Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Sat, 24 Jun 2017 12:15:52 +0300 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/suru-aina-seurana/13767450 Suru aina seurana http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 16 Jun 2017 16:50:42 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Nuori voi tuntea ylimitoitettua vastuuta tai syyllisyyttä läheisen kuoleman jälkeen. Pitkänkin ajan päästä voi tulla ahdistusoireita. Inhimillisiä Uutisia haastatteli perheenjäsenen menettäneitä nuoria ja perheitä. Aina ei voi puhua selviytymisestä, mutta silti elämän on jatkuttava.

 

 

Elämä on jatkunut, koska sen on ollut pakko jatkua, sanoo Crista Juutinen

 

Crista Juutisen, 20, isä oli vilpitön mies, joka ei vaatinut paljon itselleen. Cristan vanhan ystäväkirjan mukaan isän suurin unelma oli se, että lapset saisivat elämässään kaikkea hyvää.

 

Isä kuoli Cristan ollessa 13-vuotias.

 

Isän vakava sairaus alkoi voimakkaista pääkivuista, joita lääkärit hoitivat ensin monta viikkoa migreeninä. Kaksi päivää ennen ennen joulua vuonna 2008 kivut yltyivät niin koviksi, että oli mentävä sairaalaan. Aivoista löytyi kananmunan kokoinen pahanlaatuinen kasvain, joka leikattiin jouluaattona.

 

”Onnistuneesta leikkauksesta huolimatta elinaikaa oli ennusteen mukaan enintään puoli vuotta. Isä kuitenkin eli puolitoista vuotta ja oli välillä ihan hyvässäkin kunnossa”, Crista kertoo.

 

Perhe teki jopa reissuja asuntoautolla. Kuolemasta he eivät juurikaan puhuneet, vaikka tiedossa oli, kuinka isälle käy.

 

Pia Jylhän lapset Antti ja Aino menettivät isänsä, kun he olivat hyvin pieniä.

 

”Ehkä yritimme paeta todellisuutta”, perheen esikoinen Crista miettii. Loppuvaiheessa Crista halusi olla mahdollisimman paljon isän lähellä, ja siksi hän yöpyi sairaalassa useitakin öitä perätysten. Kuolema tuli juuri sinä yönä, kun Crista oli äidin ja mummon kehotuksesta palannut kotiin nukkumaan.

 

”Ensin olin tosi vihainen, koska olisin niin halunnut olla mukana siinä hetkessä. Nyt ajattelen, että ehkä isä halusi suojella minua oman kuolemansa näkemiseltä”, Crista pohtii.

 

Suru veti perheenjäsenet lähelle toisiaan. Ensimmäisen puolen vuoden ajan Crista ja hänen pikkuveljensä nukkuivat samassa sängyssä äidin kanssa. Pienin sisko nukkui pinnasängyssä samassa huoneessa.

 

”Puhuimme paljon tapahtuneesta. Olemme rikkoneet sellaisen käsityksen, ettei tällaisista asioista voisi puhua”, Crista kertoo.

 

Välillä suru tuntui kuitenkin Cristasta ylivoimaiselta. Itku tuli niin kovalla voimalla, että henki tuntui salpautuvan. Kädet tärisivät ja puutuivat ja olo oli ahdistunut.

 

Näiden ahdistuskohtausten takia Crista hakeutui psykiatriselle poliklinikalle saamaan keskusteluapua. Crista kokee, että isän kuolema järkytti hänen perusturvallisuuden tunnettaan. ”Ehkä lapsen näkökulmasta isä on perheen tuki ja turva”, Crista pohtii.

 

 

Pelkään, että kaikki kuolevat ympäriltä

 

Turvallisuudentunne joutui entistä kovemmalle koetukselle, kun Cristan perhe kohtasi uuden järkytyksen vain puolentoista vuoden kuluttua isän kuolemasta: Cristan toinen pikkusisko Jenna kuoli 7-vuotiaana diagnosoimattomaan ja oireettomaan keuhkokuumeeseen.

 

Jenna oli kehitysvammainen ja syntymästään saakka neliraajahalvaantunut. Hän istui pyörätuolissa, ei syönyt itse eikä puhunut. Miten Crista selviytyi vielä toisenkin perheenjäsenen menettämisestä?

 

”En sanoisi, että olen selviytynyt”, Crista sanoo.

 

”Elämä on jatkunut, koska sen on ollut pakko jatkua.”

 

Jennan kuoleman jälkeen Crista pelkäsi, että kaikki kuolevat ympäriltä. Entä jos äitikin kuolee? Kertoessaan omista huolistaan äidille hän pelkäsi kuormittavansa äitiä liikaa. Crista alkoi myös ottaa entistä enemmän vastuuta itsestään ja sisaruksistaan. Iltaisin hän laittoi huolestuneena viestin pikkuveljelle, jos tätä ei kuulunut kotiin.

 

”En sanoisi, että olen selviytynyt.”

 

”Ajattelin, että iskä olisi sellaisessa tilanteessa tehnyt samoin. Yritin ikään kuin paikata isän roolia.”

 

Läheisten menettäminen näkyy yhä Cristan elämässä esimerkiksi siten, että luodessaan kaverisuhteita tai parisuhdetta hän tuntee herkästi menettämisen pelkoa.

 

”Varmaan sitä kautta tulee myös miellyttämisen tarve”, hän pohtii.

 

 

Perheenjäseniä on oikeus surra

 

Kevät on Cristalle aina vaikeaa aikaa. Tammikuussa on Jennan kuolinpäivä ja vapunpäivänä isän syntymäpäivä.

 

Moni tuttu on kehottanut Cristaa keskittymään siihen, kuinka ihana perhe hänellä on ja kuinka hyvin muut asiat ovat. ”Siitä tulee inhottava olo. Ikään kuin minulla ei olisi oikeutta surra kuolleita perheenjäseniä”, hän sanoo.

 

Cristaa on lohdutettu sanomalla, että ”kyllä se siitä ajan kanssa”, ja että ”mieti, missä tilanteessa olit pari vuotta sitten, ja miten pitkälle olet päässyt”. Crista tietää, että ihmiset tarkoittavat hyvää.

 

Kuitenkin hän kokee, että edes ammattiauttajat eivät aina ymmärrä, miten lähellä suru on vielä vuosienkin kuluttua.

 

Asiantuntijat kehottavat pitämään yllä tuttuja rutiineja. Ne vahvistavat turvallisuuden tunnetta, jota läheisen kuolema hetkellisesti heikentää.

 

Noin puoli vuotta sitten ahdistuskohtaukset palasivat, joten Crista haki uutta lähetettä psykiatrian poliklinikalle. Hän koki, ettei terveyskeskuslääkäri pitänyt läheisten menetyksiä todennäköisinä syinä ahdistusoireiden palaamiseen.

 

”Hän kyseli esimerkiksi, että onko minua kiusattu koulussa. Vasta, kun itse sanoin, että minultahan on iskä ja sisko kuollut muutamia vuosia sitten, lääkäri totesi, että niinhän täällä lukeekin.”

 

Cristan molemmat menetykset osuivat murrosikään. Silloin kaverit kokeilivat rajojaan ja tekivät pesäeroa vanhempiin.

 

”Heillä oli meneillään kaikki ekat kokeilut. Itse koin tarvetta olla kotona, koska siellä oli tapahtunut kauheita asioita ja halusin olla apuna ja käsittelemässä niitä.”

 

Cristasta tuntui välillä siltä, että hän oli jäänyt kavereistaan jälkeen.

 

Nyt alemmuudentunne on väistynyt. Cristan elämä on periaatteessa mallillaan: kaverimenoja on, ja hän hakee sosiaalialan korkeakouluopintoihin. Kuitenkin edelleen hänestä tuntuu välillä siltä, että maailma kaatuu niskaan, kun on niin ikävä. Neuvojen sijaan hän kaipaa kuuntelijaa ja oikeutusta tunteilleen.

 

”Crista kokee, että edes ammattiauttajat eivät aina ymmärrä, miten lähellä suru on vielä vuosienkin kuluttua.”

 

”En haluaisi, että minua pidetään katkerana. Läheisten kuolemat ovat tosi isoja juttuja edelleen. Ne ovat jokapäiväisesti mukana.”

 

Crista on kiinnostunut toimimaan tukihenkilönä läheisen menettäneille nuorille. Hän itse koki, että samaa kokeneen vertaistuki olisi ollut tuiki tärkeää mutta sitä oli vaikea löytää.

 

”Ainakaan vielä nuoria ei kouluteta vertaistukiohjaajiksi tai tukihenkilöiksi toisille nuorille. Tähän asiaan toivoisin muutosta”, Crista sanoo.

 

 

Vakavia oireita ei aina osata yhdistää menetykseen, tietää kahden lapsen äiti ja leski Pia Jylhä

 

Voisipa isä tulla kuolemasta pois edes kymmeneksi minuutiksi, jotta voisin tehdä jotain hänen kanssaan. Leikki-ikäisen Antin toive riipaisi hänen äitiään Pia Jylhää. Perheen isä oli kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen Antin ollessa vain puolivuotias.

 

Äiti näki vierestä, että muiden perheenjäsenten tavoin Antti koki surua, mutta sureminen oli vaikeaa, koska Antilla ei ollut isästään varsinaisia, tiedostettuja muistoja.

 

”Kun ei muista isää, tunneside tavallaan puuttuu. On surullinen, muttei tiedä, mitä suree”, Pia pohtii.

 

Antilla oli leikki-iässä toive: Voisipa isä tulla kuolemasta pois edes kymmeneksi minuutiksi, jotta voisin tehdä jotain hänen kanssaan.

 

”Ehkä kaipaa ja suree sitä menetettyä mahdollisuutta elää ja kasvaa isänsä kanssa.”

 

Onneksi Pia sai ammattiauttajalta hyvän neuvon: lapselle voisi tehdä muistolaatikon. Yhdessä Antin kanssa Pia kokosi laatikkoon isään liittyviä tavaroita, kuten kalastustarvikepussukan, valokuvan isän moottoripyörästä sekä valokuvan Antista istumassa isän sylissä. Kanteen Antti piirsi kuvan isästä. Ne auttoivat juttelemaan isästä ja isälle.

 

Yhdessä isosiskonsa Ainon kanssa Antti toivotti iltaisin hyvää yötä taivaaseen. Sekin auttoi. Antti myös kertoi päivän tapahtumista isän valokuvalle.

 

 

Oireet palasivat 10 vuotta myöhemmin

 

Ainoon isän menettäminen on vaikuttanut hyvin paljon, vaikka hänkin oli isän kuollessa hyvin pieni, 2,5-vuotias. Tytöllä oli isän kuolemaa seuranneina vuosina monia elämää haittaavia oireita: uniongelmia, yökastelua ja pelkotiloja. Hän sai apua perheneuvolasta.

 

Noin vuosi sitten, teini-iän kynnyksellä, Aino alkoi saada paniikkikohtauksia. Koulussa ja julkisilla paikoilla oleminen sekä nukkuminen alkoivat käydä mahdottomaksi.

 

”Aino kantoi huolta koulunkäynnistään, eikä ymmärtänyt syytä oireisiin. Silittelin häntä yöt, jotta hän uskaltaisi nukahtaa”, Pia kertoo.

 

Oireiden vakavuudesta huolimatta perheen oli aluksi vaikea saada asianmukaista apua. Apua hakiessaan he saivat kuulla, etteivät Ainon oireet voineet johtua isän kuolemasta. Väitettiin, että tapahtuneesta oli niin paljon aikaa – kymmenen vuotta – ettei se voinut vaikuttaa. Sanottiin myös, että Aino oli ollut isän kuollessa niin pieni, ettei hän voinut muistaa mitään.

 

”Aino kantoi huolta koulunkäynnistään, eikä ymmärtänyt syytä oireisiin. Silittelin häntä yöt, jotta hän uskaltaisi nukahtaa”, äiti Pia Jylhä kertoo.

 

Lopulta Aino sai keskusteluapua lastenpsykiatrian poliklinikalta, ja oireiden yhteys isän kuolemaan tuli huomatuksi.

 

”Kävi ilmi, että Ainolla on pelkoa äidin menettämisestä, surua isän menettämisestä ja suremiseen liittyvää vaikeutta”, Pia kertoo. Lisäksi molemmilla lapsilla on ollut oman kuoleman pelkoa.

 

He ovat käyneet läpi monenlaisia hämmentäviä tilanteita ja tunteita: Pitääkö haudalla olla aina surullinen? Onko minussa jokin vika, jos suru ei joskus tunnu yhtään miltään? Onko lupa olla iloinen ja onnellinen, vaikka oma perheenjäsen on kuollut? Voiko olla surullinen, vaikka ei itkisi?

 

”Aikarajaa, jonka jälkeen voi sanoa selviytyneensä, ei tarvitse olla.”

 

Perhe on koonnut muistolaatikon, jossa on isään liittyviä tavaroita, kuten kalastustarvikepussukka valokuva isän moottoripyörästä sekä valokuva Antista istumassa isän sylissä.

 

”Näen hyvin tärkeäksi erilaisten tunteiden sanoittamisen lapsille. Asiaa tai tilannetta voi olla vaikea ymmärtää, ja tunteet voivat olla lapselle hyvinkin hämmentäviä”, Pia sanoo.

 

Pia on oman surunsa keskellä kannatellut lasten tunteita. Hän on kokenut myös romahtamisen ja masennuksen.

 

Vuosien mittaan suru ja menetys ovat löytäneet paikkansa kaikkien perheenjäsenten elämässä. He ovat käsitelleet kokemusta esimerkiksi Suomen nuoret lesket ry:n vertaistukiryhmissä.

 

”Aikarajaa, jonka jälkeen voi sanoa selviytyneensä, ei tarvitse olla”, Pia pohtii.

 

 

Nita Koponen on kantanut koko nuoruutensa syyllisyyttä isänsä itsemurhasta

 

Nita Koponen, 22, muistaa hyvin isänsä viimeisen illan. Tämä oli itkuinen, allapäin ja huolissaan raha-asioista. Nitan teki mieli jäädä yöksi, mutta isä sanoi, ettei se käynyt, koska ei ollut rahaa ostaa ruokaa. Nita oli tuolloin 13-vuotias ja asui vakituisesti äitinsä luona, mutta tapasi isää säännöllisesti.

 

Isällä oli elämänhallinnan ongelmia, mutta välit Nitaan olivat lämpimät ja läheiset. ”Isällä oli tapana soittaa joka ilta, kysyä päivän kuulumiset ja kertoa, miten tärkeä ja rakas olen hänelle”, Nita kertoo.

 

Sinä iltana isä sanoi ovella ”heihei” vielä toisenkin kerran ja katsoi hyvin surullisesti.

 

Seuraavana päivänä Nita oli kavereineen kioskilla isän asunnon lähettyvillä, kun hän sai puhelun äidiltä. Isälle oli käynyt jotain vakavaa. Nita juoksi isän talon pihaan ja huomasi ambulanssin.

 

”Tuli paniikki. Rupesin suoraan itkemään ja lysähdin maahan”, Nita kertoo.

 

Paikallaolijat kertoivat pahimman: isä oli löytynyt kuolleena. Nita ei muista tarkalleen, mitä sitten tapahtui, mutta jossain vaiheessa hän meni kotiin äidin luo. Äiti kertoi, että isä oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä.

 

Nitan elämästä oli hetkessä hävinnyt jotakin, mitä ei koskaan voisi korvata.

 

 

Syyllisyys seuraa

 

Nita Koponen meni kouluun viikko isänsä itsemurhan jälkeen. ”Varmaan puoli koulua tuli halaamaan. Se tuntui hyvältä.”

 

Alkuvaiheessa Nita sai ammattiapua koulukuraattorilta. Myöhemmin, kolmisen vuotta sitten, hän alkoi kuitenkin kokea ahdistuneisuutta sekä paniikkihäiriötä.

 

”Silloin alkoi semmoinen aikuistuminen ja rauhoittuminen, ja ajattelin paljon”, Nita pohtii.

 

Viime aikoina hän on käynyt tarvittaessa kaupungin psykiatrilla juttelemassa. Keskusteluissa hänelle on selvinnyt, että oireet johtuvat siitä, mitä hän on joutunut kokemaan.

 

”Varmaan puoli koulua tuli halaamaan. Se tuntui hyvältä.”

 

Psykiatrin kanssa hän on myös käynyt läpi syyllisyyttä, jota hän on kokenut siksi, että hän lähti isän luota tuona iltana.

 

”Nyt käsitykseni on semmoinen, että vaikka olisin tehnyt mitä, isän päätös tappaa itsensä ei olisi muuttunut. Se olisi vain lykkääntynyt.”

 

Isän kuolema on herättänyt monenlaisia tunteita. Välillä itkusta ei ole tullut loppua. Päässä ovat pyörineet ne kaikki kysymykset, joihin ei koskaan saa vastausta.

 

Nita on ollut isälle vihainen ja katkera. ”Mikä voi olla niin huonosti, että siitä ei selviydy läheisten tai ammattiauttajien tuella? Eikö isä yhtään ajatellut meitä?”

 

Tärkeissä taitekohdissa – rippijuhlissa, valmistujaisissa ja oman lapsen syntyessä – Nita on aina miettinyt, mitä isä ajattelisi.

 

Hän on kertonut 5-vuotiaalle tyttärelleen, että ukki on taivaassa.

 

”Olen sanonut, että ukki tykkäisi hänestä, jos olisi näkemässä.”

 

Lue täältä asiantuntijoiden vinkit, miten auttaa surevaa lasta.

 

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan KÄPY – lapsikuolemaperheet ry:n toimintaa tänä vuonna 225 000 eurolla.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/tuleeko-haudassa-kylma/13767125 Tuleeko haudassa kylmä? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 16 Jun 2017 16:17:14 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kuolema herättää lapsessa ja nuoressa paljon kysymyksiä, joita hän uskaltautuu kysymään, kun aikuinen herkistyy kuuntelemaan, sanoo KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki.

 

Moni aikuinen voi ajatella: Tuo lapsi enää sure, kun hän ei itke tai puhu tapahtuneesta. On parempi olla kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, niin lapsi unohtaa koko asian.

 

Tämä ei ole hyvä suhtautumistapa lapsen tai nuoren suruun, sanoo KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki. On tärkeää, että aikuiset eivät vaikene vaan tarjoavat aktiivisesti kuunteluapua menetyksen kokeneelle.

 

Jos huolia ei kuulla, lapsi jää yksin ahdistavien mietteidensä kanssa. Alle 5-vuotias ei vielä ymmärrä peruuttamattomuutta ja ruumiin toimimattomuutta, joten hän voi jäädä murehtimaan vaikka sitä, että haudassa olevalle tulee kylmä ja nälkä. Hän voi pohtia, miten kuollut näkee tulla kotiin, jos valot sammutetaan yöksi. Hän voi myös luulla, että hän on aiheuttanut kuoleman ajatuksillaan, teoillaan tai toiveillaan.

 

Lapsi voi olla välillä iloinen ja leikkiä normaalisti, kunnes tulee suruhetki. ”Olisi hienoa, jos aikuinen voisi ottaa surun vastaan silloin, kun surun hetki on. Kotona, päiväkodissa ja koulussa aikuisten on hyvä olla herkillä tuntemaan, milloin lapsi on valmis käsittelemään asiaa”, Uittomäki sanoo.

 

Lapselle on luontaista käsitellä surua toiminnallisesti esimerkiksi satujen, leikkien ja piirtämisen avulla.

 

”Olisi hienoa, jos aikuinen voisi ottaa surun vastaan silloin, kun surun hetki on.”

 

Tietoa kuolemasta ja siihen johtaneista asioista tulee tarjoilla pala kerrallaan, lapsen iän ja kehitystason mukaan. Liian varovainenkaan ei pidä olla.

 

”Lapsi menettää luottamuksen vanhempiinsa, jos hän saa tiedon vaikkapa läheisen kuolinsyystä kavereiltaan, jotka ovat kuulleet asiasta omilta vanhemmiltaan”, Uittomäki sanoo.

 

Nuorelle läheisen kuolema voi merkitä hankaluuksia kaverisuhteissa. Hän voi välttää puhumista menetyksestään, koska pelkää tulevansa kiusatuksi. Tyypillistä on myös se, että ikätoverit alkavat vaikuttaa lapsellisilta kovia kokeneen nuoren silmissä.

 

Jotkut nuoret puhuvat mieluiten kavereille tai toisille samaa kokeneille, eivätkä halua kertoa syvimpiä ajatuksiaan kotona. Aikuisen on kuitenkin tärkeää tuoda esiin, että mistä tahansa voi kysyä tai mitä tahansa voi kertoa.

 

”Yhtä oikeaa tapaa käsitellä surua ei ole, ja tämä on hyvä myös kertoa nuorelle”, Uittomäki sanoo.

 

 

Näin tuet surevaa lasta

 

  1. Pidä yllä tuttuja rutiineja. Ne vahvistavat turvallisuuden tunnetta, jota läheisen kuolema hetkellisesti heikentää.
  2. Tärkeintä on, että oma perhe ottaa syliin. Kosketus rauhoittaa ylivirittynyttä kehoa ja mieltä.
  3. Anna surulle sanat. Puhumattomuus voi tehdä menetyksestä perheen ison salaisuuden ja taakan, joka voi siirtyä sukupolvelta toiselle.
  4. Puhu kuolemasta suoraan. Jos kaunistelet totuutta vaikka sanomalla, että vaari nukahti syvään uneen, lapsi voi alkaa pelätä nukahtamista.
  5. Vastaa siihen, mitä lapsi kysyy, mutta vältä altistamista yksityiskohdille.
  6. Varmista, että lapsi tietää, ettei hän ole syyllinen kuolemaan.
  7. Lapsen voi ottaa mukaan hautajaisiin tai katsomaan kuollutta läheistä. Kerro kuitenkin etukäteen mahdollisimman tarkasti, mitä on odotettavissa.
  8. Auta lasta sen miettimisessä, miten menetys muuttaa hänen elämäänsä. Jos esimerkiksi sisar kuolee, kuopuksesta voi tulla esikoinen.
  9. Anna lapsen surra omaan tahtiinsa. Usein lapset reagoivat sitten, kun vanhemmat ovat vähän enemmän voimissaan.

 

Lähteet:

Psykologian tohtori, psykoterapeutti Tuija Turunen

KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry:n toiminnanjohtaja Susanna Uittomäki

 

Lue kolmen läheisen menettäneen tarinat täältä.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/se-on-talla-hetkella-maailman-paras-perhe/13731896 Tutkimus: Sateenkaariperheiden lapset voivat yhtä hyvin kuin muut http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 15 Jun 2017 15:36:17 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Ensimmäinen tutkimus suomalaisista sateenkaariperheistä murskaa ennakkoluuloja.

 

Vanhempien seksuaalinen suuntautuminen ei vaikuta vanhemmuuteen tai lasten hyvinvointiin – ainakaan negatiivisesti. Sen puolesta puhuu Väestöliiton ja Sateenkaariperheet-yhdistyksen laaja tutkimus, joka kartoittaa ensimmäistä kertaa suomalaisissa sateenkaariperheissä elävien 7–18-vuotiaiden lasten ja nuorten hyvinvointia ja kokemuksia.

 

Tutkimukseen osallistui yli sata lasta ja nuorta. Saadut tulokset kumoavat niitä sitkeästi eläviä ennakkoluuloja, joita edelleen liitetään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluviin vanhempiin.

 

 

Väite 1: Kukaan ei halua kaveerata sateenkaariperheiden lasten ja nuorten kanssa.

 

Väärin. Kaikilla tutkimukseen osallistuneilla lapsilla (7–12-vuotiaat) ja nuorilla (13–18-vuotiaat) on runsaasti ihmisiä elämässään sekä yhtä paljon kavereita ja läheisiä ystävyyssuhteita kuin muillakin ikäisillään. Perhemuoto ei vaikuta mitenkään esimerkiksi lasten keskinäisiin kyläilyihin toistensa luona.

 

 

Väite 2: Sateenkaariperheiden lapsia ja nuoria kiusataan muita enemmän.

 

Osittain totta. Sateenkaariperheiden lapset kohtaavat kiusaamista hieman yleisemmin kuin muut ikäisensä ja sateenkaariperheiden nuoret yhtä usein kuin Kouluterveyskyselyyn vastanneet nuoret. Sateenkaariperheiden lapsista ja nuorista lähes puolet on kuullut ärsyttäviä kysymyksiä vanhemmistaan muilta, mutta suuri enemmistö kokee silti, että muut suhtautuvat myönteisesti heidän perheeseensä.

 

 

Väite 3: Sateenkaariperheiden lapsia ja nuoria syrjitään koulussa heidän perhemuotonsa takia.

 

Väärin. Sateenkaariperheiden lapset ja nuoret kokevat, jopa hieman useammin kuin muut, että opettajat kohtelevat heitä vähintään yhtä reilusti, tasa-arvoisesti ja oikeudenmukaisesti kuin muitakin oppilaita.

 

 

Väite 4: Sateenkariperheessä lapsen tai nuoren koulu- ja opiskelumenestys kärsivät.

 

Väärin. Siinä ei ole mitään eroavaisuuksia verrattuna muiden opintomenestykseen. Sateenkaariperheiden nuoret pitävät koulusta ja opiskelusta yhtä paljon kuin Kouluterveyskyselyyn vastanneet oppilaat. He myös menestyvät koulussa ja opinnoissa yhtäläisesti.

 

 

Väite 5: Sateenkaariperheiden lapset ja nuoret voivat muita huonommin.

 

Väärin. Sateenkaariperheessä elävät lapset ja nuoret voivat psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti yhtä hyvin kuin muut samanikäiset suomalaislapset ja -nuoret. Näin siitäkin huolimatta, että sateenkaariperheiden lapset ovat kokeneet muita useammin vanhempien eron ja uusperheen muodostumisen. Sateenkaariperheiden ja Kouluterveyskyselyn lapset ja nuoret raportoivat terveytensä yhtä hyväksi eli suurin osa kokee terveydentilansa erittäin hyväksi tai melko hyväksi. Myös lasten ja nuorten mieliala vaikuttaa yhtä hyvältä, ja sateenkaariperheiden nuorilla on yhtä vähän ahdistuneisuutta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoja kuin vastaavan ikäisillä lapsilla ja -nuorilla.

 

 

Väite 6: Lapset ja nuoret häpeävät vanhempiaan heidän sukupuolisen tai seksuaalisen suuntautumisensa takia.

 

Väärin. Useimmat lapset ja nuoret eivät kokeneet perheensä olevan millään tavoin erityinen tai poikkeava verrattuna muihin perhemuotoihin. Heillä on omasta perheestään myönteinen sekä lämminhenkinen käsitys.

Joka kolmas nuori ja joka neljäs lapsi kuitenkin pelkää, että suhtautuminen muuttuu, jos hän kertoo sateenkaariperheestään. Yleisin syy perheestä kertomattomuudelle on kuitenkin se, ettei jakseta selittää omasta perheestään muille.

 

 

Väite 7: Sateenkaariperheiden lapsista tulee muita useammin homoja ja lesboja.

 

Väärin. Vanhempien seksuaalinen suuntautuminen ei vaikuta nuoren seksuaalisen suuntautumisen vakiintumiseen tietynlaiseksi. Kukaan lapsista tai nuorista ei ilmaissut yksinomaista kiinnostusta samaa sukupuolta olevia kohtaan. Yksikään sateenkaariperheen pojista ei ilmaissut seksuaalista kiinnostusta poikia kohtaan, mutta puolet sateenkaariperheiden tytöistä oli ihastunut tai kokenut vetoa toisia tyttöjä kohtaan poikien lisäksi (valtaväestöstä pari prosenttia nuorista on homoja tai lesboja ja 2–7 prosenttia biseksuaaleja).

 

 

Väite 8: Sateenkaariperheessä kasvaminen vaikuttaa seksuaaliseen käyttäytymiseen.

 

Väärin. Useammilla sateenkaariperheiden tytöillä ja naisilla on seksuaalisia kokemuksia kuin muilla ikäisillään. Heillä on kuitenkin saman verran seksuaalisia kokemuksia kuin niillä Kouluterveyskyselyn tytöillä ja naisilla, jotka eivät asu isän ja äidin kanssa. Sateenkaariperheiden pojilla ja miehillä vaikuttaa olevan suurin piirtein saman verran seksuaalisia kokemuksia kuin Kouluterveyskyselyn pojilla ja miehillä.

 

 

Väite 9: Sateenkaariperheessä on vaikeaa löytää itseään.

 

Väärin. Sateenkaariperheiden lapset kokivat naiseksi ja mieheksi kasvamisen muutoksineen luonnolliseksi ja kehitykseen kuuluvaksi yhtä usein kuin muutkin. Sateenkaariperheiden lapsista keneltäkään ei puutu sellaista aikuista, jonka kanssa he voivat tarvittaessa jutella murrosikään tai seurusteluun liittyvistä asioista. Muista lapsista tällainen aikuinen puuttuu joka kymmenenneltä. 

 

Sateenkaariperheiden lapset kokevat, että muut perheet voisivat oppia heidän perheeltään moninaisuuden hyväksymistä ja sen, ettei mikään seksuaalinen suuntautuminen ole toista huonompi.

 

 

Väite 10: Sateenkaariperheessä kotiolot ovat hankalat.

 

Väärin. Sateenkaariperheiden lapsilla on vähemmän huolia kuin Kouluterveyskyselyn vastaajilla liittyen vanhemman terveyteen tai mielenterveyteen, läheisten päihteiden käyttöön, rahan riittävyyteen perheessä sekä väkivaltaan tai sen uhkaan kotona. Sateenkaariperheiden lapsista kukaan ei ole kokenut kotona huolta väkivallasta tai sen uhkasta käynnissä olleen lukuvuoden aikana, toisin kuin joka kymmenes Kouluterveyskyselyyn vastanneista lapsista.

 

Kun vanhempi on korjannut sukupuoltaan tai löytänyt samaa sukupuolta olevan kumppanin, lasten ja nuorten kokemukset sateenkaariperheen muodostumisesta ovat olleet enimmäkseen neutraaleja tai myönteisiä.

 

Tutkimusraportti on luettavissa täältä.

 

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan Sateenkaariperheet ry:n toimintaa tänä vuonna 500 000 eurolla ja Väestöliiton toimintaa lähes 3 miljoonalla eurolla.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/haluan-olla-se-joka-auttaa/13690217 ”Haluan olla se joka auttaa” http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 14 Jun 2017 10:02:28 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Anniina, 20, ja Iiro, 15, tekevät ehkäisevää päihdetyötä. Se on entistä tärkeämpää, kun nuorille on tarjolla laaja kirjo erilaisia päihteitä. Youth Against Drugs -järjestön Street Teamissa aktiivisimpia ovat teinipojat.

 

“Oisko sulla pilveä?” Tämän kysymyksen Iiro Kuosmanen kuulee lähes joka viikko. Se on häiritsevää, sillä Iiro on vasta 15-vuotias. Mutta Iirolla on näyttävät rastat, vähän niin kuin Bob Marleylla, legendaarisella jamaikalaisella reggae-muusikolla.

 

Iirolla kuitenkaan ei ole myydä pilveä, eikä hän itse asiassa niin välitä reggaestakaan. Punk-musiikki sen sijaan on lähellä hänen sydäntään, ja hän on aktiivinen niin Tampereen kuin Helsingin punk-piireissä. Iiro soittaa bändissä ja järjestää aiheeseen liittyviä festareita.

 

Punk-musiikin parissa Iiro törmää usein päihteisiin. Niitä käytetään paljon.

 

”Joskus 90-luvulla punkissa oli enemmän streittariaatetta”, hän kertoo. Tilastojen mukaan nuoret käyttävät entistä vähemmän alkoholia. Väite saa Iiron silmät laajenemaan hämmästyksestä. Hänen kaveripiirissään lähes kaikki käyvät ryyppäämässä. Homma alkoi jo, kun hän oli 13-vuotias.

 

”Haluan olla se joka auttaa. En tiedä miksi.”

 

”Silloin kun alettiin viettää kesäiltoja yhdessä. Jollakin oli aina lonkero tai vastaavaa mukana.”

 

Iiro on samaa mieltä tilastojen kanssa yhdessä asiassa: tupakkaa nuoret polttavat aika vähän. Sen sijaan sähkötupakkaa ja etenkin nuuskaa kuluu nuorten keskuudessa aiempaa enemmän.

 

Iiro itse on poikkeustapaus. Hän on maistanut alkoholia, mutta kokemus ei säväyttänyt. Pikkuhiljaa hän sai oman roolinsa ryyppäjäisissä. Hän on aina se selvä kaveri, joka auttaa kännisen kotiin ja pitää hiuksista kiinni, kun toinen oksentaa.

 

”Haluan olla se joka auttaa. En tiedä miksi”, hän sanoo.

 

Kännisten hoivaaminen on vahvistanut Iiron vakaumusta omasta päihteettömyydestään. Humalaisilla ei näytä olevan kovin kivaa – vaikka monen nuoren some-tileistä päinvastaisen kuvan saisikin. ”En halua olla siinä tilassa itse”, Iiro sanoo.

 

 

Teinipojat haluavat tehdä hyvää

 

Viime syksynä Iiro oli Puntala-rockissa, Lempäälässä järjestettävillä perinteisillä punk-festivaaleilla. Siellä hän vieraili ehkäisevää huumetyötä tekevän Youth Against Drugs (YAD) -järjestön infoteltassa. YADilla on erityisesti nuorille suunnattu vapaaehtoistyön muoto, Street Team, jossa nuoret suorittavat erilaisia tehtäviä. Tehtävistä saa pisteitä, pisteillä taasen saa palkintoja, kuten Conversen tennarit tai hupparin.

 

Iiro oli jo pidemmän aikaa halunnut tehdä jotain hyvää ja Street Teamin toiminta tuntui hänestä juuri sopivalta. ”Tilaan YADilta paketin, jossa on tarroja ja esitteitä. Viikoittain vien niitä julkisille paikoille, kuten kirjastoon”, Iiro kertoo.

 

Iiro on myös käynyt YADin infopiste-koulutuksen. Tänä kesänä hän menee töihin YADin infotelttaan parille festarille. Teltassa jaetaan infoa päihteistä ja järjestön toiminnasta.

 

YADin Street Team on ollut toiminnassa jo 10 vuotta. Se on tuonut pisteiden keräämisen myötä toimintaan pelillisyyttä ja toisaalta vapauttanut nuoret tekemään työtä itsenäisesti, omien aikataulujensa puitteissa. Vapaaehtoisjärjestöt ovat huomanneet, että nuoret eivät ole valmiita sitoutumaan valmiiseen sapluunaan kuukausikokouksineen ja arpajaisineen.

 

Ollessaan murrosikäinen Anniina Santamäki sai vanhempien seurassa juoda siideriä, mutta ei oikein löytänyt jutun jujua.

 

”Eläinsuojelujärjestö PETA käyttää Yhdysvalloissa samantapaista toimintamallia eläinsuojelun edistämiseksi”, kertoo Street Teamista vastaava Anne Hämäläinen. ”Esikuvana toiminnassa ovat kuitenkin olleet bändien street teamit.”

 

Erityisen mielenkiintoista YADin Street Teamissa on se, että toiminnassa aktiivisimpia ovat 13–16-vuotiaat pojat.

 

”Suurin motivaattori vapaaehtoisilla on halu tehdä jotain hyvää”, Hämäläinen sanoo.

 

”Erityisen mielenkiintoista YADin Street Teamissa on se, että toiminnassa aktiivisimpia ovat 13–16-vuotiaat pojat.”

 

Halu tehdä jotain hyvää ei ole ajatus, joka usein liitetään nuoriin poikiin, vaikka sitä puolta teinipojissa olisi hyvä nostaa enemmän esille.

 

Street Teamissa mukana oleminen ei myöskään sitouta nuorta itseään päihteettömyyteen. Itse asiassa toiminnassa on mukana myös entisiä ja nykyisiä huumeidenkäyttäjiä, jotka haluavat tehdä osansa hyvästä työstä.

 

Sosiaalinen media on muuttanut Street Teamin toimintaa. Siihen on tuotu mukaan niin sanotusti vanhoja vapaaehtoistyön muotoja, kuten tapaamisia, mutta uusilla mausteilla. Street Teamiläiset esimerkiksi järjestävät viikottain ryhmächatin Discord-sovelluksessa.

 

 

Kiinnostaako huumeet?

 

Vuosia sitten, ollessaan kahdeksannella luokalla, Anniina Santamäki tuhahteli äidilleen, joka sai hänet kiinni tupakanpoltosta. Äiti uhkasi takavarikoida Anniinan tietokoneen. Joo, joo, Anniina ajatteli. Tietokone pysyi paikoillaan ja tupakka kahdeksasluokkalaisen Anniinan huulessa.

 

Olisiko auttanut, jos äiti olisi toteuttanut uhkauksensa? ”Tuskinpa. Olen aika jääräpää”, nyt 20-vuotias Anniina naurahtaa.

 

Alkoholi ja huumeet Anniinaa eivät kuitenkaan nuorena kiinnostaneet, ja siitä hän antaa kiitosta perheelleen. Päihteistä ja niiden käytöstä keskusteltiin avoimesti, kun Anniina oli murrosikäinen. Hän sai vanhempien seurassa juoda siideriä, mutta ei oikein löytänyt jutun jujua.

 

20-vuotias Anniina Santamäki on ollut mukana YADin toiminnassa jo kuusi vuotta lähes koko ajan.

 

Ja vähän niin kuin Iirollakin kävi, ystävien kännäämisen seuraaminen selvin päin toi hänelle tunteen, että dokaaminen ei kiinnosta.

 

”Koulussa aina kaikki puhuivat, että hitsi mitkä bileet ja kuinka kaikki oksensivat. Minulle tuli olo, että en halua siihen.”

 

Kun Anniina oli koulussa kahdeksannella luokalla, hän selaili Facebookia ja hänen eteensä lävähti mainos: Kiinnostaako huumeet? Niin meitäkin.

 

Anniina klikkasi ja päätyi YADin nettisivuille. Huumeet eivät olleet hänelle vieras asia, sillä niitä pyöri hänen koulussaan jonkin verran. ”Kannabista ja essoja. En oikein tiennyt mitä ne olivat.” Huumeet tuntuivat Anniinasta pelottavilta. Jos niitä otti liikaa, saattoi kuolla välittömästi, hän oli kuullut.

 

”Kun lähdin levittämään tarroja kaupungille, siinä oli jokin jännitysmomentti, ehkä samanlainen mitä jotkut toiset saivat huumeista.”

 

YADin Street Team -toiminta vaikutti Anniinasta kiinnostavalta. Hän tilasi ensimmäisen paketin tarroja ja esitteitä kotiinsa.

 

”Kun lähdin levittämään niitä kaupungille, siinä oli jokin jännitysmomentti, ehkä samanlainen mitä jotkut toiset saivat huumeista”, hän pohtii.

 

Pian Anniina sai kaverinsakin liittymään YADiin, ja nyt hän on ollut mukana toiminnassa jo kuusi vuotta lähes koko ajan.

 

”Muistan kun koulussa poliisit tulivat kertomaan huumeista. Ei se toiminut”, Anniina sanoo. ”Uskon enemmän tällaiseen vaihtoehtoiseen ehkäisevään päihdetyöhön.” Ja sitä tarvitaan. Anniinakaan ei allekirjoita väitettä, että nuoret joisivat alkoholia aiempaa vähemmän. Ja tupakan suosion lasku on laiha lohtu, kun hänen mukaansa jo neljäsluokkalaisetkin nuuskaavat.

 

”Kun minä olin alakoulussa, eivät nämä jutut vielä olleet siellä.”

 

 

Nuoret juovat stressiin

 

Miksi Jeppe juo? on ikiaikainen kysymys. Kun nuorista on kyse, heistä vähän jokainen on se Jeppe. Suomessa elää nimittäin vakaa uskomus siitä, että päihdekokeilut kuuluvat aikuistumiseen.

 

Suurin osa aikuisista suhtautuu huumeisiin kielteisesti, mutta nuorten kännihakuista alkoholinkäyttöä pidetään – ei ehkä aina toivottavana – mutta lähes väistämättömänä tapahtumana.

 

Anniina Santamäki uskoo, että yhä nuoremmat lapset ottavat mallia vanhemmista lapsista – alakoululaiset ottavat mallia yläkoululaisista. ”Malli tulee nuorilta itseltään.”

 

”Muistan kun koulussa poliisit tulivat kertomaan huumeista. Ei se toiminut. Uskon enemmän vaihtoehtoiseen ehkäisevään päihdetyöhön”, Anniina Santamäki sanoo.

 

Missä vanhempien rooli sitten on? Ensinnäkin, vanhempien tulisi olla läsnä, Anniina pohtii. Päihteistä pitäisi keskustella lasten ja nuorten kanssa, mutta luottamuksellinen keskustelu vaatii pohjatyötä – sitä, että vain ollaan yhdessä.

 

Iiro Kuosmasella on oma teoria: nuoret juovat, koska heitä stressaa. ”Juomisen avulla he pääsevät sentään hetkeksi kaikesta eroon.”

 

Nuorten kielessä stressi on suhteellisen uusi käsite. Aiemmin nuoret olivat toki ahdistuneita ja potivat eksistentiaalista tuskaa, mutta stressi oli varattu töissä käyville aikuisille.

 

Nuorten stressiä on myös tutkittu paljon. Sitä aiheuttaa koulun, perhesuhteiden, harrastusten ja tulevaisuuden luomat paineet – eli se, mitä elämäksikin kutsutaan.

 

Oikaisu: Toisin kuin jutussa väitettiin YAD:in infoteltalla ei tehdä huumetestejä eikä sinne voi tuoda likaisia neuloja.

 

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan YAD ry:n toimintaa tänä vuonna lähes 400 000 eurolla.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/aiti-tiedan-etta-tarkoitit-hyvaa/13391180 Äiti, tiedän, että tarkoitit hyvää http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 06 Jun 2017 17:33:56 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Uskonlahkossa kasvanut Tiia Kukkonen meni lapsena nukkumaan peläten, ettei aamulla enää heräisi. Teini-iässä hän jätti seurakunnan. 17 vuoden tauon jälkeen hän palasi sinne mielessään yksi kysymys: olinko tehnyt virheen?

 

Parhaiten Tiia Kukkoselle ovat jääneet mieleen äänet ja pinnat. Seurakuntasalin nahkapenkeissä oli puinen alusta, esirukousalueella polvien alla pehmusteet. Violetissa takaseinässä luki kultaisilla kirjaimilla Jeesus.

 

Lasten piti istua hiljaa paikallaan. Salissa pauhasi. Saarnaajat ja seurakuntalaiset puhuivat kiihkeästi, puhetta kiihdyttäen. Kokouksen jälkeen juotiin kahvit, ja silloin lapset saivat juosta penkkirivien välissä.

 

Niistä ajoista on 21 vuotta. Mutta Tiia Kukkonen muistaa kaiken selvästi. Nyt hän, 31-vuotias, lyhythiuksinen ja lihaksikas nainen, istuu Helsingin Kalliossa kerrostaloasunnon keittiössä vain kivenheiton päästä Siiloanin seurakunnasta, jossa hän kävi perheensä kanssa lähes kymmenvuotiaaksi asti. Tiian mielestä uskonlahkojen kokoukset eivät olleet – eivätkä ole – lapsen paikka. Hän aikoo nyt kertoa, miksi. Mutta sitä ennen odotamme, että hänen 92-vuotias isoisänsä menee nukkumaan.

 

Vielä pappa on keittiössä ja syö päivällistä. Hän on avannut eineslihapullapakkauksen, nuollut sen kannen ja alkanut sitten syödä ruokaansa isolla lusikalla kylmänä.

 

”Tiian mielestä uskonlahkojen kokoukset eivät olleet lapsen paikka. Hän aikoo nyt kertoa, miksi.”

 

Tiia muutti Kallioon pappansa luo syksyllä 2014, kun hän aloitti osteopatiaopinnot ammattikorkeakoulussa. Muistisairas mummo asui siinä vaiheessa hoitokodissa mutta nukkui pois seuraavana vuonna. Pappa kaipasi apua ja seuraa. Tehtiin YYA-sopimus: Tiia auttaisi kotihommissa ja hoitamisessa ja saisi sitä vastaan kodista oman huoneen.

 

Pappa kuului aikoinaan hetken ajan Siiloan seurakuntaan mutta jätti sen pian. Näin Tiialle on kerrottu.

 

Pappa nousee pöydästä. Kello on puoli seitsemän. Roni-kissa asettuu rollaattorin tasolle ja odottaa saavansa kyydin makuuhuoneeseen. Kissa ja pappa nukkuvat yhdessä.

 

”Puhukaa te nyt ihan rauhassa”, pappa sanoo ja lähtee.

 

 

Pelko alkoi ensimmäisellä luokalla

 

Kymmenvuotiaaksi asti, vuoteen 1995, myös Tiia sai Siiloanin seurakunnassa turvan. Hänhän oli onnekas, koska pääsisi tosiuskovaisena taivasten valtakuntaan. Hänelle opetettiin, että muut uskovaiset olivat tapauskovaisia ja vain Siiloanin uskovaiset oikeassa uskossa.

 

Vuonna 1969 Eero Sopanen oli eronnut helluntailaisesta Lähetysseurakunnasta ja perustanut Siiloanin seurakunnan. Siiloaninkin vaikuttavaksi perinteeksi jäi helluntalaisuus. Edelleen, vuonna 2017, Siiloanin seurakunta haluaa edistää Jumalan valtakunnan työtä julistamalla Sanaa. Se ei mukaudu ”ajan hengellisiin muotivirtauksiin”.

 

”Meidän tulee valvoa itseämme ja opetustamme, että olisimme valmiita Jumalan kutsumaan evankeliumin työhön”, Siiloanin verkkosivuilla kerrotaan.

 

Pienenä Tiia huolestui seurakuntaan kuulumattomien puolesta. Kaikki ne, jotka meikkasivat ja kuuntelivat maailmanmusiikkia (kuten Siiloanissa maallisesta musiikista sanottiin) joutuisivat helvettiin. Vain he itse olivat turvassa.

 

Asuessaan Tampereella Tiia Kukkonen käy päivittäin kävelemässä Peltolammilla Pärrinkosken luonnonsuojelualueella.

 

Ihmisiä parannettiin Siiloanissa kokouksissa, välillä päätä puristamalla. Kerran Tiia todisti sairaan voitelua. Tuttavaperheen poika oli ollut pitkään sairaana, ja ystävät ja perhe kerääntyivät hänen ympärilleen. He valuttivat pienestä pullosta öljyä ja sivelivät sitä pojan otsalle. Sen jälkeen he nostivat kädet tämän pään päälle ja rukoilivat.

 

”Oli tapana, että pahaa pyydettiin poistumaan”, Tiia kertoo keittiössään. Kokouksissa kaadettiin pyhällä hengellä ja puhuttiin vierailla kielillä. Siansaksa oli enkelten kieltä ja sen puhuminen osoitti, että pyhä henki puhui ihmisen kautta. Ei ollut tarkoituskaan ymmärtää, mitä suusta tuli.

 

Ensimmäisellä luokalla Tiiaa alkoi pelottaa. Kerran hän sanoi vahingossa saatana, ja ahdistus tuntui musertavalta.

 

Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi, hän rukoili monta iltaa peräkkäin. Tietysti joka ilta ennen nukkumaanmenoa oli muutenkin rukoiltava, sillä äiti sanoi, ettei aamulla välttämättä enää heräisi. Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä. Siivillänsä meitä peitä, älä meitä koskaan heitä. Sijaltaan jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Amen.

 

”Nukuin lapsuuteni pää täkin alla.” Tiia yritti lohduttaa itseään taivasfantasialla. Taivaassa kadut oli päällystetty kullalla, ja kaikilla oli valkoiset vaatteet ja loputtomasti rikkauksia.

 

 

Rakkauden symboli järkytti äitiä

 

Tiia tiesi, että hänen vanhempansa olivat tavanneet Siiloanissa parikymppisinä. Äiti oli omien sanojensa mukaan elänyt huonoa elämää, käyttänyt alkoholia ja polttanut tupakkaa, ja Siiloanista oli löytynyt pelastus.

 

Vuonna 1995 perhe muutti Lempäälään. Isä lopetti käymästä seurakunnassa. Tiia sisaruksineen jatkoi vielä muutaman vuoden, kunnes hän ja hänen kaksi nuorempaa sisarustaan jättivät pikkuhiljaa kokoukset. Kieltäytymisestä aiheutui kotona riitaa, mutta 15-vuotias Tiia ei taipunut.

 

”En tiedä, olisiko irtautuminen onnistunut, jos isä ei olisi jättänyt seurakuntaa”, hän sanoo.

 

Viisi vuotta sitten Tiia Kukkonen tajusi, että hänellä on aukko varhaisteini-iässä. ”En ymmärtänyt, mikä minua painoi. Luulin, että paha olo johtui kitkuttelevasta parisuhteestani.”

 

Vuotta aikaisemmin Tiia oli sytyttänyt ensimmäisen tupakan. Se piti tietysti polttaa kaukana kotoa. Hän oli jo kokeillut meikkaamistakin. Nyt hän ei enää pessyt meikkejä pois mennessään kotiin.

 

Nyt hän saattoi myös itse päättää, mitä teki kehollaan. Ja hän tekikin kaiken, mikä ennen oli ollut kiellettyä. Hän otti korvakorut – orjuuden merkin. Hän kiharsi hiuksensa – koreili. Napakorun hän otti 16-vuotiaana. Tarkoitus oli järkyttää äitiä, ja se onnistui. Etenkin tatuoinnilla. Tiia otti jalkapöytään rakkautta tarkoittavan kiinankielisen symbolin, jota hän kutsuu nykyään teinitauoinnikseen.

 

Lukion jälkeen Tiia lähti Italiaan au pairiksi ja työskenteli italialaisen poikaystävänsä perheen ravintola-yökerhossa. Hän löysi baarit, synninpesät, joihin ei olisi pitänyt olla mitään asiaa.

 

”Reilun kymmenen vuotta tein niitä hommia ja viihdyin erittäin hyvin”, Tiia sanoo. Mutta kehossaan hän ei viihtynyt. ”Halusin pois siitä. Epämukavuuden tunne oli niin vahva. Olin polttanut tupakkaa 14 vuotta, käytin paljon alkoholia ja jaksoin juuri ja juuri juosta kilometrin. Painoin lähes kaksikymmentä kiloa enemmän kuin nyt.”

 

Kun Tiia meni vuonna 2011 kehoanalyysiin, hänen 25-vuotiaan kehonsa todelliseksi iäksi annettiin 48 vuotta.

 

 

Minäkö uhri?

 

Tiia tajusi vuonna 2012, että hänellä on iso musta aukko varhaisteini-iässä.

 

Hänen mieleensä alkoi nousta yksittäisiä muistoja lapsuudesta. Uni ei tullut, joten hän alkoi juosta öisin lenkkejä. Ahdisti. ”En ymmärtänyt, mikä minua painoi. Luulin, että paha olo johtui kitkuttelevasta parisuhteestani.”

 

Tiia Kukkonen työskentelee osittain vapaaehtoisena amerikkalaista jalkapalloa pelaavan Tampere Saints -joukkueen huoltajana.

 

Lopulta hän meni tapaamaan psykologia. Tämä kuunteli poikaystäväongelmista ja kysyi sitten vanhemmista. Tiia kertoi. Psykologi totesi, että Tiian lapsuus ei ollut tavanomainen. Hän opasti Tiiaa soittamaan Uskontojen uhrien tuki ry:n auttavaan puhelimeen. Tiia ei ollut kuullutkaan sellaisesta. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että hän olisi ollut uhri.

 

Psykologi totesi, että vaikka kotona on tarkoitettu hyvää, Tiian oikeuksia oli rajoitettu ja rikottu lapsena. ”Siitä hetkestä käynnistyi elämänmuutos, joka jatkuu edelleen. Pystyn jo puhumaan tästä tuntemattomienkin kanssa”, Tiia sanoo. 

 

Ratkaiseva käänne tapahtui viime äitienpäivänä, jolloin hän keräsi rohkeutensa ja avasi Siiloanin seurakunnan oven ensimmäistä kertaa 17 vuoteen.

 

 

Paluu Siiloaniin

 

Siiloanin seurakunta sijaitsee Sörnäisissä sivukujalla, puiston ja espanjalaisen kahvilan vieressä kellarissa. Ensin astun raput alas, sitten saavun vaatenaulakoille. Oikealla, takaosassa aukeavat lasten pyhäkoulutilat ja vasemmalla on ovi seurakuntasaliin, entiseen elokuvateatteriin. Oveen on liimattu lappu, jossa on kännykän kuva ja sen päällä punainen ruksi.

 

Keväisenä lauantai-iltana herätyskokoukseen tulijoita on parikymmentä. Paikalle saapuu lapsiperheitä ja pariskuntia. Yksi isä kantaa nukkuvaa lasta ja laskee tämän sohvalle jatkamaan unia. Seurakuntalaiset istuutuvat saliin erilleen toisistaan. 1980-luvun pauhu tuntuu kaukaiselta, mutta salissa näyttää juuri siltä kuin Tiia on kuvaillut. Esirukousalueella istuvat kuoro ja saarnaaja. Heidän takanaan seinässä lukee edelleen kultaisilla kirjaimilla Jeesus. Salissa tuoksuu kostealta.

 

Saarnaaja on hetkeä aikaisemmin antanut kadulla käteen traktaatin eli lappusen, jossa kutsutaan suomeksi ja englanniksi paikan päälle tutustumaan.

 

Tiia tekee teippauksia pelaajien tarpeiden mukaan Pyynikin pallokentällä ennen Tampere Saints vastaan Helsingin Roosterit -peliä.

 

Tilaisuus alkaa hengellisillä lauluilla. Kun on rukouksen aika, nousemme seisomaan. Seurakuntalaiset alkavat rukoilla omaa rukoustaan, saarnaajan rukouksen päälle. He puhuvat kielillä, silmät kiinni. Sen täytyy tuntua rentouttavalta, ajattelen.

 

Tiia oli täällä vuosi sitten. Hän oli suunnitellut paluuta Siiloaniin pitkään. Hän valitsi paluun päiväksi äitienpäivän, koska silloin hän ei törmäisi omaan äitiinsä (joka juuri silloin sattui olemaan mökillä). Tiia toivoi, ettei hän näkisi myöskään äidin parasta ystävätärtä.

 

Ennen Siiloaniin paluuta Tiia luki Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivujen tekstejä ja haki niistä voimaa ja turvaa. Uskaltaisiko hän ottaa riskin? Oliko mahdollista, että hän olikin ymmärtänyt jotakin väärin? Seurakunnassa oli sanottu, että uskovaisilla nuorilla on sisäinen valo, elämän tarkoitus, pelastus ja ikuinen elämä. Entä jos se olikin totta ja hän oli ollut vain paossa sitä? Tiiaa pelotti, että hän menisi paikan päälle ja tuntisi kaipuuta. Hänen oli kuitenkin nähtävä, miltä seurakuntasali näyttäisi nyt aikuisen silmin.

 

”Ennen Siiloaniin paluuta Tiia luki Uskontojen uhrien tuki ry:n nettisivujen tekstejä ja haki niistä voimaa ja turvaa. Uskaltaisiko hän ottaa riskin?”

 

Tiia lähti kävelemään kohti seurakuntaa. Siihen asti hän ei ollut kyennyt kävelemään Siiloanin ohi edes koiran kanssa, vaan hänen oli täytynyt keksiä vaihtoehtoisia reittejä Kalliosta Sörnäisiin. Tiia tiesi, ettei kokous ollut vielä alkanut, joten käytävä olisi tyhjä.

 

Hän saapui ulko-ovelle ja astui sisään. Hän laskeutui rappusia ja näki, että alhaalla seisoi tuttu hahmo. Äidin paras ystävä. Tämä ilahtui. ”Tulen vain katsomaan”, Tiia sanoi heti.

 

Tuttuja kasvoja näkyi lisää. Äidin ystävätär tarjosi seurakunnan julkaisua luettavaksi. Tiia kieltäytyi. Hän käveli pyhäkoulun tiloihin ja sieltä salin puolelle. Kun hän seisoi isossa salissa ja katseli ympärilleen, hän keskittyi hengittämään rauhallisesti, sillä tavalla kuin laitesukelluskoulutuksessa oli opetettu. Se oli kuin meditaatiota. Hengityksen taustalla oli ajatus siitä, että rauhallisesti hengittävä ihminen ei mene paniikkiin. Sitten Tiia kääntyi ja käveli ulos. Hänen kätensä olivat jääkylmät ja tärisivät. Tuntui hyvältä päästä auringonpaisteeseen.

 

Tiia käy Tampereella uimassa Rauhanniemen saunalla – varsinkin talvella ja kylmän veden aikaan.

 

Viiden minuutin kävelymatkan jälkeen hän saapui kotiin ja avasi Facebookin. Hän päätti kertoa ystävilleen ajatuksistaan, jotka hän oli siihen asti kantanut lähes yksin. Juuri kukaan yli 900:sta Facebook-kaverista ei tiennyt hänen menneisyydestään.

 

Hän alkoi kirjoittaa: Synnyin ja kasvoin koko lapsuuteni fundamentalistisen ja karismaattisen uskonliikkeen sisällä. Oma tietoisuus on kehittynyt näiden auktoriteettien vaikutuspiirissä ja on kestänyt kauan, että olen muodostanut uudenlaisen maailmankatsomuksen. Haluaisinkin tällä päivitykselläni tavoittaa heidät, jotka ovat kokeneet saman. (Tiia sai postauksen jälkeen kannustavaa palautetta ja muutamia viestejä tuttavilta, jotka olivat kokeneet saman mutta eivät olleet kertoneet siitä).

 

Pidän järkyttävänä, että esimerkiksi pelikoneiden pelaamisen ikäraja on 18 vuotta, mutta näiden äärilahkojen kaikenlaiseen toimintaan tuodaan lapset mukaan ennen kuin he osaavat kävellä tai puhua.

 

Tiia kirjoitti ystävilleen, ettei hän aio palata Siiloaniin. Hänen mielestään se ei ole lasten paikka. Hän kirjoitti, että lapsuuden muistot mahtavasta “pyhätöstä” olivat juuri kutistuneet halogeenivalon haljuisiksi seiniksi ja ränsistyneiksi tuoleiksi. Ihmiset eivät olleet näyttäneet onnellisilta vaan kärsiviltä. Autoritääriset saarnamiehet, seurakunnan vanhimmat, olivat hänen silmissään nyt käpristyneitä, hätääntyneitä ukkoja.

 

Lasten pyhäkoulun seinillä oli tulostettuja raamatunjakeita, joita lapset olivat puuvärein koristelleet: ”Herran pelko on viisauden alku”. Niinpä niin. Siihen heidän valtansa ja voimansa perustuukin: pelkoon.

 

Siiloanissa käynnin jälkeen hänen ei ole enää tarvinnut etsiä vaihtoehtoisia reittejä. Hän alkoi kävellä koiran kanssa sen ohi.

 

 

”Kuolema on meille voitto”

 

Isoisä nukkuu jo, kun kaivan laukusta Tiian ja hänen pappansa keittiössä sosiaaliantropologin ja psykoterapeutin Katriina Järvisen uusimman kirjan, Saanko esitellä – monenlaiset minämme. Järvisellä on samanlainen perhetausta kuin Tiialla, ja Järvinen on julkisuudessa kertonut irtautumisestaan helluntailaisesta liikkeestä. Kenties Tiia tunnistaa lapsuutensa?

 

Alan lukea ääneen: Kauhu oli elämässäni jatkuvasti läsnä. Valvoin öitä peläten henkivaltoja, jotka olivat ympäröineet sänkyni. En voinut puhua peloista kenellekään. Jos olisin kertonut niistä vanhemmilleni, olisin paljastanut, etten ollut valmis Herraa vastaan yläilmoihin. Ei-uskovaisille kertominen taas oli mahdotonta häpeän vuoksi, Järvinen kirjoittaa.

 

Tiia nyökkää. Jatkan lukemista.

 

Meillä kotona puhuttiin eri kieltä kuin naapurien perheessä. Kun muut ihmiset sanoivat ”päivää”, me sanoimme ”rauhaa”. Kun muut sanoivat ”näkemiin”, me sanoimme ”isän haltuun”. Tavallisten ihmisten toivotellessa hyvää jatkoa me toivotimme ”siunausta” ja lupasimme tulla uudestaan kylään ”jos Herra suo ja eletään”. Kasvoin siis pienestä pitäen kaksikieliseksi. Kielitaidostani ei kuitenkaan ollut hyötyä uskonyhteisön ulkopuolella. Sen oppiminen oli valmistautumista taivasta varten, joka oli perheemme varsinainen kotimaa. Olimme Suomessa vain käymässä, ja vanhemmat muistuttivat, ettei tähän maahan saanut liiaksi kiintyä, eikä sen tapoja omaksua, koska muuten taivasosuutemme vaarantuisi.

 

Tiia kuuntelee hiljaa. Vielä tärkeä lause.

 

Vaikka vanhemmat odottivat taivaaseen pääsyä ylöstempauksen tai luonnollisen kuoleman kautta, lapset eivät saaneet murehtia asiaa. ”Kuolema on meille voitto”, saarnaajaisä julisti herätyskokouksissa.

 

Keskeytän lukemisen. Tiia itkee.

 

”Kun on sinut menneisyytensä kanssa, kuuntelee sisäistä ääntään ja antaa sen johdattaa, aika lakkaa olemasta. Silloin elämä täyttää tarkoituksensa, eikä kuolemaa ole”, Tiia sanoo.

 

Hetkeä myöhemmin hän kaivaa kännykästään kuvia ”vanhasta itsestään”. Vielä muutama vuosi sitten hänellä oli kiharat, pitkät hiukset ja parikymmentä kiloa enemmän painoa. Hän näyttää kuvissa iloiselta, niin kuin suurin osa meistä yrittää kuvissa näyttää.

 

”Mä olen elänyt monta elämää”, hän sanoo.

 

Niiden elämien aikana ehti tehdä seuraavaa: opetella Maltalla sukeltamaan (mutta palata kotiin, kun vanhemmat eroavat, tämä tapahtui vuonna 2010), kouluttautua restonomiksi ja hierojaksi ja purkaa stressiä tanssimalla. Kun Tiia lähti baariin, hän joi yhden siiderin ja tanssi koko illan. Oli helpompi tanssia kuin puhua.

 

”Eihän minulla ollut edes ääntä”, Tiia sanoo. Ensimmäisellä luokalla alakoulussa opettaja sanoi muille Tiian vastatessa, että olkaa hiljaa, sillä nyt puhuu ihminen, jolla on pieni ääni. Ammattikorkeakoulussa päiviteltiin, kun ääni ei kantanut. Vasta myöhemmin Tiia tajusi, miksi. Pelko kuristi kurkkua. Kurkku oli jatkuvassa jännityksessä. Sitten Tiia hankki koiran ja tajusi, että sitä pitää komentaa. Koiraa kouluttaessa äänen oli löydyttävä. Ja se löytyi.

 

Lisäksi Tiia on alkanut uudestaan laulaa. Hän laulaa pappansa kanssa. Se lohduttaa pappaa, kun tämä miettii kuolemaa. Silloin Tiia vie hänet suihkuun ja vaihtaa lakanat. Sen jälkeen he laulavat yhdessä Kesäpäivä kangasalla.

 

 

Kuolemanpelko poistuu

 

Seuraavana päivänä kysyn Tiialta, mikä Katriina Järvisen sanoissa liikutti eniten. Hän vastaa, että teksti kosketti suurinta pelkoa, jonka hän on joutunut elämässään käsittelemään.

 

Seurakunta ja opetus olivat tarjonneet lapsuudessa pelastuksen kuolemalta, johon lapsi liitti helvetinpelon, ikuisen tulen, kadotuksen ja iankaikkisen kärsimyksen.

 

”Jeesukseen uskomalla meitä sen sijaan odotti taivasten valtakunta, kuten Katriina Järvinen tekstissään kuvasi. Se, että luovuin tästä uskosta, vei minut toiseen ääripäähän, jossa en niinkään välittänyt hyvinvoinnistani – en henkisestä enkä fyysisestä – vaan suljin ajatukset elämän päättymisestä pois mielestäni. Se onnistui siihen asti, kunnes ahdistuin. Siinä kohdassa elämääni oli kahden vuoden jakso, jolloin en puhunut äidilleni sanaakaan”, Tiia kertoo.

 

Nyt hän ajattelee uudella tavalla siitä, mitä elämä ja sen fyysinen päättyminen ovat.

 

”Kun on sinut menneisyytensä kanssa, kuuntelee sisäistä ääntään ja antaa sen johdattaa, aika lakkaa olemasta. Silloin elämä täyttää tarkoituksensa, eikä kuolemaa ole”, Tiia sanoo.

 

Häneltä kesti kaksi vuotta tottua siihen, että makuuhuoneessa seisoi opintoihin liittyvä luurankomalli. Lopulta Tiia katsoi kuolemaa kirjaimellisesti kasvoista kasvoihin, kun hän oli mukana Turun yliopiston dissektiokurssilla avaamassa kahta vainajaa. Häntä jännitti. ”Mutta kuolleen koskettaminen vei pelon.”

 

 

Äidin kirje

 

Viime talvena äiti lähestyi Tiia ja yritti löytää yhteyttä uudestaan. Niin on yrittänyt Tiiakin. Mutta seinä tuli ja tulee aina vastaan. Tiian mukaan seurakunnan opit estävät lähentymisen, koska säännöt ovat niin tiukat. Esimerkiksi esiaviollista seksiä ei hyväksytä lainkaan ja naisellisuuden näyttäminen on paheksuttavaa. Tiia on ajoittain yhteydessä äitiinsä. He puhuvat papasta, kissoista, koirista ja säästä. Työstä, ystävistä tai seurustelusta Tiia ei äidilleen kerro.

 

Vaikka Tiia toivoo, että äiti huomaisi, kuinka rajoittavan elämän seurakunta sallii, hän ei katso voivansa elätellä toiveita siitä, että äitikin jättäisi seurakunnan. Toive olisi vastoin äidin omaa toivetta.

 

Tiian äiti haluaa kertoa oman näkemyksensä asioiden kulusta sähköpostilla. Hän kirjoittaa rauhallisella tyylillä. Hän aloittaa painottamalla sitä, että usein ihminen tekee asioita, joita ei tekisi myöhemmällä iällä tai huomatessaan toimineensa väärin. Kuten kuka tahansa vanhempi, hän pohdiskelee, kuinka olisi pitänyt antaa lapsille enemmän huomiota arjen hyörinässä.

 

“Tiia on viisas ja vahvatahtoinen nainen, joka tekee mitä on päättänyt. Uskon hänen pärjäävän elämässään hyvin”, Tiian äiti kirjoittaa.

 

Se, että Tiia on nukkunut pää täkin alla, tulee yllätyksenä. Äiti suree, ettei Tiia voinut puhua peloistaan kenellekään. Äiti kirjoittaa, kuinka kaikki seurakunnat, Siiloankin, koostuvat vajavaisista ja puutteellisista ihmisistä. 1990-luvun tapahtumista on seurakunnassa myöhemmin puhuttu. Hän olisi toiminut ehostamisen suhteen nyt toisin.

 

Mutta uskostaan äiti ei halua luopua. Jos toimii Jumalan antamien ohjeiden mukaisesti, vaikka niitä ei aina ymmärtäisi, se tuo siunauksen mukanaan. Äiti ei halua sijata Tiialle ja tämän miesystävälle yhteistä vuodetta. Muualla Tiia voi toimia parhaaksi näkemällään tavalla, mutta äidin luona tämän toiveen mukaan. Sen äiti uskoo olevan tällä hetkellä Tiialle liian iso asia hyväksyä.

 

Usko Jumalaan ja Hänen sanaansa ei äidin mukaan rajoita hänen elämäänsä. Hän kertoo tietävänsä, että tällaista ajattelua pidetään suorastaan hulluutena, eikä hän kuvittele kenenkään sellaisen ymmärtävän, jolla ei ole samaa Neuvonantajaa.

 

”Vaikka Tiia toivoo, että äiti huomaisi, kuinka rajoittavan elämän seurakunta sallii, hän ei katso voivansa elätellä toiveita siitä, että äitikin jättäisi seurakunnan. Toive olisi vastoin äidin omaa toivetta.”

 

Tiiasta äiti ei ole huolissaan. “Tiia on viisas ja vahvatahtoinen nainen, joka tekee mitä on päättänyt. Uskon hänen pärjäävän elämässään hyvin”, äiti kirjoittaa.

 

Reilu vuosi sitten Tiia avasi Facebookin ja luki muiden päivityksiä äitienpäivästä. Niistä hän sai inspiraation oman tekstinsä aloitukseksi. Facebook-päivitys alkoi näin: Äitienpäivä on minulle vaikea päivä. En julkaise yltiöylistäviä kukkakoristeisia äitihehkutuksia. Se olisi valehtelua, sillä en tunne niin.

 

Mutta hän kuitenkin lopetti näin: En tiedä, mitä äitini pelkää ja miksi hän on uhrannut kaiken tuon lahkon eteen. Ehkä joskus saan viisauden ymmärtää. Ja voin sanoa sydämestäni: Äiti, tiedän, että tarkoitit hyvää ja rakastan sinua.

 

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan Uskontojen uhrien tuki ry:n toimintaa tänä vuonna lähes 100 000 eurolla.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/ajan-tuhlausta/13175268 Ajan tuhlausta http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Sun, 04 Jun 2017 16:59:00 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen soittavien aiheet ovat viime vuosina vakavoituneet, kirjoittaa Mannerheimin Lastensuojeluliiton Auttavan puhelimen päällikkö Tatjana Pajamäki.

 

Kahdelta iltapäivällä linjoille pyrkii kymmeniä aikuisnälkäisiä lapsia: koulusta kotiin matkaavia lapsiporukoita, englanninkokeeseen harjoitteleva 5-luokkalainen sekä kuumepäivää kotona yksin viettävä alakouluikäinen. 10-vuotias on hukannut kotiavaimensa ja 9-vuotiasta pelottaa koulumatkalla nähty aikuisten välinen tappelu.

 

Päivystäjät kulkevat lasten kanssa hetken matkaa arjessa: kuuntelevat, rohkaisevat, lohduttavat ja pohtivat ratkaisuja arkisiin ongelmiin. Yhden päivystäjän luurien läpi kuuluu 13-vuotiaan raivoaminen ja huutaminen. Päivystäjän lämpö äänestä ei katoa eikä hän lopeta keskustelua aggressiivisen käytöksen vuoksi, mutta lasta toisessa päässä alkaa itkettää.

 

”Itsenäiset lapset eivät valita pitkistä yksinolotunneista koulupäiviensä jälkeen, tai kerro kellekään siitä, että pelkäävät ollessaan yksin kotona.”

 

Suomessa moni asia lapsilla on kansainvälisesti tarkasteltuna hienosti. On kattava neuvolajärjestelmä, ammattilaisten koordinoima varhaiskasvatus, huippulaadukas perusopetus sekä moniammatillisia tiimejä lasten kehitystä tukemassa. Samanaikaisesti meillä on paljon arjessaan yksinäisiä lapsia.

 

Suomessa arvostetaan varhaista itsenäistymistä: lapsia, jotka tarvitsevat aikuista mahdollisimman vähän. Itsenäiset lapset eivät valita pitkistä yksinolotunneista koulupäiviensä jälkeen, tai kerro kellekään siitä, että pelkäävät ollessaan yksin kotona.

 

He eivät myöskään narise turhasta, tai hae merkityksettömillä asioilla huomiota aikuisilta. He ovat omatoimisia ja keksivät ratkaisuja ongelmatilanteisiin itsenäisesti. He oppivat elämää kantapään kautta ja samanaikaisesti vähitellen piilottamaan oman sisäisen maailmansa muilta, koska omille ajatuksille ja tunteiden jakamiselle ei ole aikoja eikä paikkoja.

 


Luottamus rakentuu lapsen tahdilla

 

Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjät on koulutettu paikkaamaan näitä kokemuksia: tuhlaamaan lapsiin aikaa. Nuukailemattomalla ajankäytöllä välitetään lapselle ja nuorelle, että hän on kokonaisuutena tärkeä. Palvelussa lapsen ei tarvitse pohtia, millaisella asialla aikuisen saa pysähtymään ja kuuntelemaan, vaan aikuisen huomion saa olemalla oma itsensä, vaikka vitsejä kertomalla.

 

Viime vuonna lähes 30 000 lasta käytti tätä aikaa ja mahdollisuutta. Tuhlaileva ajankäyttö ei kuitenkaan ole saanut auttavaa puhelinta täyttymään pelkästä kevyestä jutustelusta, vaikka siihen lapsille ja nuorille on annettu lupa. Päinvastoin. 2010-luvulla lasten ja nuorten aiheet palvelussa ovat merkittävästi vakavoituneet.

 

”Lasten ja nuorten puhelimen päivystäjät on koulutettu paikkaamaan näitä kokemuksia: tuhlaamaan lapsiin aikaa.”

 

Yhä useampi lapsi tai nuori kertoo luottamuksellisesti ja usein ensimmäistä kertaa kokevansa olonsa masentuneeksi, omaavansa itsetuhoisia ajatuksia, tai joutuneensa kokemaan jotain hyvin raskasta. Monet tuntevat huonosta olostaan syyllisyyttä. Osa haluaa säästää vanhempiaan tai lähiaikuisia lisämurheilta. Joillain on jo tukenaan ammattilaisia, mutta kiireisissä kontakteissa luottamusta kertoa todellisesta voinnista tai mahdottomasta tilanteesta kotona ei ole ehtinyt syntyä. Luottamuksen rakentamiseen kun vaaditaan lapsentahtista ajankäyttöä.

 

Palvelun avaama ikkuna suomalaislapsen arkimaisemaan on toisinaan karu. Moni lapsi ja nuori kärsii tyhjyyden tunteesta ja konkreettisesta näkymättömyydestä suhteessa aikuisiin. Osa lapsista ja nuorista jää vaille tarvitsemaansa tukea ja hoivaa lähiaikuisten uupumuksen, stressin tai muun kyvyttömyyden vuoksi. Samalla hyvinvointipalvelujen väleissä on paljon tilkitsemistä.

 


Aikaa, toivoa ja lämpöä

 

Alkuiltapäivän tuntien jälkeen Lasten ja nuorten puhelimen linjoille hakeutuu vanhempia nuoria. Lohdutonta koti-ikävää poteva 18-vuotias, opiskelupaikan perässä muuttanut nuori, jolle yksinasumisen vaateet ovatkin alkaneet tuntua mahdottomilta hallita. Ahdistuskohtauksia yksin ollessaan saava 15-vuotias, totaalisesta ystävien puutteesta kärsivä 16-vuotias sekä sairaala- tai laitoshoidossa olevia nuoria, joilla ei ole ketään kenen kanssa iltaisin jutella.

 

Yhden päivän aikana päivystyksessä on annettu aikaa, valettu toivoa, valutettu lämpöä, jaettu erilaisia tunteita sekä yritetty vahvistaa lasten itsetuntoa olemalla kiinnostuneita kaikista lasten tuottamista ajatuksista ja tunteista. Keskustelut päivystäjien kanssa eivät pelasta lapsia tai ratkaise yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia, mutta joillekin lapsille aikuisen lämmin ja kunnioittava suhtautuminen on kokemuksena elämän ensimmäinen.

 

Joillain oma tilanne saa tarvittavan sysäyksen eteenpäin. Joku saa hitusen uudenlaisen tavan tarkastella elämäänsä. Joku uskaltautuu kertomaan pahimmista peloistaan lähimmilleen. Joku voi vähän paremmin.

 

Ja joku haluaa laittaa hyvän kiertämään: ”Itkettää, mutta ei pahasta syystä. Kukaan ei ole ennen sanonut mulle, että se on musta ylpeä.”

 

 

Tatjana Pajamäki (s. 1975) on lapsuuden, nuoruuden ja vanhemmuuden teemoihin perehtynyt sosiaalipsykologi, joka toimii auttavien puhelinten päällikkönä Mannerheimin Lastensuojeluliitossa.

 

 

Veikkauksen pelien tuotoilla rahoitetaan Mannerheimin Lastensuojeliiton lasten ja nuorten puhelimen sekä netti- ja chat-palvelun toimintaa 382 000 eurolla vuonna 2017.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/virpi-sarasvuo-annetaan-lasten-olla-lapsia-myos-liikkujina/13177659 Virpi Sarasvuo: Annetaan lasten olla lapsia myös liikkujina http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 01 Jun 2017 11:43:42 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Inhimillisten Uutisten kesäkuun päätoimittajalla Virpi Sarasvuolla on viesti: annetaan lapsille monipuolisen liikkumisen lahja.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/liikuntasaastopossu/13173845 Liikuntasäästöpossu http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 01 Jun 2017 10:12:19 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

On vaarallista, että lapset imaistaan liian varhain vain yhden urheilulajin pariin. Lapsi ei välttämättä saa monipuolista liikuntaa, ja pahimmillaan into liikkua loppuu kokonaan. Entinen huippuhiihtäjä ja Inhimillisten Uutisten kesäkuun päätoimittaja Virpi Sarasvuo kertoo, miksi lasten pitäisi saada liikkua monipuolisesti mahdollisimman pitkään.

 

Olin onnekas lapsi: sain harrastaa liikuntaa monipuolisesti. Koulun välitunneilla pelattiin jalkapalloa, kymmentä tikkua laudalla, erilaisia hippaleikkejä ja naruhyppelyitä. Joskus pyöräilimme ystäväni Lean kanssa kahdeksan kilometrin koulumatkan. Kangasniemen Kalskeen yleisurheilun viikkotapahtumissa ikäreissä sain kokeilla lajit keihäänheitosta pitkänmatkan juoksuun. Talvisin hiihdettiin koulussa ja seurassa.

 

Liikunnallisesti monipuolinen lapsuuteni mahdollisti sen, että pystyin etenemään maastohiihdossa – maailman parhaaksi.

 

Lasten liikunnan lisäämisen tarpeesta puhutaan paljon. Suositusten mukaan kokonaisaktiivisuuden päivittäismäärä on parin kolmen tunnin luokkaa. Se koostuu kaikesta lapsen fyysisestä aktiivisuudesta. Lapselle luontaiset perustaidot – juokseminen, hyppääminen ja heittäminen – kehittyvät aktiivisessa arjessa luontaisesti tiettyyn rajaan asti. Biologisen ja kognitiivisen kehityksen lisäksi kehitykseen vaikuttavat ympäristön tarjoamat virikkeet ja niiden luoma mahdollisuus harjoittaa eri taitoja. Saavatko lapset tänä päivänä riittävästi näitä virikkeitä?

 

 

Liikkuminen voi loppua harrastuksen myötä

 

Tutkimukset osoittavat sekä kansanterveyden että urheilumaailman kaipaavan liikkuvampia lapsia. On todistettu, että monipuolisesti liikkunut lapsi pärjää lopulta valitsemassaan lajissa paremmin kuin yksipuolisesti liikkunut toveri. Totta on myös, että monipuoliseen lajivalikoimaan tutustunut, mutta urheilun sittemmin lopettanut ihminen, jää todennäköisemmin liikkuvaksi aikuiseksi kuin vain yhtä lajia harrastanut henkilö.

 

Jokin tässä ajassa saa lasten aktiivisuuden ylläpitämisen tuntumaan haastavalta. Palveluntarjoajia kyllä riittää ja rahaa palaa. Perheet, jotka pystyvät ja haluavat, voivat tarjota lapselleen harrastuksia eri lajien parissa. Yhtä lukukautta kohden ei viikko-ohjelmaan monta harrastusta mahdu, joten aikuinen valitsee lajin. Ihannetilanteessa lajin parissa on lapsen biologiseen ja fysiologiseen kypsymiseen perehtyneitä ohjaajia, ja harrastus tarjoaa hyvää perusliikuntaa.

 

Pahimmillaan muutaman kauden jälkeen ollaan tilanteessa, jossa laji on imaissut lapsen omakseen niin, ettei muille harrastuksille enää olekaan aikaa. Tilanne on hyvä, jos laji on lapselle mieleinen. Ellei ole, ollaan tutkimusten osoittamassa tilanteessa; liikkuminen loppuu harrastuksen loppumisen myötä.

 

 

Miltä kuulostaisi liikuntasäästöpossu?

 

Pienten lasten motoristen taitojen, nopeuden ja perusliikunnan kehittäminen ei ole lajisidonnaista. Olisiko mahdoton ajatus luoda valtakunnallisesti iso liikuntasäästöpossu? Mikään lajiryhmä ei saisi korvamerkitä lasta pelkästään oman lajinsa pariin. Jokainen laji tuottaisi yhteiseen possuun laadukasta liikuntaa ja näin joutuisi aidosti ”kilpailemaan” harrastajien mielenkiinnosta. Järjestelmä loisi lukujärjestyksen, josta kaikki näkisivät edessä olevan ohjelman. Lajeja vaihdettaisiin luontaisesti esimerkiksi vuodenaikojen mukaan.

 

Sisältöön olisi pakko panostaa, lapset saisivat vapaasti kokeilla kaikkia lajeja ja löytäisivät itselleen mielekkäimmät liikuntamuodot – tuli heistä urheilijoita tai liikkujia. Lisäksi lajeihin valikoituisi niihin parhaiten sopivat yksilöt. Kaikki voittaisivat.

 

Jospa tämä valtakunnallinen järjestelmä ajettaisi osaksi varhaiskasvatusta? Lapset saisivat päiväkodin ja koulun kautta liikunta-annoksensa. Muu mahdollinen liikunta-aika olisi iloinen lisä. Ja illan vähäiset tunnit olisivatkin perheen yhteistä aikaa. Onnistuu ainakin amerikkalaisilta.

 

Erilaisia hermostollisia ärsykkeitä tarjoava liikunnallinen lapsuus luo pohjan sille, että myöhemmin ihmisen on mahdollista ottaa haltuun useampia lajitaitoja. Itse kiitän lämpimästi lapsuuteni viisaita aikuisia tästä pohjasta.

 

Kesäkuun päätoimittaja

Virpi Sarasvuo

]]>