Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Mon, 19 Feb 2018 15:58:38 +0200 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/skotlannissa-suomalaisesta-aitiyspakkauksesta-tuli-vauvalaatikko/29648463 Skotlannissa suomalaisesta äitiyspakkauksesta tuli vauvalaatikko http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 19 Feb 2018 14:51:03 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Skotlannissa kaikki tuoreet vanhemmat saavat nyt suomalaisen mallin mukaisen avustuspakkauksen. ”Vauvalaatikolla” halutaan lisätä tasa-arvoa ja taistella lapsiköyhyyttä vastaan.

 

Neliviikkoinen Hamish katselee suuren osan ajasta maailmaa laatikosta käsin. Sieltä hän jakelee auliisti hymyjä niin tutuille kuin tuntemattomillekin.

 

Hamishin ensisänkynä toimiva laatikko on osa Skotlannin hallituksen tuoretta, Suomen äitiyspakkauksesta inspiroitunutta ”Baby box” -hanketta. Vuoden 2017 elokuusta lähtien kaikki vastasyntyneet ovat saaneet vauvantarvikkeita ja -vaatteita sisältävän pakkauksen elämän alkutaipaleensa tueksi.

 

Hamishin vanhemmat, Edinburghissa asuvat Jenny Massey ja Graeme Clifton Coles, olivat toivoneet esikoistaan vuosia. Lopulta Hamish kiirehti maailmaan etuajassa, juuri kun perhe oli muuttanut uuteen asuntoon, ja vain kaksi päivää ennen joulua. Ensimmäiset päivät kotona olivat vauvantuoksun, muuttolaatikoiden ja jouluruokien sekamelskaa. ”Vauvapakkaus oli ihana tervetuliaislahja sen kaiken keskellä”, Clifton Coles huokaa.

 

 

Työkalu tasa-arvoon

 

Suomessa äitiyspakkaus on oleellinen osa hyvinvointiyhteiskunnan tarinaa. Alun perin pakkaus kehitettiin 1930-luvulla korkean lapsikuolleisuuden vähentämiseksi, ja vuodesta 1949 lähtien se on myönnetty kaikille odottaville äideille.

 

Vuosien varrella pakkauksesta on tullut myös kansainvälinen hitti. Vuonna 2013 Britannian yleisradioyhtiö BBC:n julkaisemasta artikkelista Why Finnish babies sleep in cardboard boxes tuli sivuston historian luetuin juttu, ja äitiyspakkauksen ideaa on kopioitu ainakin Meksikossa, Yhdysvalloissa, Uudessa-Seelannissa ja Japanissa.

 

Skotlanti on kuitenkin ensimmäinen maa, joka jakaa pakkausta samalla periaatteella kuin Suomi: tuen saavat kaikki sosiaalijärjestelmään kuuluvat, raskauden ajan terveystarkastuksissa käyvät vanhemmat.

 

Koko suku osallistui Hamishin vauvalaatikon koristeluun. Sisäreunoja koristavat eläimet ja laivat ovat ylpeiden isovanhempien käsialaa.

 

”Jokaisen pitäisi saada hyvä alku elämään. Äitiyspakkaus on loistava työkalu siihen”, Skotlannin lastenhoidosta ja varhaisvuosista vastaava ministeri Maree Todd kertoo työhuoneessaan.

 

Skotlannin kansallispuolue SNP on ajanut äitiyspakkausta jo vuosia, mutta tukimuoto tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta. Lapsiköyhyys on ollut koko Britanniassa viime vuosina nousussa, ja arviolta noin neljännes skotlantilaisista lapsista elää suhteellisessa köyhyydessä.

 

Pakkauksen suunnitteluun haettiin vinkkejä Suomesta, ja laatikosta löytyy vaatteiden lisäksi muun muassa korvakuumemittari, pyyhkeitä, vaipanvaihtoalusta ja kuvakirjoja. Itse laatikon kuvituksessa seikkailee maan kansanperinteeseen kuuluvia hahmoja, kuten yksisarvisia ja ystävällinen Loch Nessin hirviö.

 

Ensimmäisen puolen vuoden perusteella tuelle löytyy kysyntää. Lähes 80 prosenttia tuoreista vanhemmista on jo ottanut pakkauksen vastaan, ja gallupeiden mukaan pakkauksen sisältöön ollaan tyytyväisiä.

 

Skotlannin vauvalaatikossa on myös imetykseen ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen liittyviä esitteitä. Kansallisrunoilija Jackie Kayn runo toivottaa uuden vauvan tervetulleeksi maailmaan.

 

Kritisoijiakin löytyy: joidenkin poliitikoiden mielestä pakkaukseen käytettävä raha pitäisi kohdentaa vähävaraisille perheille.

 

Todd kuitenkin uskoo, että vauvalaatikko on tärkeä askel tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.

 

”Kaikille jaettavaan pakkaukseen ei liity negatiivista köyhäinavun stigmaa”, hän sanoo.

 

 

Apua uudenlaiseen arkeen

 

Kun Masseylle ja Clifton Colesille kerrottiin neuvolassa ihkauudesta äitiyspakkauksesta, pariskunta ihasteli ideaa mutta epäröi kuitenkin hetken. Heillähän oli molemmilla työpaikka ja tuloja. Tarvitsivatko he todella apua?

 

”Mutta mitä enemmän asiaa mietimme, sitä enemmän halusimme pakkauksen. Ideanahan on nimenomaan se, että kaikki lapset saavat tämän lahjan. Meidän laatikkomme ei ollut keltään muulta pois”, Massey pohtii.

 

Alkuepäröinnin jälkeen molemmat vanhemmat ovat ihastuneet äitiyspakkaukseen täysillä. Uudenlaisen arjen opettelussa asiantuntijoiden kokoamasta paketista on ollut yllättävän paljon hyötyä.

 

”Olimme ärsyttävän hyvin valmistauneita vauvan tuloon, mutta yllätyksiä tulee silti jatkuvasti. On ällistyttävää seurata, kuinka nopeasti pieni ihminen kehittyy”, Graeme Clifton Coles sanoo.

 

”Esimerkiksi vesilämpömittaria emme olleet ajatelleet ollenkaan, mutta käytämme sitä koko ajan Hamishin kylpyjä varten”, Clifton Coles kertoo.

 

Massey on erityisen tyytyväinen pakkauksen sukupuolineutraaleihin vaatteisiin. Pariskunta ei halunnut tietää vauvan sukupuolta ennen syntymää, mutta kaupoista oli vaikea löytää vauvanvaatteita, joita ei oltu jaoteltu pinkkeihin ja vaaleansinisiin.

 

Suomen mallin mukaan mukaan pakkaukseen kuuluu myös kondomeja, jotka hämmensivät pariskuntaa hieman aluksi.

 

”Mutta sairaalassakin meille korostettiin ehkäisyn tärkeyttä. Nyt ymmärrän, että se varmaan helposti unohtuisi vauvakuplan keskellä”, Clifton Coles hymyilee.

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/millainen-on-paikka-jossa-talkoohenki-on-kuollut/29482755 Millainen on paikka, jossa talkoohenki on kuollut? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Sun, 11 Feb 2018 12:58:21 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Suomalaiset urheilutapahtumat pyörivät yli puolen miljoonan vapaaehtoisen voimin. Mitä tapahtuisi, jos talkoolaiset laittaisivat pillit pussiin?

 

Lauantaiaamu Hämeenlinnassa. Matti Eronen on yksi Ahveniston ampumahiihtäjien vapaaehtoisista. Hän on toiminut seurassa melkein kaikissa kuviteltavissa olevissa tehtävissä 33 vuotta: sihteerinä, rahastonhoitajana, tuloslaskennassa, tilintarkastajana ja toiminnantarkastajana.

 

Nyt alkavassa ampumahiihdon nuorten MM-katsastuksessa Ahveniston ampumahiihtostadionilla hän on tuloslaskennan apulainen. Hän istuu valvomokopissa päätteiden ja johtojen keskellä. 11-vuotiaiden tyttöjen kisan osanottajat rientävät tarkistuttamaan aseitaan, lähtö koittaa. Ilma on plussan puolella, ja monet talkoolaiset ovat tykittäneet viime päivät lunta maastoon, jotta kilpailut voidaan pitää. Hämeenlinnan kaupunki on tehnyt tykitystä virka-aikana, mutta sen ulkopuolella ratamestari Ari-Pekka Lassila on vastannut kahden tunnin yövuorojen organisoinnista vapaaehtoisten kesken.

 

Osallistujien täytyy tarkastuttaa aseensa Mauno Himasen luona. Hänellä on puolen kilon punnus, jolla hän tarkastaa liipaisimen herkkyyden. ”Ettei laukea itelleen,” Himanen sanoo. Sen jälkeen Himanen laittaa aseeseen palan maalarinteippiä, merkiksi tarkastuksesta. Lähtöpaikalla tarkastetaan, että jokaisen osanottajan ase on käynyt läpi tarkastuksen.

 

”Kuvitellaan paikka, jossa talkoohenki on kuollut. Tervetuloa Kankkulaan!”

 

Kilpailujohtaja Mika Hakalan mukaan moni tänään paikalla olevista viidestäkymmenestä vapaaehtoisesta moni on iältään seitsemänkymmentä tai yli. Heidän kontollaan on noin 170 kilpailijaa. Kilpailu on järjestetty kokonaan talkoovoimin. Tehtävälista on valtava, alkaen liikenteenohjausta pysäköintipaikalla. Viikon ajan talkoolaiset ovat valmistelleet numerolappuja järjestykseen, tehneet lähtöluetteloita ja kilpailuohjeita. Ampumapaikalla on ammunnanjohtaja, taulun virittäjät ja kirjurit. Kuuluttamossa tarvitaan henkilöitä. Kolme henkilöä vastaa sakkoringeistä varmistaen, että kierretään oikea määrä.

 

Hakalan mukaan talkoolaisten rekrytoiminen käy helposti. ”Kaverit pyytävät kavereita. Sitä kautta lumipallo rupeaa pyörimään. Kun saan Matin, kysyn Matilta olisiko hänellä kaveria. Matti kysyy Mikaa, Mika kysyy Seppoa” Hakala sanoo. Samalla valvomoon astuu hiihtäjiä kysymään viime hetken ohjeita. Kilpailun alkuun on vain viisi minuuttia ja Hakalalla on kiire tarkistamaan että kaikki on kunnossa.

 

Makkaraa ja mehua maaliin saapuville tarjoavat vapaaehtoiset talkoolaiset ovat niin pysyvä osa suomalaista kokemusta, että näistä aktiivisista hengailijoista – tilastojen mukaan yli puolesta miljoonasta talkoolaisesta – on tullut tapettia, jotain niin ilmiselvää, että sitä on vaikea huomata.

 

Kuvitellaan paikka, jossa talkoohenki on kuollut. Tervetuloa Kankkulaan!

 

 

Kymmenkertainen vuosimaksu

 

Kun Kankkulassa järjestetään urheilutapahtuma, vastassa ei ole eläkeläisiä, jotka ohjaavat autoja parkkeerauksessa. He eivät muistele tulijan kuullen omaa aktiivista aikaansa kilpaurheilun parissa 1960-luvulla. Turha rupattelu on korvattu teitittelevällä asiakasystävällisyydellä. Toiminta on ulkoistettu ulkopuoliselle yrittäjälle. Lihaksikkaiden, pampuin varustetun joukkion tehtävä on huolehtia, että jokainen sisääntulija pulittaa varmasti määrätyt 25 euroa. Kankkulan kisojen parkkialueella autoja on vähän, mutta kaikki ovat isoja ja kalliita. Pienet japanilaiset ovat kadonneet, on vain suuria saksalaisia. Kun seurat ovat lakanneet toimimasta lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin, maksetun työvoiman työkustannusten kattamisesta on tullut toiminnan elinehto. Jos ennen hallinnolliset tehtävät tehtiin talkootyönä, ja korkeintaan kirjanpito ja tilinpäätös ulkoistettiin, enää se ei riitä. Joukkueet ostavat alihankintana seuran toiminnasta ja valmennuksesta vastaavat henkilöt.

 

Kankkulassa tämä näkyy tietysti lasten vanhempien kukkaroissa. Ihan kenellä tahansa persaukisella ei ole varaa maksaa, kun kuukausimaksu seuran jäsenyydestä on kymmenkertaistunut. Jos ennen juniorivalmentaja kulutti parhaimmillaan kolmen vuoden aikana valmennustehtäviin yhden miestyövuoden talkootöinä, nyt tuosta lystistä pitää maksaa useille ammattivalmentajille.

 

”Kun seurat ovat lakanneet toimimasta lähes kokonaan vapaaehtoisvoimin, maksetun työvoiman työkustannusten kattamisesta on tullut toiminnan elinehto.”

 

Markkinoinnin volyymin kasvaessa pienissäkin urheilutapahtumissa Kankkulassa on tosin enemmän yleisöä, ei enää pelkästään ahkerana häärivä talkooarmeija ja leppoisasti vihelteleviä amatöörejä. Yleisö vaikuttaa melko verenhimoiselta. Myös valmentajat eivät näytä kovinkaan ystävällisiltä huutaessan lapsille. Sekä valmentajiin että lapsiin kohdistuu paljon epärealistisia odotuksia vanhempien taholta, mikä pitää kaikki kroonisesti stressaantuneina.

 

Kankkulassa yhteiskunta ei tue liikuntaa. Koulujen kautta markkinat ovat vastanneet kysyntään.

 

Kankkulassa on palveluntarjoajia ja palvelulle on tullut ostohinta. Toimitsijat pestataan vuokravälitysfirman kautta kahden kympin tuntipalkalla. Kankkulassa myös kilpailijoiden osallistumismaksut ovat korkeampia. 25 euron sijaan 75 euroa. Se on melkoisesti korkeampi kuin urheiluseurojen nykyiset kulut liikkujalle. Se on vaikuttanut siihen ketkä Kankkulassa urheilevat, vähävaraiset perheet eivät ole enää pitkään aikaan olleet mukana seuratoiminnassa.

 

Kankkulassa yhteiskunnan eriarvoisuus kasvaa. Samalla se yhteisöllisyyden kokemus, jota vapaaehtoiset mielellään itsekin korostavat osallistuessaan urheilun tukemiseen, on pysyvästi menetetty.

 

 

Ei liikunnan iloa, vaan voittoa

 

Keski-ikäiset – erityisesti 36–50-vuotiaat – ja miehet käyttävät tilastojen mukaan eniten aikaa vapaaehtoistyöhön. Kansalaistoiminnan muodossa oleva joukko on kuitenkin hämmästyttävän kirjava. Mukana on monenlaisia ihmisiä.

 

Viimeisimmän Kansallisen liikuntatutkimuksen mukaan suosituimpaan lajiin, jalkapalloon osallistuvien talkoolaisten määrä on Suomessa noin 80 000. Jääkiekossa vastaava luku on 55 000, hiihdossa 38 000. Noin 200 000 koko talkoolaisten joukosta toimii esimerkiksi joka paikan höylänä.

 

Noin kolmasosa koko joukosta vapaaehtoisia on mukana lapsi- ja nuorisotoiminnassa. Miehet korjaavat, kyyditsevät ja kannustavat. Naiset ovat kasvavassa määrin enemmän kouluttajina ja toimitsijoina.

 

Vaikka lasten ja nuorten urheilu tapahtuu entistä useammin seuran jäsenenä, vapaaehtoisten määrä ei ole kasvanut samaan tahtiin. Nykyään vapaaehtoiset tekevät yhä useammin päällekkäisiä tehtäviä. Vapaaehtoistyöhön käytetty aika ei ole myöskään lisääntynyt. Se on keskimäärin kymmenen tuntia kuukaudessa. Onkin ehdotettu, että vapaaehtoistyö on tehostunut niin kuin moni muu asia yhteiskunnassa. Siitäkin on tullut ammattimaisemmin organisoitua.

 

”Pienet lajit ja yksilölajit ovat kärsineet Kankkulassa, koska maksajia on vähemmän suhteessa harrastajien määrään. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Kankkulassa on kaksi lajia – jalkapallo ja jääkiekko.”

 

Kankkulassa tämä on viety äärimmäisyyksiin, seurojen pitää tuottaa voittoa eikä iloa amatööreille. Tarkoitus ei ole edistää yhteisöllisyyttä, urheiluhenkeä tai hyvinvointia yhteiskunnassa kuten urheiluseurojen visiot monesti nykyään korostavat.

 

Kankkulassa seurojen toiminta ei hoidu vapaaehtoisten avulla, ja siksi on pitänyt organisoida toimintaa muuta kautta. Lasten ja nuorten liikunta toteutetaankin kouluun linkittäen, kuten USA:ssa ja Kiinassa.

 

Systeemin muuttuminen markkinavetoiseksi vaikuttaa lajikirjoon. Nykyään se on melko vaikuttava. Kankkulassa kaikki on markkinoiden armoilla. Lajivalikoima on supistunut.

 

Pienet lajit ja yksilölajit ovat kärsineet Kankkulassa, koska maksajia on vähemmän suhteessa harrastajien määrään. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Kankkulassa on kaksi lajia – jalkapallo ja jääkiekko. Kun Kankkulan kisat päättyvät, voittaja saa ison rahasumman eikä lusikkaa tai kunniamainintaa tsemppaamisesta. Se saa monet katkeraksi.

 

Mutta mikä tuo mekkala oikein on? Kankkulan kisojen ulkopuolella on mielenosoitus. Ihmiset kannattelevat banderollia, jossa lukee, että “urheilu on kaikkien oikeus”. Kankkulaan on syntynyt ruohonjuuritason liike. Mielenosoittajilla on selkeä viesti: Mehän liikumme ja urheilemme ihan itse, kuuluimme seuraan tai emme.

 

Veikkauksen pelien tuotoilla tuetaan tuhansia sosiaali- ja terveysjärjestöjä, liikuntaseuroja ja kulttuuritoimijoita. Ilman vapaaehtoisia Suomi ei kuitenkaan olisi Suomi eikä järjestöjen toiminta pyörisi. Talkootyötä tehdään yli sadassa tuhannessa yhdistyksessä, jotka koskettavat tavalla tai toisella jokaista suomalaista. Yli 40 prosenttia suomalaisista tekee vapaaehtoistyötä, joka tutkitusti lisää tekijöidensä hyvinvointia.

 

Lähteet: Kansallinen liikuntatutkimus. Palkattu työntekijä urheiluseurassa, Jyväskylän yliopiston pro gradu, 2016. Juttua varten on lisäksi haastateltu Palloliiton Uudenmaan kehityspäällikköä Taneli Haaraa, Suomen Olympiakomitean järjestöpäällikköä Rainer Anttilaa, Korson palloseuran puheenjohtajaa Petteri Forssellia, Turun yliopiston liikuntakasvatuksen professoria Pasi Koskea sekä eri seurojen johtoa.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/suomessa-selatetaan-syopaa/29508261 Suomessa selätetään syöpää http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 12 Feb 2018 22:05:40 +0200 Inhimillisiä Uutisia  

 

Suomalaiset syöpätutkijat kuuluvat maailman kärkikastiin. Syitä on monia, kuten tutkimuksen pitkät perinteet ja tieteen arvostus. Yksi kansainvälisesti tunnettu syöpätutkija on Pipsa Saharinen, joka tutkii verisuonia.

 

Voitti kolmannen syövän, kertoo iltapäivälehti tuoreessa lööpissään. Se on hyvä uutinen, mutta tulevaisuudessa se ei välttämättä ole uutinen ensinkään.

 

Tulevaisuuden syöpähoidoilla syövästä tullee krooninen sairaus. Siis samankaltainen pitkäaikaissairaus kuin vaikkapa niveltulehdus tai diabetes, joka voidaan pitää kontrollissa oikeanlaisella lääkityksellä. Tähän näkemykseen uskoo dosentti Pipsa Saharinen. Hän johtaa tutkimusryhmää Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan Translationaalisen syöpäbiologian ohjelmassa ja Wihurin tutkimuslaitoksessa.

 

”Tuo tulevaisuuden näkymä on mahdollinen, koska syöpähoidoissa ja diagnostiikassa on tapahtunut niin paljon kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hyvästä syystä voi olla toiveikas, että sama kehitys jatkuu.”

 

Syöpätutkimusten saavutusten ansiosta monen syöpätyypin kanssa on jo nyt mahdollista elää vuosikymmeniä. Saharinen tutkii työryhmineen verisuonia ja erityisesti verisuonen sisäpinnan endoteelisoluja. Tarkoitus on selvittää, miten verisuonten rakenteen parantaminen solutasolla voisi parantaa syövän hoitomuotoja.

 

Yksi merkki menestymisestä ja korkeatasoisesta tutkimuksesta on Saharisen viime syksynä saama rahoitus Euroopan tutkimusneuvostolta. Viideksi vuodeksi myönnetty kahden miljoonan euron apuraha on kansainvälisestikin merkittävä saavutus.

 

”Se antaa mahdollisuuden keskittyä tutkimaan juuri niitä asioita, joita pidän tärkeinä. Rahoituksen pitkäjänteisyys antaa mahdollisuuden myös riskien ottamiseen tutkimuksessa, mikä mahdollistaa kunnianhimoisten hankkeiden toteuttamisen.”

 

 

40 syöpäsolua syntyy joka päivä

 

Saharisen johtaman työryhmän tutkimuksen päätavoite tällä hetkellä on löytää keinoja, joilla voidaan stabiloida ”vuotavia” verisuonia akuuteissa ja tappavissa sairauksissa. Verisuonet, joiden päätehtävänä on kuljettaa happea ja ravinteita ihmisen kehossa, ovat avainroolissa myös syöpäkasvainten leviämisessä.

 

”Syöpäkasvain kasvattaa itselleen verisuonia, jotka ylläpitävät syövän etenemistä. Aluksi syöpäkasvain on vain pieni solumassa, millimetrin kokoinen solurykelmä, joita arvellaan olevan suurella osalla väestöstä, oireettomina.”

 

Joidenkin laskelmien mukaan ihmisessä syntyy jopa 40 syöpäsolua päivittäin, mutta kehon tehokkaat puolustusmekanismit pystyvät tunnistamaan ja eliminoimaan ne ennen kuin syöpäsolut ehtivät kehittyä terveydelle vaarallisiksi.

 

Pipsa Saharisen ryhmässä tutkimus on tiimityötä, jossa kysymyksiä pohditaan yhdessä. Tulosten kerääminen ja analysointi on sitä vastoin yksinäisempää puuhaa.

 

”Vasta kun näihin mikrokasvaimiin muodostuu omaa verisuonistoa, ne alkavat kasvaa eksponentiaalisesti saadessaan happea ja ravinteita.”

 

Ihmisen verisuonisto on valtavan laaja kudos: sitä on yhteensä peräti 90 000 kilometriä. Jos ihmisen verisuoniston sisäpinnan muodostavat endoteelisolut levitettäisiin tasaiseksi matoksi, kattaisi se useamman tenniskentän kokoisen alueen, Saharinen havainnollistaa. Koska verisuonet läpäisevät lähes kaikki kudokset, niiden vioittuminen voi johtaa monenlaisiin sairauksiin.

 

”Ei siis ole ihme, että verisuonten on havaittu tavalla tai toisella osallistuvan ainakin noin 70 taudin syntymiseen, mukaan lukien tärkeimmät kansantaudit kuten sydän- ja verisuonitaudit sekä syöpä.”

 

Esimerkiksi vakavissa tulehduksissa hiusverisuoniston vuoto voi johtaa elintoiminnan häiriöihin. Myös syöpäkasvaimen verisuonisto vuotaa, mikä lisää syövän etäpesäkkeiden muodostusta ja heikentää lääkkeiden toimintaa syöpäkasvaimessa.

 

Näiden rikkoutuneiden verisuonten ”normalisointi” siis tehostaisi lääkeaineiden vaikutuksia, ja muuttaisi kasvaimen mikroympäristöä otollisemmaksi syövän immuuniterapialle.

 

”Ymmärtämällä verisuoniston toimintaa sairauksissa niihin voidaan kehittää hoitoja. Tutkimme mekanismeja, jotka tekevät verisuonista epänormaaleja ja liian läpäiseviä. Pureutumalla näihin molekyylimekanismeihin voidaan mahdollisesti vaikuttaa muun muassa vakavien tulehdusten aiheuttamiin kudosvaurioihin ja tehostaa syöpähoitoja.”

 

 

Suomi – paras maa selvitä syövästä

 

Koulutukseltaan Saharinen on biokemisti. Hän innostui verisuonista saatuaan solujen sisäistä viestiliikennettä käsittelevän väitöskirjansa valmiiksi 15 vuotta sitten. Samoihin aikoihin otettiin käyttöön ensimmäiset verisuoniin kohdistuvat täsmälääkkeet syöpähoidoissa.

 

”Se oli kimmoke. Halusin päästä tutkimaan niitä mekanismeja, joita voidaan hyödyntää uudenlaisissa syöpähoidoissa liittyen verisuoniston täsmälääkkeisiin. Ehdottomasti ajattelen, mitä käytännön sovelluksia tutkimukseni voi hyödyttää.”

 

Vastikään julkaistun kansainvälisen vertailututkimuksen mukaan mahdollisuudet selvitä syövästä ovat Suomessa maailman huippuluokkaa. Suomi kuuluu niihin kahdeksaan maahan, joissa syövästä selviäminen on ollut erityisen hyvää viimeksi kuluneiden 15 vuoden ajan. Vertailussa oli mukana tietoja 37 miljoonasta syöpäpotilaasta eri puolilta maailmaa, ja siinä tarkasteltiin sitä, miten moni syöpädiagnoosin saanut oli elossa viiden vuoden kuluttua. Sitä pidetään merkkinä paranemisesta.

 

On kuitenkin valitettava tosiasia, että syöpä lisääntyy kaikkialla, erityisesti köyhissä ja keskituloisissa maissa. Erot maiden välillä ovatkin erittäin suuret: esimerkiksi rintasyöpään sairastuneista naisista Suomessa paranee jo 91 prosenttia mutta Intiassa vain 66 prosenttia, ja eturauhassyöpään sairastuneista miehistä paranee Suomessa 94 prosenttia kun taas Intiassa ainoastaan 44 prosenttia.

 

Verisuonten tutkimisessa, ja biolääketieteessä yleisesti, kuvantaminen on keskeinen menetelmä. Verisuonia tutkitaan konfokaalimikroskoopilla, jonka erottelukyky on minimissään vain reilut 100 nanometriä (metrin miljardisosaa).

 

Muun muassa levinneen munuaissyövän ja suolistosyövän hoidossa jo käytössä olevat verisuonten täsmälääkkeet ovat korvanneet aikaisempia hoitomuotoja, mutta nekään eivät toimi vielä riittävän hyvin.

 

”Verisuoniin kohdistuvilla täsmälääkkeillä havaittiin samankaltaisia ongelmia kuin muillakin lääkkeillä. Ne tehoavat vain hetkellisesti ja vain osalla potilaista. Siksi entistä parempia uusia syöpälääkkeitä tarvitaan. Syövän immunoterapia on näistä kenties lupaavimpia.”

 

Immunoterapia-hoidoilla tarkoitetaan sellaisia syövän hoitokeinoja, joiden tarkoituksena on vahvistaa elimistön omaa immuunireaktiota syöpää vastaan. Salakavalat syöpäsolut kun muuttavat muotoaan ja käyttävät hyväkseen ihmisen omia säätelijäsoluja hämätäkseen immuunipuolustusjärjestelmää. Usein paras tulos syöpää vastaan saadaan kun yhdistetään perinteisiin hoitomuotoihin uusia.

 

Saharinen tekee perustutkimusta, jonka tuloksia voidaan hyödyntää tulevien lääkeaihioiden tai hoitomuotojen kehittelyssä. Verisuonivuotoa estävälle täsmälääkkeelle on valtavan suuri tarve, koska sitä aiheuttavat sairaudet muodostavat maailmanlaajuisen terveysongelman ja koskettavat yhä useampia. Esimerkiksi syöpäpotilaiden määrän arvioidaan kasvavan lähes 22 miljoonaan vuoteen 2030 mennessä siinä missä heitä vielä vuonna 2012 oli 14 miljoonaa.

 

”Nyt käytössä olevien verisuonten kasvua estävien lääkkeiden takana on uraauurtavaa perustutkimusta verisuonista ja verisuonten toiminnasta.Yleisemmin voisi sanoa, että ymmärtämällä biologisia prosessaja on mahdollista löytää ja kehittää jotain sellaista, josta on hyötyä potilaille joskus hamassa tulevaisuudessa. Se on myös oman tutkimuksemme lähtökohta.”

 

 

Miksi syöpätutkimus on Suomessa maailman huippuluokkaa?

 

Pipsa Saharisen lisäksi Suomesta löytyy lukuisia kansainvälisesti tunnettuja syöpätutkijoita. Yksi heistä on akatemiaprofessori Johanna Ivaska, joka työskentelee Turun yliopiston ja Åbo Akademin yhteisessä Biotekniikan keskuksessa. Hän on muun muassa saanut kahdesti Euroopan tutkimusneuvoston erittäin kilpaillun tutkimusrahoituksen sekä useita arvostettuja kansainvälisiä ja kansallisia tunnustuspalkintoja.

 

Ivaska ryhmineen tutkii syövän solubiologiaan liittyviä ilmiöitä. Solut liikkuvat uusiin kudoksiin esimerkiksi silloin kun rintasyöpä leviää aivoihin. Tällä hetkellä syövän etenemistä ei pystytä estämään, ja hoidot keskittyvät syöpäsolujen herkistämiseen lääkeaineille tai niiden tappamiseen.

 

Saharisen mukaan suomalaisen syöpätutkimuksen huipputason takana on useita tekijöitä, joista hän nostaa esille erityisesti pitkät perinteet solu- ja syöpäbiologian alalla, mikä on luonut pohjaa myös nykyisten tutkijoiden työlle ja heidän aiemmalle kouluttautumiselleen.

 

Korkeaa koulutustasoa ja tutkimusperinteitä korostaa myös Johanna Ivaska.

 

“Syöpä kohtelee ja koskettaa kaikkia tasa-arvoisesti riippumatta siitä, oletko rikas vai köyhä, lukenut tai lukematon, nuori tai vanha.“

 

“Suomalaiset arvostavat tiedettä ja tieteellistä tutkimusta. Niitä pidetään tärkeinä, mikä on Suomessa kaiken tutkimuksen kantava voima. Hallituksesta riippuen se kuitenkin näkyy vähän vaihtelevasti tutkimuksen saamassa rahoituksessa.”

 

Meritoituneet tutkijat myös osaavat kouluttaa tulevia sukupolvia. Syövän selättäminen nähdään haasteena, mikä tekee siitä mielekkään ja tärkeän tutkimusaiheen – myös rahoittajien, kuten Syöpäsäätiön, näkökulmasta.

 

Niin ikään moneen kertaan merkittävillä lääketieteen tunnustuksilla ja apurahoilla palkittu akateemikko Sirpa Jalkanen työskentelee Turun yliopiston immunologian professorina ja lukeutuu maailman johtaviin ihmisen immuunipuolustusjärjestelmän solujen liikkumismekanismien tutkijoihin.

 

Hänen merkittävimpiin tutkimussaavutuksiinsa kuuluu haitallisista tulehduksista ja syövän leviämisestä vastuussa olevien uusien “liikennemolekyylien” löytäminen ja karakterisointi. Se on luonut tieteellisen pohjan uusien hoitomuotojen ja diagnostiikan sekä lääkeaihioiden kehittämiseksi.

 

Solujen liikennepoliisiksi tituleerattu Jalkanen tutkii tällä hetkellä, miten ihmisen immuunijärjestelmä suhtautuu syöpään ja miten syöpä valjastaa ihmisen puolustusjärjestelmän omaan käyttöönsä levitäkseen ja kasvaakseen.

 

Hän korostaa, että tutkimus on Suomessa huipputasoa monilla muillakin alueilla, mutta erityisesti syöpä on ongelma, joka koskettaa kaikkia ja juuri se motivoi monia tutkijoita.

 

“Aikaisemmin kuoltiin aika nuorena sydän- ja verisuonitauteihin, mutta nyt jos mietin esimerkiksi ketkä omasta tuttavapiiristäni ovat kuolleet alle kuusikymppisinä, niin kaikki ovat menneet syöpään – jotkut jopa alle kaksikymppisinä. Syöpä kohtelee ja koskettaa kaikkia tasa-arvoisesti riippumatta siitä, oletko rikas vai köyhä, lukenut tai lukematon, nuori tai vanha. Uskon, että se on tutkijoita eteenpäin ajava voima.”

 

Veikkauksen pelien tuotosta käytetään tänä vuonna yli 100 miljoonaa euroa tieteen tekemiseen. Tästä rahasta suurimman osan jakaa Suomen Akatemia erilaisiin tutkimushankkeisiin.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/netti-tutustutti-naapuriin/29382207 Netti tutustutti naapuriin http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 07 Feb 2018 14:38:00 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Hämeenlinnalainen Tiina Kuopanportti kaipasi kävelyseuraa ja kertoi siitä netissä. Elämään löytyi koko joukko uusia ihmisiä – omalta kotikadulta.

 

Viime kesänä Tiina Kuopanportti, 42, huomasi jämähtäneensä kotisohvalle.

 

”Tajusin, että minun on pakko alkaa liikkua. Olen ihan kauhea sohvaperuna, hirveän laiska tekemään mitään liikuntaa. Keksin, että jos minulla on jokin syy lähteä kävelylle, lähdettyä tulee varmasti.”

 

Kuopanportti ei kuitenkaan lähtenyt oitis lenkille. Hän meni nettiin. Kuopanportti klikkasi auki Nappi Naapuri -palvelun, jota oli käyttänyt kerran aikaisemminkin.

 

Ensimmäisellä kerralla hän oli etsinyt ”naapurustojen sosiaalisesta mediasta” noutajaa kotipihansa ylimääräisille omenille, mutta noutajaa ei tullut.

 

”En tiedä, oliko palvelussa silloin muita hämeenlinnalaisia käyttäjiä.”

 

Palvelun ideana on, että käyttävät voivat etsiä ja tarjota apua, seuraa tai vaikka omenia lähialueen asukkaille, sillä viestit ilmestyvät kartalle lähettäjän kulmille. Tarjottu on lemmikinhoitopaikkaa ja seuraa tanssitunnille.

 

Mätänevien omenien kohtalo ei lannistanut Kuopanporttia. Nyt hän kirjoitti palveluun uuden viestin, jossa hän kertoi etsivänsä seuraa kävelylenkeille.

 

Kului päiviä, mutta kukaan ei taaskaan vastannut.

 

 

Ainut sosiaalinen kontakti

 

Oma liikuntaharrastus ei ollut ainut syy etsiä kävelyseuraa. Kuopanportti halusi myös auttaa muita.

 

”Kerroin viestissäni, että haen kävelykaveria, joka ei yksin pääse liikkumaan. Taisin laittaa viestiin myös sen, että minulla on hoitajatausta ja pärjään myös muistisairaan kanssa.”

 

Aiemmin Kuopanportti työskenteli kotihoidon hoitajana vanhusten parissa. Silloin hän huomasi, että yksinäisyys on kodeissa sinnikäs ja vaativa vieras. Monet vanhukset kertoivat Kuopanportille, että viikon ainut sosiaalinen kontakti on hoitajan käynti.

 

Kuopanportin omassakin perheessä isovanhemmat asuvat parinsadan kilometrin päässä. Se harmittaa molemmissa osoitteissa.

 

”Kerroin viestissäni, että haen kävelykaveria, joka ei yksin pääse liikkumaan. Taisin laittaa viestiin myös sen, että minulla on hoitajatausta ja pärjään myös muistisairaan kanssa”, Tiina Kuopanportti kertoo.

 

”Maailma on muuttunut. Ei ole eri sukupolvien yhteisiä asumuksia.”

 

Kuopanportti on kääntynyt netin puoleen ja ryhtynyt etsimään yhteisöllisyyttä sieltä, vaikka onkin omien sanojensa mukaan ”tumpelo somenkäyttäjä”.

 

”Olen mukana lähinnä vain Facebookissa, mutta lähden kyllä aika herkästi monenlaiseen, mitä siellä tulee vastaan.”

 

Aiemmin Kuopanportti on innostunut esimerkiksi oven etäavauspalvelua tarjoavasta start upista Ovaasta ja ryhtynyt levittämään siitä sanaa somessa. Nappi Naapurinkin hän löysi Facebookista ja ryhtyi palvelun joukkorahoittajaksi.

 

Sosiaalisen median lisäksi tarvittiin kyllä tuuria ja yksi tosielämän kohtaaminen, jotta Kuopanportti lopulta sai etsimäänsä kävelyseuraa. Kun vastauksia ei tullut naapurustomediaan, hän kopioi viestinsä Facebookiin. Jo alkoi tapahtua.

 

 

Onnekas sattuma

 

Kävelyseurailmoituksen huomasi Facebookissa eräs Kuopanportin kaveri.

 

Asiat lähtivät etenemään, kun kaveri istahti hammaslääkärin odotushuoneessa Eskon viereen. Esko on muistisairaan Pirkon aikuinen poika.

 

Muutaman mutkan kautta puheeksi tuli Kuopanportin ilmoitus somessa.

 

”Kaverini kertoi heille, että olin etsinyt kävelyseuraa. Esko laittoi minulle pian viestin, minä puolestani soitin hänelle, ja tapasimme muutaman päivän päästä kahvilassa.”

 

”Me emme varmaankaan olisi koskaan tutustuneet ilman nettiä. Kenen tahansa nurkan takana voi olla vaikka kuka”, Tiina Kuopanportti kertoo.

 

Tavatessa selvisi, että Kuopanportti, Esko ja Pirkko asuvat omissa osoitteissaan samalla kadulla. Ihme, ettei oltu aiemmin törmätty.

 

Kahvilasta Kuopanportti lähti Eskon kanssa tapaamaan tulevaa kävelykaveriaan Pirkkoa. Hetki juteltiin, sitten lähdettiin kolmistaan lyhyelle lenkille.

 

”Sehän oli heti sellaista kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Puhuimme ihan niitä näitä, mutta kun kimpassa on kolme eläväistä ihmistä, niin juttuahan riitti.”

 

Kuopanportti sai kaipaamansa kävelykaverin, ja samalla syntyi monta muutakin ihmissuhdetta.

 

 

Soitto voi riittää

 

Nykyisin Kuopanportti soittelee kuulumisista sekä äidin että pojan kanssa. Myös Kuopanportin 8- ja 10-vuotiaat lapset ovat tavanneet Pirkon ja käyneet tämän luona rapsuttelemassa kissaa.

 

”Tyttöjen mielestä tuntui olevan täysin normaali juttu kyläillä sinänsä vieraan mummon luona.”

 

Tutkimuksistakin tiedetään, että muiden auttamisella on vaikutuksensa myös vapaaehtoisen elämään. Paljon enemmän tietoa on itse asiassa kertynyt siitä, miten vapaaehtoisuus hyödyttää auttajaa itseään – ei niinkään autettavaa. (Vapaaehtoisia on myös helpompi löytää tutkittaviksi kuin avun kohteita, siksikin tietoa heistä on saatu enemmän.) On esimerkiksi tiedossa, että osallistuminen vapaaehtoistoimintaan saattaa jopa heikentää stressin negatiivisia vaikutuksia.

 

Mitä uudet ihmissuhteet ovat antaneet Kuopanportille? Hyvää mieltä ja sisältöä elämään, hän vastaa.

 

”Olenpahan saanut ahterini ylös sohvalta!”

 

Tiina Kuopanportti tietää, että jo puoli tuntia yhteistä aikaa silloin tällöin saattaa olla tärkeä juttu. ”Jo pelkkä puhelinsoitto voi riittää siihen, että yksinäisyys vähenee.”

 

Käytäntö on vakiintunut tällaiseksi: Kun Kuopanportti on saanut kotonaan ulkovaatteet päälle, hän soittaa Pirkolle ja kysyy, lähtisikö tämä ulkoilemaan.

 

”Usein Pirkko vastaa, että ei jaksa. Sitten minä kysyn, voinko kuitenkin tulla käymään, ja se hänelle aina sopii. Kun pääsen perille noin kymmenen minuutin kuluttua, hän on usein muuttanut mielensä ja lähteekin ulos. Jos lenkki ei edelleenkään huvita, juttelemme hetkisen.”

 

Nykyisin Kuopanportti työskentelee yrittäjänä. Juuri nyt tuntuu siltä, ettei oikein olisi mahdollista sitoutua vakituisiin tapaamisiin joka viikko tiettyyn kellonaikaan. Siksi epävirallinen naapuriapu on tuntunut parhaalta tavalta kantaa oma korsi kekoon. Kuopanportti ja Pirkko käyvät kävelemässä ”säännöllisen epäsäännöllisesti”, molempien jaksamisen ja säiden salliessa.

 

Kuopanportti tietää, että jo puoli tuntia yhteistä aikaa silloin tällöin saattaa olla tärkeä juttu – molemmin puolin. ”Jo pelkkä puhelinsoitto voi riittää siihen, että yksinäisyys vähenee.”

 

Ensin pitää tietysti saada selville, kuka soittoa odottaa ja missä numerossa.

 

”Me emme varmaankaan olisi koskaan tutustuneet ilman nettiä. Kenen tahansa nurkan takana voi olla vaikka kuka.”

 

 

Esko ja Pirkko eivät halunneet esiintyä jutussa sukunimillään.

 

Veikkauksen tuotoista ohjataan tänä vuonna yli 2,5 milj. euroa yksinäisyyden vähentämiseen erityisellä teemarahoituksella. Yksi rahoitettavista hankkeista on Yhteismaa ry:n Nappi Naapuri -verkkopalvelu. Palvelulla halutaan lisätä naapurustososiaalisuutta.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/ma-hiihdan/29323541 Mä hiihdän! http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 05 Feb 2018 12:22:34 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Kansainvälinen hiihtokoulu opettaa maahanmuuttajalapsille perisuomalaista urheilulajia – ja tasa-arvoa.

 

Hakunilan hiihtostadionilla on tunnelma katossa, kun Aino-Kaisa Saarinen ylittää maaliviivan tammikuisten Vantaan SM-hiihtojen skiathlonissa. Etiopialainen Lena seuraa tarkasti hiihtosankarinsa voittoa keskellä kymmentuhatpäistä yleisöä. Lena perheineen on elämänsä ensimmäistä kertaa hiihtokisojen katsomossa, ja hänestä on huippujännittävää seurata idoliensa pärjäämistä.

 

Lena näkee ladulla paljon tuttuja urheilijoita, ja päivän kruunaa yhteiskuva Anssi Pentsisen ja Perttu Hyvärisen kanssa. Suomen hiihtomaajoukkueen edustajat ovat Lenan hiihtokummeja.

 

”Oli tosi hienoa olla mukana oikeissa hiihtokisoissa. En meinannut uskoa, että hiihtämällä pääsee niin kovaa. Haluaisin itsekin opetella vapaan hiihtotavan tyylin”, Lena kertoo.

 

Etiopiasta Suomeen kolme vuotta sitten muuttanut 11-vuotias Lena on jo kokenut hiihtäjä, joka osaa monia murtomaahiihdon tekniikoita. Hän on Kansainvälisen hiihtokoulun kolmannen vuosikurssin oppilas ja harjoittelee viikoittain yhdessä monikulttuurisen lapsiryhmän kanssa.

 

Harrastus sai alkunsa helsinkiläisen Maatullin ala-asteen valmistavalta luokalta, jossa lähdettiin mukaan uudenlaiseen kotouttavaan toimintaan. Ryhmä hiihdon harrastajia ja ammattilaisia halusi kokeilla, voisiko suomalaiskansallinen urheilulaji tuoda iloa ja virkistystä maahanmuuttajille pitkän talven ajaksi.

 

Nyt Kansainvälinen hiihtokoulu on valtakunnallinen yhdistys, joka toimii viidellä Suomen paikkakunnalla ja jonka piirissä on harjoittellut yli sata lasta. Suomalaisilla hiihtoladuilla on kolmen vuoden ajan sivakoinnut lapsia muun muassa Somaliasta, Libanonista, Nepalista, Meksikosta ja Afganistanista. Yksityisten, yhteisöjen ja yritysten tuella on voitu järjestää hiihtokoululaisille ilmainen opetus ja välineet.

 

 

Sukset jalkaan ja talvi haltuun

 

Muutama päivä Vantaan SM-kisojen jälkeen myös Lena suksii Hakunilan hiihtokeskuksen laduilla, kun ryhmä lapsia pelaa hiihtohippaa ja Kuka pelkää lumiukkoa -leikkiä. Nyt iloitaan harvinaisesta päivästä pääkaupunkiseudulla, kun taivaalta tuiskahtaa isoja lumihiutaleita vuoden ensimmäisen lumimyräkän myötä.

 

Harvinaista on myös se, että Kansainvälisen hiihtokoulun lapset osallistuvat ensimmäistä kertaa Vantaan hiihtoseuran lumilajikouluun kantasuomalaisten lasten kanssa. Yhdessä treenataan murtomaahiihdon tekniikoita, sauvoilla lykkimistä, pujottelurataa ja alamäkilaskua.

 

Moni maahanmuuttajalapsista ei muutama vuosi sitten ollut koskaan nähnyt lunta. Moni heistä ei ollut koskaan aiemmin kokeillut suksia jalkaansa – eikä joillakin ollut ylipäänsä mahdollisuutta harrastuksiin entisessä kotimaassaan.

 

11-vuotias Lena muutti Etiopiasta Suomeen kolme vuotta sitten. Nyt hän treenaa hiihtoa viikoittain Kansainvälisessä hiihtokoulussa.

 

Osa Kansainvälisen hiihtokoulun lapsista on tullut Suomeen pakolaisina tai turvapaikanhakijoina, osan perhe on muuttanut maahan töiden takia tai muista syistä. Kaikkia heitä on pohjoisen kylmä ja pimeä talvi koetellut. Miten pukeutua talvella, miten liikkua ulkona loskassa ja viimassa, miten tutustua paikallisiin ihmisiin? Suomalaisille tutut asiat ovat yllätys erilaisista ilmastoista ja kulttuureista tuleville perheille.

 

Pukeutuminen olikin ensimmäisiä asioita, joita Kansainvälisessä hiihtokoulussa on opeteltu. Valmistavien luokkien lapsille ja vastaanottokotien asukkaille on neuvottu, että Suomen talveen kannattaa pukea kylmään ilmastoon soveltuvat vaatteet. Laduille ei voi lähteä nilkat paljaana tai ilman hanskoja.

 

Joillekin islamilaiseen kulttuuriin kuuluville tytöille hiihtohaalari ja pipo eivät olleet sovelias vaatetus, ja pukeutumisesta uhkasi tulla este hiihtokouluun osallistumiselle. Neuvottelujen jälkeen asia ratkaistiin toppakankaisella hiihtohameella ja huivilla.

 

Somaliasta kotoisin oleva 10-vuotias Fahmo hiihtää jo kolmatta vuotta Kansainvälisessä hiihtokoulussa.

 

”Huivi suojaa kylmältä siinä missä pipokin, ja toppahame on jo muotia hiihtoväen piirissä”, sanoo Kansainvälisen hiihtokoulun puheenjohtaja Inka Kärkkäinen.

 

Hiihtokoulun vetäjät ovat joutuneet perustelemaan harrastuksen sopivuutta perheille ja jopa uskonnollisille johtajille. Islamilaisuudessa on usein tarkkoja sääntöjä naisen roolille: joidenkin tulkintojen mukaan tyttöjen ei ole soveliasta hikoilla, ja heidän on vaalittava naisellisuuttaan esimerkiksi meikkaamalla jo ala-asteikäisenä. Naisen kehonkuvaan kuuluu olla pikemminkin pyöreähkö kuin urheilullinen. Tyttöjen ei myöskään ole aina sopivaa osallistua samaan liikuntaryhmään poikien kanssa.

 

Lupa hiihtoon on kuitenkin lähes aina saatu, kun lasten vanhemmat ovat ymmärtäneet, että elämä uudessa kotimaassa helpottuu, jos kokeillaan suomalaisen elämänmenon parhaita puolia. Ulkoilu ja liikkuminen luonnossa voivat olla keino iloita talvesta, joka muuten helposti passivoi jäämään sisälle. Vapaus ja aktiivinen elämäntapa voivat olla jotain ainutlaatuista esimerkiksi sotaa tai vainoa pakeneville.

”Lasten hiihtoharrastus on parhaimmillaan kotouttanut koko perhettä, ja lapset ovat saaneet ystäviä yli kulttuurirajojen, kertoo hiihdonopettaja Laura Liikanen.

 

 

Hiihtokoulu on muutosprosessi

 

Kun lapset saapuvat ensimmäistä kertaa hiihtokouluun, aluksi moni on hengästynyt jo lyhyenkin treenin jälkeen. Mutta kun viimein on päästy kuivaharjoittelusta suksille, on lasten motivaatio liikkumiseen noussut ja kunto kasvanut kohisten. Säännöllinen harjoittelu näkyy jaksamisena niin, ettei edes kova pakkanen tai vesikeli ole rajoittanut hiihto-oppilaiden intoa.

 

”Olemme saaneet hyvää palautetta yhteistyökoulujen opettajilta, joiden mukaan tunnelma luokassa oli selvästi rauhoittunut hiihtoharrastuksen myötä. Liikunta ulkoilmassa on poistanut levottomuutta ja antanut keskittymiskykyä koulutyöhön”, sanoo Liikanen.

 

Lumilajikoulussa otettiin ilo irti lumimyräkästä hiihtohippaa pelaamalla.

 

Lasten itsetunto on noussut samalla kun kunto on kasvanut. Aroistakin lapsista on kuoriutunut rohkeita omien rajojensa ylittäjiä.

 

”Aluksi tuntui että kaadun, enkä uskaltanut liikkua ollenkaan. Nyt parasta alamäki, eikä mikään hiihdossa ole hankalaa”, kertoo 10-vuotias, Somaliasta kotoisin oleva Fahmo.

 

Rohkeus suksien päällä on tuonut myös varmuutta kestää erilaisuuden leimaa. Vaikka suhtautuminen maahanmuuttajiin on hiihtopiireissä usein myönteistä, törmäävät lapset välillä rasismiin muussa elämässään. Menkää kotiin -huutoja saattaa kuulua pihoilla ja kaduilla.

 

Kielteinen suhtautuminen ei pääse kuitenkaan lannistamaan, jos maahanmuuttajalla on kokemusta myös myönteisistä ja kannustavista suomalaisista.

 

 

Tasa-arvon siemen

 

Inka Kärkkäisestä ja Laura Liikasesta on muiden hiihdonopettajien tapaan tullut hiihtokoululaisille tärkeitä esimerkkejä suomalaisuudesta. Erityisesti suomalaisen naisen roolimalli on poikennut totutusta.

 

”Nainen opettajan roolissa ei perinteisesti sovi islamilaiseen maailmankuvaan, ja aluksi joillakin hiihtokoulun pojilla oli vaikeaa hyväksyä minua auktoriteetin asemaan”, kertoo Liikanen.

 

Somaliasta kotoisin oleva Fahmo tietää, että Suomen talvesta voi nauttia, kun pukeutuu lämpimästi.

 

Maahanmuuttajalapsille saattaa olla yllätys se, että nainen voi olla vahva, urheilullinen ja itsenäinen. Lauran kautta hiihtokoululaiset ovat nähneet, että nainen voi päättää asioista ja joskus neuvoa miehiäkin.

 

”Olen eronnut kahden lapsen äiti ja perheen pää. En yritä käännyttää ketään, mutta toivon, että olen onnistunut kylvämään tasa-arvon siemenen näihin lapsiin”, Laura Liikanen sanoo.

 

Qatarista Suomeen muuttanut 11-vuotias Farah käy Kansainvälistä hiihtokoulua yhdessä kaksoisveljensä ja pikkuveljensä kanssa.

 

Inkasta ja Laurasta on kehkeytynyt lapsille hiihtoemoja, ja joskus hiihtämisen jälkeen lapset uskoutuvat heille huolistaan.

 

”Kuskatessani hiihtokoululaisia kotiin treenien jälkeen eräs lapsi kertoi, että hänen enonsa oli juuri kuollut Syyrian sodassa. Toinen lapsi selvitti, miksi kotiosoite vaihtui niin usein: Taleban vainosi perhettä vielä Suomessakin”, Liikanen kertoo.

 

On ilmennyt myös ilon aiheita: tyttö, jonka harrastus oli vaarantumassa isän huolestumisen takia, sai palata hiihtokouluun. Tällä kertaa hän oli pukeutunut toppahameen sijasta hiihtohaalariin.

 

 

Kansainvälinen hiihtokoulu pyrkii kotouttamaan maahanmuuttajia opettamalla murtomaahiihtoa. Se on rekisteröity yhdistys, jonka toiminta mahdollistuu tukijoiden ja vapaaehtoisten toimijoiden avulla. Tähtäimessä on vakiinnuttaa toiminta ja ulottaa se myös syrjäytymisvaarassa oleviin kantasuomalaisiin lapsiin. Yhdistyksen kautta löytyy monia eri tapoja kannustaa Suomen uusia hiihtäjiä.

 

http://kansainvalinenhiihtokoulu.fi/

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/vahvuus-loytyy-kahden-maailman-valista/29173003 Vahvuus löytyy kahden maailman välistä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 31 Jan 2018 14:57:16 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Miten kummassa Suomesta tulee jatkuvalla syötöllä kansainvälisen tason kapellimestareita? Tampere Filharmonian taiteellisella johtajalla ja ylikapellimestarilla Santtu-Matias Rouvalilla on kaksi selitystä. Rouvali on Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja helmikuussa, jolloin puhumme kaikista niistä asioista, jotka suomalaiset osaavat tehdä hyvin – ehkä paremmin kuin muut. #näinmeillä

 

On kaksi syytä, miksi Suomesta tulee niin paljon kansainvälisesti arvostettuja kapellimestareita.

 

Minun mielestäni suurin syy liittyy meidän persoonaamme. Olemme puoliksi slaaveja ja puoliksi länsimaisia. Olemme temperamenttisia, osaamme olla tiukkoja, mutta samalla osaamme toimia muiden kanssa sivistyneesti. Olemme juroja juntteja, mutta kumminkin ystävällisiä. Olemme tavallaan väliinputoajia, mutta sen vuoksi me tajuamme niin virtuositeetin kuin yhteistyön merkityksen.

 

Ulkomailla ihmiset ovat hirveän kiinnostuneita suomalaisista. Olemme erilaisia kuin keskieurooppalaiset kapellimestarit, jotka johtavat Brahmsia Saksassa puku päällä täsmälleen samalla tavalla kuin on tehty sata vuotta.

 

Olemme mettäläisiä ja joustavia. Suomalaisilla ei ole tradition taakkaa selässä.

 

 

Koulutukseen on panostettu

 

Toinen syy menestykseen löytyy koulutuksesta, johon Suomessa on satsattu. Sibelius-Akatemiassa orkesterinjohtamiskoulutuksessa opiskelijalla esimerkiksi on käytössä oikea orkesteri, kun muiden maiden yliopistoissa pitää johtaa kahta pianoa. Kapelimestarikoulutus on toiseksi kallein heti hävittäjälentäjäkoulutuksen jälkeen. Kunnioitan, että tähän on panostettu.

 

Lahjakkuudet osataan Suomessa tunnistaa hyvin. Opettajat huomaavat nopeasti, osaako oppilas lukea partituuria, toimivatko hänen kädet ja koordinaatio, osaako hän olla luotettava ja selkeä. Lahjakkuudella on myös oltava omia ideoita, miten partituuri soitetaan. Jos oma idea puuttuu, sillä voi pärjätä johonkin asti, mutta ei voi olla super.

 

Yksi tärkeimmistä asioista on karisma, se, että olet vakuuttava siinä, mitä teet. Jorma Panula on oikeassa sanoessaan, että karismaa joko on tai ei ole.

 

 

Pelolla ei voi johtaa

 

Pääsin aloittamaan nuorena, mutta minullakin on vielä paljon opittavaa. Olen hajamielinen. Harjoituksissa en muista katsoa kelloa. En aina myöskään muista syödä. Toisaalta muistan, mitä olen sanonut kullekin orkesterin jäsenelle ja huomaan, kun joku on kehittynyt.

 

Olen vasta alussa. Vanhat maestrot, kuten Leif Segerstam, tietävät jo jotain. Kun opiskelin, pelkäsin Segerstamia. Hän osasi olla julmakin, mutta kaikkein kauheinta oli silloin, kun hän ei sanonut mitään. Se tarkoitti, että hän oli luovuttanut sinun suhteesi.

 

Orkesterinjohtamisessa pätee sama kuin kaikessa muussakin johtamisessa: johtajan pitää olla hierarkiassa se, joka sanoo, miten tehdään. Sataan orkesterisoittajaan mahtuu heikkoja ja vahvoja. Minun pitää saada heistä irti paras heidän oman kykynsä mukaan. Johtaminen on kuin pallo; kun heitän sen, minun on myös tunnettava, että saan sen takaisin. Liian kovaa ei saa heittää.

 

Uskon, että johtamisessa psykologia on tärkeintä, se, että käsittelet ihmisiä oikeudenmukaisesti. Olen sitä mieltä, että pelolla ei johdeta. Jos tunnelma on hyvä, musiikki kuulostaa paremmalta.

 

Ammattitaitoon kuuluu myös se, että olen tehnyt kotiläksyni. En voi mennä ammattimuusikoiden eteen, ellen itse osaa asioita. Muuten menetän kunnioituksen viidessä minuutissa.

 

Tässä ammatissa tärkeää on paineensietokyky. Minulta koko ajan kysytään asioita, on osattava vastata ja olla keskipisteenä. Se kuuluu hommaan, mutta se on myös kuluttavaa. Ilman lomaviikkoja uupuisin. Syksyllä metsästän ja kalastan. Rentoudun, kun pääsen mökille saunomaan ja juopottelemaan.

 

Helmikuun päätoimittaja

Santtu-Matias Rouvali

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/onko-arki-muuttunut/28557428 Onko arki muuttunut? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Sat, 20 Jan 2018 19:54:13 +0200 Inhimillisiä Uutisia Ihminen herää, syö, käy töissä, hoitaa lapsiaan, harrastaa ehkä jotain ja menee nukkumaan. Sellaista on arki, mutta kuinka paljon kolmikymppisen elämä oikeastaan on muuttunut vuosikymmenten saatossa?

 

Elvi Halttunen asui kolmekymppisenä Kristiinankaupungin lähellä Härkmeressä.

 

Elettiin 1960-lukua. Elvi oli normaalissa kolmekymppisen naisen elämäntilanteessa: hän oli perheellinen. Hänellä oli kaksi pientä tytärtä, Kirsi ja Maarit, sekä poika tuloillaan. Mies Uolevi oli opettaja, minkä vuoksi perhe sai asua koululla, jossa mies oli töissä.

 

Normaalisti tämän kokoinen perhe asusteli kaksiossa tai jopa yksiössä. Halttusilla oli kaksi huonetta ja keittiö. Suurimmassa osassa asunnoista oli sähköt, mutta esimerkiksi suihkua ei yleensä ollut, eikä lämmintä vettä. Vedet Halttunen lämmitti puuhellalla. Sauna ja vessa olivat omissa ulkorakennuksissaan.

 

Huussiin piti kävellä viereisen hautausmaan läpi.

 

”Pimeällä piti lähteä usein tyttöjen mukaan, kun he eivät uskaltaneet mennä yksi”, Halttunen sanoo ja nauraa.

 

 

Hyvä, että Halttunen oli saanut perheen. 1960-luvulla 24 vuotta täyttänyt naimaton ja lapseton nainen olisi nimittäin joutunut maksamaan vanhanpiian veroa.

 

Halttunen oli pääasiassa kotirouva. Se ei ollut erikoista 1960-luvulla. Kerran hän ei päässyt osa-aikatyöhän, kun työnantaja kuuli, että Halttunen oli raskaana. Eihän sellaista voinut töihin ottaa.

 

Arjen askareet olivat fyysisiä. Pyykinpesu ilman pyykinpesukonetta, puiden kantaminen ja sen sellaiset veivät aikaa ja energiaa. Minkäänlaista kuntoliikuntaa ei ollut tarvetta harrastaa. Itseasiassa koko kuntoilun käsite oli vieras. Eivät ihmiset vaivanneet juurikaan päitään esimerkiksi vartalonsa muodon vuoksi. Ei kukaan ollut dieetillä.

 

Niin.

 

Arki oli 1960-luvulla hyvin erinäköistä kuin nykyään. Mutta oliko ennen kaikki paremmin vai huonommin?

 

Annetaan yhden perheen kertoa.

 

 

Kohti kulutusyhteiskuntaa

 

1960-luvulla Suomi alkoi muuttua sodanjälkeisistä pula-ajoista kulutusyhteiskunnaksi. Elementtirakentamisen aikakausi alkoi tuoda nopeasti uusia ja uudenaikaisia asuntoja kaupunkeihin. Niissä saattoi olla jopa sisävessat.

 

Halttusten perheessä oli kylän ensimmäisiä televisioita. Sitä naapurin poika kävi salaa katsomassa ikkunasta.

 

”Tytöt aina tanssivat television äärellä, kun sieltä tuli musiikkia. Ja jos tuli vieraita, Kirsi meni jääkaapille ja esitteli, että tässä on meidän jääkaappi. Pakastinta ei ollut, se oli ylellisyyslaite”, Elvi sanoo.

 

Juhlimassa Elvi kävi harvoin, ehkä kerran vuodessa teatterissa. Yksin naiset eivät olisi ravintolaan oikein voineet mennäkään, koska illanvietto vain naisten kesken oli paheksuttua.

 

”Minulle sanoi kaveri kerran, että älä anna Uolevin niitä lakanoita laitella kuivamaan. Että miehinen mies siellä akkojen hommissa, ei hyvä.”

 

”Liisa kerran sanoi, että lähdetään käymään ravintolassa kahdestaan. Minä sanoin, että en kyllä varmasti lähde! Kaikki ihmiset tuntee ja alkaa juoruilemaan, että opettajan rouva kävi siellä”, Halttunen sanoo.

 

Sukupuolirooleista ei keskusteltu eivätkä miehet kotitöihin osallistuneet. Halttusten perhe oli siinä mielessä edistyksellinen, että Uolevi autteli joskus kotihommissa.

 

Sanomistahan siitä tuli.

 

”Minulle sanoi kaveri kerran, että älä anna Uolevin niitä lakanoita laitella kuivamaan. Että miehinen mies siellä akkojen hommissa, ei hyvä. Minä sanoin, että minä en niitä aina jaksa laittaa ja Uolevi auttaa ja siitä ei enää keskustella!”

 

Arkiruoka oli perunoita ja kastiketta, usein vain margariinikastiketta ilman mitään lihoja, koska liha oli juhlaruokaa. Vihanneksina olivat lantut, punajuuret ja porkkanat. Salaatteja syötiin vain, jos niitä kasvatettiin itse.

 

Joskus lapset Kirsi ja Maarit kyllästyivät syömään leipää, jossa oli pelkkää voita päällä. He piirsivät haarukalla voihin ristikkokuvion, jotta he voisivat kuvitella, että siinä oli leikkele.

 

 

1990-luku: arkiruokana makaronilaatikkoa

 

Maarit Riikonen ja Heikki Riikonen asuivat 1980- ja 1990-luvun taitteessa kolmekymppisinä Nummi-Pusulassa, Saukkolan rivitaloalueella.

 

Verrattuna äitinsä Elvin elämään tytär Maaritin arki oli ulkoisilta puitteiltaan hyvin erilaista.

 

 

1980-luvun nousukauden jälkeen tulotaso, asuntojen koko, palveluiden, kodinkoneiden ja viihde-elektroniikan kirjo olivat huimasti suurempia.

 

Lapsilla piti olla omat huoneet, koska lasten oikeuksiin ja yksityisyyteen oli alettu kiinnittää huomiota ja tilaakin keskivertoasunnoissa alkoi olla riittävästi.

 

Jos Riikosten perhe olisi asunut kaupungissa, he olisivat päässeet arkisinkin ihmettelemään kansainvälistyvän Suomen uutuuksia: H&M:n tapaisia juuri saapuneita globaaleja vaateketjuja, hampurilaispikaruokaloita ja etnisiä ravintoloita.

 

Vaikka ravintolassa käynti oli harvinaista ja jännittävää, kerran Riikosten perhe meni läheiseen Lohjan kaupunkiin kiinalaiseen ravintolaan. Heikki söi normaalisti melkein mitä vaan, mutta omituinen kiinalainen ruoka jäi häneltäkin lautaselle.

 

Arkiruokana syötiin yleensä makaronilaatikkoa, perunoita ja kastiketta, keittoa ja jonkin verran salaatteja, joita ostettiin supermarketeista.

 

Maarit alkoi jossain vaiheessa käydä uusissa aerobic-jumpissa ja osti välillä uusia kevyttuotteita, koska ne olivat kuulemma terveellisiä. Arki oli iloista ja toiveikasta. Heikillä oli maanrakennusyritys, jolla oli hyvin töitä. Maarit oli sairaanhoitaja ja töitä piisasi.

 

Sitten kaikki romahti.

 

 

Lama

 

Heikki Riikonen muistaa ajankohtaisohjelman 1991-luvun lopulla.

 

Iiro Viinanen (silloinen valtiovarainministeri) kertoi siinä, että missään nimessä ei markkaa devalvoida. Ja seuraavana päivänä devalvoitiin.”

 

Monilla yrityksillä oli ulkomaisia lainoja. Tämän vuoksi heidän lainansa kallistuivat yön aikana kymmeniä prosentteja, kun markan arvo aleni.

 

Oli tullut lama.

 

”Ei sitä osannut kukaan odottaa. Se oli ihan kauhea rysäys”, Maarit Riikonen sanoo.

 

Lama muutti arjen täysin. Heikki teki töitä niin, että hän oli lähtenyt aamulla jo ennen kuin Maarit heräsi viedäkseen pojat seitsemäksi päivähoitoon. Heikki tuli illalla viiden kuuden aikoihin syömään ja lähti takaisin töihin. Joskus kun hän pääsi laskuttamaan asiakasfirmoja, ne menivät konkurssiin, eikä rahaa tullutkaan.

 

”Töiden jälkeen katsoin hetken telkkaria ja menin nukkumaan. Ei siinä arjessa muuta oikein ollut”, Heikki Riikonen sanoo.

 

”Päivähoitomaksut olivat myöhässä. Lähikaupan tili oli kolme kuukautta rästissä niin, että ne eivät enää myyneet velaksi meille.”

 

Maarit kävi töissä ja hoiti kodin. Sukupuolirooleista ja tasa-arvosta oli alettu käydä keskustelua, mutta edelleen normi oli se, että naisille ”naisten työt” ja miehille ”miesten työt”.

 

Riikosilla oli rakenteilla omakotitalo ja samalla he asuivat vuokralla rivitalossa.

 

”Sanottiin, että myykää se talo, mutta kuka nyt keskeneräistä taloa ostaisi. Ja talossa oli kiinni minun ja Heikin vanhempien talot, kun he olivat taanneet lainamme. Ei me voitu tehdä konkurssia, koska sitten vanhempienkin talot olisivat menneet”, Maarit Riikonen sanoo.

 

”Päivähoitomaksut olivat myöhässä. Lähikaupan tili oli kolme kuukautta rästissä niin, että ne eivät enää myyneet velaksi meille. Minunkin työpaikallani vähennettiin väkeä, ja anelin siellä, että saisin pitää työni. En saanut onneksi potkuja”, Maarit Riikonen sanoo.

 

Arki oli selviämiskamppailua. Maarit oli alavireinen, mutta hän yritti näyttää iloista naamaa lapsille. Hän huolestui jossain vaiheessa miehestään ja epäili tämän olevan masentunut.

 

Oireita ei voinut googlata, koska ei ollut tietokoneita saatikka internetiä. Sitä paitsi masennus oli siihen aikaan tabu. Ei niin häpeällisestä asiasta puhuttu.

 

Maarit kysyi, pitäisikö hänen pelätä, että Heikki tekisi itselleen jotain pahaa.

 

”Hän sanoi, että ei sellaista tarvitse pelätä. Mutta hän sanoi, että melkein joka ilta kun hän menee nukkumaan, hän toivoo, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Tai että tulisi joku sairaus, johon hän kuolisi”, Maarit sanoo.

 

 

Arjen iloja

 

Viikonloput Maarit muistaa mukavina hetkinä.

 

”Tehtiin jotain vähän parempaa ruokaa. Käytiin saunassa. Katsottiin telkkarista Napakymppiä. Ihan sellaisia perusjuttuja, kun sai olla rauhassa.”

 

Insinööri-Heikki rakasti teknologiaa, ja hän oli ensimmäisten joukossa hankkinut markkinoiden pienimmän matkapuhelimen, joka painoi satoja grammoja.

 

Musiikkiakin hän rakasti, mutta ei hän sitä kuunnellut ahdistavimpina aikoina.

 

”Jos meitä aiemmilla sukupolvilla oli sota, niin lama oli meidän sota. Siitä selvittiin, mutta tavallaan siitä ei selvitty. Se jätti niin syvät jäljet”, Heikki Riikonen sanoo.

 

Tilastollisesti lama ei kuitenkaan näkynyt erityisen merkittävänä. Vaikka lama oli useiden ihmisten arjessa valtava mullistus ja vaikka se määrittää tarinan suomalaisesta 1990-luvun arjesta, kulutustilastoissa se ei lopulta näkynyt niin merkittävästi kuin voisi kuvitella.

 

 

2010-luku

 

Tätä juttua tehdessäni äitini Maarit kysyi minulta useaan otteeseen, muistanko sen, tämän ja tuon asian. Muistanko köyhyyden? Muistanko, kun vanhempani riitelivät ja huomasinko, että asiat olivat huonosti?

 

Enpä juuri.

 

Olen kehunut vanhempiani usein siitä, miten he hoitivat 1990-luvun laman. Äitini Maarit ja isäni Heikki kätkivät ahdistuksen minulta ja isoveljeltäni Joonakselta.

 

Kärsin tosin lapsena niin pahasta ahdistuksesta, että joudun psykiatrille, mutta se on voinut johtua tai olla johtumatta lama-ajan arjen ahdistuksesta, jonka varmasti jollain tavoilla aistin.

 

Oikeastaan ainoa konkreettinen muisto lama-ajalta itselläni on kauppareissu Lohjan Anttilaan. Taisin olla viiden kuuden vanha, ja pyysin isältäni viisi markkaa flipperiin. Hän sanoi:

 

“Ei, Jose. Nyt on lama.”

 

Olen nyt kolmikymppinen ja arkeni näyttäytyy verrattain helppona, kun kuuntelin tarinoita mummoni ja vanhempieni arjesta.

 

 

Asun Etelä-Helsingissä asunnossa, joka on melkein samankokoinen kuin mummoni viisihenkisen perheen asunto. Perhettä ei ole, mutta eipä ole monella muullakaan ikätoverillani.

 

Syön harva se päivä lounaan ravintolassa. Viikonloppuna tai viikollakin voin tilata ruokalähettipalvelusta kaikkea mahdollista ruokaa kotiin kannettuna. Se, mikä kuului ennen juhlaan, kuuluu nykyään paljolti arkeen.

 

Elämä on monelle nykyajan keskiluokkaiselle kolmekymppiselle verrattain yltäkylläistä ja aktiivista. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että nykyään ihminen ei tunnu kestävän tylsyyttä: jokainen hiljainen hetki täytetään vähintään älypuhelinta selailemalla.

 

Median käyttö on pirstaloitunutta. Ihmiset katsovat sarjat, elokuvat ja uutiset omilta laitteiltaan sen sijaan, että kerääntyisivät puoli yhdeksän uutisten ääreen tai tv-sarjan ääreen yhdessä.

 

Jatkuvasti saatavilla oleva, nopealla tahdilla tuleva ja muuttuva tieto ja siitä syntyvät kohut tuntuvat velvoittavan meidät kyseenalaistamaan mielipiteitämme arjessamme jatkuvasti: mitä mieltä olen #metoosta? Mitä ajattelen Jari Sillanpään amfetamiinikohusta? Onko ideologinen työttömyys hyvästä vai pahasta?

 

Vaihtoehtoja arjen täyttämiselle piisaa. Voin käydä kuntosalilla, joogassa, krav-magassa, kiipeilemässä tai vaikka twerkkaustunneilla. Loputtomat mahdollisuudet saattavat omalla tavallaan ahdistaa: voin tehdä mitä vaan, mutta en tiedä, mitä tekisin.

 

Ja jos en tee mitään, se vasta ahdistaakin, koska kaikki muut tekevät mielenkiintoisia asioita ja minä olen (mukamas) ainoa, jolla on – arkista.

 

 

Kaksi arkea

 

Nykyajan kolmekymppisellä on kaksi arkea.

 

Toinen on oikeassa elämässä ja toinen sosiaalisessa mediassa. Arkea päivitetään sosiaaliseen mediaan niin, että se näyttää mahdollisimman kiinnostavalta, vaikka se ei ole totta.

 

Nykyajan kolmekymppisellä on tarve tehdä merkityksellisiä asioita ja olla vastuussa omasta onnellisuudestaan eri tavalla kuin aiemmin. Työssä ei riitä, että siitä saa palkkaa, vaan siitä täytyy itse saada jotain merkityksellisyyttä.

 

”Kun Elvi ja Uolevi olivat luvanneet toisilleen olla yhdessä, he olivat yhdessä, kunnes kuolema erotti. Eivät he pohtineet jatkuvasti sitä, miten onnellisia he olivat.”

 

Parisuhdetta täytyy hoitaa ja reflektoida itseään: olenko nyt onnellinen tässä suhteessa, ja jos en ole, pitäisikö vaihtaa? Kun Elvi ja Uolevi olivat luvanneet toisilleen olla yhdessä, he olivat yhdessä, kunnes kuolema erotti. Eivät he pohtineet jatkuvasti sitä, miten onnellisia he olivat. He vain – olivat.

 

Ihmisen arki nykyään on tasa-arvoisempaa, nopeampaa, liberaalimpaa, turvallisempaa ja yltäkylläisempää kuin ennen. Silti yhä useampi kärsii arjessaan mielenterveysongelmista.

 

Arki on turvallisempaa, mutta lasten puolesta pelätään. Lasten kasvattaminenkin tuntuu olevan monimutkaisempaa kuin ennen, koska ristiriitaista tietoa tulee koko ajan lisää.

 

Arki on siis helpompaa ja toisaalta vaikeampaa kuin ennen.

 

Mutta onko se lopulta niin erilaista?

 

 

Arki ei ole pohjimmiltaan muuttunut

 

Arkea määritellään tutkimustiedossa monin eri tavoin. Yleensä se määritellään sarjaksi asioita, jotka toistuvat elämässä päivästä toiseen.

 

Ihminen herää, syö, käy töissä, hoitaa lapsiaan, harrastaa ehkä jotain ja menee nukkumaan.

 

Ihmisen perusluonteeseen kuuluu vertailla, ahdistua, ärsyyntyä ja olla tyytymätön. Todennäköisesti 2010-luvun kolmekymppinen ei siksi ole yhtään sen onnellisempi tai onnettomampi, vaikka elintason on kasvanut 11-kertaiseksi sitten 1960-luvun.

 

”Arjessaan ihminen toivoo, että häntä rakastetaan ja että hän saa rakastaa. Arjessaan ihminen toivoo, että hänellä, hänen läheisillään ja hänen lapsillaan on hyvä olla.”

 

Arki on syömistä, oli se sitten margariinikastiketta tai sushia. Se on työtä, oli se sitten peltohommaa tai koodaamista. Arki on resurssien keräämistä, oli se sitten metsästämistä tai supermarketissa käymistä.

 

Tästä näkökulmasta arki ei ole muuttunut. Vain puitteet, joissa arkea vietetään, ovat muuttuneet.

 

Arjessaan ihminen toivoo, että häntä rakastetaan ja että hän saa rakastaa. Arjessaan ihminen toivoo, että hänellä, hänen läheisillään ja hänen lapsillaan on hyvä olla.

 

Puuhellojen, ulkohuussien ja veden lämmittämisen keskellä Uolevilla ja Elvillä oli arjessa toisensa ja lapsensa. Talouden kaatuessa päälle Maaritilla ja Heikillä oli arjessa toisensa ja lapsensa.

 

Minulla on arjessani kaikki maailman teknologia ja mukavuus. Mutta ennen kaikkea minulla on isäni, äitini, veljeni ja mummoni.

 

Veikkauksen pelien tuotolla tuetaan monia järjestöjä, jotka ovat tekemässä arkeamme paremmaksi. Viime vuonna käytettiin 100 milj. euroa lapsi-, perhe- ja nuorisotyöhön.

 

Jutussa on käytetty mainittujen haastattelujen lisäksi lähteenä myös kulttuurihistorioitsija Ilana Aallon haastattelua

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/menestys-tuho-ja-uusi-nousu/28441958 Menestys, tuho ja uusi nousu http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Sat, 20 Jan 2018 19:30:39 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Jari Hiekkavirta on yhdistetyn maajoukkueessa juhlinut voittoa joka viikonloppu ja muutama vuosi myöhemmin voidellut suksia, kun suksihuoltajaan ei enää ollut varaa. Nyt hän on ollut mukana rakentamassa uutta menestystä.


 

Rivitaloasunnon yläkerran suurista ikkunoista avautuu idyllinen luminen maisema Jyväskylän Tuomiojärvelle. Vain yksinäinen lenkkeilijä rantatiellä rikkoo valkean harmonian, mutta hetkinen, eivätkö nuo ole Laajavuoren hyppyrimäet?

 

"Joo, kyllä ovat", Jari Hiekkavirtaa naurattaa. Yhdistetyn maajoukkueen fysioterapeutti ja valmentaja saa katsella työstään muistuttavia rakennuksia kesät talvet silloin kun ehtii kotonaan olemaan.

 

Se ei ole ihan kauhean usein, sillä maajoukkueen työntekijälle kertyy yli 200 matkapäivää vuodessa. Huippusesonkina loka maaliskuussa Hiekkavirta on kotona neljä viisi päivää kuukaudessa, siis keskimäärin joka toisen viikonlopun. Tosin viikonloppuihin vapaapäivät osuvat ani harvoin.

 

Hiekkavirta on työskennellyt yhdistetyn maajoukkueessa vuodesta 2003. Kun hän aloitti, Suomi oli yhdistetyn ylivoimainen huippumaa. Mukana oli sellaisia urheilijoita kuin Samppa Lajunen, Hannu Manninen, Jaakko Tallus ja Anssi Koivuranta. Nimet jäivät niidenkin mieleen, jotka eivät lajia intohimoisesti seuranneet. Yhdistetyn menestys oli laastaria haavoihin hiihtokansalle, kun maastohiihto vasta toipui Lahden vuoden 2001 dopingskandaalista.

 

Mikä voisi olla parempi tilanne aloittaa uudessa työssä, ei mikään.

 

"Kyllä se menestys koukutti, se oli niin huikeaa."

 

"Kaikki meidän kilpailijat olivat kansainvälisellä huipulla. Menin valmiiseen pöytään", Hiekkavirta muistelee.

 

Valmiissa pöydässä juhlittiin maailmancupin voittoja joka kisassa, toisinaan jopa kaksoisvoittoja. Lajunen oli voittanut Salt Lake Cityn olympialaisissa edellisvuonna kolme kultamitalia ja Hannu Mannisella on neljä peräkkäistä maailmancupin voittoa vuosilta 2003 2007.

 

"Joka viikonloppu oltiin podiumilla, usein tuli kaksoisvoitto. Joukkuekisassa voitettiin joka kerta. Ajattelin, että oh-hoh, näyttääpä tämä helpolta."

 

Ei ihme, että työ maistui makealta.

 

"Kyllä se menestys koukutti, se oli niin huikeaa. Itsekin kilpaurheilleena sitä osasi arvostaa."

 

Hyvä menestys ei tarkoittanut yhdistetyn joukkueelle aamuyöhön jatkuvia bileitä alppikylien yökerhoissa vaan isoja resursseja.

 

”Meillä oli erikseen esimerkiksi hiihtovalmentaja ja pari suksihuoltajaa, yhteensä kisoissa oli mukana henkilökuntaa aina vähintään kuusi, joskus seitsemän henkilöä.”

 

Voittamisesta tuli suorastaan arkinen itsestäänselvyys. Jos jäätiin kakkossijalle, oltiin epäonnistuttu ja pettyneitä.

 

 

Vuodeksi kokeilemaan

 

Maajoukkueura sen enempää valmentajana kuin urheilijanakaan ei ollut nuoren Hiekkavirran suunnitelmissa.

 

"Urheilusta olen kyllä aina ollut kiinnostunut siitä asti kun olen osannut kävellä, mutta perheessä ei ole ollut mitään sen kummempaa urheilutaustaa."

 

Lapsuuden Saarijärvellä pohjoisessa Keski-Suomessa kuitenkin hiihdettiin. Paikallinen hiihtosuuruus Eija Ristanen (os. Hyytiäinen) oli voittanut olympiapronssia Sarajevossa 1984 ja oli saarijärveläislapsille esikuva. Hän ehti myös pitämään hiihtokouluja ja houkutteli lajin pariin nuoria.

 

Eikä Hiekkavirta hiihtäjänä huonoimmasta päästä ollut ollenkaan. Hän pääsi 16-vuotiaana Vuokatin urheilulukion hiihtolinjalle ja kilpaili nuortensarjoissa.

 

"En koskaan elätellyt hiihdosta mitään ammattilaistoiveita. Mutta jotakin urheiluun liittyvää toivoin ammatin olevan", Yhdistetyn maajoukkueen fysioterapeutti ja valmentaja Jari Hiekkavirta muistelee.

 

Armeijassa kilpahiihto jäi. Sitten piti ruveta miettimään jatko-opiskeluja. Hiekkavirta haki Jyväskylän yliopiston liikuntatieteelliseen tiedekuntaan, jonne ei päässyt sisään, mutta haki opiskelemaan myös fysioterapiaa.

 

"Olen aina ajatellut, että kokeillaan ja katsotaan, mitä tästä tulee."

 

Sama ajatus hänellä oli viisi vuotta myöhemmin, kun vanha tuttu hiihtoajoilta, yhdistetyn maajoukkuekilpailija Antti Kuisma kertoi tuoreelle fysioterapeutille, että maajoukkueessa olisi fysioterapeutin paikka auki.

 

"Ei minulla ollut minkäänlaista mielikuvaa, millainen homma se on. Mutta ajattelin, että voihan sitä vuodeksi mennä kokeilemaan."


 

Laji aallonpohjassa

 

Kokeilusta on pian 15 vuotta. Ensin työ oli yhtä juhlaa, sitten rysähdettiin kunnolla montun pohjalle.

 

Se tapahtui vuonna 2010. Talven 2010-2011 maailmancupissa paras suomalainen oli Janne Ryynänen sijalla 18.

 

"Silloiset huiput lopettivat uransa yhtä aikaa ja vasta siinä vaiheessa huomattiin, että ei sieltä olekaan nuoria lupauksia nousemassa."

 

Juniorityö oli jäänyt menestyshuumassa hoitamatta. Miesten menestyksen liepeillä pörrääminen oli jännittävämpää eikä sen enempää Hiihtoliittoa kuin valmentajiakaan olleet nuoret kiinnostaneet. Nuorten valmennusleirejä pidettiin miten sattuu ja maailmancupin alempi sarja Continental Cup, josta oli aiemmin kertynyt nuorille arvokasta kilpailukokemusta, oli jäänyt kiertämättä. Hiihtoliitolla ei ollut juuri minkäänlaista organisoitua nuorten valmennustoimintaa.

 

Tämä kaikki tajuttiin vasta, kun uuden sukupolven olisi pitänyt jo seistä valmiina hyppytornissa ja lähtösuoralla.

 

"Koko systeemi oli ihan sekaisin ja kyllä siinä pari kertaa mielessä kävi, onko tässä mitään järkeä", Hiekkavirta sanoo.

 

Jari Hiekkavirta seurasi läheltä, kun suomalainen yhdistetty syöksyi noin kahdeksan vuotta sitten.

 

Menetyksen katoamisen myötä katosi myös raha, ja Hiekkavirran toimenkuva muuttui mukana juhlivasta fysioterapeutista jokapaikanhöyläksi, jolla oli pian enemmän tehtäviä kuin aikaa. Maajoukkueen henkilökunta oli tipahtanut alle puoleen huippuvuosista. Vakituisia työntekijöitä oli kaksi: päävalmentaja ja Hiekkavirta.

 

”Jouduin ruveta hoitamaan kaikenlaisia hommia, joihin en välttämättä ollut valmis, kuten seuraamaan hiihtoharjoittelua ja voitelemaan suksia. Koko ajan oli kiire ja tuntui, ettei ehtinyt keskittyä kunnolla mihinkään. Jälkikäteen ajateltuna se oli uran kannalta hyvä juttu, mutta ei se silloin siltä tuntunut.”

 

Maajoukkueeseen taas oli nostettava kilpailemaan nuoria, joilla ei ollut mitään mahdollisuuksia kansainvälisten huippujen seassa, koska heidän olisi kuulunut olla vielä nuorten sarjoissa.

 

”Kun ennen ei mennyt yhtään viikonloppua, ettei olisi voitettu, nyt ei saatu edes maailmancupin pisteitä.”

 

Maailmancupin pisteitä saa kilpailun 30 parasta.


 

Oikealla tiellä

 

Tätä vuotta on takana vasta pari päivää ja lomakausi on kuumimmillaan, mutta Hiekkavirta on jo ollut joulun välipäivät maajoukkueen kanssa harjoitteluleirillä Pajulahdessa Lahden kupeessa. Parin päivän päästä on lähtö Kuopioon kisoihin, sillä Viron Otepäähän maailmancupin kisat on peruttu. Lumitilanne Virossa ei ole yhtä ylitsevuotavan runsas kuin Keski-Suomessa.

 

Lennosta vaihtuvat suunnitelmat ovat lähes yhtä kiinteä osa maajoukkuetyötä kuin runsaat matkapäivätkin. Onneksi yhdistetyn päävalmentaja Petter Kukkonen asuu 500 metrin päässä.

 

"Palavereita varten ei tarvitse onneksi matkustaa minnekään", Hiekkavirta sanoo.

 

Nyt työmatkoille on onneksi taas miellyttävä lähteä. Kun vuonna 2010 yhdistetyn juniorityö organisoitiin uusiksi, tulokset alkavat näkyä nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin.

 

Hiekkavirta on ollut mukana kasvattamassa nykyisiä huippulupauksia, kuten Eero Hirvosta ja Ilkka Herolaa, aivan pikkujunnuista asti.

 

"Tuntui aivan sairaan hienolta, kun ne pikkutirppanat saivat ensimmäisen kerran maailmancupin pisteitä", Hiekkavirta nauraa.

 

”Vielä ei olla voitettu mitään, mutta merkit on niin hyvät, että oikealla tiellä ollaan.”


 

Juhlitaan kolalla ja pitsalla

 

Vaikka Hiekkavirta on virallisesti ollut apuvalmentaja jo vuodesta 2008, hän vastaa edelleen myös fysioterapeutin hommista.

 

”En pelkästään korjaa harjoittelun tuomia kremppoja vaan pyrin siihen, että treenaaminen ja palautuminen olisi sellaisessa tasapainossa, ettei vammoja tulisi ollenkaan.”

 

Tämän talven suurin koitos on tietysti olympialaiset Pyeongchangissa Etelä-Koreassa. Aikaeroon yhdistetyn joukkue totutteli jo Pajulahden leirillä vuodenvaihteessa.

 

Yhdistetyn miehet eivät juhli railakkaasti. ”Jos on mennyt hyvin, menemme joukkueen kanssa pizzalle”, Hiekkavirta kertoo.

 

"Kokeilimme siellä, miten vireystilaan vaikuttaa se, että kisat ovat vasta illalla pimeän aikaan. Aloitimme harjoittelun kolmen aikaan iltapäivällä ja varmasti jotkut ihmettelivät, että mitä nuo hullut hiihtävät vielä yhdeksältä illalla."

 

Yhdistetyn kilpailijat ovat paljon vähemmän kuuluisia lapasesta lähtevästä juhlimisesta kuin naapurilaji mäkihypyn kilpailijat olivat takavuosina. Alkoholin käyttö ei Hiekkavirran mukaan kuulu nuorten nykykilpaurheilijoiden juhlimisrepertuaariin ollenkaan.

 

”Jos on mennyt hyvin, menemme joukkueen kanssa pizzalle. Pizza ja kokis kerran kuussa on rajuinta, mitä vedetään”, Hiekkavirta nauraa.

 

Yhdistetyn ammattilaiset lomailevat huhtikuussa, kun kausi on ohi. Silloin Hiekkavirta suuntaa esimerkiksi Indonesiaan sukeltamaan. Mutta toukokuussa alkavat taas treenit, leirit ja valmistautuminen kesäkisasesonkiin. eikä Hiekkavirtaa paljon kotona näy. Myös fysioterapeuttina työskentelevä puoliso onneksi ymmärtää.

 

"Toistaiseksi on ollut ok", Hiekkavirta nauraa.

 

"Vaikkei olla oikein vielä ehditty sisustaa täällä kolme vuotta sitten hankitussa asunnossa.

 

Suomalaista hiihtoa ja Suomen Hiihtoliiton toimintaa tuetaan yli miljoonalla eurolla vuodessa Veikkauksen pelien tuotoilla. Myös lukuisat hiihtoseurat saavat seuratukea junioritoimintaansa.

 

Talviolympialaiset järjestetään Etelä-Korean Pyeongchangissa 9.–25. helmikuuta 2018.

]]>