Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Sat, 21 Apr 2018 16:33:38 +0300 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/ahojen-areenalla-on-hontsaily-sallittu/31108239 Ahojen areenalla on höntsäily sallittu http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 20 Apr 2018 09:36:36 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Perheiden on välillä hankalaa löytää aikaa yhteiselle liikunnalle, mutta erityisen vaikeaa se on, kun lapsia on kymmenen.

 

7-paikkainen farmariauto kurvaa haja-asutusalueella sijaitsevan omakotitalon pihaan Vihdissä. Matti Aho läimäyttää autonoven kiinni. Takana on parituntinen työmatka henkilöauton ratissa kotipihalta Helsingin Vallilaan ja takaisin.

 

Pitkän työpäivän jälkeen tekisi mieli varmasti pötkähtää sohvalle. Mutta se osoittautui Matti Ahon mukaan ajat sitten mahdottomaksi vatsan päällä hyppivien lasten vuoksi. Matti astelee tervehtimään vaimoaan Noora Ahoa, yläkoululla osa-aikatyötä tekevää opettajaa, joka seisoo vahtimassa hytkyvää trampoliinia. Vahinkojen välttämiseksi kaikki kymmenen lasta eivät hypi yhtä aikaa.

 

”Ystäväperheen lapselta oli mennyt jalka poikki”, Matti sanoo. Nyt on pienimpien Ahojen vuoro hyppiä, ja peltojen keskellä metsän reunassa kohoava tontti täyttyy ilon kiljahduksista.

 

Ahojen oivallus on ollut, ettei lapsia tarvitse aina viedä harrastuksiin – harrastukset voi tuoda kotiin. Talon yhteyteen Ahot ovat rakentaneet lapsille oman jumppasalin, jossa harrastaminen onnistuu vuoden ympäri. Kun isä astelee avaamaan ”areenan”, pienimmät ryntäävät salamana lattioille juoksentelemaan. Sali on valmistumisestaan saakka ollut kovalla käytöllä. Katosta roikkuu kiipeilyköysi ja renkaat. Seinällä on puolapuut. Pingispöytä nojaa seinään.

 

 

Ei boot campeja

 

”Sählyä, futista, pingistä, jalkapalloa, rullaluistelua,” 9-vuotias Tiitus luettelee salin käyttötapoja. Tiituksella on seitsemän veljeä ja kaksi siskoa. Nuorin, 1-vuotias Niila juoksentelee iloisena ympäri jumppasalia vanhempien sisarustensa perässä. Sotilaallisesti johdettujen boot campien tai tavoitteellisen urheilun sijaan Ahojen perhe suosii rentoa höntsäilyä. 7-vuotias Silva Aho on parhaillaan tunkenut jalkansa renkaista ja kaartaa vartalonsa sillaksi katon ja lattian välissä roikkuen. Muut sitovat rullaluistimia jalkoihinsa. Sileällä puulattialla on hyvä viilettää. Välillä mennään mukkelis makkelis mutta enimmiltä kolhuilta vältytään.

 

Silva sanoo pelaavansa veljien mukana kotisalillaan jalkapalloa, sekä rullaluistelevansa. Tiitus mainitsee, että kodin ulkopuolella pelataan ja harrastetaan myös. 13-vuotias Mikael ja 14-vuotias Samuel pelaavat torstaisin lätkää, tiistaisin sählyä ja koripalloa Nummelan koululla, ja silloin on mukana myös 16-vuotias sisko Venla. Nämä aktiviteetit ovat paikallisten vanhempien yhdessä järjestämiä, ja vanhemmat myös valvovat pelejä. Tiituksen ja 11-vuotiaan Hanneksen lätkävuoro on lauantaisin. Perheen isä pelaa kerran viikossa muiden isien kanssa lentopalloa Lohjalla sijaitsevalla koululla.

 

Vihdin kunta palkitsi jokin aika sitten vanhempien organisoiman lasten jalkapallotoiminnan stipendillä. Matti on ollut pitkään mukana järjestämässä näitäkin pelejä. ”Seuratasolla harrastukset ovat kalliita. Eihän isolla porukalla ole millään varaa maksaa kaikille lapsille seuramaksuja. Kunnalta saa varattua koululiikuntasaleja. Sieltä vain haettiin tietyn ikäisille vuorot”, Matti Aho selittää lasten touhutessa jumppasalin lattialla.

 

 

Kimppakyydeillä pelimestoille

 

Seurassa keskitytään yhteen ainoaan lajiin, mutta Ahoilla vannotaan monipuolisuuden nimiin. ”Olen itse harrastanut lapsena kaikenlaisia lajeja, sen takia on helppo mennä mukaan ja opastaa”, Matti sanoo. Hänen lapsuudessa urheilu oli omaehtoisempaa, eikä seuraan kuuluminen ollut yhtä yleistä. Koulun pihalla pelattiin pesäpalloa ja muita pallopelejä laidasta laitaan. Aikuisten lapsille järjestämät peli-illat alkoivat yli kymmenen vuotta sitten. Nooran mukaan talkoovoimin järjestetyistä jalkapallopeleistä on sittemmin tullut viikon kohokohta, parhaimmillaan mukana on ollut jopa yli kuusikymmentä 5–15-vuotiasta lasta kerralla.

 

Lapsia ei pelirientoihin tarvitse väkisin raahata, vaan paremminkin innostusta täytyy himmaillakin. Yhdessä järjestetyistä aktiviteeteista on myös se etu, että kuljetukset muutamien kilometrien päähän pelimestoille hoituvat usein kimppakyyteinä. Ja samalla vanhemmat saavat tavata toisiaan ja hoitaa sosiaalisia verkostojaan.

 

 

Kyläseura Ojakkalan Visa järjestää urheilutoimintaa noin 10 euron kausihintaan, ja Ahojen keskimmäiset lapset osallistuvat myös tähän toimintaan.

 

”Ojakkalan Visa sijaitsee vähän kauempana. Sovimme muiden vanhempien kanssa, että he vievät, ja me tuomme,” Matti Aho selittää.

 

Vanhempia lapsia kotoinen jumppasali ei enää yksin kiehdo pauloihinsa. 14-vuotias Samuel seisoo kotitalon nurkalla pyöränsä selässä. Hän kertoo käyvänsä torstaisten lätkäpelien lisäksi salilla 2–3 kertaa viikossa. Koripallon ja sählyn vuoro on tiistaisin. Hän on ottanut yläkoulussa valinnaisen liikunnan. Yhteensä koululiikuntaa on kuusi tuntia.

 

 

Liikunnan huipentuma

 

Yläkerran huoneessaan Venla Aho kertoo olevansa lähdössä tänään uimaan, äidin on määrä heittää hänet parin kilometrin päähän autolla. ”Teen videotreenejä ja käyn lenkillä ja salilla. Aika omatoimisesti,” hän sanoo. Nyt on meneillään kuukauden kestävä joogahaaste. ”Katson YouTubesta videoita. Viisi minuuttia per päivä erilaisia joogia,” hän selittää.

 

Kun muu perhe pelaa, äiti menee jumppaan. Kodin ulkopuolella tapahtuvan jumppaamisen lisäksi Noora harrastaa muutaman kerran viikossa videojumppaa kotona. ”Tässä on mun gym. Pistän nuorimman nukkumaan ja otan tietokoneen esille,” Noora Aho kertoo omakotitalonsa olohuoneessa.

 

Aikaisemmin Matti Aho vei kaikki kymmenen lastaan mukaan keskiviikkoiseen jalkapallopeliin. Nyt vanhin, pian täysi-ikäinen Topias on innostunut enemmän tietokonepeleistä kuin urheilusta. Topias Aho istuu yläkerrassa olevassa huoneessa kuulokkeet päässään keskittyneenä Warframe-toimintapeliin. Pöydällä on punavalkoisten virvoitusjuomatölkkien keko. ”Sitten kun ne tuolla ulkona juoksee istun täällä ja luen, ei ole samanlaista intoa siihen liikkumiseen kuin pienempänä” Topias sanoo.

 

”Oikea liikuntafriikki,” Noora Aho toteaa vinoillen pojalleen.

 

 

Kysyimme Inhimillisten Uutisten lukijoilta, miten heidän perheessä liikutaan yhdessä. Vastauksia tuli yli 70 perheeltä. Lue täältä, millaisin tavoin muut lukijat urheilevat yhdessä. 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/aiti-voidaanko-hyppia-sohvalla-nain-perheet-liikkuvat-yhdessa/31109691 "Äiti, voidaanko hyppiä sohvalla?" – näin perheet liikkuvat yhdessä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 20 Apr 2018 09:35:21 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kysyimme Inhimillisten Uutisten lukijoilta, miten heidän perheissään liikutaan. Vastauksia tuli 75:ltä perheeltä. Tässä joitain lukijoiden vinkkejä, miten hektisen arjen keskellä on mahdollista urheilla rennosti.

 

Kun lapset olivat alle yläkouluikäisiä, yhdessä tekeminen ja liikkuminen oli helppoa useammankin kerran viikossa huolimatta siitä, että molemmat harrastivat/harrastavat kilpaurheilua. Nykyään vapaa aika = perheen yhteiset liikuntahetket kilpailevat ajasta lähinnä koneiden kanssa, joten mielikuvitusta saa käyttää, kun kilpailu on kovaa. Kuntopiiri pienen kisailun merkeissä houkuttelee vielä kaikki paikalle eteisaulaan. Lahjonta toimii, lauantaikarkkeihin saa euron lisää, kun lähtee yhteiselle saunalenkille. Lomalla yhdessä liikkuminen on helpompaa, silloin pelataan sulkapalloa, pingistä, tennistä, lasketellaan, uidaan, käydään salilla, kierrellään kaupunkeja, käydään keilaamassa ja kokeillaan uusia juttuja.

 

Sania, Kotka

 

 

"Äiti, voidaanko hyppiä sohvalla ja tehdä patjasta liukumäki?", kysyi 4-vuotias lapseni. Vastasin kyllä. "Äiti, voidaanko leikkiä isoa pahaa sutta, joka ottaa näitä kiinni ja kuljettaa nää pataan?", kysyi 6-vuotias lapseni. Vastasin kyllä. "Iskä, voidaanko tehdä tuoleista lentopalloverkko olohuoneeseen ja pelata ilmapallolla?", kysyi nelivuotias seuraavana päivänä. Ja mieheni vastasi kyllä. "Pyöräillään torille, syödään mansikoita ja pyöräillään kotiin" ehdotin lapsille. He suostuivat. Liikkuminen yhdessä voi toteutua lähes kaikessa perheen yhteisessä tekemisessä, ilman, että sen eteen tarvitsee nähdä valtavasti vaivaa tai hankkia kalliita välineitä. Oleellista on, että vastaat useammin kyllä kuin ei. Varsinkin pienet lapset ovat täynnä ideoita leikeistä, joissa liikkuminen on varsin keskeisellä sijallla. Vanhemmilta vaaditaan, että he ovat kiinnostuneita toteuttamaan noita ideoita ja vastavuoroisesti lapset innostuvat tekemään vanhempien ideoita.

 

Maarit, Jyväskylä

 

 

Perheellämme on haastava aikataulu, niin kuin monella muullakin perheellä. Isän työreissut, äidin työvuorot ja lasten harrastukset vievät osan yhteisestä ajasta. Meillä on lähdetty mukaan lasten harrastustoimintaan. Isä valmentaa salibandyä ja äiti on jalkapallojoukkueen fysioterapeuttina – koko perhe on välillä jommalla kummalla hallilla mukana. Välillä voi heittäytyä aikuinenkin maaliin alkulämmittelyissä. Harrastusmatkat pyöräilemme usein, veljen treenien ajan siskon kanssa pelataan palloa. Siskon telinevoimistelun ajan veljen kanssa pelataan pesäpallon kopittelua tai käydään parkourpuistossa. Koko perheellä pyritään talvisin kerran viikossa joko hiihtämään tai luistelemaan arki-iltana päivällisen jälkeen, kun kaikki ovat kotona. Viikonloppuisin pidempi luistelulenkki jääradalla eväiden kanssa toimii hyvin. Kesällä fresbeegolf ja uinti ovat perheen yhteiset liikuntamuodot. Näihin aika otetaan yhtenä arki-iltana ja viikonloppuna. Viime kesänä uusi luontoliikunta löytyi geokätköilystä. Meillä pelataan lisäksi päivittäin sisällä sählyä, pehmojalkapalloa, minikorista ja harjoitellaan kärrynpyöriä ja muita temppuja. Tällä hetkellä meillä on käynnissä veto siitä oppiiko poika vai äiti kärrynpyörän heikommalla jalalla ensin. Yhteinen liikkuminen vaatii järjestelyä, mutta onnistuu normaaliviikkoina hyvin, kiireisimpinä turnausviikonloppuina on hyvä valita ennemmin palauttavia liikuntatapoja tai ihan jotain muuta yhdessäoloa.

 

Anne, Nokia

 

 

Yhden vanhemman perheemme ei omista autoa. Arkipäiväämme kuuluu siis hyötyliikunta kävellen, pyöräillen ja – täällä mäkisessä Keski-Suomessa – portaita kiipeillen. Uimassa käymme usein yhdessä joko uimahallissa tai kesällä etupihamme järvessä, sillä verenperintönä olemme kaikki vesipetoja.

 

Siina, Jyväskylä

 

 

Meidän perheessä sunnuntait on pyhitetty yhteiselle liikkumiselle. Asumme kansallispuiston vieressä, joten useimmiten retkeilemme lähimetsissä ja lammen rannalla. Arki-iltoina annamme lapsillemme henkilökohtaista aikaa kahden keskisillä kävelyillä ja ulkoiluilla. Haluamme opettaa lapsillemme aktiivisen elämäntavan, johon kuuluu liikkumisesta ja luonnosta nauttiminen. Meillä liikkuminen ei ole totista suorittamista ja harrastuksissa juoksemista, vaan ulkoilua, pulkkamäkiä, pyöräretkiä, ja niin edelleen. Suosimme edullisia tekemisiä, joissa valmiin tekemisen sijaan korostuu oman mielikuvituksen käyttäminen. Vanhempi lapsemme ei ole ollut luontaisesti liikkuva ja aikaisemmin ulos lähteminen oli vastenmielistä. Nykyään sama tyttö kiskoo hetkessä haalarin päälle ja on aina valmis lähtemään ulos. Tällä hetkellä ajelemme pääsiäislomalle, peräkäryssä sukset, pulkat ja liukurit koko perheelle.

 

Venla, Vantaa

 

 

Kun perheeseen kuuluu eri harvinaissairauksia, yhteisiä liikuntatuokioita täytyy suunnitella ja valmistella tarkemmin, mutta monenlaista järjestetään sisulla. Olimme mm. lumikenkäilemässä niin että pienintä vedettiin pulkassa ja 6-vuotias oli välillä reppuselässä lumikenkinensä. Hiihtoretkellä myös rattikelkka tai pulkka mukana pienimmälle, kelkkailu Köyliönjärven kelkotteluradalla sujuu hienosti liikuntarajoitteisinakin, kesällä soutuveneily, melonta kaksikoilla, lapset edessä kyydissä, lämmin kylpylä on varmasti lapsille mieluisimpia, oppineet snorklaamaan. Ehkä vaikea kaikkien ymmärtää, mutta kyllä siinä itku pääsi äitiltä, kun nuorin 4-vuotias sai ilman jatkuvaa kipua ja kärsimystä 1,5 tuntia nauttia riemusta oppiessaan snorklaamaan hänen sairauteensa riittävän lämpimässä vedessä.

 

Maria, Säkylä

 

 

Meidän viisihenkinen perhe asuu Kemijoen rannassa. Koko perhe hiihtää jäällä ja läheisessä vaarassa. Lähdemme usein yhdessä letkassa hiihtämään itse moottorikelkalla tehtyä latu-uraa pitkin. Saatamme pysähtyä makkaranpaistoon laavulle tai juomaan kuumaa mehua vyötäröpullosta. Nuorin koirista vetää perheen pienimpää, ja vanhempi juoksee irrallaan. Teemme yhdessä pilkkiretkiä Rovaniemen ympäristöön omalla moottorikelkalla ja reellä. Yhdessä oleminen hyvien eväiden parissa on mukavaa. Saalis ei ole tärkein asia, vaikka leikkimielellä kisa otetaankin saaliista. Käymme yhdessä myös keilaamassa ja uimassa sekä teemme lomamatkoja, joihin liittyy aina urheilu. Marjastus on yhteinen intohimo. Päivä marjassa tai kalaretki lammelle on meille ihana nautinto. Olemme välillä myös ystävien ja sukulaisten kanssa retkellä luonnossa. Pyöräily ja koirien lenkitys jokimaisemassa on ainutlaatuista. Kävelylenkki maastossa saa sykkeen koholle. Kylpyläreissu on ihanaa arjen luksusta.

 

Heli, Rovaniemi

 

 

Lue juttu, miten kymmenlapsisen perheen kotona liikutaan.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/pallon-perassa-liikkeelle/30961552 Pallon perässä liikkeelle http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 16 Apr 2018 20:56:21 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Koulun liikuntakerho liikuttaa kaikkia lapsia – ei vain aktiiviharrastajia. Raision kaupungin koulujen kerhoissa opetellaan muun muassa lentopalloa.

 

”Liikkakerholaiset liikkuu nyt!” kuuluu raisiolaisen Kaanaan koulun käytävältä, ja liikuntasalin ovesta tupsahtaa sisään lapsi toisensa jälkeen. Ohjaaja Laura Nieminen moikkaa jokaista ja hakee varastosta sylikaupalla erilaisia palloja.

 

Suuri, vapaa sali houkuttaa lapsia juoksemaan. Yksi lapsista hyppää jättipallon päälle istumaan ja ratsastaa sillä kepeästi. Toiset rynnistävät pallot käsissään korien luo heittelemään.

 

Laura Nieminen ohjaa Raisiossa koululaisille liikuntakerhoa, joka on integroitu lasten iltapäivätoimintaan. Projekti on Raision kaupungin ja raisiolaisten urheiluseurojen yhteinen hanke, jonka tavoitteena on innostaa liikkumaan etenkin niitä lapsia, jotka eivät muuten liiku paljon.

 

”Lentopallon lisäksi liikuntakerhoissa harjoitellaan muun muassa luistelua, uintia, sählyä ja voimailua. Ohjaajat kiertävät koulusta toiseen niin, että jokaisessa kaupungin alakoulussa on aina kolme kertaa yhtä liikuntalajia.”

 

Niemisen seura on lentopalloseura Raision Loimu, ja hän on itse pelannut aktiivisesti lentopalloa. Raision Loimun vastuulla olevista koulun kerhotunneista noin puolet on vapaata liikuntaa ja liikuntaleikkejä, puolet lentopallotreeniä.

 

”Lentopallo on vaikea laji, jos on aivan kokematon. Lasten palloja on kuitenkin kehitetty, ne ovat nykyään pehmeitä eikä lyöminen satu.”

 

Lentopallon lisäksi Raision liikuntakerhoissa harjoitellaan muun muassa luistelua, uintia, sählyä ja voimailua. Ohjaajat kiertävät koulusta toiseen niin, että jokaisessa kaupungin alakoulussa on aina kolme kertaa yhtä liikuntalajia. Lukukauden aikana kerhoissa ehditään tutustua kolmeen eri liikuntalajiin.

 

Kaanaan koulussa on huhtikuussa alkamassa toinen kierros lentopallokerhoa.

 

”Olen huomannut, että joissain lapsissa olisi ainesta lentopalloilijoiksi. Pääasia on kuitenkin, että lapset liiikkuvat ja että heillä on kivaa”, Laura Nieminen sanoo.

 

 

Ilmaisuus poistaa liikunnan kynnyksiä

 

Lapsen liikuntaharrastus voi vaatia perheeltä asioita, joita heillä ei ole: rahaa panostaa lisenssimaksuihin ja varusteisiin, mahdollisuutta kuljettaa lasta treeneihin. Monessa lajissa jo alakoululaisilla on monta treenikertaa viikossa.

 

Koulupäivän yhteydessä oleva ilmainen liikuntakerho poistaa näitä kynnyksiä. Kerhoihin osallistuvat lapset ovatkin hyvin eritasoisia: joukossa on kovia harrastajia, jotka lähtevät kerhosta suoraan seuran treeneihin, ja niitä, joiden pitäisi liikkua enemmän.

 

”Mä tykkään vähän kaikenlaisista palloista, jotka pomppii”, kommentoi ohi viilettävä tyttö.

 

Raisiolaisen Kaanaan koulun 7–11-vuotiaat oppivat iltapäiväkerhossa muun muassa lentopallon alkeita.

 

Kaanaan koulun 1.–3. luokkalaisten kerhossa on 17 lasta. Tässä ikäluokassa leikki on vielä tärkeää, ja hippaleikit yhdistävät enemmän ja vähemmän liikkuvia lapsia. Juoksevien lasten posket punoittavat jo ennen kuin kerho oikeastaan edes alkaa.

 

Alkuriehunnan jälkeen Laura Nieminen kutsuu lapset luokseen ja alkaa rapuhippa. Siinä ei tarvita erikoisvarusteita: suurimmalla osalla lapsista on tavalliset arkiverkkarit tai trikoot ja paljaat varpaat.

 

”Miten rapu kävelee? ohjaaja kysyy, ja kaikki tietävät, miten mennään neljällä raajalla takaperin. Hipassa otetaan kiinni sitä, jonka nimen ohjaaja huutaa. Pinnistys on kova, ja säännöt meinaavat välillä unohtua.”

 

”Ei ravut saa seistä. Missä Vilho?” ohjeistaa Laura.

 

Sitten leikitään mustekalahippaa. Kiivaiden viivytystaisteluiden jälkeen mustekala nappaa itselleen apulaisia, ja kannustushuudot kaikuvat.

 

 

Pallonheittoa monella tavalla

 

Toista kierrosta mustekalaa ei enää pelata, vaan on aika ottaa taas pallot käteen. Heitetään koreja, pompotetaan. Alkamassa on lajitreeniosuus. Potkiminen on nyt kiellettyä, sillä lentopalloja ei potkita.

 

Laura ohjeistaa käsittelemään palloa eri tavoin: heitetään pallo seinään, otetaan kiinni. Heitetään korkealle ilmaan, taputetaan, otetaan kiinni. Ehtiikö joku istahtaa heiton aikana? Entä keksiikö joku vielä jonkun tavan heittää palloa?

 

”Muistatteko, mikä on hihalyönti ja mikä on sormilyönti?”

 

Laura Niemisen seura on lentopalloseura Raision Loimu, ja hän on itse pelannut aktiivisesti lentopalloa. Raision Loimun vastuulla olevista koulun kerhotunneista noin puolet on vapaata liikuntaa ja liikuntaleikkejä, puolet lentopallotreeniä.

 

Jotkut muistavat, jotkut eivät, mutta asia palautuu mieliin. Lapset lyövät palloa sormilyönnillä yli verkon ja juoksevat perään hakemaan. Välillä Laura pitää palloa verkolla, ja lapsi saa tähdätä pallolle kunnon mäjäytyksen.

 

Joillekin lapsista on vaikeaa olla potkimatta palloa. Asiasta syntyy lievä suukopu ja yksi jäähy.

 

Lopuksi pelataan jättipallolla. Lapset saavat pommittaa pienemmillä palloilla suurta jumppapalloa tavoitteenaan saada se toisen joukkueen maaliin koskematta käsillä tai jaloilla.

 

Vaikka täällä ei leivota maailmanmestareita, maalin syntyessä huuto ja tuuletus on kuin maailmanmestaruusottelun finaalista.

 

”Pienet kilpailut innostavat lapsia eniten”, Laura Nieminen tietää.

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/jokainen-liikkuja-on-tahti-omalla-tavallaan/30853011 Jokainen liikkuja on tähti omalla tavallaan http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 12 Apr 2018 10:28:59 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kilpailija hakee menestystä, uurastaja mittaa tuloksia ja elämysliikkuja nauttii kokemuksista. Oman liikkujatyypin tunnistaminen edistää liikunnallisen elämäntavan saavuttamista.

 

Kajaanilainen Anu Piirainen oli nuori terveyden alan opiskelija, kun hän tovereineen ajautui ristiriitatilanteeseen liikunnanopettajansa kanssa. Liikuntatuntien hiihtourakasta oli tullut kontrolloitua pakottamista, kun opettaja ei luottanut oppilaiden vapaaehtoiseen harrastamiseen, vaan vaati päästä näkemään suoritukset.

 

Terveydestä ja kunnon kohottamisesta kiinnostunut Anu liikkui mielellään, mutta koulun kontrolloiva opetustapa turhautti.

 

”Mittaaminen ja suoritusten laskeminen eivät motivoi minua, vaan haen liikunnasta ensi sijassa hyvää oloa”, Anu Piirainen toteaa.

 

 

Syyllisyyttä ja itsetunto-ongelmaa

 

Nykyisin Anu on työssä käyvä perheenäiti, jonka aika on kortilla. Urheiluharrastuksille on aiempaa vähemmän aikaa, ja kunto oli jo päässyt laskemaan ja paino nousemaan. Tietoisuus vähentyneen liikunnan vaaroista terveydelle tuotti syyllisyyden tunnetta. Keski-iässä Anun oli pakko huomata, että hänellä oli liikunnan suhteen itsetunto-ongelma.

 

Suhde liikuntaan muuttui, kun Anu osallistui kurssille, jolla selvitettiin liikkujatyyppejä. Oli helpottavaa huomata, että oma tapa liikkua oli riittävä.

 

”Oleellista liikuntatilanteissa on se kuva, joka lapselle syntyy itsestään liikkujana”, sanoo tutkija Jaana Kari. Anu Piiraisen tytär Jutta, 9, on löytänyt liikunnan ilon keppihevosharrastuksesta.

 

Koiran ulkoilutusta ja perheen kanssa retkeilyä harrastava Anu paljastui elämysliikkujaksi, jolle tärkeimmät liikunnan motivaattorit ovat miellyttävä ympäristö ja hyvä seura.

 

”Henkinen hyvinvointi on liikunnassa yhtä tärkeää kuin fyysinen rasistus, ja elämyspainotteinenkin liikunta edistää terveyttä. Tämän oivaltaminen vapautti syyllisyydestä ja toi uutta energiaa”, Anu kuvailee.

 

 

Liikkujatyypit ovat näkökulma persoonaan

 

Liikkujatyypit ovat tutkija ja liikuntapedagogi Jaana Karin väitöskirjatyön tulos. Kari tutki 57 luokanopettajaopiskelijan liikuntaelämänkertoja, ja pystyi erottamaan niistä seitsemän erilaista tapaa suhtautua liikuntaan.

 

Elämysliikkujan lisäksi yleispäteviksi tyypeiksi nousivat menestyksestä motivoituva Kilpailija, suorituksia mittaava Uurastaja, toisten ohjaamisesta kiinnostunut Liikunnan tuottaja ja liikunnasta terveyttä hakeva Terveyden korostaja. Lisäksi löytyivät ääripään tyypit, urheilullisia haasteita rakastava Liikunnan suurkuluttaja sekä liikunnan aiheuttamista traumoista kärsivä Liikunnan kolhima.

 

Anu Piiraisen mukaan liikunnassa ei ole tärkeintä se, kuka on ensimmäinen ja kuka viimeinen. "Vain sitä jaksaa harrastaa, mikä tuntuu hyvältä sekä kropalle että päälle.” Tytti-tytär, 12, ylittää esteen keppihevosella.

 

Jaana Karin havaintojen mukaan liikkujatyypit ovat esillä jo kouluiässä ja vaikuttavat lasten motivoitumiseen liikunnasta. Kasvattaja voi joko tukea tai estää lasten liikunnallisen elämäntavan syntyä.

 

”Oleellista liikuntatilanteissa on se kuva, joka lapselle syntyy itsestään liikkujana. Jokaisen tulisi voida tuntea olevansa hyvä liikkuja ja kehollisesti arvokas yksilö liikunnallisista taidoista ja kunnosta riippumatta”, sanoo Jaana Kari.

 

 

Liikuntaa ilman kolhuja

 

Vallitseva liikuntakulttuuri muokkaa identiteettiä ja kehollisuuden kokemusta. Jaana Karin tutkimuksissa tuli esille muutama nuori nainen, joille oli jäänyt koululiikunnasta kehollisia kolhuja. Naisten kokemukset liikunnan vaatimuksista ja omasta kehosta eivät olleet yhteensopivia. Oma keho tuntui isolta ja kömpelöltä esimerkiksi telinevoimistelun vaatimuksiin.

 

Miesten kehoon kohdistuu odotuksia lihaksikkuudesta ja urheilullisuudesta. Eräs tutkimukseen osallistunut nuorukainen oli rakenteeltaan heiveröisenä joutunut heti alakoulussa liikunnan kolhimaksi perinteisissä urheilulajeissa ja joukkupeleissä. Hän harrasti sulkapalloa, mutta koki, ettei saanut sen kautta miehistä arvostusta.

 

Anu Piirainen on huomannut, että hänen tyttärensä ovat elämysliikkujia. Tytöt eivät innostu kilpailemisesta tai joukkuelajeista, mutta ratsastaminen ja suhde hevosiin kiinnostavat.

 

”Opettajan tehtävä on vaikuttaa liikuntatuntiin niin, ettei kukaan koe huonommuutta. Pelejä voi kehitellä ja sääntöjä voi muunnella niin, että jokainen saa oman hetkensä tähtiliikkujana.”

 

Anu Piirainen on huomannut, että myös hänen 9- ja 12-vuotiaat tyttärensä ovat elämysliikkujia. Tytöt eivät innostu kilpailemisesta tai joukkuelajeista, mutta ratsastaminen ja suhde hevosiin kiinnostavat. Tytöt ovat myös innokkaita keppihevosharrastajia, ja leikin kautta heidän tulee juostua ja hypittyä kuin huomaamatta.

 

”Vanhemman on hyvä tunnistaa lapsensa liikkujatyyppi ja viestittää, että on monia oikeita tapoja liikkua. Liikunnassa ei ole tärkeintä se, kuka on ensimmäinen ja kuka viimeinen. Vain sitä jaksaa harrastaa, mikä tuntuu hyvältä sekä kropalle että päälle”, Anu Piirainen toteaa.

 

 

Liikkujatyyppi-luokitus on rekisteröity tavaramerkki. Lisätietoja Liikkujatyypeistä® ja Liikkujatyyppi -koulutuksista: jaana.kari@edukajaani.fi

 

Liikuntatieteelliseen tutkimukseen käytetään tänä vuonna yli 6 milj. euroa Veikkauksen pelien tuotoista. Avustuksia saavat muun muassa LIKES-tutkimuskeskus, Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus KiHU sekä Jyväskylän liikuntatieteellisen lukuisat tutkimushankkeet.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/robotti-auttaa-olemaan-ihminen/30806515 Robotti auttaa olemaan ihminen http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 11 Apr 2018 08:00:21 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Lähitulevaisuudessa koneet auttavat, kun ihminen ei voi liikkua normaalisti. Robotit eivät kuitenkaan ole sellaisia kuin olemme kuvitelleet.

 

Jos on lukenut kirjan nimeltään Linnunradan käsikirja liftarille (tai nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan), muistaa ehkä robotin nimeltään Marvin.

 

Marvin autteli ihmisiä erinäisissä yksinkertaisissa tehtävissä – ja marisi jatkuvasti, kuinka hänen älylliset kykynsä menevät hukkaan yksinkertaisissa toimissa. Marvin on esimerkki siitä, miten populaarikulttuuri ennustaa palvelurobottien tulevaisuutta: ihmismäiset, jopa erilaisia luonteenpiirteitä omaavat koneet auttavat meitä arjessa ja palvelevat meitä.

 

Todellisuudessa näin ei tule tapahtumaan.

 

Todellisuus on jotain parempaa.

 

 

Tutkimushanke vastaa tulevaisuuden haasteeseen

 

Ville Kyrki on kiireinen mies, eikä ihme.

 

Hän johtaa monitieteellistä tutkimushanketta nimeltään ROSE, koko nimeltään Robotit ja hyvinvointipalvelujen tulevaisuus.

 

Sen tarkoituksena on vastata teknologian keinoin suurinta osaa länsimaista koskevaan haasteeseen: miten toimia, kun yhä suurempi osa väestöstä ei kykene toimimaan omillaan vanhetessaan? Apuun voivat tulla erilaiset robotit.

 

Kyrki jakaa tulevaisuuden robottiavun erilaisiin osa-alueisiin.

 

Ensinnäkin avuksi tulevat exoskeletonit eli suomeksi ulkoiset tukirangat, jotka avustavat vaikkapa vaurioitunutta jalkaa. Kyseessä ei ole proteesi, joka korvaa raajan. Kyseessä on raajan ympärille rakennettava robotisoitu laite, joka avustaa raajaa toimimaan antamalla lisää lihasvoimaa.

 

Esimerkiksi aivoperäisissä liikuntaongelmissa tukirangat voivat auttaa suuresti, sillä tällaisissa tilanteissa raajassa on jäljellä lihasvoimaa, mutta hermotus on rakennettava uudestaan. Se onnistuu toistojen avulla, ja toistoissa auttaa tukiranka. Tukirangoista on apua myös murtumissa ja muissa ei aivoperäisissä pulmissa.

 

Tällaisia tukirankoja on jo käytössä, ja Kyrki uskoo, että ne yleistyvät tulevaisuudessa.


 

Älykkäät liikkumisvälineet auttavat paikasta toiseen siirtymisessä

 

Toinen nopeasti kehittyvä osa-alue liikkumisen avustamiseen ovat älykkäät pyörätuolit ynnä muut liikkumisvälineet. Tulevaisuudessa esimerkiksi pyörätuolit osaavat todennäköisesti suunnistaa ja estää vaaratilanteita.

 

”Ennusteet sanovat, että muutaman, ehkä viiden vuoden päästä, näitä on tarjolla ainakin laitosympäristöissä”, Kyrki sanoo.

 

Tähän liittyy myös liikenteen autonomisuuskehitys. Autonvalmistajat sekä teknologiajätit kehittävät kilvan itseohjautuvia autoja. Ne voivat osaltaan auttaa liikuntarajoitteisia ihmisiä pääsemään paikasta toiseen.

 

Avustajarobotti Care-O-botissa on oltava pysäytysnappi.

 

Nykyäänhän moni huonosti liikkuva turvautuu kalliiseen taksiin, koska julkisen liikenteen käyttö voi olla vaikeaa. Tulevaisuudessa autonominen liikenne on todennäköisesti halpaa, kun se yleistyy. Tätäkin joudutaan tosin vielä odottamaan jonkin aikaa.

 

”Autonomisen liikenteen kehitys on nopeaa, mutta edelleen autonomia on mahdollista vain rajatuissa ympäristöissä. Esimerkiksi Suomessa haasteita tuo talvi, joka on autonomiselle autolle hankala juttu”, Kyrki sanoo.

 

Erilaiset tutkat ynnä muut kun ovat herkkiä esimerkiksi sille, jos tien viivoitukset ovat lumen alla tai pyryttää sakeasti lunta. Tällä hetkellä itseajavia autoja testataan jo, mutta ongelmilta ei ole vältytty. Maaliskuussa nainen kuoli Yhdysvalloissa jäätyään itseajavan auton alle.

 

 

Tarve liikkua vähenee

 

Liikuntarajoitteisia voi auttaa myös se, että tarve liikkua vähenee.

 

Liikkumisvälineiden autonomia aiheuttaa yleistyessään sen, että erilaiset lähettipalvelut yleistyvät ja halpenevat: ei tarvitse käydä kaupassa, kun ruokakassi tule kotiin.

 

Monia asioita voi hoitaa tulevaisuudessa myös etäyhteyden avulla. Esimerkiksi lääkäriin ei tarvitse välttämättä mennä, vaan ihmisen elintoimintoja voidaan mitata hänen ollessaan kotona ja tehdä sitten päätös, tarvitseeko raahautua lääkäriin.

 

Tavallaan aktiivisuusrannekkeet ovat esiaste tästä. Kun teknologia mittaa ihmistä ja kun mittausdata saadaan lääkärille, etädiagnostiikka tulee mahdolliseksi.

 

 

Etäläsnäolo tuo läheisen kotiin

 

Kiinnostava konsepti on myös – paradoksaalinen nimi sekin – etäläsnäolo.

 

Idea on, että läheinen ihminen voi olla liikuntarajoitteisen luona aktiivisena toimijana – olematta kuitenkaan fyysisesti paikalla. Tällä hetkellähän on mahdollista olla läsnä vaikkapa Skypen avulla. Mutta Skype ei auta, jos täytyy vaikkapa etsiä iäkästä äitiä asunnosta.

 

”Tällainen robotti olisi käytännössä jonkin sortin pyörillä liikkuva robotti, jossa on vaikkapa padi tikun nokassa”, Kyrki sanoo.

 

Arvi-robottia kannattelee tutkija Ville Kyrki.

 

Niille scifi-elokuvien ihmisennäköisille roboteille kun ei ole varsinaista tarvetta.

 

”Miksi valmistaisimme minun näköiseni robotin, joka kertoo kotona, että minulla menee töissä myöhään?”

 

Eihän vaarallisissa kaivostyöolosuhteissakaan käytetä ihmisen näköistä työntekijää, vaan konetta, jota ihminen ohjaa jostain kauempaa. Omanlaistaan etäläsnäoloa sekin.


 

Robotti tulee vielä pitkän aikaa olemaan ”tyhmä”

 

Robotin funktio tulee pitkälle tulevaisuuteen olemaan se, että se ratkaisee vain tietyn ongelman.

 

Emme nimittäin osaa rakentaa ihmismäisiä robotteja, jotka kykenisivät liikkumaan ja toimimaan edes etäisesti ihmisen ketteryydellä – ihmisen sorminäppäryyttä on hyvin vaikeaa toisintaa koneella. Niin sanottu maalaisjärki koneella on myös kaukainen haave, sillä robotti ei osaa ajatella eikä toimia poikkeustilanteessa.

 

”Voimme tehdä robotin, joka tyhjentää astianpesukoneen. Mutta se tyhjentää vain sen tietyn astianpesukoneen. Eikä se tiedä, mitä pitää tehdä, jos astianpesukone menee rikki.”

 

”Jos robotille näytetään piirroshahmokissaa, eikä se ole aiemmin nähnyt sellaista, ei se tajua, että se on kissa.”

 

Paljon puhutaan koneoppimisesta, mutta lopulta robotti oppii vain sen, mitä sille opetetaan, Kyrki sanoo.

 

”Kun robotille näytetään 200 000 kissan ja koiran kuvaa, se osaa erottaa ne aika hyvin. Mutta jos mennään abstraktioon – näytetään sille vaikka piirroshahmokissaa, eikä se ole aiemmin nähnyt sellaista, ei se tajua, että se on kissa.”

 

Robotti osaa sanoa, että tämä ja tämä kuva kuuluu luokkaan kissa tai luokkaan koira. Mutta ei se ymmärrä, mikä on kissa.

 

”Että kissa on elävä olento, joka sanoo miau ja joka tykkää kalasta.”


 

Ennuste kymmenen vuoden päähän

 

Kyrki sanoo, että yli kymmenen vuoden päähän ennustaminen teknologia-asioissa on järjetöntä, koska se menee niin epävarmaksi.

 

Entä suurin piirtein kymmenen vuoden päähän?

 

Huonosti liikkuvalla ihmisellä on ehkä robotisoitu tukiranka jossain raajassaan, jotta hän pääsee liikkumaan asunnossaan. Jos hän ei kykene lähtemään tapaamaan läheistään, läheinen voi olla etäläsnä hänen kotonaan. Ruoan hänen luokseen voi tuoda lähettirobotti.

 

Satojen tuhansien eurojen arvoinen Care-O-bot osaa muun muassa liikkua ja poimia asioita maasta.

 

Jos hän päättää lähteä lähikauppaan, hänellä on ehkä fiksu pyörätuoli, joka estää häntä joutumasta onnettomuuteen ja löytää tarvittaessa tuntemattomaan osoitteeseen. Pidemmän matkan hän voi taittaa autonomisesti liikkuvalla autolla.

 

Lääkäri voi antaa hänelle yhä enemmän diagnooseja niin, että hän on kotonaan, mittaa ruumistaan ja toimittaa tiedot terveyskeskukseen.

 

Robotti ei siis korvaa ihmistä. Se vain auttaa ihmistä olemaan mahdollisimman hyvinvoiva ihminen.

 

Vuosittain Veikkauksen pelien tuotoista käytetään noin 70 milj. euroa Suomen Akatemian rahoittamaan tieteelliseen tutkimustoimintaan. Avustuksella tuetaan satoja erilaisia tutkimushankkeita tulevaisuuden teknologioista syöpätutkimukseen ja Itämeren suojeluun asti.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/millaisessa-maailmassa-liikkuisin-riittavasti-tommi-vasankari/30834248 Millaisessa maailmassa liikkuisin riittävästi, Tommi Vasankari? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 10 Apr 2018 22:46:27 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Olemme paikoillamme enemmän kuin luulemme, eikä se ole jokaisen oma asia. Näin sanoo UKK-instituutin johtaja, lääkäri ja useissa kansainvälisissä ryhmissä vaikuttava Tommi Vasankari, joka tuntee suomalaisten liikkumattomuuden paremmin kuin me itse.

 

Joka toinen meistä liikkuu riittävästi. Jos ottaa mukaan suositusten mukaisen lihaskuntoharjoittelun, yksi kymmenestä urheilee suositusten verran. Tommi Vasankari, se kuulostaa aika pieneltä osalta?

 

Todellinen luku on itse asiassa paljon matalampi. Kun suomalaisilta kysytään, kävelevätkö he reipasta tahtia 2,5 tuntia viikossa tai harrastavatko rasittavaa liikuntaa vähintään 75 minuuttia joka viikko, noin puolet kertoo, että suositusten mukainen määrä tulee kasaan.

 

Kun samojen ihmisten ranteeseen laitetaan objektiivisesti liikkumista mittaava aktiivisuusmittari, selviää, että joka toinen riittävästä liikunnan määrästä raportoinut ei liikukaan. Puolet onkin 23 prosenttia. Lisäksi liikuntatutkimuksiin osallistujat ovat keskimääräistä terveystietoisempia, joten väestötasolla luku on vähän tätä pienempi. Eli korkeintaan joka viides kestävyysliikkuu suositusten verran.

 

 

Me siis huijaamme itseämme?

 

Ei siinä välttämättä itsepetoksesta ole kysymys. Moni vain luulee liikkuvansa. Jos pelaan esimerkiksi kaukalopalloa kaksi tuntia viikossa, ajattelen, että liikuntaa tulee viikossa kaksi tuntia. Kuitenkin minulla on 15 pelikaveria ja ketjuja on kolme, joten olen aktiivisena jäällä vain joka kolmannen minuutin. 60 minuutista istun 40 minuuttia kypärä päässä ja luistimet jalassa. Vaikka olen kauheasti mieleltäni urheilemassa, aktiivisuusmittari mittaa istumisen istumiseksi.

 

 

Väestökyselyissä yli 90 prosenttia meistä on sitä mieltä, että liikunta on terveyden kannalta tärkeää. Emmekö me kuitenkaan käytännössä välitä terveydestämme?

 

No emme me liikkumiseen kauhean ponnekkaasti suhtaudu. Aina toisinaan tapaan nuoria tai aikuisia, jotka sanovat, että ”liikunta ei ole mun juttu”. Silloin sanon, että entäs liikkuminen, eikö sekään ole sun juttu? Miten ajattelit siirtyä tulevina vuosina paikasta toiseen – potkulaudallako vai omin voimin? Yleensä ihminen haluaa säilyttää itsellään liikuntakyvyn ja itsenäisyyden, vaikka liikuntaharrastukset eivät kiinnostaisi.

 

Eikä liikuntaharrastusten kaikkia tarvitsekaan kiinnostaa! On älyttömän iso asia, että käymme kuntosaleilla ja jumpissa, mutta vielä isompi juttu on se, mitä arjessa tapahtuu: millä kuljetaan töihin ja kauppaan, mitä tehdään työpäivän aikana, kuinka paljon istutaan.

 

Jokaisen olisi hyvä hoksata se fundamentti, että jos en käytä ja treenaa liikkumiseen tarkoitettua elimistöä, se ei pidemmän päälle toimi.

 

 

 

Niin. Liian vähäisen liikunnan haitat ovat jopa tupakointia merkittävämpi ongelma Suomessa. Kestävyysliikunnan puute siis tappaa?

 

Kyllä. Vähäinen fyysinen aktiivisuus ja paikallaan oleminen lisäävät riskiä sairastua esimerkiksi sepelvaltimotautiin, tyypin 2 diabetekseen, rintasyöpään, paksunsuolensyöpään, aivoverisuonisairauksiin ja masennukseen. Liikkumattomuus lisää myös kaatumisia. Vaikka liikkeen vähäinen määrä on merkittävä sairauksien riskitekijä, terveyskeskuksissa puhutaan liikkumisesta eri tavalla kuin vaikkapa päihteistä. Ajatellaan, että liikunta on hyvinvoinnin asia, ei terveydenhuollon ongelma.

 

 

Me istumme liikaa. Mitä tämä tarkoittaa?

 

Objektiivisten mittausten mukaan suomalaiset istuvat noin yhdeksän tuntia joka päivä. Arvioimme, että istumme pari tuntia vähemmän kuin todellisuudessa istumme.

 

Tiedetään, että seitsemän tunnin jälkeen jokainen istuttu tunti aiheuttaa selkeää lisähaittaa. Riski sairastua sydänsairauksiin, moniin aineenvaihduntasairauksiin ja syöpätauteihin kasvaa, eli istuminen on ihan näiden meidän tavanomaisten isojen kansansairauksien riskitekijä.

 

Erään tutkimuksen mukaan yksi tunti tv-tuolissa lyhentää elinikää lähes 22 minuuttia.

 

 

 

Onko tietokoneen ääressä istutuista pitkistä työpäivistä haittaa, jos käyn illalla tunnin juoksulenkillä?

 

On. Jos Kaisa Mäkäräinen hiihtää joka päivä 30 tai 50 kilometriä, niin meillä ei ole murhetta siitä, vaikka Kaisa lopun päivää lepäilisikin. Yli 98 prosentilla suomalaisesta aikuisväestöstä fyysisen aktiivisuuden ruutu ei kuitenkaan täyty niin korkealle, että istumisen vaikutukset jotenkin nollaantuisivat.

 

Tykkään verrata liikkumattomuutta kolesteroliin, sillä ihmiset tuntevat kolesteroliarvot ja tietävät, että on kokonaiskolesteroli, jonka sisällä ovat hyvät HDL-kolesteroli ja haitallinen LDL-kolesteroli. Liikkumisen sisällä on ihan sama tilanne: reipas liikunta ja paikallaanolo. Riippumatta siitä, tuleeko 2,5 tuntia reipasta kävelyä kasaan viikossa, runsas määrä istumista on haitallista. Molemmat pitää huomioida erikseen.

 

 

Suomalainen istuu tai makaa jo kolme neljäsosaa valveillaoloajastaan. Mitä istumisen vähentämiseksi ollaan tekemässä?

 

Yhdysvalloissa ollaan juuri muuttamassa liikuntasuosituksia. Nämä muutokset tulevat vaikuttamaan myös suomalaisiin suosituksiin.

 

Uusissa suosituksissa oleellista on se, että ihminen nousee ylös ja liikuntaa ylipäätään tulee. Aiemmat suositukset eivät katoa mihinkään, vaan täydennämme niitä uudella tiedolla. Aiemmin on esimerkiksi puhuttu, että intensiivisen liikunnan tulee kestää vähintään 10 minuuttia, mutta tälle ajalle ei ole tieteellisiä perusteita. Lyhyempikin aika on hyväksi. Kevyelläkin liikuskelulla on merkitystä, arkiliikuntaa painotetaan. Istumisen määrään ja pitkiin yhtenäisiin istumisjaksoihin aletaan kiinnittää huomiota.

 

 

 

Eikö se ole oma asiani, jos istun? Jos en liiku, ja sitten sairastun tai olen onneton?

 

Tämä on hyvä ajatuslogiikka! Mutta jos elät kuin pellossa, pitääkö meidän muiden maksaa kustannukset Liikkumattomuuden hintalappu Suomessa on useita miljardeja euroja joka vuosi. Tieteellisen tarkasti pystytään laskemaan esimerkiksi se, että liikkumattomuudesta johtuvat terveydenhuollon suorat kustannukset ovat noin 600 miljoonaa euroa vuodessa. Mutta jos liikkumattomuuden hinnaksi sanoo yhden tarkan luvun, valehtelee, sillä kokonaisuuteen vaikuttavat niin monet tekijät. Esimerkiksi ennenaikaiset kuolemat, syrjäytyminen, työssä jaksamisen ongelmat, sairauspoissaolot ja ikääntyvien hoiva aiheuttavat kustannuksia, jotka pienenevät, jos ihmiset liikkuvat enemmän kuin nyt.

 

 

Toisaalta liikunnallinen aktiivisuus kasvattaa verotuloja, sillä liikunnallisuuden ja koulumenestyksen välillä on yhteys?

 

Kyllä! Tieteellisesti on osoitettu, että nuoruuden liikuntaharrastus lisää todennäköisyyttä perusasteen jälkeiseen tutkintoon ja myös korkeakoulututkintoon. Esimerkiksi matemaattisten aineiden osaaminen on liikkujalla jossain määrin parempaa kuin muilla. Intensiivinen liikuntasuoritus myös parantaa aivojen aineenvaihduntaa ja keskittymiskykyä tuntien ajan, mikä vaikuttaa oppimiseen.

 

Kaikkiaan lapsuuden liikuntaharrastuksella on yhteys siihen, kuinka koulut sujuvat, kuinka nuori sijoittuu työelämään ja kuinka hän lopulta selviää tuloveron maksamisesta. Yhteiskunnalle liikunnallinen lapsuus näkyy lopulta suurempina verotuloina.

 

Tämä pätee, vaikka lapsuuden aktiivinen liikuntaharrastus myöhemmin laimentuisikin. Osa vaikutuksesta toki selittyy sillä, että jos urheilee lapsena, todennäköisesti liikkuu myös aikuisena.

 

 

Viimeisimmässä lasten ja nuorten liikkumista selvittävässä LIITU-tutkimuksessa paljastui, että vähiten liikkuva viidennes ottaa koulupäivän askelia puolet siitä mitä eniten liikkuva viidennes, ja viikonloppuisin ero on nelinkertainen. Mitä tästä seuraa?

 

Pommi. Näillä nuorilla tulee olemaan samoja kremppoja jo kolmekymppisinä, mitä nyt on nelikymppisillä. He ovat aineenvaihdunnaltaan pian tyypin 2 diabeetikkoja. Terveysongelmia on hyvin voimakkaina tulossa.

 

Ennen tätä LIITU-tutkimusta en voinut kuvitella, että polarisoituminen on jo lasten ja nuorten keskuudessa näin suurta! Osa yläasteikäisistä ei saa viikonloppupäivinä tuntia kohden 200 askelta. Tämä on sama kuin en pääsisi kotonani Kaarinassa tunnin aikana postilaatikolle ja takaisin, vaan pitäisi jäädä kököttämään ja lepäämään postilaatikon viereen.

 

On pelottavaa, että vain pieni osa yläasteen lopettavista nuorista täyttää kouluikäisten fyysisen aktiivisuuden suosituksen.

 

 

 

Tuoreen Liikkumattomuuden lasku kasvaa -raportin mukaan 5–10 % nuorten syrjäytymisestä olisi ehkäistävissä lisäämällä nuorten fyysistä aktiivisuutta. Tämä tarkoittaisi yhteiskunnalle 70–140 miljoonan euron säästöä. Kuinka nuorten aktiivisuutta voisi lisätä?

 

Lasten ja nuorten liikunta on pääomaa. Aikuisten tehtävä on luoda mahdollisuuksia, ja meillä onkin hyvä urheiluseurajärjestelmä, paljon aktivointijuttuja ja kansalaistoimintaa, mutta nuorten ajalla on kilpailijoita. Länsimainen elämäntapa on muuttunut nopeasti sellaiseksi, että olemme kiinni ruuduissa, eikä kelloa voi kääntää taaksepäin. Pitää vaan koettaa yhä uudestaan löytää, millainen liikkuminen on in.

 

Tutkimusten valossa pakollinen 10-luokka kaikille, joilla ei ole opiskelupaikkaa, kuulostaa äärimmäisen hyvältä ajatukselta. Ei voisi jäädä kotiin istumaan.

 

 

Eli liikkuminen on myös yhteiskunnan asia?

 

Liikkumattomuus tulee yhteiskunnalle kalliiksi, joten se on myös yhteiskunnan asia. Kun väestö ikääntyy ja nuortenkin askelmäärät ovat pelottavan matalia, hintalappu vain kasvaa. Yhteiskunta myös odottaa meiltä asioita. Meidän tulisi tehdä esimerkiksi yhä pidempiä työuria. Emme tee pitkiä työuria, jos emme liiku enemmän kuin nyt.

 

 

 

Millaisessa maailmassa liikkuisin riittävästi?

 

Sellaisessa, jossa olisi nykyistä enemmän arkiliikuntaa ja piiloliikuntaa. Tarvitaan paitsi tukea, kuten terveysneuvontaa ja aktiivisuusmittareita, myös kaupunkisuunnittelua, veroporkkanoita ja esimerkiksi mahdollisuutta ottaa pyörä sujuvasti mukaan kulkuvälineeseen.

 

Kun vanhemmat kuljettavat lapsia autolla, lapset ottavat liian vähän askelia. Vanhempien pitäisi palvella lapsia ja nuoria vähemmän. Sama koskee kaupunkia, joka tekee kaupunkilaisten elämästä liian helppoa. Ihmisten puolesta voi tehdä aika paljon päätöksiä.

 

Kuka sanoo, että parkkipaikat pitää rakentaa ihan kauppakeskusten viereen? Kuka sanoo, että bussipysäkin on oltava ison työpaikan tai koulun oven edessä?

 

 

Lisätietoa: Tommi Vasankari ja Päivi Kolu (toim.) Liikkumattomuuden lasku kasvaa – vähäisen fyysisen aktiivisuuden ja heikon fyysisen kunnon yhteiskunnalliset kustannukset, Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 31/2018. Julkaisu luettavissa täältä. Jutun kuvissa olevat faktat on kyseisestä julkaisusta.

 

Suomalaisten liikkumista tuetaan tänä vuonna melkein 160 milj. eurolla Veikkauksen pelien tuotoista. Varoilla mm. rakennetaan ja remontoidaan liikuntapaikkoja, liikutetaan lapsia Liikkuvassa kouluissa ja liikunnallisissa iltapäiväkerhoissa. Sadat urheiluseurat ympäri Suomea ja soveltavan liikunnan ryhmät saavat tukea. Avustusta saavat myös urheiluakatemiat, valmennuskeskukset ja liikuntatieteellinen tutkimus.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/elama-jatkuu-syovan-kanssa-tai-ilman/30623570 Elämä jatkuu – syövän kanssa tai ilman http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 03 Apr 2018 11:46:59 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kun kuvataiteilija Marika Kaipainen sairastui parantumattomaan syöpään, hän päätti toteuttaa kaikki haaveet, joita oli aiemmin siirtänyt tulevaisuuteen. ”En ole antanut syövän määrittää identiteettiäni. Sairaus on vienyt minut elämän rajallisuuden äärelle ja auttanut ymmärtämään, miten ainutlaatuista kaikki on”, hän kertoo.

 

Edessä siinsivät lumihuippuiset vuoret ja Hardangervuonon syvä sinisyys, kun Marika Kaipainen avasi verhot residenssihuoneessaan Norjan Ålvikissa. Vuonossa uiskenteli lahtivalaita, pyöriäisiä ja hylkeitä, ja joka aamu hän käveli rannalle kuvaamaan aaltojen loiskintaa vedenpohjan kivien mosaiikkia vasten.

 

Öisin Marika nukkui ikkunat auki, ja hän eli lähes vuorokauden ympäri raittiissa ulkoilmassa. Vierailu taiteilijatalossa Norjan kauneimmalla vuonoalueella herätti Marikassa niin voimakkaan luontoyhteyden, että hän alkoi etsiä käsitteitä kokemukselleen. Esille nousi sana biofilia, joka tarkoittaa koko ihmiskunnalle yhteistä, geneettiselle pohjalle perustuvaa rakkautta luontoa ja kaikkea elävää kohtaan.

 

”Hengitin Hardangerin puhdasta ilmaa sisääni samalla kun tutkin ekologian ja biologian merkityksiä. Tuntui kuin askel askeleelta luonto olisi näyttänyt minulle merkkejään, onnekkaita sattumia, joita tulen työstämään vielä pitkään”, kuvataiteilija Kaipainen kertoo.

 

Biofiliasta tuli teema Kaipaisen näyttelylle vantaalaisessa Galleria K:ssa tämän vuoden helmikuussa. Biophilia in us, let’s keep in touch with Nature -kutsunäyttely toi esille huolen ihmisen aiheuttamista muutoksista luonnon tasapainoon.

 

Marikan vuorovaikutteinen teos oli nimeltään Muistotilaisuus, ja se kuvasti surua lumen ja jään katoamisesta. Teoksessa oli potkukelkka valkoisen harsokankaan päällä sekä kaksi valokuvaa veden valtaamista kaupunkimaisemista. Kuvien edessä paloi kynttilä niin kuin kuolleelle henkilölle hautajaisissa.

 

“Teos voisi olla muistokirjoitus myös itselleni”, Kaipainen sanoo.


 

Itsensä näköistä elämää

 

Marika oli juuri juossut elämänsä ensimmäisen maratonin ja tunsi olevansa parhaassa mahdollisessa kunnossa. Sitten vatsa alkoi oireilla ja Marika meni lääkärintarkastukseen. Tulos oli täydellinen yllätys – pitkälle edennyt munasarjasyöpä. Kasvainta löytyi tutkimus tutkimukselta yhä enemmän.

 

Rajusti etenevä syöpä vei hänet sairaalan teho-osastolle. Toivuttuaan hän päätti, että nyt on aika toteuttaa kaikki ne haaveet, joita siihen mennessä oli siirtänyt tulevaisuuteen.

 

”En ole antanut syövän määrittää identiteettiäni. Sairaus on vienyt minut elämän rajallisuuden äärelle ja auttanut ymmärtämään, miten ainutlaatuista kaikki on.”

 

Biofilia on kuvataiteilija Marika Kaipaiselle tärkeä sana. Se tarkoittaa koko ihmiskunnalle yhteistä, geneettiselle pohjalle perustuvaa rakkautta luontoa ja kaikkea elävää kohtaan.

 

Marika työskenteli tuolloin yhteisöpedagogina ja opiskeli taideterapeutiksi. Työ oli sosiaalista ja antoisaa, mutta hänestä tuntui, että hänen omin identiteettinsä ei päässyt toteutumaan.

 

“Koin voimakkaasti, että halua elää itseni näköistä elämää. Minulle se tarkoittaa työskentelyä taiteilijana. ”

 

Samaan aikaan, kun Marika aloitti kuvataiteilijan opinnot vuonna 2015, syöpä uusiutui. Sytostaatit heikensivät aistituntemuksia, eikä Marika enää pystynyt aistimaan, miltä vaikkapa kissan silittäminen tuntui. Kehoa särki, kunto heikkeni, hän oksenteli ja laihtui.

 

”Dokumentit tarjosivat keinon käsitellä surua ja tuskaa, ja samalla pystyin siirtämään oman kärsimykseni suurempaan mittaluokkaan. Minun ei tarvinnut itkeä vain omaa huonoa oloani, vaan koko maailman pahoinvointia.”

 

Unohtaakseen oman huonon olotilansa Marika aloitti luontodokumenttien katsomismaratonin. Hän etsi netistä kaikki mahdolliset ympäristökatastrofeista kertovat dokumentit ja eli mukana luonnon kärsimyksissä. Marika katsoi yhä uudestaan valokuvaaja James Balogin dokumentin Chasing Ice, jossa seurataan arktisten jäätiköiden dramaattista pienenemistä ilmastonmuutoksen vuoksi. Jääkarhun epätoivo jäälauttojen sulaessa tuntui läheiseltä.

 

”Dokumentit tarjosivat keinon käsitellä surua ja tuskaa, ja samalla pystyin siirtämään oman kärsimykseni suurempaan mittaluokkaan. Minun ei tarvinnut itkeä vain omaa huonoa oloani, vaan koko maailman pahoinvointia. Koen, että itku voi puhdistaa ja kirkastaa, se on kuin sielun suihku. Tunteiden pitäisi vaan antaa tapahtua eikä tukahduttaa niitä.”

 

Taide toi myös lohtua ja toivoa. Hoitojaksojen aikana Marika otti kotisohvallaan kuvia valon ja varjojen leikistä huoneessa, siitä miten kasvien rajat piirtyivät upeasti valoa vasten. Marika tunsi, että kauneuden kokemus kohotti ylös sairauden tilasta.

 

”Ne kuvat ovat todiste siitä, että olen vielä minä kaikesta huolimatta. Ne ovat muistiinpanoja terveestä itsestäni, kuin hiljainen julistus: I was here!”.


 

Taideterapiaa ja tunnetietoa

 

Marika on käsitellyt sairastumistaan taideterapiassa. Hän on piirtänyt kuvan kaljusta päästään, joka kääntyy katsomaan taaksepäin. Hän on piirtänyt sarjakuvaa, jossa hän oksentaa metsässä sankariviitta yllään. Eräässä kuvassa sankarihahmo nostaa kädet ylös ja sanoo: ”Olen sairauden tunnoton!”

 

Taideterapia on auttanut Marikaa kohtaamaan parantumattoman sairauden, ja samalla apu on heijastunut myös perheeseen. Marikan mies ja kaksi teini-ikäistä lasta ovat joutuneet käsittelemään syöpää ja sen aiheuttamaa epävarmuutta viimeisten viiden vuoden ajan.

 

Marika Kaipaisen mukaan myös vakavasti sairastuneen perheelle saisi olla tarjolla terapiaa. Hän itse on käynyt syvällisiä keskusteluja elämästä ja kuolemasta perheensä kanssa.

 

Hoitojaksojen aikana Marika on ollut avuton vuodepotilas, kuin kolmas lapsi. Syöpä tuo muutoksia arkeen myös silloin kun tauti ei ole päällä, sillä Marikan pitää välttää tilanteita, joissa flunssapöpöt voivat tarttua. Siksi lasten vanhempainillat ja koulujuhlat ovat jääneet käymättä ja lomamatkoja on soviteltu rauhallisempiin kohteisiin.

 

Marika kokee, että myös vakavasti sairastuneen perheelle saisi olla tarjolla terapiaa. Hän itse on käynyt syvällisiä keskusteluja elämästä ja kuolemasta perheensä kanssa. Hän on joutunut pohtimaan, mitä vastata tyttärelle, joka itkee: ”Et tiedä, miltä tuntuu, kun oma äiti kuolee!”.

 

”Sairauden keskellä tuo lause tuntui hirveältä kuulla. Kun syöpä ei ole päällä, olen voinut käydä asiaa läpi lasten ja mieheni kanssa. Onneksi taideterapeuttina olen oppinut käsittelemään myös toisten tunteita.”


 

Rakastamme sitä, minkä menetämme

 

Kun Marikan tytär oli 3-vuotias, hän ilmoitti kaupassa sianlihapaketti kädessään: ”Minä en syö tätä”. Kaipainen on ylpeä tyttärestään; kasvissyönti on äidille ja tyttärelle yhteinen ideologinen valinta, osoitus elämän kunnioittamisesta ja eläinrakkaudesta.

 

Sen vuoksi Marika kutsui Biophilia-näyttelyynsä ympäristöaktivismin idoleitaan. Mukana oli tiedetoimittaja Pasi Toiviainen, jonka Ilmastonmuutos. Nyt -kirja pohtii sitä, millaisen maailman nykyinen kulutuskäyttäytymisemme jättää seuraavalle sukupolvelle. Aihe koskettaa Marikaa syvästi, sillä hän ei tiedä, onko näkemässä lastensa elämää aikuisena.

 

”Toivon, että taiteeni aktivoi ihmisiä tekemään elintapojen muutos. Enää ei riitä pelkkä puhe ilmastonmuutoksesta, tarvitaan tekoja”, Marika Kaipainen sanoo.

 

”Taiteessa voi tunteen kautta tuoda esille sen, minkä tiede on todistanut. Haluan herättää ihmiset näkemään, mitä olemme menettämässä, kun tuhoamme luontoa. Toivon, että taiteeni aktivoi ihmisiä tekemään elintapojen muutos. Enää ei riitä pelkkä puhe ilmastonmuutoksesta, tarvitaan tekoja.”

 

Siksi Marikan näyttelyssä on mukana myös eläinaktivisti Kristo Muurimaan salaa ottamia valokuvia eläimistä tehotuotannon rattaistossa. Esillä on kuva, jossa henkihieverissä makaava sika katsoo suoraan kameraan lian ja ulosteen keskellä kolkossa tuotantohallissa. Monet kavahtavat Muurimaan valokuvia ja tapaa, jolla hän ottaa ne, mutta Marika kokee, että kyse on biofiliasta, elämän rakastamisesta.

 

”Minulle kuva on kunnianosoitus sialle, se antaa arvon sille, jonka elämää ei arvosteta. Taide on tehnyt minut rohkeaksi julistamaan sitä, minkä koen oikeaksi. Onko ihmiskunnalla vielä kykyä ja aikaa tehdä kaiken muutos?”


 

Aika toteuttaa haaveet

 

Biophilia-näyttelyn yhteyteen järjestämässään keskustelutilaisuudessa Marika yrittää hillitä liikutustaan. Hän kysyy Pasi Toiviaiselta, miten tämä käsittelee ilmastonmuutosta omien lasten kanssa. Toiviainen myöntää, että lapsia ei voi suojata todellisuudelta. Monet kirjan ennustuksista ovat toteutuneet, ja esimerkiksi Pohjoisnavan jääpeitettä ihmiskunta ei enää pysty pelastamaan sulamiselta.

 

Juuri näyttelynsä päättymisen aikoihin Marika sai kuulla, että syöpä on jälleen uusiutunut. Kontrollikäynnissä löytyi pieniä pesäkkeitä, jotka onneksi eivät ole vaikeissa paikoissa. Seuraavaa hoitojaksoa voidaan siirtää muutamalla kuukaudella, niin että Marika pääsee tekemään taiteilijamatkansa Islantiin.

 

”Tarvitsen taidetta kaiken hahmottamiseen. Elämä jatkuu, syövän kanssa tai ilman.”

 

Sinne hän haluaa viedä palan Suomen metsää, sitä mitä aavojen aukeiden maassa ei ole. Hän hiihtelee Helsingin hangilla ja valokuvaa havupuiden vihreää naavaa ja jäätynyttä jäkälää kallioiden kupeessa.

 

”Tarvitsen taidetta kaiken hahmottamiseen. Elämä jatkuu, syövän kanssa tai ilman. Matka Islantiin on eräs suurimmista haaveistani, ja se toteutuu pian. Vain omaan suhtautumiseensa voi vaikuttaa.”

 

Veikkauksen pelien tuotoista käytetään tänä vuonna lähes 240 miljoonaa euroa taiteen tukemiseen.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/nakokyvyton-avartaa-maailmaa/30622460 Näkökyvytön avartaa maailmaa http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 03 Apr 2018 11:09:55 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kun Miika Honkanen menetti yllättäen näkönsä, hänen piti luopua unelmistaan – autolla ajamisesta, hitsaajan ammatista, vapaaottelu-urasta. Nuori mies ei kuitenkaan jäänyt kotiin makaamaan.

 

Tiekyltistä katosi kirjain. Auto kiiti eteenpäin. Seuraavastakin kyltistä puuttui kirjain. Ja sitä seuraavasta.

 

Mitä ihmettä tämä nyt on, ihmetteli juuri ajokortin saanut 19-vuotias Miika Honkanen alkuvuonna 2008. Ihmetys ei heti muuttunut huoleksi, koska jos oli jotain fyysistä ongelmaa, tuskin se olisi ainakaan mitään sellaista, mitä ei voisi parantaa.

 

Honkanen opiskeli levyseppähitsaajaksi ja tulevaisuus näytti siltä, miltä monen hänen ikäisensä tulevaisuus näyttää: koulut loppuun, armeijaan ja töihin. Kutsunnoissa oli jo käyty. Myös kamppailulajit kiinnostivat. Honkanen oli päättänyt mennä vapaaottelun peruskurssille, ja treenasi peruskuntoaan sitä varten muun muassa kuntosaliharjoittelulla.

 

Sitten näkö alkoi heiketä. Ensin toisesta silmästä ja puolen vuoden päästä näkö alkoi huonontua toisestakin silmästä. Lääkäri antoi karut eväät 19-vuotiaalle Honkaselle: tämän ei kannattaisi koskaan miettiä milloin saisi näön takaisin tai millaisia lääkkeitä kehitettäisiin. Tärkeintä oli keskittyä kuntoutumiseen. Uusia hoitomuotoja tulisi, jos olisi tullakseen. Kotiin ei pitäisi jäädä makaamaan.

 

Honkasen piti luopua monesta asiasta: autolla ajamisesta, hitsaajan ammatista, vapaaottelu-urasta.

 

Syytä Miika Honkasen silmäsairauteen oli haettu puoli vuotta sulkemalla sairauksia pois yksi toisensa jälkeen. Lopulta Honkasella todettiin perinnöllinen Leberin tauti, LHON, eli näköhermojen surkastuma, johon ei ole parannuskeinoa. Miikalle se tarkoittaa, että hän ei näe keskelle ollenkaan, mutta näkee hahmot.

 

Vaikka sokeus ei pysäytä, se tekee elämästä hitaampaa. Yhtäkkiä on riippuvainen muiden avusta. Se on kova paikka. Nuoren ihmisen voi olla helpompi jäädä kotiin makaamaan kuin pyytää apua.


 

Aluksi pelkkää sekoilua

 

”Quiet! Play!” tuomari huutaa ja viheltää pilliin.

 

Pelaaja seisoo hetken keskittyneesti paikallaan. Muutama vauhdikas askel, vartalo kiertyy kiekonheittäjämäiseen asentoon ja voimakas pyörähdys ympäri. Pallo irtoaa kädestä. Tömps!

 

Pallo osuu kyljelleen torjunta-asentoon heittäytynyttä pelaajaa keskivartaloon salin toisella puolella. Tämä nousee nopeasti pystyyn. Jalka sipaisee pikaisesti lattiateipin reunaa. Vartalo alkaa kiertyä heittoasentoon. Pyörähdykseen ladataan kaikki voima, joka jaloista ja ylävartalosta on mahdollista saada irti. Pallo irtoaa kädestä ja lentää lattiapompun kautta salin toiselle puolelle.

 

Tähän kaikkeen on aikaa kymmenen sekuntia.

 

Yleisöstä ei saisi kuulua pihaustakaan pelaamisen aikana ja tuomari pitää katsojat ruodussa, jos nämä pitävät liikaa ääntä.

 

Maalipalloharrastus avarsi Miika Honkasen maailmaa. ”Ymmärsin, että näkövammaisetkin voivat testata rajojaan, harrastaa nopeatempoisia palloilu- ja joukkuelajeja. Juuri niistä olen aina pitänyt.”

 

Kun Miika Honkanen alkoi näkövammautumisen jälkeen opiskella myyntialan merkonomitutkintoa Keskuspuiston ammattiopistossa, liikuntatunnilla lajiesittelyssä oli maalipallo. Honkanen ei tiennyt tuolloin näkövammaisurheilusta mitään.

 

”Seuraavana päivänä oli treenit. Ei mulla ollut mitään kunnollisia suojia eikä mitään. Treenasimme nykyisen pelikaverin, Erkin kanssa torjunta-asentoja. Siinä sai kyllä tuntea pallon nahoissaan, kun se nasahteli päälle.”

 

”Silmiä avartava juttu näin humoristisesti ilmaistuna.”

 

Laji tuntui vaikealta, mutta samaan aikaan Miika Honkanen oli innoissaan, kun pystyi näkövammaisena tekemään nopeita, rajuja ja fyysisiä pelisuorituksia.

 

”Silmiä avartava juttu näin humoristisesti ilmaistuna.”

 

”Aluksi se oli ihan sekoilua. Miten päin kentällä ollaan ja mihin suuntaan pitää mennä. Kaikki ovat aluksi ihan pihalla. Vaikeinta on pallon kuuntelu. Puolustus ei asennoiltaan ja liikerajoiltaan ole aluksi niin vaikeaa, mutta kuulon motoriikka ei ole vielä kehittynyt. Pallo kuulostaa kuin se tulisi ylhäältä, alhaalta ja takaa samaan aikaan”, Miika muistelee.

 

Kipinä oli syttynyt, ja Honkanen alkoi treenata joka päivä.

 

”Ymmärsin, että näkövammaisetkin voivat testata rajojaan, harrastaa nopeatempoisia palloilu- ja joukkuelajeja. Juuri niistä olen aina pitänyt.”

 

Puolitoista vuotta myöhemmin hän pelasi jo maajoukkueessa.


 

Motorinen umpisolmu

 

Maalipallo on alun perin kehitetty Keski-Euroopassa sotasokeiden kuntouttamiseksi. Suomeen laji rantautui 60-luvulla ja ensimmäinen kansallinen turnaus pelattiin vuonna 1971. Paralympialaisissa maalipalloa on pelattu Toronton kisoista lähtien vuodesta 1976. Suomessa maalipallo on näkövammaisurheilun suurin laji ja ainoa joukkuelaji. Suuresta lajista ei silti ole kyse, sillä harrastajia on maanlaajuisesti noin 50–60.

 

Näkökyvyn aste vaihtelee maalipalloa pelaavien keskuudessa. Mukaan kelpaavat myös täysin näkökykyiset ihmiset, sillä peliä pelataan laskettelulasien näköiset tummennetut lasit päässä joukon asettamiseksi samalle viivalle. Kohoteippausten avulla kädet ja jalat tuntevat kentän rajat pelin aikana.

 

Pallo ei ole paineistettu ja siinä on pienet ilmareiät, jotta se ei pompi. Tosin pelaajat osaavat laittaa pallon pomppaamaan. Se vaatii voimaa ja tekniikkaa.

 

Maalipallo lähtee heittäjän kädestä parhaimmillaan 70 kilometrin tuntivauhtia.

 

Pelaajat ovat melkoisessa höykytyksessä ottaessaan kiinni 1,25 kiloa painavaa, suurin piirtein koripallon kokoista palloa kiinni, mikä tulee kohti noin 70 kilometrin tuntivauhtia. Rasitusvammat ovat tavallisia, jonkin verran tulee myös törmäyksiä ja luunmurtumia.

 

Maalipalloa ei voi vielä pitää ammattiurheiluna, mutta siihen suuntaan ollaan maalipallon maajoukkueen päävalmentaja Jarkko Pokkisen mukaan vahvasti menossa. Maajoukkueessa on tällä hetkellä kahdeksan pelaajaa.

 

Suurin osa pelaajista on eläkkeellä näkövamman takia. Jotkut tekevät lisäksi töitä. Yksi opiskelee yliopistossa ja kaksi pelaajaa saa Olympiakomitean urheilija-apurahaa. Pokkiselle valmentaminen on puolipäivätyö.

 

”Vammaisurheilun puolella on myös paljon sellaisia asioita, mitä vammattomien puolella ei ole. Pitää ajatella pelaajan arkea myös salin ja kentän ulkopuolella.”

 

Maalipallo on yksi suurimmista paralajeista ja sitä pelataan yli 70 maassa. Erot maiden välillä ovat Pokkisen mukaan hyvin tasaiset aina sijalle 30 saakka. Suomi on pärjännyt lajissa hyvin: EM-kisoissa viime syksynä seitsemäs, Riossa yhdeksäs, MM-kisoissa vuonna 2014 hopeaa ja Lontoossa 2012 kultaa.

 

Ruudulta katsottuna maalipallo saattaa näyttää siltä, että ollaan polvillaan ja odotellaan, että pallo vierii kohti. Kyseessä on kuitenkin turnauslaji, joka vaatii kestävyyttä ja voimaa, mutta toisaalta nopeutta ja ketteryyttä. Sen lisäksi pitää osata keskittyä ja hahmottaa pelitilanne strategisesti hyvin.

 

Puolustamisen aikana syke täytyy saada matalaksi, muuten huohotus ja suhina korvissa häiritsevät kuulemista. Pitää olla äärimmäisen keskittynyt, herkkä, rento ja nopea. Samaan aikaan pitää kuunnella pelikavereita, vastustajaa, tuomarin komentoja sekä valmentajan komentoja penkiltä.

 

Tietoa tulvii kuulon ja tuntoaistin kautta, mikä pistää aivot koville.

 

Pokkisen tehtävä on ymmärtää, miten vaikeaa pelaajan on hetkittäin kuulla palloa ja miettiä miten tätä pystyy siinä auttamaan ja kehittämään.

 

”Vammaisurheilun puolella on myös paljon sellaisia asioita, mitä vammattomien puolella ei ole. Pitää ajatella pelaajan arkea myös salin ja kentän ulkopuolella. Siihen suhtautuminen ja sen ymmärtäminen on hetkittäin aika haastavaa.”


 

Uudelleenohjelmointi jälleen kerran

 

Miika Honkasen motivaatio huippu-urheiluun lopahti kahdeksi vuodeksi loukkaantumiskierteen keskellä. Lahjakas nuori oli hypännyt treenaamiseen heti täysillä.

 

”Niin sanottu rakastumisvaihe lajiin oli lyhyt, heti ruvettiin repimään, että susta tulee huippu. Sitten kun ei mennytkään niin hyvin, tuki lähti täysin ympäriltä. Siinä vaiheessa totesin, että olen pelannut tätä muiden vuoksi.”

 

Taas piti ohjelmoida itsensä uudelleen. Honkanen luki paljon menestyneiden ihmisten tarinoita ja pohti asioita. Hän päätti, että pelaa niin, että se on hauskaa.

 

”Uskon, että jos pelaa siksi, että siitä nauttii, se on hauskaa ja silti teet kovaa töitä sen eteen, siitä tulee paljon kovempaa tulosta kuin että menee joka päivä sinne naama irvessä.”

 

Vaikka hän piti taukoa maajoukkueesta, hän pelasi SM-sarjaa. Omasta mielestään hän “höntsäili”, vaikka treenasi kuitenkin kovaa. ”Toisen vuoden aikana olin jo päättänyt tulla takaisin, mutta en puhunut siitä kenellekään. Rysäytin sitten kerralla takaisin.”

 

 

Rajat vaikeimman kautta

 

”Jep”, Miika huikkaa. ”Jep. Valmis?”, treenipari vastaa. ”Jep.”

 

Treenikaveri lähettää kaksi palloa matkaan samaan aikaan. Muutaman metrin päässä seisovan pelaajan kädet hamuilevat ilmaa.

 

Sen jälkeen tulee vielä yksi pallo lisää. Tarkoitus on saada kolmesta pallosta kiinni keskimmäinen. Valmentaja tulee viereen ja taputtaa käsiä hämäykseksi.

 

”Eih! Aijaijai. Aika paha!”

 

Harjoitus vaihtuu.

 

”Kuuntelupallon perään pelastuspallo niin, että siihen tulee kierre!” valmentaja huutaa.

 

Tömps tömps, kaikuu salin seinistä.

 

”Mä en löydä mun pelastuspalloa!”

 

”Jos ajatellaan haasteita ja vaikeuksia, niin kyllä mun elämään on ehkä enemmän vaikuttanut huono keskittymiskyky kuin näkövammautuminen”, Miika Honkanen sanoo.

 

Pelaajilla on 2–3 ohjattua treeniä viikossa. Kaikkiaan treenitunteja kertyy noin 15 viikossa. Miika Honkasen normaali päivärytmi sisältää fysiikka- ja huoltoharjoittelua aamupäivällä, töitä, järjestöhommia ja suunnittelua lounaan jälkeen ja pelitreenit illalla. Joskus viikonloppuisin on työkeikkoja.

 

Miika liikuttaa erityisnuoria Urheiluakatemiassa kerran viikossa. Hän käy myös silloin tällöin ohjaamassa Näkövammaiset lapset ry:n leireillä ja tekee satunnaisesti Tie tähtiin -keikkoja Paralympiakomitealle. Lisäksi hän toimii Aisti Sport SM-joukkueen valmentajana ja Maalipalloliitossa maalipallojaoston koulutustoiminnan yhteyshenkilönä.

 

Miika opiskeli kolme ja puoli vuotta Vierumäellä, treenasi kovaa, asui kahdessa eri kaupungissa ja teki vielä töitä samalla. Valmistuminen liikunnanohjaajaksi otti koville, viimeinen puoli vuotta oli hänen sanojensa mukaan ”ihan hirveetä”.

 

”Kyllähän siinä oppii omat rajansa, mutta ei se voi olla sellaista kolmea ja puolta vuotta enempää.”

 

 

Määrätietoinen, utelias ja tavoitteet korkealla

 

Ammattikoulussa Miika Honkanen muistelee istuneensa tunnilla kuunnellen opettajan puhetta. Naps, ajatus lähti vaeltamaan ja Miika katosi useiksi minuuteiksi tyhjyyteen.

 

”Jos ajatellaan haasteita ja vaikeuksia, niin kyllä mun elämään on ehkä enemmän vaikuttanut huono keskittymiskyky kuin näkövammautuminen.”

 

Hän kehitti itselleen systeemin, jotta saisi keskittymiskykyään parannettua. Miika on tehnyt myös paljon töitä stressin tasapainottamiseksi. Hänen mukaansa sopiva määrä stressiä auttaa saamaan asioita tapahtumaan, mutta on myös pitänyt opetella palautumaan ja luopumaan. Laskettelusta Miikan ei tarvinnut luopua. Ainoa ongelma on, että aikaa sille jää nykyään liian vähän.

 

Miika Honkanen uskoo, että ihminen pystyy kehittymään kaikilla elämän osa-alueilla, mutta ne ovat pitkiä prosesseja.

 

”Jotkut kutsuvat sitä itsensä ohjelmoimiseksi, että oppii ajattelemaan uudella tavalla. Elämänlaatu, laatu tekemisessä ja suorittamisessa tulee pienistä asioista.”

 

Kuten esimerkiksi siitä, että nukkuu kuuden tunnin sijaan kahdeksan tuntia.

 

Miika Honkanen uskoo, että ihminen pystyy kehittymään kaikilla elämän osa-alueilla, mutta ne ovat pitkiä prosesseja.

 

Vaikka Honkanen piti levyseppähitsaajan hommista, oli hänellä jo opiskeluaikana sellainen olo, että se ei tule olemaan se lopullinen ammatti.

 

”En ole varma olenko oikeassa ammatissa vieläkään, mä vaan teen asioita ja kaiken mitä teen, teen hyvin ja määrätietoisesti. Asiat vain aina yllättävästi linkittyvät toisiinsa. Elämä on myös aika paljon sattumaa.”

 

Maajoukkueen seuraava tavoite on olla Tokion paralympialaisissa 2020. Sitä ennen on karsintaturnaus kesällä 2019 ja sitä seuraavana syksynä EM-kisat. Toisessa niistä pitäisi olla kahden parhaan joukossa, mikä tulee olemaan vaikea tehtävä, koska maailman kärki on hyvin tasaväkinen.

 

Sosiaaliset tilanteet eivät vaikuta enää tuottavan vaikeuksia nyt 28-vuotiaalle Miikalle. Hän jutustelee rennosti ja pahoittelee, että puhuu ruoka suussa.

 

”Vaikka katson kohti puhuessa, niin silloin en nimenomaan näe. Eli kun katselen muualle, katselen itse asiassa sitä, kenelle puhun”, Miika valaisee.

 

Miikalla on tatuoitu kysymysmerkki vasempaan keskisormeen. Hän kertoo se olevan Batmanin arvuuttajan kysymysmerkki, joka symboloi hänelle uteliaisuutta – aina on jotain opittavaa.

 

Veikkauksen pelien tuotoilla tuetaan Suomen vammaisurheilu ja -liikunta (VAU) ry:n sekä Suomen paralympiakomitean toimintaa tänä vuonna yhteensä lähes 1,9 miljoonalla eurolla. Näkövammaliitto ja sen alueyhdistykset saavat tänä vuonna yli 5 milj. euroa avustuksia pelien tuotoista.

]]>