassa Jokereissa puolestaan asia ”ei ole vielä ollut isosti esillä”. 2000-luvun kestomenestyjä JYP taas ilmoittaa, ettei heillä ole tällä hetkellä e-urheilutoimintaan sopivia resursseja.

 

Suomen elektronisen urheilun liiton puheenjohtaja Joonas Kapiainen uskoo, että palloilujoukkueet kyllä heräävät – ennemmin tai myöhemmin.

 

”Konsolipelaaminen on nuoremmille sukupolville niin iso juttu ja laji kasvaa koko ajan. Jos joukkueiden e-urheilijat alkavat menestyä kansainvälisissä turnauksissa ja seura järjestää hyviä e-urheilutapahtumia, siitä tulee kannattavaa taloudellisestikin.”

 

“Niin kauan kuin seuroissa on vanhan liiton patuilua, e-urheilu nähdään helposti vain hikiseksi ähellykseksi. Sellaiset piirit taantuvat koko ajan lisää.”

 

Hänen mielestään suomalaiset voisivat jo lopettaa keskustelun siitä, onko elektroninen urheilu urheilua vai ei. Hän muistuttaa, että e-urheilu on kelpuutettu olympialajien ja ei-olympialajien kansainvälisten lajiliittojen kattojärjestön eli GAISF:n jäseneksikin.

 

”Vertaan mielelläni e-urheilua moottoriurheilijoihin siinä mielessä, että he ovat joutuneet käymään Suomessa aikanaan saman kamppailun. Kun suomalaiset alkoivat menestyä autourheilussa, koko debatti unohtui.”

 

SJK:n tapahtumatuottaja Mikko Jokipii uskoo, että e-urheilun hyväksyminen ja arvostaminen on ennen kaikkea sukupolviasia: perinteiset urheilupiirit lähtevät sitä todennäköisemmin mukaan mitä nuorempia ja innovatiivisempia ihmisiä siellä operoi.

 

“Niin kauan kuin seuroissa on vanhan liiton patuilua, e-urheilu nähdään helposti vain hikiseksi ähellykseksi. Sellaiset piirit taantuvat koko ajan lisää.”

 

 

Keskittymistä olennaiseen

 

Anton Korvenaho tietää, että monissa maissa menestyvät e-huippupelaajat ovat jo suuria kuuluisuuksia. He elävät maailmalla hyvin samaan tapaan kuin muutkin urheilujulkkikset. Monet heistä ehtivät olla vain lyhyitä aikoja kotonaan matkustuspäivien ja turnausten välissä.

 

Suurimmissa e-urheilutapahtumissa he paitsi pelaavat myös jakelevat nimikirjoituksia ja antavat haastatteluja. Isoimpia maailman e-urheiluturnauksia seuraa netin välityksellä miljoonia ihmisiä. Pelaajat esiintyvät myös mainoksissa ja esittelevät omaa harjoitteluaan netin välityksellä omille faneilleen.

 

“Etelä-Koreassa muutamat e-urheilun tähdet ovat yhtä suosittuja tai jopa kuuluisampia kuin monet pop-tähdet”, Joonas Kapiainen sanoo.

 

Eniten palkintorahoja elektronisesta urheilusta on tienannut amerikkalainen Dota 2 -joukkuepelin taitaja Saahil “UNiVeRsE” Arora. Hän on voittanut urallaan 2,77 miljoonaa dollaria. Päälle tulevat sponsorirahat ja muut pelaajien tienestit, joista ei ole julkista tietoa. Fifaa pelaamalla ei pääse vielä läheskään yhtä valtavaan rahoihin kiinni. Korvenaho uskoo kuitenkin lajin kehittyvän lähivuosina, jonka takia siihen kannattaa panostaa.

 

“Maailman huipulle pääseminen on minusta täysin realistinen tavoite", Anton Korvenaho sanoo.

 

“Maailman huipulle pääseminen on minusta täysin realistinen tavoite. Pidän erittäin tärkeänä uralla etenemisen kannalta, miten alan menestyä syyskuussa pelattavaksi tulevassa uudessa Fifa-versiossa. Uuteen peliin menee hetki tottua, joten aika näyttää”, Korvenaho sanoo.

 

Mitään itsestään selvää menestyminen ei ole. Harvat huipulle päässeet tippuvat sieltä helposti, koska sinne yrittäjiä on niin paljon. Varsinkin suurissa turnauksissa paineet käyvät koviksi. E-urheilu on herkkää touhua: menestystä ei tule, jos hermot eivät pidä

 

“Hermostuminen vaikuttaa heti pelaamiseen. Moni lahjakkuus ei osaa keskittyä kilpailuissa, mutta itse luulen oppineeni sen parin huonomman kokemuksen jälkeen. Keskittyminen, voiton halu ja rakkaus pelaamiseen pitää olla korkealla”, Korvenaho sanoo ja kuulostaa – urheilijalta.

 

 

Veikkauksen pelituotoista jaetaan seuratukea vuosittain noin neljä miljoonaa euroa.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/tasta-syysta-palasin-17-vuoden-jalkeen-partioon/12473352 Tästä syystä palasin 17 vuoden jälkeen partioon http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 17 May 2017 10:03:20 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Parikymppisenä toimittaja Veera Luoma-ahosta partion arvot alkoivat tuntua vierailta ja tunkkaisilta. Nyt hän on palannut ja toivoo lapsistaankin partiolaisia. Mikä on muuttunut?

 

Osa rutiineista tuli vanhasta muistista.

 

Viime kesänä pystytin vaellusteltan, purin rinkan, solmin kaulaani partiohuivin, kiinnitin siihen hakaneulalla laminoidun badgen, jossa luki nimeni ja sen alla Rambo Duunari, ripustin teltan oven ulkopuolelle puun oksaan mutteripannun (epäilin, että tarvitsisin vielä vahvaa kahvia) ja yritin muistaa hengittää syvään.

 

Olin palannut partioon 17 vuoden tauon jälkeen. Oli kesä 2016, ja Hämeenlinnan Evolla järjestettiin Roihu – Suomen Partiolaisten kuuden vuoden välein pidettävä suurleiri eli Finnjamboree. Me yövyimme Riehussa, lapsiperheille tarkoitetussa alaleirissä. Tuona kesänä Roihu oli Suomen toiseksi suurin yleisötapahtuma 17 000 leiriläisellään. Vain lestadiolaisten Suviseurat oli sitä suurempi.

 

Minä, puolisoni ja kaksi alle kouluikäistä lastamme emme olleet poikkeus. 2000 leiriläistä kuului joko joukkoon EVP – lyhenne, joka nykyisen partioslangin mukaan tarkoittaa Ei Vielä Partiolaisia – tai meihin, matkan varrella kadonneisiin, joilla ei ollut omaa lippukuntaa ja jotka ehkä halusivat herätellä partioharrastuksen vuosien tauon jälkeen uudelleen.

 

Riehulle toivottiin mukaan juuri meidän kaltaisiamme: entisiä tai nykyisiä aikuisia partiolaisia, jotka halusivat tulla leirille, mutta joiden omat lapset eivät vielä olleet partioiässä.

 

Me tulimme leirille, koska ajattelin, että kuusivuotiaalle esikoiselleni olisi hieno kokemus nähdä suurleiri. Seuraava vastaavanlainen jamboree olisi Suomessa vasta kuuden vuoden päästä, ja silloin lapseni olisi ehkä ehtinyt paitsi aloittaa myös huonossa tapauksessa lopettaakin partion. Omasta edellisestä suurleiristäni Loistosta oli 20 vuotta.

 

Täällä sitä nyt sitten oltiin, muina Rambo Duunareina. Vielä joitain vuosia sitten ajatus olisi ollut kaukainen.

 

 

 

Lupa jatkaa leikkiä

 

Menin partioon kahdeksanvuotiaana, lähinnä siksi, koska isosiskonikin oli. En lopettanut partiota edes kärttyisänä keravalaisteininä, kun kuvioon tulivat pojat, liian paksusti silmien ympärille levitetty musta kajal ja pussikalja. Minulla oli oma vartio, jonka kokouksia pyöräilin vetämään lippukunnan kololle parinsadan metrin päässä olevalle seurakuntakeskukselle joka viikko.

 

Partio oli vastapainoa teini-iälle ja lähestyvälle aikuistumiselle: sopivassa määrin vastuuta ja vapautta antavaa, mutta silti kuin lupa jatkaa leikkiä. Partio toi elämään järjestystä: kun täytin kahdeksantoista, pidin lähiravintolassa bileet, joista hoippuroin kotiin aamuneljältä, mutta seuraavana aamuna kahdeksalta lähdin silti Sipoon Hukkien kanssa kanoottivaellukselle.

 

Jossain vaiheessa kuitenkin vieraannuin partiosta – osittain siksi, että opiskeluaika vei mukaan ja oli yhtäkkiä niin paljon muuta innostavaa tekemistä. Ja varmasti myös siksi, että partio arvoineen alkoi tuntua vieraalta ja tunkkaiselta.

 

”Tuntui oudolta, että minäkin olin joskus pitänyt kiinni siniristilipun reunasta ja sanonut tahtovani rakastaa jumalaani ja lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa.”

 

Joskus kaksikymppisenä satuin kävelemään kaupungilla, kun ohi kulki pääkaupunkiseudun partiolaisten paraati. Oli 2000-luvun alku, ja jos itse osallistuin kulkueeseen, se oli todennäköisesti mielenosoitus. Ajan avainsanoja olivat Seattlen, Prahan, Göteborgin ja Genovan jättimielenosoitukset, aktivistit, kansalaisjärjestöt, Naomi Kleinin No Logo, Irakin sodanvastaiset protestit ja reilun kaupan banaanit.

 

Partiolaiset taas kulkivat lippukulkueessa, viivasuorassa jonomuodostelmassa yllään tummansiniset partiopaidat.

 

Mitä kymmenen tähden kenraaleja nuo oikein luulevat olevansa, tuhahdin mielessäni. Tuntui oudolta, että minäkin olin joskus pitänyt kiinni siniristilipun reunasta ja sanonut tahtovani rakastaa jumalaani ja lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa, toteuttaen elämässäni partioihanteita.

 

 

Leiri, jolla kukaan ei valita

 

Viisitoista vuotta myöhemmin, kesällä 2016, seison tolkuttomasti myöhässä olevassa, parisataa metriä pitkässä Roihun ruokajonossa muovinen astiasetti käsissäni, ja kiitän jumalaani, lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa siitä, että vaikka tämä nyt on – myönnettäköön – aika sietämätöntä, niin ainakaan kukaan ei valita.

 

Perheleirillä ei tarvitse kuin katsoa hetki ympärilleen, niin näkee, että stereotyyppinen mielikuva reippaista partiolaisista on totta. Ja kun omat pienet lapset vaativat jatkuvasti jos eivät muuta niin huomiota, on virkistävää, että ympärillä yksikään aikuinen ihminen ei mangu, valita, nyrpistele eikä vaadi selitystä.

 

Kaikilla on hyvä asenne, ja se asenne on, että tämä leiri tehdään yhdessä. Jos asiat menevät vähän pieleen, itsensä voi tarjota apuun, eikä ole ketään, jota voisi sen enempää vaatia vastuuseen.

 

"Jos itsellä ei ole omia partiomuistoja lapsuudesta, ei tiedä, että vaivannäöstä seuraa yleensä elämyksiä, jotka ovat muita erityisempiä", Veera Luoma-aho kirjoittaa.

 

Ennen Roihua naureskelimme hieman ensimmäistä kertaa leirille tulemista suunnitteleville ei-partiolaisille aikuisille, jotka kauhistuivat somekeskusteluissa partioleirin pakollisia pestejä. Leirille tulevista pienten lasten vanhemmista vähintään toisella piti olla leirillä täyspäiväinen pesti, eivätkä aikuiset saaneet tulla leirille pelkästään oleilemaan. Toinen olisi siis päivät vapaaehtoistöissä ja toinen yksin lasten kanssa – ei todellakaan kuulosta lomalta!

 

No, eipä niin. Onhan se nyt outoa, että ihmiset viettävät arvokkaat lomapäivänsä vapaaehtoistyössä ja vieläpä maksavat siitä. (Meidän pestimme oli vetää ramboradalla fresbeegolfia.)

 

Mutta jos itsellä ei ole omia partiomuistoja lapsuudesta, ei tiedä, että vaivannäöstä seuraa yleensä elämyksiä, jotka ovat muita erityisempiä.

 

 

Luovuuden ja vapauden maailma

 

Millaisia ne partiomuistot sitten ovat? Yritin palauttaa niitä mieleeni muutaman vanhan partiokaverini kanssa.

 

Aikana, jolloin elämyksien kuuluu olla suuria, visuaalisia ja ainutlaatuisia ja toisaalta sometettavan napakoita, partiomuistot kuulostavat – vaatimattomilta. Partiomuistot eivät ole loistavia anekdootteja, joita kerrotaan bileissä, vaan yhteisiä tarinoita.

 

Vanha partiokaverini muistaa, kuinka nukuimme yön laavussa, ja kuinka aamulla makuupussin ulkopuolelle jääneellä puolella kasvoja oli 33 hyttysenpistoa.

 

Minä muistan elävästi legendaarisen pääkaupungin kaupunkipartiotaitokisan, Hiipivän haamun, jonka ennakkotehtävä lähetti meidät Helsingin yliopiston kirjastoon tutkimaan mikrofilmejä vanhoista Helsingin Sanomista. (Myöhemmin sain tietää, että tuleva aviomieheni oli keksinyt tehtävän, ja että pääkirjasto oli ollut lopulta pulassa, kun kirjastossa oli vieraillut muutaman viikon aikana pari tuhatta partiolaista niin, että henkilökunta oli lopulta alkanut antaa oikeita vastauksia partiolaisille jo ovella, jotta pääsisi heistä eroon.)

 

”Nykyisellä suorituskeskeisellä ajalla tuntuu, että ei partiossa edes varsinaisesti oppinut mitään.”

 

Muistan, kuinka yhtenä yönä 16-vuotiaana partiokurssilaisena minun piti nukkua yksin metsässä: tein itselleni vapisevin käsin jauhelihaa trangialla. Puiden varjot olivat pitkiä ja pelkäsin melkein koko yön.

 

Partioon liittyvät muistot ovat usein juuri tuollaisia. Pieniä, hassuja ja hyvin viattomia tarinoita: märkiä vaatteita, kummallisia ruokia, vuotavia kumisaappaita, eksymisiä ja löytymisiä, älyttömiä tempauksia. Juuri sellaisia, joita tavallisille, aika kilteille lapsille ja nuorille tapahtuu, kun heidät pannaan touhuamaan keskenään.

 

Nykyisellä suorituskeskeisellä ajalla tuntuu, että ei partiossa edes varsinaisesti oppinut mitään. Ei oppinut soittamaan soitinta, ei kehittymään urheilulajissa vuosi vuodelta paremmaksi, saati omaksunut uutta kieltä. Perinteiset partiotaidotkaan eivät ole mitään sellaisia, joita kuka tahansa ei oppisi viikonlopussa tai parissa. Teltta pystyyn, nuotio hiillokselle. Paineside ja pari solmua.

 

Erikoinen piirre on, että oikeastaan yhdessäkään partiomuistossani ei ole aikuista. Ihan kuin heitä ei olisi olemassa ollenkaan. Silti tunsi olonsa turvalliseksi.

 

”Erikoinen piirre on, että oikeastaan yhdessäkään partiomuistossani ei ole aikuista.”

 

Oli toisaalta tietyt, selvät, tekemistä ohjaavat kehykset – ei partio mitään Kärpästen herraa sentään ollut. Mutta minulle partio oli luovuuden, päämäärättömän touhuamisen ja vapauden maailma, jossa kaikki, lapsen ja nuoren mittakaavassa, tuntui yhdessä mahdolliselta. Siinä oli jotain hirmuisen kannattelevaa.

 

En ihmetellyt, kun New Scientist -lehti kertoi viime vuonna Britanniassa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan osallistuminen partiotoimintaan lapsena ja nuorena vähentää mielenterveysongelmia vuosikymmeniä myöhemmin. Yhteiskuntaluokka oli huomioitu: partiolaisten perheet eivät edustaneet sen useammin mitään sosiaalista ryhmää kuin tutkittavien keskimäärin. Suhteellisesti köyhistä oloista tulevilla ihmisillä oli muita korkeampi riski kohdata mielenterveysongelmia, mutta partiolaisuus näytti lieventävän tai jopa poistavan tämän vaikutuksen.

 

Tutkijat selittävät partion myönteistä vaikutusta mielenterveyteen ”pyrkimyksellä kasvattaa lapsista ja nuorista itseensä luottavia, ongelmanratkaisukykyisiä ja uteliaita oppimaan” sekä sillä, että ”harrastuksen parissa usein ulkoillaan”.

 

Minä selitän sitä kokemuksella, että on ollut osa tasaveroista ryhmää ja joku on luottanut.

 

 

Väsynyt vitutus on tabu

 

Yhteiskunnan huipulla partiolaisia piisaa: politiikassa, yrityksissä, järjestöissä. Eduskunnassa on oma partiolaisten ryhmänsäkin, Partioparlamentti. Ja yritysjohtajissa partiotausta tuntuu joskus olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

 

Risto Siilasmaa? Viherlaakson Peurat.

Mauno Koivisto? Turun Metsänkävijät.

Esko Aho? Vetelin Koskenkävijät.

Björn Wahlroos? Scoutkåren Spanarna.

Sari Baldauf? Orimattilan Savu.

 

Listaa voisi jatkaa: Riku Rantala, Jone Nikula, Timo Soini, Anssi Vanjoki, Miitta Sorvali. Partio opettaa kuin huomaamatta taitoja, joita työelämä arvostaa. Kun Suomen Partiolaiset tutkivat entisiä partiolaisia muutama vuosi sitten, 94 prosenttia yli 25-vuotiaista partiolaisista oli sitä mieltä, että partiossa opituista taidoista on ollut työelämässä hyötyä.

 

”Partio on täynnä tilanteita, joissa itsellä on vastuu ilmapiiristä ja hyvästä olosta. Kääntöpuoli on, että siitä voi tulla ahdistava reippauspakko, jossa väsynyt vitutus on tabu.”

 

Eikä se oikeastaan ole ihme. Olin joitain vuosia sitten vanhan partiokaverini Tommi Laition, Helsingin kaupungin toimialanjohtajan, kanssa puhumassa partiossa oppimistamme taidoista pääkaupunkiseudun partiolaisille. Listasimme asioita, joita koimme oppineemme:

 

Partiossa ei ole miesten ja naisten töitä, tytöt ja pojat voivat tehdä ihan samoja juttuja. Tyttöjä kannustetaan ottamaan vastuuta ja johtamaan yhtä lailla kuin poikiakin.

 

Partiossa aloitteellisuudesta palkitaan luottamuksella, vastuulla ja vapaudella. Partiossa ne päättävät, jotka tekevät.

 

Partiossa oppii ryhmän arvon. Vaikka partiossa arvostetaan yksilön kasvua, asioita tekevät ryhmät, ja yhdessä ryhmä kasvaa aina yksilöitä suuremmaksi. Partiossa oppii oman asenteen vaikutuksen muihin.

 

Ingmar Bergman on sanonut, että ymmärsi joskus, että hänen tärkein tehtävänsä elokuvaohjaajana oli olla hyvällä tuulella. Partio on täynnä tilanteita, joissa ymmärtää nopeasti, että myös itsellä on vastuu ilmapiiristä ja hyvästä olosta. Kääntöpuoli on, että siitä voi tulla ahdistava reippauspakko, jossa väsynyt vitutus on tabu.

 

"Partiossa oppii ryhmän arvon. Vaikka partiossa arvostetaan yksilön kasvua, asioita tekevät ryhmät, ja yhdessä ryhmä kasvaa aina yksilöitä suuremmaksi. Partiossa oppii oman asenteen vaikutuksen muihin."

 

 

Sosialistiset partion arvot

 

Mutta entä sitten ne partion konservatiiviset ja oikeistolaiset arvot? Kysyin niistä kaveriltani Mikolta, joka toimii Vasemmistoliitossa ja on aktiivinen partiolainen. Partiolupaukset? Isänmaan rakastaminen? Lippukulkueet? Miten hän ne asiat oikein yhdistää?

 

”Itse pidän mitaleista, ne on hyvää larppia”, Mikko kuittasi. ”Niitä sitten salaa peilin ääressä ihailee.”

 

Itsekin rakastin merkkejä ja mitaleja. Muistan, kuinka lapsuudessani Yrjönkadun Partioaitan takahuoneessa oli partiolaisille tarkoitettu takahuone, jossa myytiin partioasuja ja merkkejä. Yhdestä vuodesta partiossa sai hopeisen tähden. Viidestä vuodesta partiossa sai yhden kultaisen. Niitä paitaan ommellessa tuli olo, että elämässä oli roti.

 

Sitä paitsi partion suhteen olen aina ollut konservatiivinen. En ole koskaan pitänyt ajatuksesta, että partion pitäisi kovin ihmeellisesti uudistua. Vuolemista ja solmujen tekoa, juuri parasta! Kilpailuja, merkkejä, kipinämikkovuoroja! Aina, kun partio yritti miellyttää ja olla ajassa, pidin sitä erityisen nolona. Leireille ja tapahtumiin esiintymään tuodut bänditkin edustivat aina pahinta halveksimaani mainstreampoppia.

 

”Partion arvot taipuvat aika moneen. Jokainen voi ottaa partioihanteista itselleen tärkeimmät ja tulkita ne miten haluaa.”

 

Mitä militantimmin perinteisiä partioitaitoja, kisoja ja eräilyä korostava lippukunta, sitä enemmän niitä ihailin. Itse asiassa, vasurikaverini Mikko jatkoi vielä, hänestä partion arvot olivat itse asiassa aika sosialistiset. Vaadin perusteluja.

 

Mikko vastaa: suhde itseen merkitsee partiossa vastuun ottamista itsensä kehittämisestä, halua hyväksyä itsensä omine vahvuuksineen ja heikkouksineen sekä kykyä toimia eettisesti oikein. Partiossa muita ihmisiä kunnioitetaan ja autetaan. Suhde ympäristöön merkitsee partiossa vastuunottoa elinympäristöstä, huolehtimista sen säilymisestä tuleville sukupolville sekä luonnon kunnioittamista.

 

Ehkä Mikon käsitys partion arvoista kertoo siitä, että ne taipuvat aika moneen. Jokainen voi ottaa partioihanteista itselleen tärkeimmät ja tulkita ne miten haluaa. Itsekään en koskaan erityisesti tunnistanut sitä paljon puhuttua uskonnollisuutta enkä konservatiivisia arvoja. Muistan, kuinka kerran osallistuimme lippukunnan kanssa partiomarssiin. Rakensimme kanaverkon, sanomalehtipaperin ja liisterin avulla valtavan makkaran muotoisen, vaaleanpunaisen kärryn, johon panimme kaikkein pienimmän sudenpennun istumaan pinkki kypärä päässään. Meille marssi oli karnevaali.

 

Saman muiston jakaa Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm. ”Ei meidän lippukunnassa koskaan ollut vaikkapa uskontoa mitenkään vaivaannuttavalla tavalla. Luulin aina, että Mandoliinimies ja Lumi teki enkelin eteiseen ovat partiolauluja.”

 

 

Kunnollisten ihmisten maailma

 

Joku partiossa kuitenkin yhä häiritsee.

 

Ehkä se on loputon kunnollisuus, joka näkyy olemassaolevan järjestelmän kannattamisena. Enää partiolaiset eivät ehkä taluta mummoja tien yli ja palvele kurinalaisena kolkkapoikana isänmaata, mutta jotain konformistista, enemmistön yleisesti hyväksyttyjä arvoja noudattavaa partiossa on.

 

Eikä se ole ihme – sehän on partion perusarvo. Partio sanoo yhä päämääräkseen ”persoonallisuudeltaan ja elämäntavoiltaan tasapainoisten, vastuuntuntoisten, aktiivisten sekä itsenäisesti ajattelevien paikallisten, kansallisten ja kansainvälisten yhteisöjen jäsenien kasvattamisen”.

 

Kun yhteiskunta muuttuu, muuttuu myös partio. Kun suomalainen kulttuuri on valtaosin moniarvoista ja kasvisruoka on suosiossa, se on sitä myös partiossa. Roihunkin ohjelmapisteissä tehtiin monikulttuurista katuruokaa, askarreltiin tiibetiläisiä rikouslippuja, luotiin ympäristötaidetta, puhuttiin maailmanrauhasta ja maalattiin graffiteja. Partio säilyttää, ei kapinoi.

 

”Partiossa on renttuja ja lintsaajia, tunnollisia ja kunnollisia. Partio ei menestyisi, ellei se olisi myös vähän rosoinen nuorten ihmisten liike.”

 

Ei ole ihme, että niin moni partion käynyt solahtaa vaivatta järjestelmään ja menestyy. Partiosta on turha etsiä punkkia ja äksyä vastarintaa. Partiolaiset vaikuttavat ihmisiltä, joista jo 16-vuotiaana näkee, että heistä tulee yhteiskunnan peruspilareita. Kun kysyn kunnollisuudesta Suomen Partiolaisten puheenjohtajalta Anna Munsterhjelmilta, hän on eri mieltä. Kaikki partiolaiset eivät ole maltilllisia kolkkapoikia.

 

”Partio on läpileikkaus yhteiskunnasta. Täällä on renttuja ja lintsaajia, tunnollisia ja kunnollisia. Partio ei menestyisi, ellei se olisi myös vähän rosoinen nuorten ihmisten liike.”

 

Musterhjelmista kunnollisuudessakin kyse on mielikuvista ja stereotypioista. ”Ärsyttää, kun kun ministeri Antti Häkkäsestä aina sanotaan, että hän on kunnollinen ja siloteltu kuin partiopoika. Tulkaa katsomaan, kuinka siloteltuja partiolaiset on, kun ne tulee leiriltä! Jokainen partiolaisen vanhempi tietää, kuinka märkinä ja haisevina sieltä tullaan. Partiossa kasvatetaan nuoria muuttamaan maailmaa paremmaksi, ja sellaista muutosta ei saa aikaan jos on liian kiltti ja kunnollinen. Eli oikeastaan me kasvatetaan sopivaan kapinallisuuteen.”

 

”Ärsyttää, kun kun ministeri Antti Häkkäsestä aina sanotaan, että hän on kunnollinen ja siloteltu kuin partiopoika. Tulkaa katsomaan, kuinka siloteltuja partiolaiset on, kun ne tulee leiriltä!" Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm sanoo.

 

Ystäväni, vihreiden entinen kansanedustaja Johanna Sumuvuori on joskus sanonut, kuinka ihmiset usein hämmästyvät, että hän, vanha teinipunkkari, on ollut partiossa.

 

”Kävin jopa vj- ja pj-kurssit ja vedin kahtakin eri partioryhmää teini-ikäisenä. Yksi kaappini oli täynnä partiokamaa: paita, huivi, kirves, puukko ja hämmentävän huolelliset muistiinpanot muun muassa järvien rehevöitymisestä ja metsien avohakkuista. Ja toinen minuun vahvasti samoihin aikoihin vaikuttanut asia oli punk. Ihan hyvin nämä molemmat ulottuvuudet sopivat samaan elämään”, Sumuvuori sanoo.

 

Eikä se oikeastaan ole niin outoa. Punk-asenteen ytimessähän on ajattelu: tee itse, tee omilla ehdoilla, kaikki saavat tehdä, älä kysele lupia. Partiosta itsellenikin on jäänyt allergia asioiden perustelemiseen asemalla ja tittelillä, holhoavaan managerointiin ja loputtomiin hyväksytyskierroksiin.

 

Tavallaan partio yhdistää kaksi hyvin erilaista maailmaa: hassunkurisuuteen asti hiotut rituaalit ja ääneen lausutut hierarkiat, joita korostetaan nimityksin, merkein, värein ja tähdin. Ja samalla huolettoman, luovan vapauden, ja nykymaailmassa miltei anarkistisen uskon siihen, että nuoret keksivät kyllä tekemisensä parhaiten ihan itse.

 

 

Pitää maailmaa pystyssä, kiitos

 

Ensi syksynä seitsemänvuotias lapseni menee partioon. Olen jo nyt vähän hermostunut: entä, jos hän ei innostukaan? Entä, jos sudenpentujen toiminta on, kuten sudarina alun perin partion lopettanut kaverini koki, ”hernepussileikkejä kololla”?

 

Olen jo tehnyt suunnitelman: lapsen pitää osallistua kolmeen kokoukseen ja yhteen retkeen. Sen jälkeen harrastuksen saa halutessaan lopettaa.

 

Vaikka partiossa on yhä piirteitä, jotka tuntuvat, jos eivät täysin vieraannuttavilta niin ainakin hieman hassuilta, on paljon asioita, jotka painavat vaakakupissa kuitenkin enemmän. Toivon, että lapsenikin tietäisi, mitä tarkoittaivat kolo, haikki, kuksa, laavu, myrskäri, savu, Ko-Gi-nappulat, HH, sudari tai hokkikurssi. Tai leirin tai kisan jälkeen savulta tuoksuvat vaatteet. Partiopoukaman kalliot. Aamuyön kipinämikkovuorot. Kuksasta aamulla juotu naurettavan haalea sekamehu. Märät vaatteet ja kotiinpaluu.

 

Sitä paitsi keski-ikäistyessähän sitä alkaa viimeistään myöntää itselleen, että ei yhteiskunnan tukipilareissa oikeastaan ole vikaa. Maailma on koko ajan epävarmampi, huterampi, polarisoituneempi ja arvaamattomampi. Jos joku yrittää pitää sitä pystyssä, käy minulle.

 

Edit: Juttuun lisätty kuvia 19.5. klo 16.

 

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan Suomen Partiolaisten toimintaa tänä vuonna yli 1,37 miljoonalla eurolla.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/taivas-loytyy-jaahallin-sisalta/11881980 Taivas löytyy jäähallin sisältä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 03 May 2017 15:03:32 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kaiken järjen mukaan kirjoittajan ja kustannustoimittajan Samuli Knuutin, 47, pitäisi rakastaa jalkapalloa, kulttuurieliitin lempiurheilua. Silti hän fanittaa lätkää, aggressiivista ja suoraviivaista lajia. Miten siinä niin kävi?

 

Ei minun pitänyt rakastua pieneen kuminpalaseen.

 

Olin suunnilleen 12-vuotias ja innostunut Human Leaguesta, Duran Duranista, avaruusleffoista ja scifi-kirjallisuudesta. Ne avasivat uusia jännittäviä maailmoja aikuisuuteen, identiteettiin, tulevaisuuteen, mielikuvitukseen ja opettivat, että vaikka oli Espoon Olarissa ja tylsällä matematiikantunnilla, silti saattoi olla jossakin ihan muualla, missä hyvänsä.

 

Siihen nähden ajatus kahdestatoista pehmustetuksi gladiaattoriksi sonnustetusta miehestä jahtaamassa kuminpalasta saattoi aluksi tuntua varsin joutavalta. Mutta koska kaveritkin seurasivat kiekkoa, minäkin aloin katsoa sitä, ja hyvin nopeasti tajusin jotain hyvin oleellista fanittamisesta. Ymmärsin, että jännittävää ottelua katsoessani minun oli sallittua, suorastaan suotavaa, osoittaa tunteitani: riemuita ääneen, itkeä jopa (mitä kyllä muutenkin tein paljon ja teen yhä päivittäin, mutta tässä oli sille sallittu konteksti). Aralle ja sulkeutuneelle varhaisteinille tämä oli hyvin tärkeä havainto.

 

”Ymmärsin, että jännittävää ottelua katsoessani minun oli sallittua, suorastaan suotavaa, osoittaa tunteitani: riemuita ääneen, itkeä jopa.”

 

Ja laji oli nimenomaan jääkiekko. Vaikka itse vihaan luistelua – olen viimeksi ollut luistimilla 70-luvulla alle kymmenvuotiaana, sillä sain urheilumaikalta erikoisluvan hiihtää luistelutunneilla – ja olen huono kaikissa kontaktilajeissa, juuri jääkiekon nopeus, fyysisyys, maalien ja taklausten katsojalle antama adrenaliini puhutteli minua. Jalkapallosta olen yrittänyt nauttia jo 35 vuotta, siinä vain ajoittain onnistuen. Aina asettaudun hyväksi oletetun futismatsin ääreen suurin odotuksin, mutta yleensä jo 10 minuutin kohdalla hamuan käteeni lähintä romaania.

 

Eikä minua yhtään hävetä tunnustaa, että juuri jääkiekko on minun lajini. Aina ylistetään jalkapallon yleismaailmallisuutta, sitä kuinka sitä pelataan jokaisen savimajan ja iglun pihalla. Onhan se toki tavallaan hienoa, mutta: löytäähän McDonaldsinkin jokaisen tippukiviluolan perukoilta ja todennäköisesti Appalakkien vähäisimmiltäkin huipuilta. Eikö paikallisuus ole hienoa? Jos löytää itsensä Afrikasta, kai sitä mieluummin tutustuu harira-keittoon ja sambuusoihin kuin ryhtyy kännykästään etsimään lähintä Kentucky Fried Chickeniä?

 

"Heeeelsingin IFK, mitään kauniimpaa ei oo / meille on vain yksi, aina IFK / mitään kauniimpaa ei oo"

 

 

Laji, jossa kaikki tapahtuu nopeasti

 

Ehkäpä siis jääkiekossa on jotakin, joka puhuttelee juuri meitä suomalaisia ja samalla kertoo kipeitä asioita meistä. Tämä on maa, jossa on ahdistavan paljon tilaa: tundraa, peltoa, havumetsää niin pitkälle kuin silmä kantaa – kenties juuri siksi meitä kiehtoo katsoa kahtatoista miestä taistelemassa kuminpalasesta ihan tarpeettoman pienessä laatikossa.

 

”Pidän merkityksellisenä myös sitä, ettei jääkiekossa ole faniväkivaltaa järjestyneessä mielessä missään päin maailmaa.”

 

Täällä kesät ovat lyhyitä, onni suosimiemme iskelmien mukaan ohikiitävää, tapanamme on nauttia ateriat seisaaltaan vailla mitään tarvetta tehdä niin ja juoda väkeviä viinoja liiterien takana, joille meillä ei enää ole muuta käyttöä kuin tarjota piilo, jonka takana juoda niitä väkeviä. Siksi meitä kiehtoo myös urheilulaji, jossa asiat tapahtuvat nopeasti, ilo tai vitutus saattaa lyödä palleaan jo ennen kuin on ehtinyt kunnolla istahtaa paikalleen katsomossa. Jääkiekossa ei ole poikkeuksellista, että peli on 1–0 puolen minuutin kohdalla ja tasan 1–1 ennen sen ensimmäisen minuutin täyttymistä.

 

Pidän merkityksellisenä myös sitä, ettei jääkiekossa ole faniväkivaltaa järjestyneessä mielessä missään päin maailmaa. Kiekkoväkivallasta kyllä puhutaan, mutta silloin tarkoitetaan kaukalon sisäisiä tapahtumia – ja aina vahvasti liioitellen.

 

"Tappara on terästä / muut tulee perästä"

 

 

Pallopelien peruskauraa

 

Vain jalkapallossa voi tapahtua jotakin tällaistä. Tämän kuulemme aina silloin, kun futisottelussa harvinaista kyllä tapahtuu jotain, kuten vaikkapa, että joukkue nousee yliajalla kahden maalin tappioasemasta tasoihin. Väite on tragikoominen, sillä ihan samanlaista voi tapahtua jääkiekossa, lentopallossa, koripallossa, baseballissa, kabaddissa, ihan missä joukkuelajissa hyvänsä. Moiset yllätysnousut ja dramaattiset romahdukset ovat kaikkien pallopelien peruskauraa; se, että futiksessa niitä tapahtuu harvemmin kuin muissa lajeissa, ei tee siitä lajina yhtään hienostuneempaa ja taianomaisempaa. Vihreän veran shakkia, joo, mutta joskus sitä haluaa pelata mieluummin Kimbleä.

 

Tämän jutun kuvat on otettu Tapparan ja HIFK:n välisissä SM-liigan semifinaaliotteluissa huhtikuussa 2017.

 

Pelikentän pienuuden takia jääkiekossa on myös oma julma logiikkansa. Kun joukkue A painaa päälle ja pommittaa vastustajan maalia mutta hukkaa paikan toisensa jälkeen, malttavainen joukkueen B kannattaja tietää, että jos kestämme vielä tämän hyökkäyksen ja vielä tämän, vielä tämän seuraavankin, ahtaan tilan lait sanelevat, että kaikkien niiden vaivoin torjuttujen kiekkojen jälkeen tulee meidän paikkamme – ja vastustajan maalivahti on silloin kylmissään, herpaantunut, helppo yllättää.

 

Jääkiekko ruokkii näin illuusiota, että meidänkin elämässämme voiton mahdollisuus voi tulla, kunhan vain kestämme tämän iskun, ja tämän, ja tämän. Jalkapallossa näin ei ole, koska suurella kentällä maalipaikan luominen on suorastaan sotilaallinen operaatio, siihen tarvitaan kokonainen joukkue. Sellaista ei välttämättä tapahdu koko ottelussa. Jääkiekossa ei tarvita kuin yksi vastustajan kiekonmenetys ja siitä seuraava läpiajo.

 

"Nordis, Bragu ja Bollis / Hei Bragu ja Bollis / Maailman kaunein seura meillä on"

 

"Tää on meidän IFK / ei muita oo / syntymästä kuolemaan / H - I - F - K"

 

 

Riemu kuin raivoa

 

Ikääntymisessä on sekin ikävä asia, että alkaa suhteuttaa asioita, rakentaa illuusiota jonkinlaisesta asioiden kosmisesta tärkeysjärjestyksestä. Oman elämän onnistumisten ja epäonnistumisten kasaantuessa saattaa haksahtaa ajattelemaan, ettei sen oman suosikkijoukkueen menestyminen tai menestymättömyys olekaan kovin tärkeätä.

 

Kuukausi sitten sain kuitenkin terveellisen muistutuksen siitä, että jotkut asiat ovat ikuisia. Vein poikani katsomaan neljättä ja kuudetta HIFK–TPS-semifinaalia (koettakaa unohtaa, että kannatan HIFK:ta, tai korvatkaa se omalla suosikkijoukkueellanne tai maajoukkueella; seurojen perinteiden sun muiden vastaavien asioiden oletetun paremmuuden vertailu on muutenkin parhaimmillaan väsyttävää ja pahimmillaan epäasianmukaista, kuin vertailtaisiin kenen puoliso on paras sängyssä), jotka molemmat päättyivät jännittävien vaiheiden jälkeen HIFK:n jatkoaikavoittoon. Kun nuo maalit syntyivät, hätkähdin sisältäni pulppuavaa riemua, joka oli kuin raivoa. Kuin Alien-elokuvien hirviö yrittäisi purskahtaa ulos läpi rintalastan läpi. Se oli espressoksi uutettua iloa, kaikista kuona-aineista puhtaaksi tiivistettyä tunnetta jollaista ei muuten elämässä missään koe.

 

”Meidän seura on Tappara / me teille täällä aina lauletaan / ei parempaa / ei kauniimpaa / ole seuraa päällä maan”

 

Silloin tuli mieleen koulukaverin isä, joka eläytyi Moskovan 1986 MM-kisojen Suomi–Ruotsi-otteluun omalla tavallaan. Tuo matsihan on kiekkohistoriamme suuria traumoja, kun Suomi menetti 4–2-johdon ja samalla historiansa ensimmäisen MM-mitalin 40 viimeisen sekunnin aikana. Kun Anders ”Masken” Carlsson teki läpiajosta 4–4-tasoituksen, kaverini isä huusi perkelettä kuin vain suomalainen mies osaa ja pamautti sanansa painoksi nyrkin täydellä voimalla pöytään – unohtaen että se oli lasia. Käsi säilyi onneksi ehjänä, pöydästä ei voi sanoa samaa. Silti tämä isä, jota en ole koskaan tavannut, kuuluu yhä henkilökohtaisten sankarieni joukkoon. Hän osasi kannattaa jääkiekkojoukkuetta.

 

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin myös se, että jääkiekkohallissa näe taivasta. Taivas kun on vaarallinen asia, se asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa, osoittaa meille oman pienuutemme kuin Orson Wellesin esittämä Harry Lime näkötornista Kolmas mies -elokuvassa.

 

Kiekkohallissa ei katosta näe läpi, ja silloin taivas on hallin sisällä, vain yhden onnistumisen, yhden maalin päässä.

 

 

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut järjestetään Kölnissä ja Pariisissa 5.–21.5.

 

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa Veikkauksen pelituottoa jääkiekolle. Näillä pelituotoilla rahoitetaan muun muassa jäähallien rakentamista ja kunnostamista, urheiluvalmennusta ja apurahoja sekä seurojen ja Jääkiekkoliiton toimintaa. Jääkiekkoliitolle ohjataan tänä vuonna 1,5 miljoonaa euroa, ja kokonaisuudessaan jääkiekolle jaettava summa on vuosittain useita miljoonia euroja.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/unelmien-liikkeelle-paneva-voima-on-intohimo/11749160 Unelmien liikkeelle paneva voima on intohimo http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 01 May 2017 10:02:13 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Aurinkokuninkaan toimiston seinällä roikkuu hänen isänsä ja äitinsä uran palkinnot muistuttamassa intohimon merkityksestä. Jokaisen ihmisen soisi löytävän elämänsä intohimon, kirjoittaa Inhimillisten Uutisten toukokuun päätoimittaja Juhani Tamminen.

 

Aloitin urheilu-urani yli 40 vuotta sitten, vuonna 1966, kun nousin Turun Palloseuran edustusjoukkueeseen niin jalkapallossa kuin jääkiekossakin. Urani huippu-urheilun ihmeellisessä maailmassa on ollut pitkä upea matka. Ja tietysti se jatkuu yhä. Menestys ei ole tullut sattumalta; miten oikein olen onnistunut siinä?

 

Pelkistetysti siihen on vain yksi syy: intohimo pelaamiseen ja harjoitteluun (tietysti atleettisen lahjakkuuden lisäksi).

 

Opin jo nuorena sen ihmeellisen asian, että unelmissa on mieletön määrä energiaa, ja sytyttävänä aineena on juuri intohimo. Olin löytänyt jääkiekosta urheilijanpolkuni ja intohimoni kohteen.

 

Jääkiekko on nopein peli, jota ihmiset pelaavat yhdessä ja se on joukkuepeli, joka peilaa häikäisevällä tavalla modernia elämänmenoa. Peli on nopea, agressiivinen, tunteita herättävä kontaktipeli, jossa välillä läikkyy yli – niin kuin normaalissakin elämässä.

 

 

Vanhempani olivat omalla tavallaan intohimoisia

 

Unelmissa, tavoitteissa on mieletön määrä energiaa. Se on lempisanontani, jonka olen oppinut kentillä. Kyseisen elämänohjeen olen opettanut jumppamaikkana tuhansille oppilailleni ja myöhemmin nuorille pelaajilleni, joita olen yli 30 vuoden aikana valmentanut päävalmentajana.

 

Kun ihminen löytää intohimonsa kohteen ja paneutuu siihen täysillä, se avaa inhimillisen elämän tavalla, jossa elämä saa tarkoituksen ja suunnan.

 

Olen kiitollinen kotini perimästä; edesmennyt isäni Mauno oli oman aikakautensa huippu-urheilija, lajinaan yleisurheilu ja bravuurina 110 metrin aidat ja kymmenottelu. Äiti taas oli pienyrittäjä, joka jo pikkutyttönä oli haaveillut yrittäjyydestä. Hän lähtikin parturin oppiin jo 13-vuotiaana.

 

”Äiti taas oli pienyrittäjä, joka jo pikkutyttönä oli haaveillut yrittäjyydestä. Hän lähtikin parturin oppiin jo 13-vuotiaana.”

 

Molemmat vanhempani olivat omalla tavallaan intohimoisia ihmisiä, ja tulokset näkyvät meillä kotona tänäkin päivänä: isän ja äidin uran palkinnot ja diplomit ovat toimistoni seinällä muistuttamassa intohimon merkityksestä.

 

Isäni palkintojen viereen olen nostanut osan oman urani arvokkaimmista palkinnoista. Vitriinistä löytyvät Sapporon olympiakisojen diplomi vuodelta 1972 ja Sveitsin, Ranskan ja Suomen vuoden valmentaja -tunnustukset sekä Suomen Leijonien pelipaita numero 14 kapteenin merkki rinnassa. Ne muistuttavat sekä minua että lapsiani unelmien ja intohimon merkityksestä.

 

Ja kas kummaa, kaikki kolme tytärtäni olivat mukana Turun Urheiluliiton maailmanmestaruusjoukkueessa, kun ryhmäaerobicin maailmanmestaruus tuli Turkuun vuosina 2002 ja 2004. Syy ja seuraus?
 

 

Palkinto odottaa ennemmin tai myöhemmin

 

Oman intohimon löytäminen on vaikeaa kaikille. Itse olin onnekas, mutta muistan esimerkiksi hyvän ystäväni Ilkka Kanervan jo 1970-luvulta, jolloin hän pyrki ensi kertaa eduskuntaan ja olin osan Iken tukiryhmää. Hänen kultainen sanontansa kuuluu: minä en valinnut politiikkaa – politiikka valitsi minut.

 

Vaikka intohimon kohde ei olisikaan selvillä tänään, vielä tulee päivä, jolloin se kirkastuu. Se edellyttää, että kuljet avoimin mielin. Eikö intohimo tule ilman työtä: se tunkeutuu ahkeruuden maailmasta. Eräs usein toistettu sanonta kuuluu näin: The harder you work, the luckier you get. Eli mitä kovemmin työskentelet, sitä onnekkaammaksi tulet. Kun haluat elää täyteläistä, onnellista elämää, muista intohimo.

 

Kaikki Suomen nuoret, muistakaa Aurinkokuninkaan elämänohje: Miettikää, mikä teitä kiinnostaa, suunnatkaa energianne sitä kohti, ja – yllätys, yllätys – palkinto odottaa ennemmin tai myöhemmin.

 

Toukokuun päätoimittaja

Juhani Tamminen

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/mia-rossi-haluaa-olla-vahva-nainen/11471546 Mia Rossi haluaa olla vahva nainen http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 26 Apr 2017 15:17:47 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Onko muotilaji bikini fitness kehon nälkiinnyttämistä vai raakaa voimaurheilua? Kilpailija Mia Rossille laji on tärkeä tästä syystä: se on todiste siitä, että hän pärjää yksin.

 

Vielä joskus Mia Rossi, 25, piti pekonihampurilaisia itsestäänselvyytenä. Samoin bataattiranskalaisia, Nutellalla siveltyä paahtoleipää ja Mustapekka-kastiketta eli Mustapekka-tuorejuustosta ja kermasta tehtyä pippurikastiketta. Hän joi kahvinsa lattena ja nautiskeli pitkään nukkumisesta.

 

Nyt Rossi ei tilaa Picnicissä kahvia, koska ilman maitoa se ei maistu. Parin viikon päästä hän osallistuu elämänsä ensimmäisiin bikini fitness -kisoihin. Espoon Tuomarilassa asuvan Rossin valmistautumista on voinut seurata esimerkiksi @miajuliett-Instagram-tililtä, jossa hänellä on nyt 610 seuraajaa.

 

Instagramissa Rossi kertoo olevansa myös pitbull mama. Nyt kisojen alla Diesel-koira on hoidossa Rossin mummolassa. ”Kärsin kovista omantunnontuskista. Diesel oli niin paljon yksin ja katsoi joka kerta surkeilla silmillään. Siksi se meni hoitoon. Ei itseni, vaan koiran takia.”

 

Bikini fitness -kilpailuissa tavoitteena on hoikka, X-mallinen ja symmetrinen keho, jossa pyöreiksi treenatut lihakset erottuvat, mutta liikaa lihassäikeitä ei näy.

 

Rossi on parturi-kampaaja, mutta myös bikini fitness käy työstä. Se on nosteessa oleva fitness-urheilun alalaji, jossa on kilpailtu Suomessa vuodesta 2011. Kuten muissakin fitness-lajeissa, vartaloa treenataan esiteltäväksi kisoihin, joissa sen tulee vastata esteettisesti lajin omaa ihannetta.

 

Kilpailuissa tavoitteena on hoikka, X-mallinen ja symmetrinen keho, jossa pyöreiksi treenatut lihakset erottuvat, mutta liikaa lihassäikeitä ei näy. Tuomarit arvioivat myös hiuksia ja meikkiä. Estetiikkaan kuuluvat yleensä pitkät hiukset, irtoripset ja kimaltavat bikinit.

 

”Kauneuskilpailuhan se on, niinkuin body fitnesskin, mutta siellä ollaan tietysti vielä kireämmässä kunnossa”, Rossi sanoo. Body fitness -kilpailijat pyrkivät muhkeampiin ja kireämpiin lihaksiin. 153-senttinen Rossi pitää sellaisista, mutta kokee olevansa lajiin vielä turhan pienikokoinen.

 

”Kauneuskilpailuhan se on, niinkuin body fitnesskin, mutta siellä ollaan tietysti vielä kireämmässä kunnossa.”

 

Juuri nyt kehossa ei kasva yksikään lihas. Talvella off-kaudella Rossi kävi salilla neljä kertaa viikossa. Blogissaan hän kertoo riemun päivästä, jolloin teki maastavedon sadan kilon painoilla.

 

Nyt on kuitenkin dieettikausi. Sen edetessä käyttöön on otettu myös aerobista liikuntaa, kuten aamulenkkejä sekä sykettä nostavia intervalliharjoituksia. Viime aikoina Rossi on käynyt viikossa kuusi kertaa salilla. Tarkoitus on saada lihas erottumaan kehosta, jossa on mahdollisimman vähän rasvaa.

 

Fitness-maallikkoa tietysti hämmentää, ettei kisakunnon tarkoitus ole voiman maksimointi. Lavalla kilpailijat ovat fyysisesti paljon heikommassa kunnossa kuin off-kaudella. Tarkoitus ei ole nostaa painoja tai punnertaa, vaan esitellä aiemmin rakennetun lihaksen muotoa. Siksi puhutaan esteettisestä urheilusta.

 

 

Vähän kuin kuvanveistoa

 

Kuntosali East Body sijaitsee malmilaisessa kellarissa. Valmentaja Mikko Mantilalla on violetti Stussyn lippis, ja salilla soi 90-luvun Dr. Dre.

 

On reilu viikko edellisestä tapaamisesta. Rossi venyttelee, hupparin selässä lukee kimaltavin kirjaimin East Body. Se on myös tiimi, jota hän kilpailuissa edustaa.

 

Mantila haluaa, että treeniä seuratessa huomioidaan, että Rossi on rookie, aloittelija. Lajin suosion myötä moni on valmentajan mukaan alkanut luulla, että bikini fitness on helppo reitti kilpaurheiluksi. Valmentajalla on Mantilan mukaan suuri vastuu siinä, ettei aloittelija huijaa itselleen olevansa parempikuntoinen kuin on.

 

”Lavalla juniori saattaa alkaa itkeä, kun vieressä seisookin oikea kilpaurheilija. Myöhemmin hän näkee kisakuvia netissä. Siihen saattaa loppua kaikki urheilu tai se voi johtaa syömishäiriöihin.”

 

Mia Rossin valmentaja Mikko Mantila muistuttaa, että Rossi on rookie, aloittelija.

 

Tänään treenataan jalkoja. Rossi makaa vatsallaan, kun nilkat nostavat telinettä kohti selkää. Maastavedossa takapuoli nousee ylös, kun kymmenen kilon käsipainot laskeutuvat alas.

 

”Nyt karkaa taas ajatus. Tuonne se”, sanoo Mantila ja painaa sormella Rossin takareittä. ”Hanuri tekee, ei selkä.”

 

Rossia naurattaa usein. Hänestä ja Mantilasta on tullut ystävät. Reisiprässissä istuessa Rossista tuntuu, että lihas on ”väärin”. Mantila on muka turhautunut ja nauraa. Rossi kertoo, että voisi kyllä käydä pissalla – ja nauraa kesken lauseen niin, että pitää vatsastaan kiinni.

 

”Olenko mä käskenyt joskus pidätellä?”, Mantila kysyy huvittuneena.

 

”Hakataan kaikki vaan loppuun asti Mia!”

 

Alkaa kovin osuus: vuorotellen reissipressiä, kyykkäystelinettä, jalkojen heittoa kohti selkää, askelkyykkyjä salin käytävällä, loitontajia. Kierros uudestaan, ja kolmannen kerran. Kehonrakentaja Jorma Räty pullistelee kehystetyssä julisteessa: The best back in the world.

 

Kun Rossi työntää loitontajalaitteessa jalkoja kohti toisiaan, Mantila kannustaa pitämällä käsistä kiinni. Jossain vaiheessa Rossi työntää reisiprässissä ylös sadan kilon painoja. Suu vääristyy ja verisuonet pullottavat käsivarsissa.

 

”Hakataan kaikki vaan loppuun asti Mia!”

 

”Vittu!”, huudahtaa Rossi.

 

Ennen kisoja paras treeni on poseerausta. Muu ohjelma määrittyy päivä kerrallaan.

 

Lopuksi katsotaan kunto. Rossi poseeraa urheilualusvaatteissa. Nojaamista sivulle, hallittuja käännöksiä. Rentouta, tönäise, neuvoo valmentaja.

 

”Sulla on niin pyöreä toi pakaralihas, ettei ole mitään järkeä jättää sitä piiloon.” Todetaan, että paras treeni on nyt poseerausta. Muu ohjelma määrittyy päivä kerrallaan.

 

”Ja nyt mä saan syödä jauhelihaa?”, Rossi varmistaa.

 

 

Ei rasvaa, mitä polttaa

 

Treenin jälkeen juodaan kahvit salin aulassa. Mantila miettii, uskaltaako jutussa puhua hallitusta ylirasitustilasta. Rossilla on erityisen vahvat jalat, ja talvella painoja oli monesti 50 kiloa enemmän. Testattiin, mikä on mahdollista. Nyt lenkeistäkään ei ole hetkeen ollut hyötyä: ei ole rasvaa, mitä polttaa.

 

”Herätit mut siihen aikaan ja nyt sanot, ettei siitä ole hyötyä!”, Rossi puuskahtaa ja nauraa.

 

Valmentaja tarkastelee fitness-urheilijoita kuin kuvanveistäjä. Rossin kohdalla kiinnitettiin ensin huomiota takareisiin. Samalla Rossin itsekriittisyyden kanssa on Mantilan mukaan painittu koko ajan.

 

”Tunnollisuus on saanut Mia Rossin etenemään nopeasti.”

 

”Jos teet poseerauksessa yhden virheen, ajattelet, että kaikki on pilalla. Kukaan ei huomaa virhettä, jos improvisoit”, hän sanoo Rossille.

 

Toisaalta tunnollisuus on saanut Rossin etenemään nopeasti, sanoo Mantila. Rossi mainitsee joskus käyvänsä viikonloppuisin ulkona, mutta olevansa yleensä juomatta. Siitä päästäänkin persikan ja limen makuiseen palautumisjuomaan, josta Rossi haluaa kertoa Mantilalle.

 

”Se maistuu sellaiselle väljähtyneelle drinkille, joita sekoitettiin itse 15-vuotiaana.”

 

 

Ei kukaan halua olla laiha

 

Salon Victoria sijaitsee Pasilan virastotalossa. Rossin työpaikan takahuoneessa on pieni keittiö ja juuri tilaa kahdelle istua. Kisoihin on kolme päivää. Rossi ei ole saada iltaisin unta, vaan kuvittelee mielessään, kuinka hän kävelee lavalle.

 

Victoria kysyy aina välillä, miten voin ja onko kaikki hyvin”, sanoo Rossi pomostaan ja naurahtaa.

 

Tutut asiakkaat toivottavat Rossille onnea. Aluksi hän vältteli lajista puhumista, koska pelkäsi reaktioita. Rossia ärsyttää, että suuri yleisö aliarvioi lajia. Kuvitellaan, että hän jumppaa vähän kuminauhan kanssa, vaikka treenaa kovemmin kuin useimmat miehet.

 

Useimmat asiakkaat kuitenkin ihastelevat, etteivät itse kykenisi moiseen itsekuriin. ”Pahalta tuntuu vain, jos joku puhuu laihasta. Eihän kukaan treenaaja halua olla laiha!”

 

”Pahalta tuntuu vain, jos joku puhuu laihasta. Eihän kukaan treenaaja halua olla laiha”, Mia Rossi sanoo.

 

Pääsiäisen Rossi vietti kotihousuissa. Päässä pyöri vain Oreon juustokakku, ja Rossi päätyi siivoamaan koko asunnon. Silloin valmentaja Mantilan laatimaan ruokaohjelmaan ei sisältynyt hetkellisesti lainkaan hiilihydraatteja. Kalorimäärä oli noin puolet off-kauden ruokavaliosta. Nyt on kuitenkin kisaviikko, ja lounaana on kanaa, riisiä, kurkkua ja ananasta. Keittiössä on vaaka, johon Rossi laskee pilkkomansa kurkunpalat. Ruokavalion yksityiskohdat, kuten tarkat grammamäärät, ovat valmentajan liikesalaisuuksia.

 

Tulee mieleen Kati Juuruksen tuore Muodonmuutoksia-dokumentti, jossa bikini fitness -kilpailija pussittaa seuraavan viikon ruokia pähkinä kerrallaan. Toinen treenaa vieressään oksennusämpäri, joka voi tulla tarpeen. Kilpailijat puhuvat lajista kaaoksen taltuttajana. Alipaino voi johtaa kuukautisten poisjäämiseen, mutta se nähdään valintana.

 

”Dieetin myötä kehonkuva tulee kyllä varmasti jokaisella muuttumaan pysyvästi.”

 

Samantyyppisiä ajatuksia on syömishäiriöissä. Rossi ei ole nähnyt dokumenttia, mutta uskoo, että laji voi johtaa niihin. ”Se riippuu niin paljon ihmisestä ja siitä, onko tasapainossa. Sekä valmennuksesta ja siitä, millaisena ympärillä olevat ihmiset saavat sinut näkemään itsesi.”

 

Rossi muistuttaa, ettei tarkoitus ole kisata koko ajan. Kisakauden jälkeen laskeudutaan tilaan, jossa kehossa on enemmän rasvaa ja voimaa. ”Dieetin myötä kehonkuva tulee kyllä varmasti jokaisella muuttumaan pysyvästi.” Rossi tarkoittaa, että kireän kunnon jälkeen voi tuntua stressaavalta ja vaatia aikaa tottua taas kehoon, jossa on enemmän rasvaa.

 

Rossi puristaa mukiin uutetta, jonka pitäisi kai estää turvotusta. Hän kehottaa haistamaan. Liuos haisee joltain, millä siivotaan.

 

 

Vain itseä varten

 

Ikävintä on nyt palelu. On enää kaksi päivää aikaa kisoihin, ja Rossi nukkuu kaksi hupparia päällä ja pipo päässä. Mitä sellaisesta lopulta saa palkkioksi?

 

”Saan tästä kaiken, mitä kaipaan.” Rossi selittää: kun kehitystä tapahtuu, sitä janoaa lisää. Se on Rossin mukaan myös aikuistumista. Teininä hän ei ”ajatellut edes itsestään mitään”. Nyt hän testaa ja tutkii sekä kehoaan että ajatuksiaan.

 

”Ennen saatoin verrata itseäni paljon muihin. Nyt vertaan itseäni vanhaan minään.”

 

Kun kehitystä tapahtuu, sitä janoaa lisää, Rossi sanoo. ”Saan tästä kaiken, mitä kaipaan.” 

 

Usein bikini fitnessiä moititaan miehen katseelle alistuvaksi lajiksi. Osa kilpailijoista ottaa silikonit saadakseen uhkeutta kapeaan kehoon. Rossi ei tuomitse silikoneja, muttei ole niistä kiinnostunut. Rossi ei koe olevansa alistettu, vaan raaka urheilija. Hän manaa salilla ennemmin kuin laittautuu baariin. Silti hän saa mielestään olla ylpeä ulkonäöstään. Työn hän kokee tehneensä itselleen.

 

Rossi puhuu itsestään ja kilpasiskoistaan ”tyttöinä”. He ovat yhteisö. Tässä lajissa Rossi haluaisi päästä huipulle. Toisaalta hän miettii, mitä sen jälkeen. Tuntuu, että jos perhettä haluaa, niin voi tulla kiire. Voiko ihminen saada kaiken

 

Mutta Rossilla on mielestään nyt hyvä syy raataa salilla. Hän keskittyy itseensä, koska aiemmin keskittyi muihin.

 

”Sen takia lajiin alunperin ryhdyinkin, ettei ollut hyvä eikä itsevarma olo.”

 

 

Uhkailupuhelu päätti suhteen

 

Kun Rossi yhtenä maanantaina keväällä 2015 tuli kotiin, mies oli yllättäen kadonnut. Rossi oli pitkään keskittynyt toisen mielialojen haistelemiseen. Hän pyrki miellyttämään ja herkkävaistoisena kykeni siihen helposti. Kun mies vertasi Rossia mitättömään sinitarran palaan, hän syyllisti itseään.

 

Tällainen on tyypillistä läheisriippuvuudelle, ja Rossi tietää sen. ”Vaikea edes selittää sitä oloa, kun tämä henkilö oli poissa. Kuka olen, mistä edes tykkään, mitä haluan?”

 

Rossi tarvitsi tekemistä. Hän seurasi jo bikini fitness -urheilijoita Instagramissa. ”Kun menin ensi kertaa tapaamaan Mikkoa, muistan istuneeni salilla niin ahdistuneena, että olo oli epätodellinen. Jotenkin siitä sitten vain pääsi eteenpäin.”

 

”Kun mies vertasi Rossia mitättömään sinitarran palaan, hän syyllisti itseään.”

 

Eron jälkeen suhde jatkui ”soutamisena ja huopaamisena”, kunnes Rossi viime syksynä sai öisen uhkailupuhelun. Soittaja oli seksuaalisesti uhkaava ja sanoi olevansa nytkin oven ulkopuolella. ”Se oli ilmeisesti eksäni, vaikka hän ei sitä myöntänyt. Tein rikosilmoituksen. Sen jälkeen se kaikki hävisi: epäkunnioitus ja muu.”

 

Nyt loppu oli lopullinen, ja Rossilla oli muutakin ajateltavaa. Hän oli innostunut bikini fitnessistä tosissaan.

 

Rossi oli kyllä kuntoillut jo asuessaan muutaman vuoden Dallasissa, josta hänen äitinsä on kotoisin. Silloin Rossi teki tarjoilijan töitä ja kävi suurilla, upeilla kuntosaleilla. Nyt urheilu on kuitenkin erilaista. Siinä on tiukat tavoitteet. Kun ne on täytetty, tulee uusia tavoitteita. Voi olla, että tällä kaikella on yhä jokin henkinen tukivaikutus, Rossi pohtii. Mutta onko se ongelma?

 

”Lajista tuli osa uutta, omaa itseäni. Tunnen, että pystyn ja olen kykeneväinen ihminen. Että pärjään yksin.”

 

 

Neljäsosakäännös oikeaan

 

Fitness Classic 2017 -kisan lauantai 22. huhtikuuta on loppuunmyyty. Kulttuuritalolla promoottorit maistattavat Tuplan makuisia proteiinipatukoita, ja kehonrakentajamiesten kaula on rusketusväristä täplikäs.

 

Sali on täynnä yleisöä. On hupparia, juoksutrikoota ja cowboy-buutsia. Urheilujuoma tuoksuu päärynäiseltä energiajuomalta. Rossi valmistautuu backstagella. Suomen Fitnessurheilu ry:n toiminnanjohtaja Ville Isola kehuu lavalla vuotta 2016, jolloin järjestöstä tuli Suomen Olympiakomitean jäsen. Fitness-piirit kokevat saaneensa tunnustuksen oikeana urheilumuotona.

 

”Voi olla, että Suomessa pian koulutetaan kansainvälisesti fitness-valmentajia”, Isola sanoo.

 

”Lajista tuli osa uutta, omaa itseäni. Tunnen, että pystyn ja olen kykeneväinen ihminen. Että pärjään yksin.”

 

Kisassa on neljä sarjaa body fitnessille ja kolme bikini fitnessille. Ensin lavalle kävelee alle 23-vuotiaita body fitness -junioreita. Yhteisvertailussa he esittelevät kehoaan rivissä. Edestä, sivulta, takaa, sivulta: neljäsosakäännös kerrallaan. Käännös oikeaan, kuuluttaa pehmeä naisääni. Sama toistetaan pienemmissä ryhmissä. Sitten viisi kuulutetaan ensimmäiseen tuomarivertailuun. He ovat saaneet tuomareilta eniten vertailuehdotuksia: he ovat ennakkosuosikkeja.

 

Tuomarit tekevät eturivissä muistiinpanoja. Raadissa on sekä naisia että miehiä, ja naisten jakkuasu tuo mieleen lentoemännät. Musiikki on suoraan yökerhosta: Pitbull, Black Eyed Peas, Kanye West, taas Pitbull.

 

Sukulaiset ja kaverit kannustavat kilpailijoita. Huutajat ovat enimmäkseen naisia.

 

”Anni sä oot kunnossa. Nauti!”

”Sä näytät upeelta!”

”Nyt lähetään Epsanjaan!”

 

Reilun kahden tunnin kuluttua on Rossin vuoro. 

 

”Tuomarit tekevät eturivissä muistiinpanoja. Raadissa on sekä naisia että miehiä, ja naisten jakkuasu tuo mieleen lentoemännät.”

 

Rossin sarja on bikini fitness beginners, alle 163-senttiset. East Bodyn väki huutaa, kun hän astuu lavalle. Valmentaja Mantila tarkkailee kolmannessa penkkirivissä.

 

Kaikilla on kimaltavat bikinit, Rossilla ne ovat punaiset. Hiukset on kiharrettu, iho pronssinruskea. Kisaan kuuluvat hopeanväriset stilettikorkoiset kengät, joiden kärki on läpinäkyvää muovia.

 

Kisaajat poseeraavat pehmeämmin kuin body fitness -kilpailijat. Sulavuutta esitellään käännöksissä, hiuksia heitetään olan yli.

 

Ensikertalainen Mia Rossi tuli huhtikuussa järjestetyssä bikini fitness -kilpailussa omassa sarjassaan toiseksi.

 

Kun tulee ensimmäinen käännös oikeaan, Rossi horjahtaa. Hän nauraa ja pyöräyttää silmiään. Toinen käännös. Kolmas käännös, Rossi horjahtaa. Hän leventää hymyään ja kääntyy sitten erityisen letkeästi.

 

Pienessä ryhmässä suoritus menee hyvin. Rossi katselee yleisöön rauhallisesti ja hymyilee.

 

Viisi kilpailijaa kuulutetaan ensimmäiseen tuomarivertailuun, myös numero 125. Rossi hätkähtää ja jää hetkeksi kuin miettimään. Sehän on hänen numeronsa!

 

 

Hymyile, Mia, hymyile!

 

”Käyttäkää hastagia pokaalipojat”, muistuttaa juontaja palkintojenjaossa. Se on pokaalit valmistanut yritys. Palkintokasseissa lukee Nocco, No Carbs Company.

 

Kilpailijat seisovat lavan takaosassa. Ensin kuulutetaan kuudenneksi sijoittunut, sitten viides.

 

”Hymyile Mia hymyile!”, huutaa joku.

 

Kolmanneksi ja toiseksi sijoittunut ovat saaneet saman verran pisteitä. Tuomareilta saadut yksittäiset sijoitukset ratkaisevat, ja Rossi nousee hopealle. Hän kävelee rauhallisesti lavan etuosaan, mutta on täpinöissään. Pokaali ja Nocco-kassi käteen.

 

”Rossi on melkein epäuskoinen, ettei horjuminen koitunutkaan kohtaloksi.”

 

Ryhmäkuvassa Rossi nostaa ensimmäisenä käden ilmaan.

 

”Mielettömän hyvä olo. Tämä oli se, mihin tähdättiin: pääkilpailu. Ja toinen paikka. Ei voi olla kuin iloinen”, myhäilee Rossi mustassa velourihuppariasussa naulakoilla, matkalla syömään isänsä ja tämän vaimon kanssa. Ennen lavalle menoa Rossia alkoi itkettää takahuoneessa. Kaikki se tehty työ, ”hyvässä mielessä”.

 

”Sitten kerrottiin, että nyt pitää olla jo jonossa. Eikä mulla ollut öljyjä vielä päällä eikä mitään. Oh my God, kiire kiire kiire.” Rossi on melkein epäuskoinen, ettei horjuminen koitunutkaan kohtaloksi. Hän osasi skarpata.

 

Miia Rossi aikoo osallistua bikini fitnessin SM-kisoihin lokakuussa. ”Parin vuoden päästä tiedämme todellisen tasoni. Olen vielä ihan raakile.”

 

Seuraavana päivänä sunnuntaina Rossi kilpailee alle 160-senttisten yleisessä bikini fitness -sarjassa, jonne ovat saaneet ilmoittautua kaikki halukkaat. Mukana on vuosia kilpailleita konkareita. Rossi poseeraa rennosti. Hän niiaa spontaanisti ja heilauttaa säären kohti selkää. Rossi pääsee jatkoon niin sanotulta eliminaatiokierrokselta, mutta ei enää kuuden joukkoon finaaliin. Se harmittaa, mutta ei liikaa.

 

Tänään lavalla oli hauskaa. Rossi esittelee rusketusvärillä maalattua ihoaan, joka tulee näyttämään ulkona koomiselta. Seuraan liittyy paras kaveri Anni. He aikovat mennä syömään keskustan Grande Grilliin.

 

Ravintolassa Rossi syö pekonihampurilaisen bataattiranskalaisilla. Se maistuu taivaallisen hyvältä.

 

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa tänä vuonna Suomen Fitnessurheilu ry:lle 15 000 euroa. Tämä tuki maksetaan kokonaisuudessaan Veikkauksen pelien tuotoista. Liikuntaan Veikkauksen pelituottoa ohjautuu yhteensä 148 miljoonaa euroa.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/turvallinen-kasvattaja/11463163 Turvallinen kasvattaja http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 26 Apr 2017 12:24:27 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Jakkulan sijaishuoltokodissa Vieremällä käytetään sosiaalipedagogista hevostoimintaa, jonka sanotaan opettavan lapsille ja nuorille sosiaalisia taitoja ja tunteiden säätelyä. Voivatko hevoset tosiaan ehkäistä nuorten syrjäytymistä?

 

Hevosen pehmein kohta on sen kupeessa, lähellä alavatsan karvojen muodostamaa pyörrettä. Sen kohoilusta voi nähdä, miten hengitys virtaa eläimen sisään ja ulos: viisi litraa ilmaa yhdellä henkäyksellä.

 

Kolmetoistavuotias Saku-Matti Kajanus, Saku, nojaa poskeaan Humu-hevosen vatsaan ja silittää punaruskeaa karvaa. Suomenhevosen korvat ovat kääntyneet taaksepäin, eivät luimuun vaan kuuntelemaan. Muu talli on hiljainen.

 

Saku on yksi neljästätoista lapsesta ja nuoresta, jotka asuvat täällä Jakkulan sijaishuoltokodissa Vieremällä. Humu ja muut kaksi hevosta ovat oikeastaan täällä töissä: yksi Anu ja Juho Jakkulan omistaman sijaishuoltokodin työmenetelmistä on sosiaalipedagoginen hevostoiminta. Se tarkoittaa, että hevosia ja tallityöskentelyä käytetään kasvatuksellisesti sosiaaliseen kuntoutumiseen, kuten tunnelukkojen, traumojen ja käytöshäiriöiden hoitoon ja syrjäytymisen ehkäisyyn.

 

”Hevosia käytetään tunnelukkojen, traumojen ja käytöshäiriöiden hoitoon ja syrjäytymisen ehkäisyyn.”

 

Talli on vanha kivinavetta, jonka seinässä lukee vuosiluku 1858. Kartano on aikanaan ollut koko Salahmin kylän keskipiste, kylä itse. Juho Jakkulan vanhemmat ostivat tilan vuonna 2001 ja toteuttivat pitkäaikaisen haaveensa perhekodista lapsille ja nuorille. Hevosia on täällä ollut siitä asti. Aluksi ne olivat vain Juhon siskon huvina, mutta nopeasti ne tulivat mukaan perhekodin arkeen: lapset auttoivat tallin siivoamisessa, harjasivat ja ruokkivat hevosia, ratsastelivat ja ajoivat.

 

Sen kummallisempaa hevostoiminta ei ole nykyäänkään, mutta vuodesta 2003 lähtien sillä on Jakkulassa ollut sosiaalipedagoginen teoriakehys ja lapsikohtaiset tavoitteet.

 

 

 

Teoria tallitytöistä

 

Sosiaalipedagoginen hevostoiminta on sukua ratsastusterapialle ja muille green care -palveluille, joissa eläimiä ja luontoa käytetään kuntoutumisen ja virkistymisen tavoitteisiin. Suomen Ratsastajainliiton (SRL) rekisterin mukaan hevosavusteista sosiaalipedagogista toimintaa tarjoaa 23 yritystä Suomessa. Sen metodeja voi opiskella Itä-Suomen yliopiston täydennyskoulutuksessa, ja toiminnalla on oma yhdistys.

 

Sen syntytarina on varsin erikoinen. Yhdistyksen puheenjohtaja Kari Koistinen, joka on opiskellut kasvatustieteitä ja työskennellyt muun muassa Pieksämäen sivistysjohtajana, sai idean omien tyttäriensä harrastuksesta 90-luvun loppupuolella. ”Ratsastuskoululla huomasin, että monet tytöt tulivat sinne pelkästään yhteisön takia. He eivät välttämättä ratsastaneet lainkaan vaan pyöräilivät tallille ja hengailivat siellä koko päivän”, hän muistelee. ”Aloin miettiä, mikä yhteisössä vetää tyttöjä puoleensa.”

 

Koistinen sattui tapaamaan lentokoneessa vanhan opiskelutoverinsa, sosiaalipedagogiikan professorin Juha Hämäläisen. Hämäläinen kuunteli Koistisen jutut ja totesi, että tuo on sosiaalipedagogista toimintaa parhaimmillaan.

 

Saku-Matti Kajanus on asunut Jakkulan sijaishuoltokodissa kaksi vuotta. Tallilla hän käy yleensä neljä kertaa viikossa, omasta toiveestaan.

 

Sosiaalipedagogiikka perustuu 1800-luvun lopulla tehtyyn oivallukseen, että ryhmissä itsessään on kasvatuksellista potentiaalia. Niinpä jos talliyhteisöt tiedostaisivat potentiaalin ja alkaisivat kiinnittää huomiota kasvatukseen, harrastuksella voisi olla merkittävä vaikutus tyttöjen itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisessä. Hämäläinen ja Koistinen alkoivat puuhata teoriarunkoa ja koulutusta SRL:n ja opetusministeriön tuella.

 

Aluksi puhuttiin ratsastuspedagogiikasta saksan kielen mallin mukaisesti, mutta nimi muuttui, koska kyse oli muustakin kuin ratsastuksesta, oikeastaan kaikesta muusta. Sosiaalipedagoginen hevostoiminta ei ole terapiaa, korostavat kaikki. Ratsastusterapiaa tekee koulutettu toiminta- tai fysioterapeutti tai joskus psykoterapeutti. Se on tarkoitettu esimerkiksi fyysisestä vammasta tai mielenterveysongelmista kuntoutuville, kehitys- tai liikuntavammaisille tai autistisille. Sessio kestää tietyn ajan, ja terapeutti on tärkeässä roolissa.

 

”Sosiaalipedagogisessa hevostoiminnassa ohjaaja pyritään tavallaan tekemään mahdollisimman tarpeettomaksi. Se on hevosen käytöskoulu, ja hevonen on se, joka aukaisee tunnelukkoja”, sanoo Tarja Karjalainen, yksi Jakkulan hevostoiminnan ohjaajista.

 

Jakkulassa lapset ja nuoret oppivat olemaan tallilla hiljaa ja rauhallisesti ja tarkkailemaan ruumiinkieltään isojen, säikkyjen hevosten keskellä. He ottavat vastuuta ruokinnasta ja liikunnasta ja jakavat töitä keskenään.

 

Hevostoiminnan ohjaaja Tarja Karjalainen ei halua puuttua liikaa lapsen ja hevosen vuorovaikutukseen. Hän ehdottaa, mitä tehdään, ja kyselee, miltä hevosen kanssa oleminen tuntuu.

 

”Meillä ei ole tarkkaa doktriinia siitä, kuka hoitaa hevoset minäkin päivänä. Pakon sijaan yritämme kehittää vastuullisuutta. Lapset katsovat itse säätiedotuksesta, että huomiseksi on luvattu kovaa lumisadetta, joten on parempi liikuttaa hevoset tänään”, sanoo Juho Jakkula.

 

Hänen mielestään se kuvaa lastensuojelun kehitystä. Kun ennen rajoitettiin lasten vapautta ja pidettiin kuria, nykyään yritetään kehittää omaa ajattelua ja vastuunottoa. Siitä on myöhemmässä elämässä enemmän hyötyä kuin käskyttämisestä.

 

Ajatus tuntuu sopivan vanhaan kartanomiljööseen: työ on parasta lääkettä. ”Voisivat lapset kai tehdä tällä mäellä muitakin töitä, mutta eläimistä huolehtiminen on merkityksellistä. Hevoset eivät pärjää ilman meitä”, Anu Jakkula sanoo.

 

 

Perheet tipahtavat kyydistä

 

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja erityisesti nuorten määrä on kasvanut tasaisesti 1980-luvulta lähtien. Vuonna 2012 se kääntyi lievään laskuun, mahdollisesti koska silloin lakimuutoksessa alettiin suosia avohuoltoa. Jakkuloiden mukaan ongelmat eivät silti ole kadonneet. Yhteisöllisyys on rapistunut ja perheet jäävät yksin. Ja toisaalta aikuiset ovat muuttuneet itsekkäämmiksi ja laiminlyövät lastensa huomioimista.

 

Huostaan otettujen lasten perheitä yhdistävät muutkin ongelmat. Ne kuuluisat rakenteelliset, ylisukupolviset tekijät: työttömyys, köyhyys, matala koulutustaso, päihde- ja mielenterveysongelmat. Puolet Jakkulankin lapsista tulee yksinhuoltajaperheistä.

 

Huostaanotto lapsuudessa tai nuoruudessa on puolestaan yksi riskitekijä myöhemmälle syrjäytymiselle. Tilastokeskuksen kehittämispäällikön Pekka Myrskylän analyysin mukaan Suomessa oli 51300 syrjäytynyttä 15–29-vuotiasta vuonna 2012. Myrskylän mukaan määrä on laskenut 1990-luvulta, mutta niin on ikäluokkien kokokin. Käytännössä osuus on pysynyt jotakuinkin samana. Tilastossa on tosin syrjäytyneistä varsin mekaaninen määritelmä: työttömät tai työvoiman ulkopuoliset nuoret, joilla ei ole peruskoulun lisäksi muuta koulutusta. Syrjäytymisen kokemus on toinen asia.

 

Jakkulan työntekijöiden mukaan hevonen on hyvä opettaja, koska se on iso ja vaikuttava. Toisin kuin koiralla, hevosella voi olla monta isäntää, eikä se reagoi uhkaan aggressiivisesti vaan pakenee.

 

Nuorisotutkimusverkoston tutkijatohtorin Elina Pekkarisen mielestä on tärkeää tarkastella myös huostaanottoihin tai syrjäytymiseen johtavia tekijöitä, kuten lapsiperheköyhyyttä. Se on kaksinkertaistunut 1990-luvulta lähtien. ”Jotkin perheet tipahtavat koko ajan pahemmin kyydistä.”

 

Vieremä ja muu Pohjois-Savo ovat hieman maan keskiarvon yläpuolella kodin ulkopuolisten sijoitusten määrässä. Vuonna 2015 Vieremän alaikäisistä oli sijoitettuina kaksitoista nuorta eli 1,6 prosenttia ikäluokasta.

 

Saku-Matti Kajanus tuli Jakkulaan kaksi vuotta sitten. Sitä ennen hän oli tukiperheessä. Sisarpuolet asuvat isän luona, äiti on väsynyt, hän kertoo.

 

”Hevosten kanssa saa olla oma itsensä.”

 

Myös tukiperheessä oli hevosia, joten Saku on kokenut hevosten käsittelijä. Suomenhevonen näyttää hänen vierellään isolta, mutta Sakua ei selvästikään pelota. Hänestä hevosten kanssa oleminen, erityisesti ajaminen, on parasta, mitä Jakkulassa voi tehdä.

 

On varhainen iltapäivä, joten Jakkulan tallilla on vain kaksi kotikoulussa olevaa nuorta, Sakun lisäksi Minna-niminen tyttö. Minnalla on menossa vasta toinen kuukausi Jakkulassa. Hänelle hevosten kanssa oleminen oli kokonaan uutta. Hän tunnustaa, että aluksi hevosten kanssa oleminen vähän jännitti, mutta kertoo tulevansa tallille mielellään.

 

”Hevosten kanssa saa olla oma itsensä”, hän sanoo ujosti.

 

Jakkulassa asuu neljätoista nuorta, ja lisäksi viikonloppuisin käy tukiperheiden lapsia. Jokaisella asukkaalla on oma huone, jonka hän saa sisustaa makunsa mukaan. Jakkulassa ei pelata tietokonetta.

 

Ohjaajat Tarja Karjalainen ja Tanja Virolainen kävelevät rinnalla, kun Saku ja Minna taluttavat Humun ja shetlanninponi Börrön ulos. Ouluntie humisee, keväänkarheasta lumesta heijastuva aurinko häikäisee silmiä.

 

Nuoret vievät hevoset kentälle, taluttavat niitä verkkaiseen tahtiin ja nousevat sitten paljaaseen selkään. Tärkeää on tunnustella, mitä hevonen tekee ja miltä se tuntuu. Lopuksi Humu ja Börrö päästetään irralleen kentälle. Tämä on leikkiä: Börrö ravaa Virolaisen perässä kuin koira. Saku menee polvilleen lumeen. Humu kävelee suoraan kohti, pysähtyy ja pukkaa häntä kevyesti kypärään.

 

”Saku riipii talikolla heinää pyöröpaalista kottikärryihin. Kun hevosilla on ruokaa, hän menee huoneeseensa ja kääntää EDM:n täysille.”

 

”Ei se ole pelottavaa, jos on itse rauhallinen”, Saku sanoo.

 

Hän sanoo olevansa Jakkulassa ja kotikoulussa käytösongelmien vuoksi. ”Meinasin jäädä koulussa luokalle. Hermostuin, kun yksi tyyppi yritti puuttua asioihini ja alkoi sössöttää”, hän sanoo.

 

Humu ja Börrö pääsevät takaisin tarhaan. Saku riipii talikolla heinää pyöröpaalista kottikärryihin. Kun hevosilla on ruokaa, hän menee huoneeseensa ja kääntää EDM:n täysille.

 

 

Hevonen avaa tunnelukot

 

Sosiaalipedagoginen hevostoiminta on samaan aikaan intuitiivisesti toimivaa että vaikeasti todistettavaa. Jokainen vanha hevostyttö tunnistaa Kari Koistisen kuvaaman talliyhteisön. Tallilla on valvovia aikuisia, joita ihaillaan ja joista otetaan mallia. Tallitytöt oppivat oma-aloitteisuutta, opettavat toisia, hankkivat ystäviä ja liikkuvat ulkoilmassa koko päivän sen sijaan, että istuisivat tietokoneella tai ”hengaisivat ostareilla”.

 

Suomen ratsastuskoulujen yhteisöt ovat kuitenkin alkaneet hajota. Asiakkaat ovat nykyään useammin aikuisia kuin lapsia, ja he käyvät tallilla lähinnä ratsastamassa. Nuoretkaan eivät vietä tallilla samalla tavalla aikaa kuin ennen eivätkä tallinomistajat tahdo löytää hevosille hoitajia.

 

Kari Koistinen on huomannut muutoksen. ”Se peilaa yhteiskunnan käyttäytymistä. Yhteisöllisyys ei ole enää niin painava asia”, hän sanoo.

 

Kuulostaakin siltä, että sosiaalipedagogisen hevostoiminnan sisältö on muuttumassa. Vaikka yhteisön tai ryhmän rooli on edelleen mukana, keskiössä on ihmisen ja hevosen välinen suhde. Pohjanmaalla esimerkiksi kehitellään mindfulness-tekniikoita hevosten kanssa. Espoossa puolestaan yläkoulun rehtori ja hevostoiminnan ohjaaja Ritva Mickelsson on kehittänyt kehonkielen harjoitteita, joita koululaisryhmät tekevät hevosten kanssa.

 

Jakkulassa on Humu-suomenhevosen lisäksi toinen koeajalla oleva suomenhevonen sekä shetlanninponi Börrö. Hevosia on ollut enimmillään viisi, mutta omistajien mukaan silloin tallitöitä alkaa olla jo vähän liikaa.

 

Mikä ihmisen ja hevosen suhteessa sitten on erityistä? Ehdottomasti jokin, mutta sitä on ulkopuoliselle vaikea selittää. Jakkulan työntekijät luonnehtivat sitä eri tavoin: Hevonen kysyy oikeita kysymyksiä. Hevonen ei tuomitse, laskelmoi tai suunnittele. Hevosen palaute on suoraa ja rehellistä. Ja, tutkitustikin, hevosen läsnäolo rentouttaa ja rauhoittaa.

 

Juho Jakkulan mukaan hevostoiminnan vaikutukseen uskovat myös lähiseudun psykiatrit, jotka ovat kokeilleet lasten kanssa erilaisia hoitomuotoja. ”Lapsi voi olla niin lukossa, että ei pysty minkäänlaiseen vuorovaikutukseen. Niissä tilanteissa terapia ei välttämättä ole toimiva tapa auttaa. Meidän talliyhteisön ja hevosten kanssa asiat saattavat kuitenkin lähteä avautumaan niin, että se joko mahdollistaa terapian tai sitten terapiaa ei tarvita.”

 

”Eräs jo aikuistunut poika kävi viiden vuoden ajan joka joulu viemässä kynttilän Jakkulassa kuolleen hevosen haudalle.”

 

”Joskus on lapsi tuotu poliisisaattueessa pihaan, ja vasta tallilla on päästy ensimmäisen kerran juttelemaan”, Anu Jakkula sanoo. ”Kun hevonen työntää turvan kainaloon ja lapsi alkaa sitä silitellä, alkaa tulla ulos kaikenlaista.”

 

On arkisiakin esimerkkejä: Yhden kerran poika piti tuoda kesken koulupäivän kotiin, koska koulussa oli tullut huutoriitaa. Hän juoksi suoraan autosta tallille, ja kun ohjaaja vähän myöhemmin meni perään, poika oli siivonnut kaksi karsinaa ja lakaisi jo lattioita.

 

Yksi tyttö ei olisi halunnut lähteä kotiin viikonloppulomalle lainkaan, koska hevosella oli ähky ja hän halusi pitää siitä huolta.

 

Ja eräs jo aikuistunut poika kävi viiden vuoden ajan joka joulu viemässä kynttilän Jakkulassa kuolleen hevosen haudalle.

 

 

Mitä iloa on ilosta

 

Intuitiivisesta ja empiirisestä totuudesta huolimatta hevostoiminnan tieteellinen perusta tuntuu välillä lipeävän käsistä. Osa väitteistä vaikuttaa epäuskottavilta, kuten se, että kun nuori seuraa hevosten laumahierarkiaa, se auttaa häntä tulkitsemaan myös ihmisten välisiä tilanteita. Jotkin mindfulness-harjoitukset, kuten karsinansiivousjooga, tuntuvat jo ajautuvan kauas tunne- ja käytöskasvatuksesta.

 

Eniten mietityttää, voivatko sosiaalipedagogisen hevostoiminnan tarjoajat todella sanoa, että se auttaa ehkäisemään syrjäytymistä. Sitä ei toistaiseksi ole Suomessa tutkittu, tosin Ritva Mickelsson tekee parhaillaan väitöskirjaa siitä, miten erilaiset ryhmätoiminnan interventiot, hevostoiminta mukaan luettuna, lisäävät erityisluokkalaisten hyvinvointia.

 

Minkä tahansa kuntoutustoiminnan vaikutusten todentaminen on tietenkin aina hankalaa. Mutta ehkäisystä puhuminen johtaa ajattelemaan syrjäytymisen riskitekijöitä, sitä ylisukupolvista perintöä, jota moni huostaanotettu nuori kantaa mukanaan. Sen painon alla ponin selässä istuminen tai karsinan siivoaminen tuntuu ennemmin ilonpilkahdukselta tai rentouttavalta puuhastelulta kuin ratkaisulta.

 

Sosiaalipedagoginen toiminta voi joskus käydä rankaksi hevosellekin, eikä se sovikaan kaikille hevosille. Jos Jakkulan hevoset alkavat näyttää stressin merkkejä, ne pitävät lomaa nuorten kanssa olemisesta.

 

Asiantuntijoiden mukaan ilonpilkahdukset voivat kuitenkin muuttaa kaiken. ”Entä jos edes sitä puuhailua ei olisi: mitä lapsi tai nuori silloin tekisi?” huomauttaa Nuorisotutkimusverkoston Elina Pekkarinen. ”Syrjäytymistä aiheuttavat tekijät voivat olla suuria tai pieniä, mutta syrjäytymiseltä pelastavat asiat saattavat niin ikään olla pieniä. Siihen voi riittää hyvä harrastus tai luottamuksellinen suhde aikuiseen, toiseen nuoreen tai vaikka eläimeen. Resilienssiä eli kimmoisuuskykyä lisäävät tekijät ovat hyvin merkityksellisiä.”

 

”Näillä lapsilla on paljon tunnepuolen möykkyjä ja traumoja, joilla on riski haitata koko elämää: opiskelua, työpaikan saantia, parisuhteita”, sanoo Anu Jakkula. ”Jos niitä yhtään saadaan hevostoiminnan avulla avattua, näen siinä suoran suhteen syrjäytymiseen.”

 

Ja vaikka tuloksena olisikin pelkkä hyvä mieli, sekin on tärkeää. Vähävaraisilla perheillä ei välttämättä ylipäätään ole varaa harrastuksiin, varsinkaan kalliina tunnettuun ratsastukseen. Hevosharrastuksen rentouttavat ja kuntouttavat ominaispiirteet ovat enenevässä määrin hyvätuloisten etuoikeus.

 

Saku kokeili Börrö-ponin kanssa myös “agilitya”, jossa ponin on tarkoitus esimerkiksi nostaa käskystä jalkaansa ja kumartaa.

 

 

Äiti, hevonen ja minä

 

On selvää, että hevostoiminta ei yksin riitä, vaan se on yksi mahdollisista sosiaalisen kuntoutuksen menetelmistä. Jakkulatkin pitävät tärkeimpänä, että lapsista kasvaa yhteiskuntaan valmiita nuoria, joilla on mahdollisimman terve suhde omaan taustaansa. Niinpä sijaishuoltokoti ei ole sisäänpäin kääntynyt viihde- ja harrastuskeskus, joka erottaa lapset biologisista perheistään.

 

Silloin tällöin viikonloppuisin perheenjäsenet kutsutaankin kylään ja touhuamaan hevosten kanssa. Silloin lapset saavat olla asiantuntijoina, näyttää mitä osaavat ja mistä tykkäävät. Se voi olla heille harvinainen tilaisuus tehdä jotain yhdessä vanhempiensa kanssa.

 

Juho Jakkula tarjoaa hevosista vielä yhden analogian: ”Kaikki hevoset pohjautuvat villihevosiin, mutta kaikki hevoset eivät ole villihevosia. Lapsen on tärkeää tiedostaa, että vaikka suvussa kaikki olisivat alkoholisteja, se ei tarkoita, että lapsesta tulee alkoholisti. Haluamme, että lapsi oppii näkemään syitä, jotka ovat vaikuttaneet vanhempien elämään ja valintoihin, ja että hän saa toivoa siitä, että voi itse valita toisin.”

 

 

Minnan huoltajan toiveesta tämän sukunimeä ei julkaista jutussa. Sitaateissa esiintyvien lisäksi juttuun on haastateltu sosiaalipedagogiikan professoria Juha Hämäläistä, rehtoria ja hevostoiminnan ohjaajaa Ritva Mickelssonia, Hippoliksen toiminnanjohtajaa Anne Laitista sekä SRL:n tallitoiminnan kehittäjää Minna Peltosta.

 

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan Suomen ratsastajainliiton toimintaa. Liitolla on hevosavusteisiin palveluihin erikoistuneita talleja 23, ja myös useat muut sen talleista tarjoavat hevosavusteista toimintaa ja vammaisratsastusta.

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/ika-on-vain-numero/11239412 Ikä on vain numero http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 20 Apr 2017 14:33:51 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Vaikka urheilulajin aloittaa vasta aikuisiällä, voi silti kehittyä tarpeeksi hyväksi menestyäkseen kilpailuissa. Moottoripyöräilijä, jalkapalloilija ja muodostelmaluistelija kertovat, mikä heitä motivoi, vaikka huipulle ei enää yltäisikään.

 

 

”Ajan moottoripyörällä kilpaa niin kauan, kun en tule viimeisenä maaliin”

 

Maire Jäntti, 59:

 

Olin jo 30-vuotias, kun ostin ensimmäisen moottoripyöräni. Aluksi ajoin kilpaa jääradalla. Nyt ajan cross countrya, enduroa ja motocrossia, jonka aloitin vasta viime kesänä.

 

Olen halunnut oman moottoripyörän jo lapsesta lähtien, kun isäni kertoi ihaillen omistamastaan 1500-kuutioisesta sivuvaunupyörästä. Sodan aikana armeija otti sen käyttöönsä, mutta palautti ihan romuna. Perheessä oli paljon lapsia, joten uuteen pyörään ei ollut enää varaa. Isäni hankki mopon, jolla minäkin pääsin ajamaan. Kaikilla poikaystävilläni on ollut moottoripyörä, enkä ole muunlaisiin miehiin päin edes katsellut. Vihdoin kolmekymppisenä päätin toteuttaa omat haaveeni.

 

Ajamisen lisäksi olen muun muassa toiminut maajoukkueen joukkueenjohtajana ja valmentanut miestäni, joka on kolmesti voittanut enduron suomenmestaruuden. Kuopuksen syntymän jälkeen pidin taukoa muutaman vuoden ajan, kunnes pari kaveriani kysyi minua mukaan joukkueeseen Slovakian MM-kilpailuihin. Ostin uuden pyörän, ja sillä tiellä olen edelleen. Välillä olen joutunut loukkaantumisten takia olemaan ajamatta.

 

Täytän tänä vuonna 60, ja olisin halunnut osallistua Päijänteen ympäriajoon, mutta rikoin polveni harjoitellessani kisaa varten. Osallistuin siihen ensi kertaa, kun täytin 50. Silloin olin vanhin nainen, joka reitin on koskaan ajanut. Ainoastaan kuusi naista ennen minua oli osallistunut ympäriajoon, vaikka kilpailua on järjestetty jo 90 vuoden ajan. Silloin päätin, että ajan Päijänteen ympäri seuraavan kerran kymmenen vuotta myöhemmin. Se ei nyt sitten onnistunutkaan, mutta olen jo ilmoittautunut ensi kevään kisoihin.

 

"Ajoni on kaunista, mutta kaasua pitäisi olla enemmän. Ei vain uskalla enää", sanoo Maire Jäntti, 59-vuotias endurokuski.

 

Harrastajia kyllä löytyy, mutta harva nainen osallistuu kilpailuihin. Minusta se on vaan ihanaa ajaa kilpaa. Minua ei yhtään kiinnosta ajaa kadulla, vaan haluan ajaa maastossa. Se antaa niin paljon. Lajissa on hirveästi haasteita, joista selviäminen tuo tyydytystä. Enduroa ei voi edes ajaa, ellei pidä fyysisestä kunnosta ja lihashuollosta hyvää huolta ja elä säännöllistä, terveellistä elämää. On pakko pysyä tosi hyvässä kunnossa, että pystyy viemään pyörää. Luulen, että olen sen ansiosta saanut hidastettua omaa vanhenemistani.

 

Ikävä kyllä ikä on tullut siinä mielessä vastaan, ettei enää tule ajettua yhtä kovaa. Sen jälkeen kun täytin 50 vuotta, vauhtini tippui selvästi. Olen tullut entistä varovaisemmaksi. Puut, kivet, kannot ja muut ovat alkaneet pelottaa, joten en uskalla kääntää kaasua niin kuin aikaisemmin. Joskus sitä huomaa ajavansa miljoonaa, mutta sitten oma ääni takaraivossa käskee hiljentämään ennen kuin sattuu tosi pahasti.

 

”Täytän tänä vuonna 60, ja olisin halunnut osallistua Päijänteen ympäriajoon, mutta rikoin polveni harjoitellessani kisaa varten.”

 

Monet muutkin vanhemmat ajajat sanovat tulleensa vanhetessaan varovaisemmiksi. Enduro on järkevien ihmisten laji, eikä se sovi kenellekään höyrypäälle. Ehkä se järki nostaa päätään sitä enemmän mitä vanhemmaksi tulee, tai sitten se on jonkinlainen suojamekanismi, joka käskee hiljentämään. Se harmittaa, koska ajotaitoni ovat kasvaneet valtavasti. Moni on sanonut, ja tiedän sen itsekin, että nykyään ajan teknisesti todella hyvin. Ajoni on kaunista, mutta kaasua pitäisi olla enemmän. Ei vain uskalla enää.

 

Ikääntymisen huomaa myös siinä, että palautuminen on hitaampaa kuin nuorempana. Täytyy myös treenata kahta kovemmin. Lajissa kuin lajissa on harjoiteltava enemmän kuusikymppisenä kuin kaksikymppisenä, jos aikoo pysyä yhtä hyvässä kunnossa. Onneksi olen pysynyt. Kuntotesteissä peittoan nuoremmat ihan mennen tullen. Siinä mielessä iästä ei ole ollut haittaa – ainakaan vielä. Aion kilpailla niin kauan, kun en ole viimeinen maaliin tulija.

 

 

 

”Kuinka paljon parempi jalkapalloilija olisin nyt, jos olisin aloittanut aiemmin?”

 

Raakel Koittola, 29:

 

Aloitin jalkapallon pelaamisen vasta neljä vuotta sitten, koska olen kotoisin Pohjanmaalta. Nurmossa pelattiin lento- ja pesäpalloa sekä harrastettiin yleisurheilua, mutta jalkapallo ei ollut meidän laji. Kouluaikoina urheilu ei muutenkaan ollut juttuni, sillä harrastin musiikkia, lauloin kuorossa ja soitin alttoviulua.

 

Aloitin lajin, kun pääsin valmistumiseni jälkeen töihin eduskuntaan. Siellä toivotettiin tervetulleeksi Palloliiton höntsävuorolle. Se kuulosti tosi kivalta, ja varmistin vielä ylivahtimestarilta, että voinko varmasti tulla, vaikka en osaa mitään. Siitä se sitten alkoi, ja tajusin, että pidän jalkapallosta todella paljon. Mukana oli ihmisiä, jotka ovat pelanneet aikoinaan ihan ammatikseen. Onhan se siistiä, kun potkaisee pallon jonkun sellaisen längistä.

 

”Kun aloitin työt HIFK:ssa, ihmettelin, miksei seurassa ollut lainkaan naisjalkapalloilua. Sitä ei vaan ollut, joten perustin sen viime vuonna.”

 

Kun Parempi kuin Beckham -elokuva tuli vuonna 2002, muistan ajatelleeni, kuinka siistiä olisi päästä pelaamaan jalkapalloa ihan tosissaan jonain päivänä. Se ei ollut suurin haaveeni, mutta jalkapallo kiehtoi, koska se oli niin miehinen ja miehille kuuluva laji. Elokuvassa vähäteltiin naisia, ja halusin itsekin päästä näyttämään, ettei jalkapallon pelaaminen ole naiselle sen ihmeellisempää kuin miehelle.

 

Kun aloitin työt HIFK:ssa, ihmettelin, miksei seurassa ollut lainkaan naisjalkapalloilua. Sitä ei vaan ollut, joten perustin sen viime vuonna. Nyt meillä on kolme joukkuetta, joissa pelaa yhteensä yli sata naista neljännessä ja viidennessä divarissa. Joukkueissa on mielettömän hyviä pelaajia. Meillä on kolmet treenit viikossa, minkä lisäksi käyn edelleen eduskunnan höntsävuorossa.

 

Tänä vuonna olen pelannut HIFK:n Stadin Mimmien Red -joukkueessa hyökkääjän pelipaikalla ja tehnyt jo kolme maalia. Kilpailuvietti iskee aika helposti, mutta tärkeintä on nauttia pelaamisesta ja se, että joukkueessa on hyvä henki.

 

HIFK:n Stadin mimmit Red -joukkue.

 

Nautin enemmän lajista, kun saan pelkän harrastelemisen sijasta pelata matseja tosissaan. Vaikka tekniikkani ei ole lähellekään täydellinen, osaan juosta oikeisiin paikkoihin. Pesä- ja lentopallossa harjaantunut pallosilmä auttaa hahmottamaan, mihin kannattaa syöttää ja liikkua. Höntsäily on kivaa, mutta haluan olla lajissa kuitenkin hyvä. Siitä tulee valtava onnistumisen tunne, kun joku syöttää täydellisen pallon ja jatkan sen maaliin. Se motivoi, kun huomaan pystyväni siihen ja osaavani pelata. Ei haittaa, vaikka ei olekaan täydellinen, kunhan vain taistelee tilanteet loppuun saakka. Rakastan joukkuelajeja, koska niissä syntyy vahva yhteishenki.

 

Ikä tekee sen, että on pakko huoltaa enemmän omaa kehoa ja kuunnella itseään. Aluksi kävin pakonomaisesti kaikissa mahdollisissa treeneissä, mutta pointti ei ole olla todella hyvä juuri yhtenä päivänä, vaan pitää ajatella pidemmälle ja pyrkiä siihen, että on hyvä koko viikon tai ensi viikon, kun on peli. Ikääntymisen myötä osaan ajatella fiksummin.

 

Nilkat ja lonkat meinaavat välillä prakata, mutta täytyy vain huolehtia kehostaan paremmin. Kun ei ole lapsesta asti pelannut tosissaan, niin oikeanlainen mentaliteetti on pitänyt opetella. Vaikka peruskuntoni on aina ollut kova, tosissaan pelaaminen vaatii sinnikästä treeniä. Syöttöä pitää harjoitella tuhat ja toiset tuhat kertaa, että se onnistuu täydellisesti. Sen oppiminen on ollut ehkä vaikeinta. Mitä enemmän treenaa, sitä paremmaksi peliäly kasvaa. Tekniikan kehittymisen myötä pelaamiseen on tullut rauhallisuutta ja harkintakykyä – kentällä näkee enemmän vaihtoehtoja, miten pelata palloa.

 

Luulen, että siitä on ollut pelkästään hyötyä, että olen aikaisemmin harrastanut aivan erilaisia lajeja. Treeneissä ei ole sellaista painetta, että minun pitäisi olla paras. Joukkueissa on mukana monia, jotka ovat pelanneet jo lapsesta saakka jalkapalloa. Ehkä se askarruttaa, olisinko voinut tulla todella hyväksi pelaajaksi, jos olisin aloittanut lajin paljon aikaisemmin. Nauttisinko silloin vielä enemmän? Toisaalta minulla on silti aikaa pelata vielä vuosikymmeniä.

 

 

 

”Muodostelmaluistelussa voi pärjätä, vaikka lajin aloittaa vasta aikuisena”

 

Maija Paukkunen, 36:

 

Olen kuulunut Team Ice Passion -muodostelmaluistelujoukkueeseen kaksi kautta. Sitä ennen olin harjoitellut aikuisten tekniikkaryhmässä vuoden ajan. Aloitin lähes nollasta, ja ensimmäisillä alkeistunneilla harjoiteltiin jarruttamista, kaatumista, sirklaamista ja kaaria. Muodostelmaluistelu on taitoluistelun joukkuemuoto. Liityin joukkueeseen, koska siinä pääsee kilpailemaan ja esiintymään. Se ei ole vain yksinäistä puurtamista, vaan yhdessä tekemistä.

 

Olen aina harrastanut liikuntaa monipuolisesti, mutta en ole aikaisemmin harrastanut joukkuelajeja. Halusin nimenomaan Team Ice Passion -joukkueeseen, koska harjoittelu on tavoitteellista, kuitenkin pilke silmäkulmassa. Kilpaileminen ei ole este rennolle tekemiselle ja aidolle innostukselle.

 

Kisakaudella harjoittelemme kaksi kertaa viikossa. Lisäksi käyn tekniikkatunneilla kehittämässä yksilötaitoja. Jos olisin aloittanut nuorempana, herkkyyteni olisi varmasti parempi. Huomaan kuitenkin jo kehittyneeni erittäin paljon lähtötasostani. On hyvin antoisaa saada onnistumisen kokemuksia ja huomata, että vielä yli kolmekymppisenäkin pystyy oppimaan uutta.

 

Team Ice Passion -muodostelmaluistelujoukkue. Kuva: Janne Koistinen

 

Kilpailemiseen motivoi se, että haluan haastaa itseäni. Tuntuu hienolta, että pärjäämme kisoissa ja parannamme joukkueena suoritustamme kauden aikana. Tänä vuonna olimme kansallisessa aikuisten sarjassa Suomen viidenneksi paras muodostelmaluistelujoukkue. Osallistuin silloin ensi kertaa loppukisoihin, joten menestys tuntui tosi hyvältä.

 

Haluan kehittyä niin hyväksi kuin minulla on mahdollisuuksia ja oppia lisää muodostelmaälyä, muodostelmaluistelun ”pelisilmää”. Se kehittyy vain luistelemalla yhdessä.

 

Harjoitusajat ovat usein aika myöhään illalla, ja seuraavana aamuna on yleensä työpäivä, joten palautuminen on välillä hidasta. Pyrin nukkumaan kunnolla treenejä edeltävänä ja niitä seuraavana yönä, sillä harjoitusten jälkeen keho jää vireystilaan ja mieli käy ylikierroksilla. Muuten ikä ei oikeastaan ole tullut vastaan.

 

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa seuratukea vuosittain noin neljä miljoonaa euroa. Tämä tuki maksetaan kokonaisuudessaan Veikkauksen pelien tuotoista.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kaikki-me-olemme-hyvia-ja-pahoja/11084269 Kaikki me olemme hyviä – ja pahoja http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 17 Apr 2017 10:58:01 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Oma rujouden ja kauneuden muovaama kokonaiskuva on helppo hyväksyä, kun ympärillä on rehellisiä ihmisiä, kirjoittaa Inhimillisten Uutisten huhtikuun päätoimittaja Kristiina Komulainen.

 

Ystäväni on poliisi, joka lukee parasta aikaa esimieskoulutuksen pääsykokeisiin. Hän tiputtelee viesteillä osuvia tekstinpätkiä lukemastaan, sellaisia, joita ajattelee minun haluavan kelailla. Viimeksi WhatsAppiini pamahti tämä sitaatti: ”On vaarallista kuvitella itsensä pelkästään hyväksi. Minussa paha on yhtä reaalista, kuin hyväkin. Eettiseksi haasteeksi muodostuu kyky selvitä oman pahuutensa kanssa ja minimoida sen haitalliset vaikutukset ympäristössä.” Katkelma on kirjasta Kutsumusjohtaja.

 

Let's face it, minussa elää tuon teorian mukaan kaikki maailman pahuus: viha, kateus, katkeruus, itsekkyys, mustasukkaisuus ja niin edelleen, lista on pitkä kuin nälkävuosi. Samaan aikaan minussa on myös lempeys, turvan tuominen, huomaavaisuus, solidaarisuus ja armo. Myös tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin.

 

Kaksi puolta, mutta kumpi niistä hallitsee minua? Kumpi susi voittaa?

 

 

Kauneus asuu isossa kuvassa

 

Vuosia lähelläni eläneet ovat nähneet matkan varrella monia puolia minusta, tilanteen mukaan milloin mitäkin. Sivusta katsottuna on ollut helpompi huomata minun kauneuteni tai rumuuteni siinä missä itse olen nähnyt läheisteni monet puolet vierestä käsin. Haastavaa on nähdä itse itsensä kokonaisuutena. Ehkä vielä sitäkin haastavampaa on lopulta vuodesta toiseen yrittää kynsin ja hampain korostaa omaa kauneutta ja yrittää piilottaa maton alle rujous. Jostain syystä ihmisyyteen kuuluu tarve esitellä itseään, kuin kiiltokuvaa.

 

Oman rehellisen kokonaisuuden myöntäminen ensin itselle ja sitä kautta ympäristölle ei ole helppo rasti vuosien näytelmäkerhoilun jälkeen. Se pelottaa ja ahdistaa, mutta vapauttaa ja palkitsee pitkässä juoksussa. Kyse on rehellisyydestä, antautumisesta sille, mikä on totta. Ja sitä paitsi, ei ole olemassa absoluuttista hyvää tai pahaa; silläkin on joku tarkoitus, että meissä elää myös se paljon peitelty musta puoli. Esimerkiksi vihalla on aikansa ja paikkansa.

 

”Silläkin on joku tarkoitus, että meissä elää myös se paljon peitelty musta puoli. Esimerkiksi vihalla on aikansa ja paikkansa.”

 

Otetaan esimerkkinä vaikka lapsuus. Millaisen henkilön sinä olisit halunnut äidiksesi: sellaisen, joka on aina kaikille tosi mukava. Joka ei laita edes silloin tikkua ristiin, kun omaa lasta kiusataan pihan leikeissä, päälle juotetaan kuravettä ojasta ja jätetään lopulta yksin itkemään ojan pohjalle. Tämä äiti olisi taas seuraavana päivänä silittänyt pihan paholaisten päätä ja tarjonnut korvapuustit kylkeen.

 

Vai olisiko sellainen äiti ollut paikallaan, joka tuoksuu mahdollisesti korvapuustilta tai vaikka kaksitahtibensalta välittämisen merkiksi, mutta tarvittaessa on valmis iskemään nyrkin pöytään osoittaakseen, missä kulkee hänen ja hänen jälkeläisten rajat. Joka olisi osoittanut pihan lapsille, että hänen lastaan ei kiusata, mutta tarvittaessa olisi myös pitänyt sinulle puhuttelun, jos olisitkin ollut yksi kuravettä juottaneista. Kumpi kielii todellisesta rakkaudesta, kumman kanssa sinun olisi ollut turvallista kasvaa?

 

 

Ulkoiset tien viitoittajat

 

Tein hiljattain sopimuksen erään uuden ystävän kanssa. Sovimme, että olemme alusta asti rehellisiä toisillemme, ja molemmilla on ystävänä velvollisuus toimia toisen peilinä: avata suu ja muistuttaa, jos huomaa toisessa olevan pahuuden tai tyhmyyden ottavan valtaa. Turvataan toistemme selustaa tarvittaessa ja kehutaan hyvistä asioista eli jeesataan viitoittamaan toinen toistemme polkua.

 

Kun ympärillä on rehellisiä ihmisiä ja itse antaa heille luvan olla rehellinen sanomisissaan, niin oma rujouden ja kauneuden muovaama kokonaiskuva on helpompi pitää kartalla. Itse niin usein tarttuu pieniin yksityiskohtiin omassa tekemisissään, eikä näe enää koko komeutta yksittäisiltä rypyiltä. Peiliä kun ei saisi tuijottaa liian läheltä, jolloin näkee vaan huokosia ja mustapäitä. Silloin kokonaisuus jää huomaamatta: kuka minä olen.

 

 

Paljonko on sopivasti?

 

Meidän kaikkien sisällä elää kaksi sutta, ja jo aikaisemmin kysyin, kumpi niistä vie voiton: hyvä vai paha. Se, kumpaa ruokimme enemmän. Se, kumpi saa enemmän virtaa osakseen. Luotettavilta ihmisiltä saatu palaute on äärimmäisen tärkeää, mutta vähintään yhtä tärkeää on se, miten puhumme itsellemme oman pään sisällä. Mutta myös sillä on iso merkitys, miten puhumme itsestämme muiden kuullen.

 

”Rujoilla ominaisuuksilla on aikansa ja paikkansa, kunhan pyrkii käyttämään niitä edistääkseen matkaa kohti parempaa maailmaa.”

 

Meidän suomalaisten perustaitoihin ei kuulu lähtökohtaisesti omien hyvien puolien ja tekemisten kehuminen, jolloin välillä käy myös niin, että meriitit ja ansaittu kiitos lipsuu viereiseen osoitteeseen, missä löytyy ehkä enemmän pokkaa, mutta vähemmän kunnioitusta muita kohtaan. Näissä tapauksissa itsekeskeisyyden sutta on ruokittu liian paljon, useimmiten ei kuitenkaan tietoisesti vaan asiat on vaan ajautuneet tiettyyn pisteeseen. Ketään ei voi muuttaa, mutta itse toimimalla toisin saattaa välillä vaikuttaa myös hyvällä tavalla ympäristöön.

 

Sillä on merkittävä vaikutus jokaisen omassa elämässä, että opimme kehumaan itseämme ääneen hyvistä puolistamme ja tarvittaessa olemaan napakkana, jos kehut meinaavat valua väärään suuntaan. En usko, että hyvyyden määrä on vakio; se on meistä kiinni ja siitä, miten ja milloin otetaan käyttöön myös rujot puolemme. Rujoilla ominaisuuksilla on aikansa ja paikkansa, kunhan pyrkii käyttämään niitä edistääkseen matkaa kohti parempaa maailmaa. Sopivasti on riittävästi.

]]>