Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Wed, 13 Dec 2017 05:45:12 +0200 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/olen-huolissani-syrjakylien-nuorista-miehista/24161206 Me-säätiön Ulla Nord: ”Olen huolissani syrjäkylien nuorista miehistä” http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 07 Dec 2017 14:27:33 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Eriarvoisuutta yhteiskunnasta poistavan Me-säätiön johtaja Ulla Nord uskoo, että vuonna 2050 Suomessa ei ole yhtään syrjäytynyttä nuorta ja lasta.

 

Me-säätiön Ulla Nord, 49, on niitä ihmisiä, joiden tarmo ja työtehtävien tärkeys saa omat touhut tuntumaan joutavalta näpertelyltä. Edellisessä työssään Diakonissalaitoksessa hän johti Vamos-hanketta, jonka ideana oli viedä apu sitä tarvitsevien luokse, niiden jotka eivät jaksaneet tai osanneet sitä itse etsiä. Tämä tapahtui kirjaimellisesti syrjäytyneiksi epäiltyjen ovikelloa soittamalla. Nord kertoo Vamosin kautta tehneensä työtä satojen nuorten kanssa, joista moni on yhä häneen yhteydessä. Viimeiset kaksi vuotta hän on ollut toimitusjohtajana Me-säätiössä, jonka ovat perustaneet Supercellin Ilkka Paananen ja Mikko Kodisoja.

 

Säätiön tavoitteena on vähentää lasten, nuorten ja perheiden syrjäytymistä ja eriarvoistumista Suomessa. Tavoitteeseensa se pyrkii perustamalla Me-taloja, rahoittamalla nuoria ja lapsia aktivoivia hankkeita ja keräämällä verkkosivuilleen mahdollisimman paljon tutkimustietoa Suomesta ja suomalaisista.

 

Nord ei mielellään käyttäisi sanaa ”syrjäytynyt”, koska se koetaan leimaavaksi ja arvottavaksi. Mutta koska olemme tuomittuja käyttämään kieltä kommunikaation välineenä, termi saa nyt kelvata paremman puutteessa.

 

Millaista ihmistä voi pitää syrjäytyneenä?

”Sellaista, joka ei ole työssä eikä koulutuksessa eikä ole kiinnittynyt yhteiskunnan palveluihin. Henkisellä puolella syrjäytymiseen liittyy tunne siitä, ettei ole millään tavalla tärkeä yhteiskunnalle tai yhteisölle; että ei ole mitään annettavaa. Mutta ei saa yleistää liikaa. Ilman koulutusta tai työtä joku voi elää hyvääkin elämää.”

 

Syrjäytyminen esitetään mediassa usein taloudellisena ongelmana. Sitran Petri Hilli arvioi Helsingin Sanomille, että 69 000 syrjäytynyttä nuorta maksaa vuodessa Suomelle 1,4 miljardia euroa. Mutta tuodaanko syrjäytymisestä tarpeeksi mediassa esille inhimillisenä tragediana?

”Ei mielestäni. Tietynlainen asenneilmapiiri on koventunut. Tuntuu, että on vähemmän ymmärrystä tai edes halua ymmärtää eriarvoisessa asemassa olevien ihmisten elämää. Että miten vaikeata elämä on kaikilla tasoilla, jos ei ole rahaa. Jos elämä on sen miettimistä mistä saa lapsille seuraavan päivän ateriat, on turha todeta tällaiselle ihmiselle, että ryhdistäydypä nyt. Kun tilanne menee tarpeeksi pahaksi, monet eivät enää pysty edes hyödyntämään yhteiskunnan tarjoamaa apua.”

 

Me-säätiön keulakuvia ovat Me-talot, joita on jo seitsemässä kaupungissa: Helsingissä, Porissa, Turussa, Espoossa, Lappeenrannassa, Keravalla, Tampereella. Mitä niissä tapahtuu?

”Jokainen Me-talo on erilainen, suunniteltu yhdessä lähiön asukkaiden kanssa. Taloja on perustettu paikkoihin, joista palvelut ovat lähteneet, joissa ei ole harrastusmahdollisuuksia ja joissa monet ihmiset potevat syvää yksinäisyyttä. Toiminta on suunnattu erityisesti lapsille ja nuorille: tarjotaan paikka, jossa voi leikkiä ja harrastaa turvallisen aikuisen läsnäollessa. Vanhemmille tarjotaan tukea ja nuorille mahdollisuus kokea miltä työnteko tuntuu ja miltä onnistuminen siinä. Talot tarjoavat tiloja järjestöille ja kunnille, jotka voivat tuoda palveluitaan sinne. Idea on, että kun talo tulee tutuksi, ihmiset kertovat avoimemmin ongelmistaan ja tarpeistaan kuin vieraassa virastoympäristössä. Eri-ikäiset ja erilaiset ihmiset voivat tavata toisiaan, ja näin ennakkoluulot hälvenevät.”

 

Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa Moneyball (2011) huonosti pärjäävä baseball-joukkue alkaa menestyä, kun se alkaa hyödyntää uudenlaista tilastointia pelaajistaan. Myös Me-säätiö uskoo tilastotiedossa piilevään kätkettyyn tietoon, siksi se kerää sivuilleen kaikkien käytettäväksi mahdollisimman paljon dataa, jota ammattilaiset voivat hyödyntää työssä syrjäytymistä vastaan.

”Me Suomessa keräämme mielettömästi dataa, mutta emme osaa käyttää sitä. Uskon, että sieltä löytyy tietoa siitä, mitä syrjäytymisen takana on. Niistä näkyy esimerkiksi, että jos on 21-vuotias, ollut yli vuoden työttömänä ja on pelkkä peruskoulutausta sekä kaksi muuta työllistymistä estävää tekijää, on vain seitsemän prosentin mahdollisuus työllistyä. Data osoittaa, että ongelmat on tunnistettava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Jos nuori joutuu yläkoulun jälkeen tyhjän päälle ja häneltä puuttuu akateemista ja sosiaalista osaamista, hänellä on vaarana pudota mustaan kuiluun, josta häntä on hyvin vaikea löytää saati auttaa ylös.”

 

Me-säätiö tukee myös tutkimusta, jonka aiheena on kolmen sukupolven läpi kulkeva syrjäytyneisyys. Iso-Britanniassa on jo oma yhteiskuntakasti muodostunut perheistä, joissa ei ole oltu työelämässä moneen sukupolveen – onko Suomeen muodostumassa samanlainen?

”Suomessa on jo tällaista kulttuuria. Jos ei ole koskaan nähnyt vanhempien lähtevän töihin, sama malli siirtyy helposti lapselle. Siksi pitäisi pyrkiä puuttumaan mahdollisimman varhain, tuen pitäisi alkaa jo raskausaikana. Meillä on taitavia sosiaalityöntekijöitä, mutta järjestelmä ei mahdollista oikeaa apua. Perheen tapaaminen kerran kuussa ei riitä, aluksi pitäisi tavata kerran päivässä, rytmittää tuki toisin. Jo päiväkodissa pystyy tunnistamaan lapset, joilla on ongelmia – ja heille pitäisi siinä vaiheessa jo pystyä antamaan oma työntekijä.”

 

Miksi pojat ja nuoret miehet syrjäytyvät toista sukupuolta helpommin?

”Syitä on tietenkin monenlaisia. Mutta poikien ei ehkä ole niin helppo hakea apua, tytöt puhuvat enemmän kavereiden ja yhteisön kanssa, jakavat asioita eri tavalla. Esimerkiksi nuoret naiset syövät kaksi kertaa enemmän mielialalääkkeitä kuin nuoret miehet – se ei kerro siitä, että he voisivat huonommin, vaan kyvystä hakea apua. Koulumaailma ei myöskään ehkä tarpeeksi huomioi heidän yksilöllisiä tarpeitaan.”

 

Japanista tunnetaan hikikomori-ilmiö, ihmisryhmä, joka on vetäytynyt täysin sosiaalisesta elämästä ja viettää kaiken aikansa internetissä. Koska Suomea on usein kutsuttu Pohjolan Japaniksi, onko meillä samanlaisia tapauksia? Vai mitkä ovat suomalaisen syrjäytymisen kansalliset tunnusmerkit?

”On meillä paljon kokemuksia ihmisistä, joiden elämä on vain kotona ja nettiyhteisössä. Peruselämisen kannalta on hyvin vaikeata käydä töissä tai opiskella, jos pelaa kahdeksan tuntia yössä. Mutta erityisen huolissani olen syrjäkylien nuorista, varsinkin nuorista miehistä. Alueellinen eriarvoistuminen on ankaraa: on paikkoja, joista on lähtenyt palvelut ja työpaikat mutta jonne on silti jäänyt nuoria.

 

Mitä tavallinen ihminen voi tehdä syrjäytymisen ehkäisemiseksi? Siis esimerkiksi minä, 47-vuotias espoolaismies.

”Tarjoudu tukihenkilöksi lapselle tai nuorelle. Edes niin, että tapaa kerran kuussa, mene kahville ja vastaa puhelimeen, kun lapsi tai nuori soittaa huolestuneena jostakin asiasta. Ole turvallinen aikuinen, johon voi olla yhteydessä. On monenlaisia mentorointiohjelmia: Vamosilla on Amigo-ohjelma, on myös OmaKamu. Erityisesti miehiä etsitään yksinhuoltajaäitien lapsien tueksi.”

 

Koska ilahduit viimeksi?

”Voi, ilahdun usein. Eilen riemastuin todella, kun kuopus kertoi onnistumisesta koulussa. Töissä ilahduin siitä, että saimme edistettyä uuden Me-talon suunnittelua täällä pääkaupunkiseudulla.”

 

Me-säätiön tavoitteena on, ettei vuonna 2050 Suomessa olisi yhtään syrjäytynyttä lasta tai nuorta. Nyt säätiön nettisivujen syrjäytymislaskuri näyttää lukua 68 556. Uskotko tavoitteen todella olevan mahdollista?

”Uskon. Vilpittömästi.”

 

 

Veikkauksen pelituottoja ohjataan nuorten hyvinvointia lisäävään monipuoliseen järjestö- ja seuratyöhön ministeriöiden kautta. Nuorille järjestetään erilaista kulttuuritoimintaa sekä loma- ja leiritoimintaa, urheiluseurat liikuttavat ja aktivoivat nuoria eri puolilla maata, useat palvelevat puhelimet sekä chatit auttavat avuntarpeessa olevia ja tarjoavat aikuisen, joka kuuntelee.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/nuoret-unelma-ammatissa/23624411 Nuoret unelma-ammatissa http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 04 Dec 2017 12:07:03 +0200 Inhimillisiä Uutisia Parikymppisen sisustusompelijan, kokin ja parturi-kampaajan mielessä ei pyöri alan vaihto tai sapattivuoden pitäminen. Heidän mielestään oma ammatti on se kaikista paras, vaikka kaikki kollegat eivät ole yhtä innostuneita.

 

 

Kauneuden nälkä ja tarkkuus ajavat ompelijaa

 

Äkkiä kaikki tuntui natsaavan. Heti ensimmäisenä päivänä Stadin ammattiopistossa Tytti Wahlberg tiesi hakeutuneensa unelmiensa alalle. Valmistuttuaan Wahlberg, 20, on tehnyt sisustusompelijan koulutustaan vastaavaa työtä reilun vuoden verran Eurokangas-kaupassa Helsingin Yliopistonkadulla.

 

”Onneksi äitipuoleni muistutti, kun mietin peruskoulun jälkeen tulevaisuuttani, että mähän olen aina suunnitellut ja tehnyt paljon käsitöitä. Ompeleminen on ollut mulle alusta lähtien rentouttavaa, kuin meditatiivista tekemistä. Muut ajatukset katoavat ja keskityn vain yhteen asiaan”, Wahlberg sanoo.

 

”Tajusin myös, etten ole koskaan tuntenut oloa hyväksi, jos jossakin on vaikkapa ruman näköiset verhot tai seinä. Mun on aina tehnyt mieli alkaa suunnitella muutoksia.”

 

”Jos itselläni on joskus huono päivä, ajattelen, että työlläni on aina jollekin merkitystä. Aina sen ei tarvitse olla mulle juhlaa”, sisustusompelija Tytti Wahlberg sanoo.

 

Wahlberg pääsee toteuttamaan hyvin Euronkankaan verhojen myyjänä koulussa ja vapaa-ajallaan keräämäänsä ammattitaitoa. Hän suunnittelee kunkin asiakkaan kanssa yksilölliset verhot ja leikkaa sopivan kokoiset kankaat. Itse käytännön ompelemistyötä hän ei ainakaan vielä pääse tekemään.

 

”Tarkka ja määrätietoinen luonteeni sopii sisustusalalle. Ja kun olen pienestä pitäen tottunut tekemään käsillä asioita, mun on luontaista tarkkailla koko ajan, miten mikäkin esine, teos tai vaikkapa rakennus on tehty ja oppia siitä.”

 

Parasta nykyisessä työssä on Wahlbergin mielestä se, kun näkee asiakkaankin innostuvan. Tyytyväisimpien asiakkaiden silmät kiiluvat ja sydän hakkaa, kun he saavat lopulta verhot käsiinsä. Jotkut tulevat jälkikäteen näyttämään kuvia, miten hienosti verhot sopivat kodin kokonaisuuteen.

 

”Silloin tällöin joku asiakas on ihan paniikissa verhojen suunnittelemisen kanssa, jolloin lopulta esiin tuleva hymy on mulle suuri palkinto. Jos itselläni on joskus huono päivä, ajattelen, että työlläni on aina jollekin merkitystä. Aina sen ei tarvitse olla mulle juhlaa.”

 

Wahlberg on oppinut palvelemaan asiakkaita niin ammattitaitoisesti, etteivät omat mielialat vaikuta työhön. Joskus joku tarkkanäköisimmistä työkaverista tulee tauolla kuitenkin kyselemään, onko kaikki ok tai mites sitä noin leijutaan. Yleensä Wahlbergin mieli on valoisa, kun duunipaikka on lähellä kaikkien työunelmien toteutumista.

 

”Viiden vuoden sisällä haluaisin saada työnkuvaani lisää vapautta suunnitella ompelutuotteita. Voi olla, että se vaatisi jonkin sortin yrittäjyyttä. Tällä erää olen kuitenkin erittäin tyytyväinen työhöni, eikä sisustusompelijan duunia ole ylipäätäänkään paljon tarjolla”, Wahlberg sanoo.

 

 

Kun uudet kampaustyylit ja kilpaileminen kiinnostavat

 

Reilu vuosi sitten Taiju Koivula vähensi kouvolalaisessa Lehtomäen hius- ja kauneuspisteessä työskentelyä kolmeen työpäivään viikossa. Treenaamiseen hän varasi aikaa viitenä päivänä joka viikko. Tavoittena oli voittaa tällä kertaa Abu Dhabissa järjestetyt Worldskills-kilpailut, joita pidetään parturi-kampaajien maailmanmestaruuskisoina. Edellisenä vuonna Koivula oli voittanut EM-hopeaa.

 

”Tein kaikkeni, mutten voittanut kultaa. MM-hopea kuitenkin todisti, että monia vuosia kestänyt määrätietoinen itseni kehittäminen ei ollut mennyt hukkaan. Olen maailman huipulla ammatissani”, Koivula, 22, sanoo.

 

Koivula tiesi jo Kouvolan seudun ammattiopistoon mennessään, että pelkkä normaali työssäkäynti ei tule riittämään. Kilpatanssissa Suomen mestaruuksia voittanut Koivula oli jättänyt urheilu-uran, mutta kilpailuhenkisyys ei ollut kadonnut mihinkään.

 

”Uskon, että voin tulla paremmaksi koko työurani ajan. Parturi-kampaajan työ on täynnä haasteita ja mä tykkään sellaisista”, parturi-kampaaja Taiju Koivula kertoo ammatistaan.

 

”Jos haluaa voittaa maailmanmestaruuden, pitää treenata kuin urheilija. Pitää löytää sopivat valmentajat, osallistua maajoukkueleireille ja tehdä valtavasti toistoja. Nyt kun saavutin menestystä, voin panostaa enemmän työuraani.”

 

Työuraakaan Koivula ei aio todellakaan tehdä puolivaloilla. Hän on jättäytynyt toistaiseksi päivätyöstään vapaalle ja miettii tulevaisuuden suunnitelmiaan.

 

”Voisin tehdä jatkossakin parturi-kampaamossa töitä, mutta kaipaan siihen rinnalle uusia mahdollisuuksia toteuttaa taitojani. Teatteri- ja elokuvamaailma, erilaiset näytökset ja kampaajien kouluttaminen kiinnostaisivat. Saattaa olla, että muutan kotikaupungistani Kouvolasta pois.”

 

Koivula ei tiedä vielä viekö tie ulkomaille vai kenties ensin Helsinkiin. Kouvolalainen sanoo kahden asian olevan kuitenkin varmaa: hän panostaa jatkossakin täysillä kampaaja-alalle ja haluaa koko ajan kehittyä.

 

”Uskon, että voin tulla paremmaksi koko työurani ajan. Parturi-kampaajan työ on täynnä haasteita ja mä tykkään sellaisista. Niin pitkään kuin muistan, mulla ei ole ollut paljon vapaa-aikaa, mutten aio jatkossakaan sellaista varmistella.”

 

Koivula sanoo jaksavansa parturi-kampaajan työtä, koska rakastaa sitä niin paljon. Hän nauttii erityisesti erilaisten kampausten tekemisestä. Koivulan menestys on jo kiirinyt monien korviin ja asiakkaat osaavat odottaa häneltä uusimpia trendejä ja omaperäisyyttä.

 

”Pidän siitä, että kampaajan työn jälki on heti nähtävillä ja palaute tulee nopeasti. Kun onnistun hyvin jossakin uudessa tekniikassa ja asiakas on tyytyväinen, se tuntuu melkein kuin ihmeeltä, vaikka sitä tapahtuu tuon tuosta. Tajuan sellaisina hetkinä, että kaikki vaivannäkö on kannattanut.”

 

 

Nuori kokki haluaa kehittyä monipuoliseksi

 

”Mikään muu ei oikein kiinnosta, mutta kokkaaminen kiinnostaa ihan älyttömästi”, Niall Larjala, 21, sanoo.

 

Larjalalla oli peruskoulun jälkeen niin huono todistus lintsaamisten ja oppitunneilla häröilyjen vuoksi, ettei päässyt toisen asteen koulutukseen ja tulevaisuus näytti epäselvältä. Koulu ei ollut kiinnostanut, ja se alkoi kostautua. Ammattistartti-koulutukseen hakeminen auttoi: Larjala sai yhteishakuun lisäpisteitä, joiden turvin pääsi Stadin ammattiopiston kokkilinjalle. Nyt Larjala työskentelee Helsingin Kluuvinkadulla Emo-ravintolassa, joka tekee laadukasta ja modernia eurooppalaista ruokaa.

 

”Kiinnostavaa työtä on riittänyt heti opiskeluajoista lähtien. Haluan kerätä seuraavat 5–10-vuotta mahdollisimman paljon työkokemusta ja tehdä hyvin erilaisia ruokia, jotta musta tulee monipuolinen kokki. Aika moni kokeista jää tekemään uudelleen ja uudelleen niitä ruokia, joita ensimmäisenä pääse työkseen valmistamaan. Se ei ole mun juttu.”

 

”Olen huomannut, että mulla on halu näyttää, että musta on johonkin. Nuorempana olin niin välinpitämätön, ettei oikein kukaan uskonut muhun. Itselläkin on mennyt vähän aikaa tajuta, että kokkaaminen sujuu niin hyvin”, 21-vuotias Niall Larjala kertoo.

 

Larjala sanoo oppineensa asioista aina helpoiten tekemällä, joka vaikeutti peruskoulussa pärjäämistä. Nyt tuo taipumus on hyödyksi: Larjala on ”imenyt kuin pesusieni” tietoa ja taitoa seuraamalla kokeneempia kokkeja työpaikoillaan ja kokkikilpailuissa. Uran yksi upeimmista hetkistä koitti viime vuonna: Larjala oli voittamassa hopeaa maajoukkueen assistenttina Saksan Erfurtissa järjestetyissä kokkiolympialaisissa.

 

”Olen huomannut, että mulla on halu näyttää, että musta on johonkin. Nuorempana olin niin välinpitämätön, ettei oikein kukaan uskonut muhun. Itselläkin on mennyt vähän aikaa tajuta, että kokkaaminen sujuu niin hyvin.”

 

Larjalan työsopimus Emossa kestää vuoden loppuun, jonka jälkeen hän suuntaa armeijaan. Sen jälkeen on edessä päätös lähteäkö hakemaan uusia oppeja ruokamaailman mahtimaihin Ranskaan, Belgiaan tai Aasiaan. Viimeistään kymmenen vuoden päästä Larjala suunnittelee hakeutuvansa opiskelemaan keittiömestariksi, jotta voi tehdä esimiehen tehtäviä ja levittää näin omia oppeja muille kokeille.

 

”Kiireisimmillään olen tehnyt seitsemänpäiväisiä viikkoja ja usein jopa kymmenen tuntia päivässä töitä. Nuorena jaksaa. Kun mulla on joskus harvoin vapaa viikonloppu, olen hankaluuksissa, kun yritän keksiä tekemistä. Juhliminen on kivaa, mutta nykyään jään monesti mielellään lepäämään himaan, että jaksan taas toteuttaa intohimoani”, Larjala sanoo.

 

 

Nuoret työssä

 

  • 15–24-vuotiaita työssä käyviä nuoria on 237 000 ja työttömiä 33 000.
  • Nuorten työttömyysaste on 12,3 prosenttia.
  • Työ- ja elinkeinotoimistoissa asioi 32 000 15–24-vuotiasta nuorta työtöntä työnhakijaa.
  • Yläkouluiässä olevien tyttöjen suosikkialat: 1. Terveyspalvelut, 2. Matkailu- ja ravintola-ala, 3. Sosiaalipalvelut
  • Yläkouluiässä olevien poikien suosikkialat: 1. Teknologiateollisuus, 2. Maanpuolustus, 3. Pankki- rahoitusala
  • 15–29-vuotiaista 83 prosenttia on vähintään jokseenkin samaa mieltä siitä, että ottaisi mieluummin tilapäistäkin työtä kuin eläisi työttömyyskorvauksella, jos käteen jäävä tulo olisi yhtä suuri.
  • 77 prosenttia puolestaan on vähintään jokseenkin samaa mieltä siitä, että olisi valmis vaihtamaan asuinkuntaa työpaikan saamiseksi.

 

Lähteet: Tilastokeskuksen Työvoimatutkimus, Taloudellisen tiedotustoimiston Kun koulu loppuu -tutkimus ja Valtion nuorisoneuvoston Nuorisobarometri

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/myrkylliset-unelmat/22583242 Myrkylliset unelmat http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 29 Nov 2017 11:01:59 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Iso osa ihmisten paineista johtuu unelmarummuttajista, kirjoittaa Apulanta-yhtyeen Toni Wirtanen. Hän on yhdessä bänditoverinsa Sipe Santapukin kanssa Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja joulukuussa.

 

Me elämme unelmien aikaa. Vielä tarkemmin: me elämme toteutettujen unelmien aikaa. Jatkuvassa toteutuvan unelman tilassa kelluminen täyttää informaatiokanavamme tukahduttavalla kuohallaan. Kaiken pitää olla aivan hel-ve-tin hyvin koko ajan ja sen pitää näkyä! Mihinkään tavalliseen ei voi sekaantua, koska elämän pääasia on se, että se näyttää hyvältä somessa. Ainakin tavallisuudelle on naureskeltava. Ja pitää ehdottomasti muistaa kertoa, että se on vain välivaihe matkalla unelmaan!

 

Tubettaja, instagram-julkkis, bloggaaja, artisti, fashionista, mikätahansajulkkis... Siitä valitaan joku siisti “ammatti” ja päälle buli elämäntyyli, sellainen, joka kuvaan sopii.

 

Ei mene päivää – ei edes tuntia – ettei törmää unelmarummuttajaan. Sellaiseen, joka julistaa, että kunhan uskomme itseemme ja unelmiimme ja teemme kovasti töitä niiden eteen, niin ihan varmasti voimme saavuttaa ihan mitä vaan. Ja sitten seuraavaksi pläjähtää jostain joku, jonka elämä näyttää just siltä, miltä unelman kuuluukin näyttää ja jolla on miljardi likeä ja kaksi miljardia follaajaa. Sellaisten edessä on helppo alkaa ajatella omaa epäonnistumistaan, jos oma elämä ei näytä kiiltokuvalta. Tai ainakaan en ole tehnyt tarpeeksi töitä.

 

Havaintoni mukaan surullisen suuri osa paineista, joita ihmiset kokevat, johtuu epärealistisista haaveista. Jatkuvan unelmarummutuksen seurauksena haaveet muuttuvat hiljalleen odotuksiksi, jotka toteutuvat aivan kohta, kunhan vain jaksaa uskoa ja panostaa. Kun todellisuus viimein lataa avokämmenellä poskelle, on pudotus tyly.

 

 

Mitkä unelmat ovat tärkeitä?

 

Väitän tuntevani musiikkialaa melko hyvin. Olen vuosien mittaan tavannut lukemattoman määrän nuoria ja innokkaita tyyppejä, joilla on rajaton usko itseensä, ja jotka ovat valmiit panostamaan kaikkensa saavuttaakseen tähteyden unelman. Kuitenkaan 99 prosenttia näistä itseensäuskojista ei koskaan saavuta sitä unelmaa, mitä alunperin lähtivät tavoittelemaan, vaikka panostaisivat uraansa täysillä.

 

Unelmajahdissa unohtuu se kylmä ja karu fakta, että loputtoman uskon ja kaikkensa antamisen lisäksi tarvitaan vielä oikea ajoitus, olosuhteet, ihmiset ja etenkin helkkarin hyvää tuuria. Tyly totuus on, että ajoitukseen tai olosuhteisiin – tuurista nyt puhumattakaan – ei voi rajattomasti vaikuttaa! Useimmiten sellaisetkin tyypit, jotka ansaitsisivat onnistua, putoavat rähmälleen mutaan. Kerta toisensa jälkeen.

 

”Miksi unelmana pitäisi olla maailmantähteys, kun hyvän elämän voi massiivisesti todennäköisemmin saavuttaa putkiasentajana tai toimihenkilönä?”

 

Unelmat ovat todella tärkeitä ihmiselle. Tavallaan ne ovat jopa elinehto. Epärealistisetkin unelmat voivat olla mielekkäitä, mutta viisaus asuu siinä, mitä unelmia ihminen lähtee tavoittelemaan ja mitkä unelmat saavat jäädä mielikuvituksen illuusioiksi. Miksi unelmana pitäisi olla maailmantähteys, kun hyvän elämän voi massiivisesti todennäköisemmin saavuttaa putkiasentajana tai toimihenkilönä?

 

Buddhalaisessa filosofiassa uskotaan, että ihmisen kärsimys johtuu elämänjanosta. Meidän hullussa länsimaisessa kyberhelvetissämme kärsimys johtuu unelmista rakennettujen illuusioiden jahtaamisesta. Siitä, kun mikään ei riitä. Kun ymmärrämme onnellisuuden asuvan jossain aivan muualla kuin pilvilinnoissa, olemme oikealla tiellä. Tiellä onnelliseen ja hyvään elämään. Se on tärkeintä.

 

Joulukuun päätoimittaja

Toni Wirtanen

 

Lue Sipe Santapukin pääkirjoitus Aikaa unelmille täältä.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/aikaa-unelmille/22583623 Aikaa unelmille http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Wed, 29 Nov 2017 11:05:10 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Isoja unelmia kannattaa vaalia, mutta lopulta vain arjen pienet unelmat tekevät elämästä kauneimman, kirjoittaa Apulanta-yhtyeen Sipe Santapukki. Hän on yhdessä bänditoverinsa Toni Wirtasen kanssa Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja joulukuussa.

 

Unelmat ovat aina olleet elämäni polttoainetta. Olen lapsesta asti rakennellut pilvilinnoja mielessäni, enkä tähänkään päivään mennessä ole ymmärtänyt sitä, etteikö niitä voisi oikeasti toteuttaa.

 

Pilvilinnat kuulostavat ehkä haihattelulta, naiiveilta höpötyksiltä, joita muut kuuntelevat huvittuneena. Sitä ne osittain ovatkin, minkä vuoksi en ole vuosiin puhunut unelmistani – mieluummin toteutan ne ja nostan esiripun vasta työn valmistuttua. Ilman pilvilinnoja kukaan ei olisi säveltänyt sinfonioita, rakentanut hienoja kaupunkeja tai löytänyt itsensä tekemästä jotakin, mitä koko ihmiskunta ei koskaan aiemmin edes ymmärtänyt olemassa olevaksi.

 

Me elämme unelmien keskellä. Kaikki näkyvä on ollut ensin näkymätöntä. Mihin tahansa menetkin, ympärilläsi on asioita, jotka ovat ensin olleet mielikuvia, sitten unelmia ja lopulta konkretiaa. Lentokoneet lentävät, kuuntelemme kaunista musiikkia ja internetverkossa kasvaa oma maailmansa. Joku on suunnitellut mukin, josta parhaillaan juot kahvia ja lusikan, jolla siirrät aamupuuron suuhusi.

 

Hyvän unelman ydin on sellainen, että siitä on iloa ja hyötyä myös muille kuin unelmoijalle. Parhaimmillaan unelma tuottaa jotakin ihmistä ja elämää suurempaa, kenties kollektiivista iloa ja hyötyäkin. Nykypäivänä monen nuoren unelma on olla julkkis, näkyvä ja tunnettu ilman sen suurempaa sisältöä tai sisällöstä välittämättä. Polkuja hieman pidempään tallanneena uskon, että unelma, jonka eteen ei tarvitse tehdä töitä ja jonka tarkoitus on oman egon korostaminen, rojahtaa kasaan yhtä helposti kuin korttitalo. Tyhjän ämpärin kolina ei ole tavoittelemisen arvoista eikä se lisää onnellisuutta. Näkyvyys ja oman minäkuvan kiiltäminen on hyvien unelmien sivutuote, josta tekijä sitten joko nauttii tai ei nauti.

 

 

Unelmien koolla ei ole väliä

 

Voin sanoa, että omassa elämässäni olen ollut onnekas. Olen saanut jo pitkään elää omaa unelmaani rokkibändissä. Olen myös saanut toteuttaa pitkäaikaisen unelmani orgaanisen arkkitehtuurin mestariteoksesta, talostani Heinolassa. Molemmissa minulle tärkeissä asioissa hienointa on ollut matka, ei päämäärä. Klisee, mutta tiedän kokemuksesta sen olevan totta. Emme ole bändinä oikeastaan ikinä juhlineet voiton hetkiä, talollani voisin joskus nauttia enemmänkin joutenolosta. Fokus on aina ollut itse tekemisessä.

 

Apulannan kanssa matka lienee elämän mittainen, eikä taloprojektikaan ole vielä valmis. Onneksi. Toisaalta innostuin vuosituhannen vaihteessa kilpailemaan formula kolmosissa. Pääsin Suomen huipulle, jonka myötä väylä avautui myös Eurooppaan. F1 olisi ollut enää askeleen päässä, mutta se oli unelma, jota en koskaan päässyt testaamaan, sillä halusin elää toista unelmaa – Apulantaunelmaa. Ei näitä asioita tietenkään tarvinnut miettiä tai vertailla edes hetkeäkään, mutta jos haluaa toteuttaa yhden unelman, toisesta on osattava luopua.

 

”Sen sijaan, että keskittyy filtteröimään omasta elämästä unelmien näköistä, kannattaa etsiä itselleen aitoja tavoitteita ja tavoittelemisen arvoisia asioita, jonka jälkeen voi alkaa elää unelmaansa todeksi.”

 

Myönnän, että olen ollut elämässäni välillä melko suureellinen ja valitsemani polku on toisinaan kovinkin raskas ja kivikkoinen. Korkealle tähtääminen ei välttämättä ole onnellisen elämän lähtökohta. Isojakin unelmia saa olla, mutta arjen pienet unelmat tekevät lopulta elämästä kauneimman. Unelmat voivat olla vaikkapa rauhallinen aamu hyvän kahvin ääressä, aurinkoinen kesäsää, pieni lepohetki terassin tuolilla tai patikointi luonnonpuistossa. Arjen unelmat jäävät liian usein unholaan. Ajan tuhlaaminen someen tai muuhun turhuuteen syö viimeisenkin ajan unelmoinnilta. Sen sijaan, että keskittyy filtteröimään omasta elämästä unelmien näköistä, kannattaa etsiä itselleen aitoja tavoitteita ja tavoittelemisen arvoisia asioita, jonka jälkeen voi alkaa elää unelmaansa todeksi.

 

Unelmien koolla ei ole väliä eikä sillä, millaisena ne näyttäytyvät suhteessa toisten ihmisten unelmiin. Jos keskittyisimme vähemmän siihen, millaista elämää toiset väittävät elävänsä, löytäisimme sisältämme varmasti monia omia, onnellisuutta tuovia ajatuksia, tunnetiloja ja ytimiä. Pelkkä unelmien syntyminenkin vaatii aikaa.

 

Joulukuun päätoimittaja

Sipe Santapukki

 

Lue Toni Wirtasen pääkirjoitus Myrkylliset unelmat täältä.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/laumojen-valissa/21105512 Laumojen välissä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 23 Nov 2017 10:59:16 +0200 Inhimillisiä Uutisia Seksuaalivähemmistöön kuuluvan uskovan elämä on yhtä tasapainottelua. Sekä kirkko että sateenkaariyhteisö ovat osoittaneet ennakkoluulonsa.

 

“Mulla ei ole mitään sua vastaan, mutta…”

 

Näin moni aloittaa lauseensa, kun he puhuvat helsinkiläiselle Tilda Tiljanderille, 27, tasa-arvoisesta avioliittolaista ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksista. Lauseet jatkuvat usein näin: “mielestäni samaa sukupuolta olevat eivät saisi mennä naimisiin kirkossa. Tai eivät ainakaan kirkon sakraalitilassa, heidät pitäisi vihkiä mieluummin jossain muualla”.

 

Tiljander työskentelee kirkon nuorisotyönohjaajana, joten samaa sukupuolta olevien avioliitot ovat olleet pitkään kuuma puheenaihe työpaikalla. Tiljander on tehnyt töitä samassa työpaikassa jo useamman vuoden ajan. Varsinkin alussa hän pelkäsi työkavereiden suhtautumista itseensä.

 

“Mietin, miksi edes tahdon mennä töihin sellaiseen paikkaan, jossa joudun jatkuvasti perustelemaan itseäni. Olen koulutukseltani sosionomi ja nuorisotyönohjaaja, joten voisin tehdä muitakin töitä. Minulla oli kuitenkin vahva tunne siitä, että haluan tehdä työtä oman uskontoni parissa”, hän kertoo.

 

Nykyisin Tiljander yrittää useimmiten sivuuttaa koko keskustelun tai vaihtaa puheenaihetta. Varsinkin hyökkääviltä tuntuvien kommenttien kohdalla hän sulkee mieluummin korvansa.

 

“Välillä tuntuu siltä, että asiasta keskustellaan ihan kuin en olisi itse läsnä – vaikka työkaverini puhuvat käytännössä minusta ja minun oikeuksistani. Minusta se, etteivät samaa sukupuolta keskenään olevat saisi mennä naimisiin kuulostaa ihan yhtä älyttömältä kuin se, jos joku sanoisi, ettei ruskeatukkaisia ihmisiä saa vihkiä.”

 

 

Ihan tavallinen nainen

 

Tilda Tiljander on omien sanojensa mukaan tavallinen helsinkiläinen nuori nainen, joka nauttii vapaa-ajallaan laulamisesta, kitaransoitosta ja tyttöystävän kanssa hengailemisesta.

Hän on aina tiennyt pitävänsä tytöistä. Kaapista tulo ei silti ollut helppoa.

 

“Minulla oli vahva olo, etten tahdo enkä saisi olla tällainen. Ajattelin, että muut saavat olla homoja, mutta en minä. Mietin pitkään, että ehkä ihastukset menevät ohi ja minusta tulee normaali.”

 

Tiljanderin perhe suhtautui kaapistatuloon avoimesti ja hyväksyvästi. Se johtui osin siitä, että Tiljanderin perheessä uskonto ei ollut juuri läsnä. Sen sijaan kaveripiirille kertominen oli vaikeampaa.

 

”Herkässä vaiheessa olevalle teinille voi olla liikaa, jos tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin pohtimaan sitä, millainen on ihannepoikaystävä ja -tyttöystävä. Hävettää myöntää, että olen itsekin ollut mukana vetämässä sellaisia ryhmiä”, Tilda Tiljander kertoo.

 

“Rippikoulun jälkeen innostuin isoskoulutuksesta ja sitä kautta uskonnosta tuli iso osa elämääni. En muista, että kukaan olisi koskaan sanonut minulle suoraan, että homous on syntiä, mutta olen kyllä oikeastaan aina tiennyt, että kirkon piirissä on ihmisiä, jotka ajattelevat niin.”

 

Loppujen lopuksi Tiljanderin parhaat kaverit eivät uutisesta hätkähtäneet, vaikka osalla oli vankka seurakuntatausta. Vaikeudet alkoivat vasta, kun Tiljander aloitti opinnot Diakonia-ammattikorkeakoulussa.

 

“Koulussa oli todella paljon vahvasti omia mielipiteitään esiin tuovia ihmisiä, sekä oppilaita että opettajia. Koin asian niin, että oli parempi olla hiljaa ja pitää omat tuntemukseni ja ajatukseni omana tietonani kuin kertoa, mitä oikeasti ajattelen.”

 

Omassa rippikoulussaan Tiljander ei muista kuulleensa tuomitsevia asenteita. Tiljander sanoo, että syynä saattaa olla yksinkertaisesti hyvä tuuri.

 

“Tiedän, että rippikouluissa on varsinkin aiempina vuosina voitu tuomita homoseksuaalisuus jyrkästi. Eikä se vaadi aina edes tuomitsemista. Herkässä vaiheessa olevalle teinille voi olla liikaa, jos tytöt ja pojat jaetaan eri ryhmiin pohtimaan sitä, millainen on ihannepoikaystävä ja -tyttöystävä. Hävettää myöntää, että olen itsekin ollut mukana vetämässä sellaisia ryhmiä.”

 

 

Mielipiteitä moneen suuntaan

 

Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa seksuaalisten vähemmistöryhmien oikeuksista on keskusteltu vuosikymmenet. Tämän vuoden keväällä voimaan tullut tasa-arvoinen avioliittolaki on pakottanut kirkon pohtimaan virallista kantaansa entistä tarkemmin.

 

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kasvatus- ja perheasioista vastaava johtaja Jarmo Kokkonen myöntää, että kirkolla on vielä paljon pohdittavaa ja päätettävää. Kokkosen mukaan kirkon perusperiaate on kuitenkin se, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia kirkon edessä.

 

”Vielä muutama vuosikymmen sitten keskusteltiin, voimmeko vihkiä eronneita. Näin jälkeenpäin ajateltuna sellainen keskustelu tuntuu aika kaukaiselta.”

 

”Omasta mielestäni sekä sukupuoli- että seksuaalivähemmistöjen olemassaolo kertoo Jumalan luomistyön moninaisuudesta. Lisäksi yhteiskunnassa vallitseva yhdenvertaisuuslaki koskee myös kirkkoja, joten kirkossa työskenteleviä täytyisi jo ihan lain mukaan kohdella yhdenvertaisesti”, Kokkonen sanoo.

 

Kokkosen mielestä keskustelu on polarisoitunut. Hän uskoo, että vastakkainasettelua pahentaa osittain se, että aihetta käsitellään julkisuudessa hyvin kärkkäästi.

 

”En voi kiistää, etteivätkö näkemykset kirkon sisällä vaihtelisi. Kirkon historia on kuitenkin jatkuvaa raamatuntulkintaa. Vielä muutama vuosikymmen sitten keskusteltiin, voimmeko vihkiä eronneita, koska Jeesus sanoo Raamatussa, että näin ei saa toimia. Näin jälkeenpäin ajateltuna sellainen keskustelu tuntuu aika kaukaiselta.”

 

 

Turussa saa olla oma itsensä

 

Seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvan uskovan mielestä Kokkosen mainitsemaan täyteen yhdenvertaisuuteen on vielä matkaa.

 

”Totta kai mielipide-eroja saa olla ja tiedän, että Raamattua voi tulkita eri tavalla. Mutta ihmettelen kyllä välillä suuresti, mikä saa osan ihmisistä ajattelemaan niin, että minä en saisi olla sellainen kuin olen”, Tilda Tiljander sanoo.

 

Tiljanderin mielestä suhtautuminen homoseksuaalisuuteen vaihtelee uskovaisten keskuudessa paljon Suomen rajojen sisällä.

 

”Etelä-Suomessa ilmapiiri on varmaankin myönteisempi, koska täällä on ylipäätään enemmän uskontoja. Luulen, että sen takia erilaisuuskin on helpompi hyväksyä. Toisaalta usko on asia, jota ei voi edes selittää tieteellä. Jos joku kokee sydämessään niin, että homoseksuaalisuus on kerta kaikkiaan väärin, siihen on aika vaikea sanoa mitään.”

 

Turkulainen Kimmo Haaraniemi, 45, on harvinaisen tietoinen maantieteellisistä asenne-eroista. Oululaiseen, vanhoillislestadiolaiseen perheeseen syntynyt Haaraniemi on asunut Turussa 15 vuotta. Kaupungissa Haaraniemeä viehättää muun muassa vapaamielisempi ilmapiiri.

 

”Seta ei aluksi päästänyt meitä [sateenkaariyhdistys Malkusta] omiin tiloihinsa. Nyt tilanne on onneksi muuttunut. Tänä vuonna pääsimme ensimmäistä kertaa Turun tuomiokirkkoon, kun Sateenkaarimessu järjestettiin siellä ensi kertaa”, Kimmo Haaraniemi sanoo.

 

”Oulun seudulla herätysliikkeet ovat niin vahvoilla, että koin ilmapiirin siellä ahdistavaksi.”

 

Kuten Tiljander, Haaraniemikään ei koe uskontonsa olevan mitenkään ristiriidassa seksuaalisen suhtautumisensa kanssa. Siksi tuomitsevat mielipiteet satuttavat.

 

”Eihän se hyvältä tunnu, mutta olen tottunut ennakkoluuloihin. En ole koskaan kokenut, että uskoni ja seksuaalisuuteni olisivat jotenkin ristiriidassa. Nykyisin kirkonkin piirissä katsotaan homoseksuaalisuutta onneksi paljon avoimemmin kuin ennen”, hän sanoo.

 

Haaraniemi kertoo, että hänet on otettu turkulaisissa seurakunnissa pääsääntöisesti hyvin vastaan. Hän kuuluu Sateenkaariyhdistys Malkukseen, jonka tehtävänä on edistää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien ihmisten hengellistä hyvinvointia. Malkuksen lisäksi uskovien seksuaalivähemmistöjen asiaa ajaa muun muassa kirkkojen piirissä syntynyt solidaarisuusliike Yhteysliike.

 

Haaraniemi huomauttaa, että ennakkoluulot elävät puolin ja toisin, sillä Seta ei välillä halunnut avoimesti kristillistä Malkus-yhdistystä kokoontumaan tiloihinsa.

 

”Malkuksessa minut otettiin avosylin vastaan, mutta Seta ei aluksi päästänyt meitä omiin tiloihinsa. Nyt tilanne on onneksi muuttunut. Tänä vuonna pääsimme ensimmäistä kertaa Turun tuomiokirkkoon, kun Sateenkaarimessu järjestettiin siellä ensi kertaa. Oli hienoa päästä avoimesti homona isoon kirkkoon.”

 

 

Mallia maailmalta

 

Hollanti on ollut sukupuolineutraalin avioliiton pioneeri maailmassa, sillä samaa sukupuolta olevat ovat voineet solmia avioliiton vuoden 2001 huhtikuusta lähtien. Ruotsissa laki tuli voimaan vuoden 2009 toukokuussa, ja Ruotsin evankelis-luterilainen kirkko salli samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimisen jo myöhemmin samana vuonna.

 

Sekä Tiljander että Haaraniemi ovat seuranneet jännittyneinä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kumpuavaa keskustelua. Tiljander toivoo, että Suomessa kirkko ottaisi mallia Norjasta, jossa papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia, mutta he voivat myös halutessaan kieltäytyä toimituksesta. Tällöin kirkon tehtävänä on etsiä tilalle toinen pappi.

 

”Jos minä menisin naimisiin, haluaisin, että minut vihkivä henkilö ei joutuisi tekemään vihkitoimitusta vastoin tahtoaan”, hän sanoo.

 

Jarmo Kokkonen uskoo, että Suomessa tullaan ennen pitkää päätymään vastaavaan malliin. Hänen mielestään saman kirkon sisällä voidaan antaa tilaa erilaisille tavoille elää ja uskoa. Hänen mukaansa avioliiton avaaminen samaa sukupuolta oleville edistäisi oikeudenmukaisuutta ja lähimmäisenrakkautta.

 

Tilja Tiljanderin ihannemaailmassa uskovainen homo voi päästä naimisiin kirkossa aivan kuten kuka tahansa muukin, eikä seksuaalivähemmistöjä vihkivän papin tarvitse pelätä virkansa puolesta.

 

”Silloin minunkaan ei tarvitsisi miettiä töissä tai muuten kirkon piirissä sitä, saanko kaikkien työkavereiden mielestä kuulua joukkoon. Kirkon ilmapiiri on onneksi muuttunut paljon viimeisen kymmenen vuoden aikana. Muutosta on ollut lohduttava seurata.”

 

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan Setan ry:n toimintaa tänä vuonna lähes 580 000 eurolla. Seta pyrkii parantamaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asemaa.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/poissaolevan-isan-tytto/20036744 Poissaolevan isän tyttö http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 20 Nov 2017 14:10:35 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Kymmenvuotiaan Jennan isä on ollut vankilassa Jennan koko elämän ajan.

 

Jenna oli viisivuotias, kun hän kysyi äidiltään: ”Onko se paikka vankila, jossa me aina käydään katsomassa isiä?”

 

”On. Se on vankila”, äiti vastasi.

 

Sillä kertaa Jenna ei kysellyt asiasta sen enempää, mutta pian hänellä oli lisäkysymyksiä. Aluksi ne olivat helppoja. Jenna halusi esimerkiksi tietää, minkälaisia vaatteita vankilassa käytetään. Mutta yhtenä iltana Jenna esitti kysymyksen, jota hänen äitinsä oli jo odottanut: minkä takia isi on vankilassa?

 

”Kerroin, että isi on tehnyt kaikkein pahimman mahdollisen rikoksen. Hän on tapellut niin kovasti, että se toinen ihminen on kuollut”, Jennan äiti Sari kertoo perheen keittiön pöydän ääressä.

 

Jenna on nyt kymmenvuotias koululainen. Hänen oikea nimensä ei ole Jenna, eikä Sarikaan ole todellisuudessa Sari. Perheen yksityisyyden suojelemiseksi heistä käytetään tässä jutussa keksittyjä nimiä. Jennan isä, kutsukaamme häntä vaikka Markoksi, tuomittiin vuonna 2005 elinkautiseen vankeuteen murhasta.

 

Marko on istunut tuomiotaan useissa eri vankiloissa – ensin Turun Kakolassa, sitten Riihimäellä, Kylmäkoskella ja nyt jälleen Riihimäellä –, ja Jenna on käynyt pienestä pitäen äitinsä kanssa tapaamassa häntä aina kun lupa heltiää. Nykyisin mukana kulkee myös Jennan vuoden ikäinen pikkusisko, Malla.

 

Tapaamisia on tällä hetkellä kerran viikossa. Ne kestävät vain 40 minuuttia, mutta edestakaisiin matkoihin perheeltä menee imetyspysähdyksineen neljä tuntia.

 

”Nyt ihan viime aikoina Jenna on alkanut vierastamaan niitä automatkoja. Hän ei aina halua lähteä mukaan, enkä minä pakota. Jos Jenna ei halua lähteä, hän voi jäädä leikkimään kaverinsa kanssa.”

 

 

Hääkahvit Kakolan pahvimukeista

 

Suomessa elää arviolta 8 000–10 000 lasta, joiden toinen vanhempi, useimmilla isä, istuu vankilassa. Vain harvan vangin perhe pysyy kasassa pitkän tuomion läpi – erot ovat hyvin yleisiä.

 

Sari uskoo, että hän ja Marko ovat onnistuneet pysymään yhdessä pitkälti juuri lasten ansiosta. ”Onhan tässä ollut haastetta, mutta ei sitä ajattele silloin, kun näkee, miten Marko touhuaa lasten kanssa. Tapaamisissa Jenna juoksee aina suoraan Markon luo ja hyppää kaulaan.”

 

Parisuhteen vaalimista ajatellen Sarilla olisi vankilaviranomaisille yksi toive: viikon aikana voisi olla kaksi erillistä tapaamista, joista toiseen tultaisiin ilman lapsia.

 

Sari ja Marko tuntevat toisensa jo kouluajoilta, mutta suhde alkoi vasta Markon elinkautistuomion jälkeen. Hääkahvit juotiin vuonna 2006 Kakolan vankilassa pahvimukeista – posliinikupit olivat vankilan henkilökunnan mukaan turvallisuusriski.

 

Jenna sai alkunsa Kakolan vankilan perhetapaamishuoneessa. Hänen elämässään isä on ollut aina toisaalla, mutta kuitenkin läsnä.

 

”Talvisin mentiin usein pulkkamäkeen tai luistelemaan – joskaan Markon jalka ei mahtunut luistimeen nilkassa olleen paksun seurantapannan vuoksi.”

 

”Meillä on hääkuva makuuhuoneen seinällä. Olemme sanoneet sen edessä hyvää yötä isälle siitä asti, kun Jenna oli ihan pieni”, Sari kertoo. ”Luulen, että Jennan suhde isäänsä on muodostunut niin hyväksi siksi, että he ovat tavanneet usein ja säännöllisesti. Jos olisimme käyneet vankilassa vain kahden kuukauden välein, tilanne olisi luultavasti ihan erilainen.”

 

Marko soittaa vankilasta joka päivä. Jenna tosin ehtii puhelimeen lähinnä vain viikonloppuisin, sillä Riihimäellä vankien puhelinaika ajoittuu keskelle koulupäivää.

 

”Miksi se puheluaika ei voisi perheellisillä vangeilla olla vaikka iltaviideltä tai -kuudelta?” Sari ihmettelee.

 

Sen jälkeen kun Jenna aloitti koulun ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan, hän on kirjoittanut isälleen kirjeitä. Nykyisin kirjeet ovat jo aika pitkiä. Välillä Jenna antaa äitinsä lukea kirjeet, välillä ei.

 

Vielä vuosi sitten Marko kävi säännöllisesti kotona lomilla. Ne kestivät pisimmillään kolme päivää. Silloin Jenna vietti isänsä kanssa niin paljon aikaa kuin mahdollista. Talvisin mentiin usein pulkkamäkeen tai luistelemaan – joskaan Markon jalka ei mahtunut luistimeen nilkassa olleen paksun seurantapannan vuoksi.

 

Sen jälkeen kun Jenna aloitti koulun ja oppi lukemaan ja kirjoittamaan, hän on kirjoittanut isälleen kirjeitä. Nykyisin kirjeet ovat jo aika pitkiä. Välillä Jenna antaa äitinsä lukea kirjeet, välillä ei.

 

Aivan erityisen tärkeää Jennalle oli, että Marko haki hänet koulusta.

 

”Luulen, että siinä oli taustalla se, että Jenna halusi näyttää muille, että hänelläkin on isä”, Sari sanoo.

 

Nyt Marko ei ole päässyt vuoteen lomille. Pian Mallan syntymän jälkeen hänet siirrettiin Kylmäkosken vankilasta Riihimäen vankilaan, eikä Riihimäen vankilan johto ole toistaiseksi myöntänyt poistumislupaa.

 

 

Vankila ei ole lasten paikka

 

Jenna tulee koulusta kotiin. Hän astelee reippaasti tervehtimään, istahtaa äitinsä viereen ja nappaa lautaselta munkin. Hän on etukäteen ilmoittanut olevansa halukas puhumaan haastattelussa suhteesta isäänsä ja vierailuista vankiloissa.

 

Hänen varhaisimmat muistot ovat ajalta, jolloin Marko istui Kylmäkosken vankilassa.

 

”Siellä oli kivemmat vartijat”, Jenna sanoo. ”Riihimäellä vartijat eivät puhu.”

 

Riihimäen vankilaan sijoitetaan kaikkein vaarallisimpina pidetyt vangit, ja Sarin mukaan vankien lapsiakin kohdellaan kylmäkiskoisesti. Pelkästään saapuminen vankilaan voi olla lapselle pelottava kokemus: Vartijoita ei ensin näy missään, mutta ympärillä automaattiovet loksahtelevat, ja edessä aukeaa luukku, johon pitää tiputtaa henkilöllisyystodistus. Sitten on käveltävä metallinpaljastimen läpi ja huumekoira tulee haistelemaan tulijat. Ja itse tapaamistilaan on vielä kuljettava käytävää, jota reunustavat sellien ikkunat. Usein ikkunoissa on vankeja, jotka huutelevat vierailijoille.

 

”Se ei ole lasten paikka”, Sari sanoo.

 

Pelottaako vankilaan meneminen Jennaa?

 

”Ei”, hän vastaa.

 

”Jenna tykkää pelata isänsä kanssa esimerkiksi Uno-korttipeliä, mutta usein käy niin, että tapaamisaika päättyy kesken pelin, eivätkä vartijat jousta minuuttiakaan.”

 

Sen sijaan hänellä on paljon toiveita siihen, miten tapaamisia voisi kehittää. Tapaamistila voisi ensinnäkin olla suurempi ja viihtyisämpi. Pienessä huoneessa on vain niukalti leluja, ja sinne ahtautuu vangin ja tämän perheen lisäksi aina myös kaksi vartijaa.

 

Tapaamisaika saisi olla huomattavasti pidempi kuin 40 minuuttia. Jenna tykkää pelata isänsä kanssa esimerkiksi Uno-korttipeliä, mutta usein käy niin, että tapaamisaika päättyy kesken pelin, eivätkä vartijat jousta minuuttiakaan.

 

Kaikkein mieluiten Jenna tapaisi isäänsä tietysti omassa kodissaan. Isänpäivä piti viettää tänäkin vuonna taas ilman isää, ja joka kerta se tuntuu yhtä pahalta.

 

”Viimeksi kun isi oli kotona, me menimme yhdessä ABC:lle”, Jenna kertoo.

 

Mitä te teitte ABC:lla?

 

”Söimme munkkeja.”

 

Siitä vierailusta on jo puolitoista vuotta. Seuraavasta ei ole mitään tietoa.

 

 

Isän kuvat piilossa

 

Jennan koulussa ja kaveripiirissä tiedetään hänen isänsä tuomiosta. Enää siitä ei juuri puhuta.

 

”Uskon, että Jenna on säästynyt kiusaamiselta, kun asiaa ei ole salattu”, Sari sanoo. ”Se olisi kuitenkin tullut jotain kautta esiin, ja sitten olisi alkanut selän takana kuiskuttelu ja supattelu.”

 

Salailusta Sarilla on yksi huono kokemus. Kun hän aloitti suhteen Markon kanssa, hän työskenteli perhepäivähoitajana eikä uskaltanut kertoa Markon tuomiosta hoitolasten vanhemmille. Aina kun lapset tuotiin taloon, Sari piilotti vihkisormuksensa ja keräsi seiniltä kaikki Markon kuvat.

 

”Se oli hirveän raskasta. Jos tapaaminen osui arkipäiväksi, jouduin valehtelemaan, että olen sairastunut.”

 

Nykyiselle työnantajalleen Sari kertoi Markon tuomiosta jo työhaastattelussa. Poikkeukselliseen perhetilanteeseen on suhtauduttu ymmärtäväisesti: tapaamisia varten lomapäivä järjestyy aina, ja työpaikalle on järjestetty erillinen tila, jossa Sari voi rauhassa puhua, kun Marko soittaa.

 

”Kyllä minäkin haluaisin tietää, jos oma lapseni menisi kyläilemään kotiin, jossa elinkautisvanki käy lomilla.”

 

Myös Jennan kavereiden vanhemmat ovat hyväksyneet sen, että Jennan isä on vankilassa.

 

”Kun olimme muuttaneet tänne toiselta paikkakunnalta, parin lapsen vanhemmat kyllä soittelivat ja kyselivät, että mikäs tämä teidän perhetilanne oikein on. Ymmärrän sen täysin. Kyllä minäkin haluaisin tietää, jos oma lapseni menisi kyläilemään kotiin, jossa elinkautisvanki käy lomilla.”

 

Sarin oma äiti ei sen sijaan ole vieläkään hyväksynyt Markoa. Sari ei ole äitinsä kanssa missään tekemisissä.

 

Välirikon vuoksi Jennalla oli pitkä, yli vuoden pituinen, jakso, jolloin hän ei nähnyt mummoaan. Nyt hän on taas ruvennut käymään mummolassa, ja Sarin puolesta vierailuja voidaan jatkaa, kunhan mummo ei Jennan kuullen puhu Markosta pahaa.

 

 

Tiukka äiti, lepsu isä

 

Kotona Jenna kysyy usein, milloin hänen isänsä vapautuu. Sarilla ei ole antaa siihen vastausta.

 

Elinkautinen tuomio ei Suomessa ole kirjaimellisesti elinkautinen: keskimäärin elinkautisvangit istuvat 14 vuotta. Päätös armahduksesta tai ehdonalaiseen vapauteen laskemisesta tehdään kunkin elinkautisvangin kohdalla erikseen, ja vankeuden kestoon vaikuttaa sekä tehty rikos että vangin käytös vankilassa.

 

”Asianajaja arvelee, että Markolla vapautumiseen menee vielä noin neljä vuotta.”

 

Vapautuminen merkitsee perheen elämässä suurta muutosta, eikä tuo muutos ole välttämättä helppo.

 

”Kotona Jenna kysyy usein, milloin hänen isänsä vapautuu. Sarilla ei ole antaa siihen vastausta.”

 

”Onhan siinä järjettömästi haasteita. Olen itse aika tiukka äiti. Läksyt pitää tehdä heti koulun jälkeen, karkkia syödään vain karkkipäivänä ja somessa ei olla enempää kuin tunti päivässä. Marko on näissä asioissa paljon sallivampi, ja tähän asti lepsuuden on voinut laittaa aina sen piikkiin, että hän näkee Jenna niin harvoin.”

 

Aivan oma haasteensa tuo Jennan pikkusisko, yksivuotias Malla. Jonain päivänä hänkin haluaa tietää, missä isä oli koko hänen varhaislapsuutensa ajan.

 

”Vielä Malla ei varmaankaan ihan ymmärrä, kuka isä edes on. Mutta kun häneltä kysyy, missä isi on, hän kyllä osoittaa hääkuvaamme tuolla makuuhuoneen seinällä.”

 

 

Veikkauksen pelituotoista rahoitetaan useita järjestöjä, jotka tukevat vankilassa olevan vanhemmuutta ja vankien perheitä. Esimerkiksi Kriminaalihuollon tukisäätiön Ehjä perhe -toiminta edistää rangaistukseen tuomittujen vanhemmuutta ja vähentää heidän lapsilleen koituvia haittoja. Ensi- ja turvakotien liiton Vanhempi vankilan portilla -projektissa edistetään ehdonalaiseen vapauteen siirtyvän pitkäaikaisvangin perheen – erityisesti lapsen – osallisuutta.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kahden-diagnoosin-puristuksissa/20035775 Kahden diagnoosin puristuksissa http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 17 Nov 2017 13:55:52 +0200 Inhimillisiä Uutisia Päihdeongelmaisen ihmisen hoidossa ei aina oteta huomioon mielenterveyden häiriötä tai mielenterveyden häiriön hoidossa päihdeongelmaa. Jos mielenterveyspotilas esimerkiksi juo, lääkkeet ja sovitut vastaanottoajat unohtuvat helposti. Silloin hoito ei tepsi, vaan kierre pysyy käynnissä.

 

Jos ei ole mitään tekemistä, Laura Ruotsalainen kuuntelee kotona musiikkia ja pelaa korttipakalla pasianssia tai napoleonin hautaa. Pakolliset hommat – kauppareissut, pyykinpesut ja ruuanlaitot – eivät useinkaan riitä täyttämään päivää, ja viimeistään iltapäivällä Ruotsalainen tarttuu pakkaan.

 

Ruotsalainen on 24-vuotias ja eläkkeellä.

 

Eläkepäätös tuli, kun Ruotsalainen oli 21-vuotias. Eläkkeelle hän joutui kaksisuuntaisen mielialahäiriön vuoksi. Opinnoista ei tullut mitään osastohoitojaksojen ja ahdistuneen olon vuoksi. Psykiatrinen sairaanhoitaja ehdotti vastaanottokäynnillä eläkkeen hakemista, ja Ruotsalainen suostui.

 

Kaksoisdiagnoosipotilaalla on päihdeongelman lisäksi esimerkiksi jokin psykoosisairaus tai vakava masennus.

 

Ruotsalaisen tilannetta mutkistaa se, että hänellä on kaksisuuntaisen mielialahäiriön lisäksi taipumusta runsaaseen alkoholinkäyttöön. Erityisesti pari vuotta sitten Ruotsalainen joi melkein joka päivä.

 

”Ajattelen, että olen alkoholisti, koska minusta on tuntunut siltä, etten pysty olemaan ilman”, Ruotsalainen sanoo.

 

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä hoidetaan lääkityksellä. Lisäksi Ruotsalainen käy säännöllisesti psykiatrisen poliklinikan vastaanotoilla. Alkoholinkäytöstä hän ei ole uskaltanut siellä puhua.

 

”Olen pelännyt, että jos kerron rehellisesti juomisestani, en saa mielenterveyden häiriöön tarvitsemaani hoitoa.”

 

Ei aivan tuulesta temmattu pelko.

 

 

Kaksoisdiagnoosi, kaksi ongelmaa

 

Päihteet ja mielenterveysongelmat liittyvät monesti yhteen. Alkoholin suurkuluttajilla on usein masentuneisuutta ja rauhoittaviksi lääkkeiksi tarkoitettujen bentsodiatsepiinien väärinkäyttäjillä muistihäiriöitä.

 

Erityisen mutkikas kierre on vaarassa syntyä silloin, jos ihmisellä on samaan aikaan sekä päihdehäiriö että vakava mielenterveysongelma. Silloin puhutaan kaksoisdiagnoosista.

 

”Kaksoisdiagnoosipotilaalla on päihdeongelman lisäksi esimerkiksi jokin psykoosisairaus tai vakava masennus”, sanoo päihdepsykiatrian osastonylilääkäri Leea Muhonen HYKSistä.

 

Se, miten kierre syntyy, vaihtelee ihmisestä toiseen.

 

Joillakin kaksoisdiagnoosipotilailla vyyhdin alkusyy on päihteidenkäyttö, joka voi aiheuttaa esimerkiksi psykoottista oireilua. Toisilla taas kierre kulkee päinvastaiseen suuntaan ja mielenterveysongelmat altistavat päihteidenkäytölle. Kolmas vaihtoehto on, että kahdella ongelmalla ei ole tekemistä keskenään. Silloin ihmisellä on samaan aikaan sekä itsenäinen päihdehäiriö että itsenäinen mielenterveyden häiriö.

 

”Tyypillistä tapausta ei ole. Siksi täytyy aina tutkia tarkasti, mikä on muna ja mikä kana, vai ovatko kyseessä erilliset ilmiöt”, Muhonen sanoo.

 

Muhosen työpaikalla Helsingin yliopistollisen keskussairaalan eli HYKSin psykiatriakeskuksessa hoidetaan pääasiassa kaksoisdiagnoosipotilaita, joilla on paitsi huumeriippuvuus myös vakava mielenterveyden häiriö. Päihdepsykiatrian poliklinikalle kirjoitetaan vuosittain yli kahdeksansataa lähetettä, Muhonen kertoo.

 

Maallikon korvaan määrä kuulostaa paljolta, mutta Muhosen mukaan numeroissa näkyy vain pieni osa heistä, joita ongelma koskettaa.

 

”On muistettava, että yliopistotasoisena yksikkönä meille tulee vain murto-osa kaikista kaksoisdiagnoosipotilaista.”

 

Vallalla on kulttuuri, että päihdeongelmat hoidetaan yhdessä ja mielenterveysongelmat toisessa paikassa. Oikea käsi ei siis välttämättä tiedä, mitä vasen tekee.

 

Päihdepsykiatriassa hoidetaan molempia ongelmia yhtä aikaa. Kuitenkin osa kaksoisdiagnoosipotilaista käy hoidossa kahdessa eri paikassa, Muhonen tietää. Toisessa talossa hoidetaan yhtä ongelmaa ja toisessa toista. Hoitoa molempiin ongelmiin pitäisi ehdottomasti saada yhdestä paikasta, Muhonen sanoo.

 

Hyvää hoitoa olisi moniammatillinen hoito yhden katon alla: lääkityksen optimointi, eri psykoterapeuttiset hoidot sekä sosiaalisten olosuhteiden parantaminen, Muhonen luettelee.

 

”Tutkimusten mukaan niin saadaan parhaita tuloksia. Silti vallalla on yhä edelleen kulttuuri, että päihdeongelmat hoidetaan yhdessä ja mielenterveysongelmat toisessa paikassa. Useissa tapauksissa edes [eri tahojen] tietojärjestelmät eivät ole yhteisiä.”

 

Oikea käsi ei siis välttämättä tiedä, mitä vasen tekee. Seuraus voi esimerkiksi olla se, että päihdeongelmaisen ihmisen hoidossa ei oteta lainkaan huomioon mielenterveyden häiriötä tai mielenterveyden häiriön hoidossa päihdeongelmaa. Jos hoidossa oleva mielenterveyspotilas esimerkiksi juo, lääkkeet ja sovitut vastaanottoajat unohtuvat helposti. Silloin hoito ei tepsi, vaan kierre pysyy käynnissä. Päälle kasautuvat herkästi vielä lisäpulmat, kuten mielialaan vaikuttavat univaikeudet, joita hoitamaton päihde- tai mielenterveysongelma usein tuo mukanaan.

 

”Kukin voi kuvitella, millaista elämä on, jos on kaksi vakavaa sairautta. Sekä päihderiippuvuus että vakava psykiatrinen sairaus ovat hankalia tiloja, ja niistä selviytyminen vaatii paljon tukea, hoitoa ja apua.”

 

 

Ensin tulivat kiukunpuuskat

 

Kun Laura Ruotsalainen oli lapsi, perhe asui pienellä paikkakunnalla. Koulukin oli pieni. Siellä Ruotsalaista kiusattiin.

 

”Esikoulun ensimmäisestä päivästä ysiluokan viimeiseen päivään.”

 

Oireet alkoivat samoihin aikoihin. Ensimmäisenä kovat kiukunpuuskat. Eräänä päivänä Ruotsalainen tuli koulusta kotiin. Sisko lepäsi olohuoneen sohvalla. Ruotsalainen käveli takki päällä siskon tykö ja löi tätä nenään. Nenästä tuli verta.

 

Toisinaan tuli vaiheita, jolloin levoton Ruotsalainen höpötti puhuessaan minkä kerkesi.

 

Poissaoloja alkoi kertyä ysiluokalla, kun tuntui siltä, että ei vain jaksanut. Aikuiset panivat poissaolot tiedossa olleen kiusaamisen piikkiin eivätkä kyselleet tarkemmin.

 

Kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä masennusjaksot vaihtelevat hypomania- ja maniavaiheiden kanssa. Hypomanissa ja erityisesti maniassa potilas saattaa käyttäytyä harkitsemattomasti ja esimerkiksi käyttää runsaasti päihteitä, kertoo Käypä hoito -suositus.

 

Ruotsalainen alkoi juoda ammattikoulun ensimmäisenä talvena. Ensin olutta, pian likööreitä, sitten tiukkaa viinaa. Jos oli kännissä vielä sunnuntaina, ei maanantaina jaksanut kouluun.

 

”Kun en juonut, oloni oli niin sanotusti normaali tai sitten masentunut. Kännissä elämä tuntui ihan mukavaltakin. Se oli sellaista todellisuuspakoa.”

 

"Kukin voi kuvitella, millaista elämä on, jos on kaksi vakavaa sairautta. Sekä päihderiippuvuus että vakava psykiatrinen sairaus ovat hankalia tiloja, ja niistä selviytyminen vaatii paljon tukea, hoitoa ja apua”, sanoo sanoo päihdepsykiatrian osastonylilääkäri Leea Muhonen.

 

Pako päättyi, kun pää selvisi. Känniä seurasi ahdistus, jota Ruotsalainen koetti lääkitä juomalla lisää. Kohta koulussa herättiin. Järjestettiin palaveri, jossa Ruotsalaisen tilannetta pohdittiin useamman aikuisen voimin. Tärkeimmän puheenvuoron piti terveydenhoitaja, joka mietti, voisiko Laura kärsiä mielenterveysongelmista. Se oli ensimmäinen kerta, kun mahdollisuus tuli edes puheeksi, Ruotsalainen muistaa.

 

”Olin itse epäillyt asiaa jo tosi pitkään, joten se ei tullut yllätyksenä. Se, että joku muukin tajusi tilanteen, tuntui helpottavalta.”

 

Ruotsalainen pääsi lääkäriin ja aikanaan testeihin, joiden päätteeksi diagnoosi varmistui. Hän sai lääkkeet ja lupauksen päästä tarvittaessa hoitoon psykiatriselle osastolle. Osastojaksoja kertyi parissa vuodessa niin monta, ettei Ruotsalainen tiedä niiden tarkkaa lukumäärää.

 

Osastolla ei voi juoda. Mutta kun hoitojakso päättyy, mikään ei estä suuntaamasta Alkoon vaikka ensimmäiseksi aamulla.


 

Luottotiedot menivät

 

Kolme vuotta sitten Ruotsalainen tajusi, että roikkuminen koulun opiskelijalistoilla aiheutti vain stressiä. Ei koulunkäynnistä tullut oikeasti mitään.

 

Ruotsalainen erosi koulusta ja muutti uusien kavereiden perässä Helsinkiin. Uusi kotikaupunki, uudet kuviot. Juominen karkasi käsistä melkein heti. Viimeistään korkki aukesi kolmen neljän maissa iltapäivällä.

 

”Ainakin puoli vuotta meni niin, että minulla oli viikossa yksi selvä päivä.”

 

Ruotsalainen miettii nyt, olisiko kovan kännäämisen taustalla voinut olla kaksisuuntainen mielialahäiriö. Putken aikoihin olo ainakin tuntui maaniselta, Ruotsalainen muistelee. Meni niin sanotusti lujaa.

 

Käypä hoito -suositukset kertovat, että suomalaistutkimuksen mukaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista jopa 14 prosenttia olisi riippuvaisia alkoholista.

 

”Erityisesti maniavaiheessa alkoholia saattaa kulua runsaasti. Silloin ihminen pyrkii usein sammuttamaan ylikierroksilla kulkevaa oloaan”, päihdepsykiatrian osastonylilääkäri Leea Muhonen sanoo.

 

Ruotsalainenkin kertoo tehneensä juuri niin.

 

”Yritin vetää oloani viinalla alaspäin. Jos masensi, yritin nostaa mielialaa alkoholilla.”

 

Putken aikana kului paitsi viinaa myös rahaa. Rahaa ei ollut, joten Ruotsalainen otti pikavipin. Toisen vipin hän otti, jotta voisi maksaa ensimmäisen. Kolmannen, jotta pääsisi toisesta.

 

Luottotiedot menivät. Ruotsalainen joutui ulosottoon.

 

 

Vertaisryhmä auttoi vähentämään

 

Känni känniltä Ruotsalainen ryhtyi panemaan merkille, että alkoholi ei enää suojannut mielialojen heilahtelulta entiseen tapaan. Humalassakin ahdisti. Vähitellen Ruotsalaisesta alkoi tuntua siltä, ettei juomisessa ole ”mitään järkeä”.

 

Ruotsalainen kertoo juovansa edelleen, mutta nyt aiempaa vähemmän ja harvemmin.

 

Osittain juomisen vähentäminen on ollut tietoinen päätös, joka lähti syntymään, kun järjettömyyden kokemuksia kertynyt monta peräkkäin. Juomisen hillitsemisessä on auttanut myös kaksoisdiagnoosipotilaiden vertaisryhmä, Ruotsalainen kertoo.

 

Kaksoispiste-ryhmän perusti itseään ammattipotilaaksi kutsuva Tom Merilahti vuonna 2014. Merilahdella on itsellään kokemusta kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja päihdeongelmasta.

 

Käypä hoito -suositukset kertovat, että suomalaistutkimuksen mukaan kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista jopa 14 prosenttia olisi riippuvaisia alkoholista.

 

Ryhmän tapaamiset ovat parhaillaan tauolla, mutta kolmen vuoden ajan kokoonnuttiin kerran viikossa. Laura Ruotsalainen alkoi käydä tapaamisissa viime keväänä. Esittelypiirissä moni kertoi viettäneensä selvää elämää jo pitkään, vuosikausiakin, Ruotsalainen huomasi.

 

”Kun tuli minun vuoroni, sanoin, että olen Laura, 24 vuotta, ja join viimeksi eilen. Alkoi suoraan sanottuna hävettää se, että suuri osa ihmisistä pystyy olemaan olematta alkoholisti mutta minä en pysty”, Ruotsalainen sanoo.

 

”Siellä [ryhmässä] oli aika iäkkäitä ihmisiä minuun verrattuna. Kun he ovat pärjänneet elämässä ja menneet pitkälle, heräsi toivonkipinä tai sellainen. Rupesin ajattelemaan, että ehkä minulla on sittenkin tulevaisuus.”

 

Se ajatus on toistaiseksi auttanut pitämään korkin enimmäkseen kiinni.

 

Kun juominen on jäänyt vähemmälle, Ruotsalainen on saanut hoidettua asioita. Äskettäin hän soitti yllätyksekseen itselleen lääkäriajan, vaikka puhelinkammo on ”ihan hirveä”.

 

”Toisaalta tuntuu, että olen aika huonossa kunnossa, mutta se, että saan tehtyä asioita, kertoo siitä, etten kuitenkaan ole ihan niin huonossa.”

 

Ensi vuonna hän haluaisi suorittaa joukon pakollisia kursseja, jotta omilta edelleen tuntuvat opinnot etenisivät.

 

”Olen jo etsinyt käsiini paperin, jonka sain koulusta erottuani. Siinä näkyvät kaikki suoritukseni. Nyt pitäisi vain marssia paperin kanssa kansliaan ja kysyä, pääsenkö taas opiskelemaan.”

 

Puhelimella Ruotsalainen ei kouluun soita. Mutta ehkä kansliassa on paikalla joku, joka toivottaa Ruotsalaisen tervetulleeksi kursseille. Ehkä Ruotsalainen myös jaksaa mennä.

 

Veikkauksen pelituotoista ohjataan mielenterveys-, päihde- ja riippuvuusjärjestöille yli 50 miljoonaa euroa vuosittain.

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kun-opiaatitkaan-eivat-auta/19730226 Kun opiaatitkaan eivät auta http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 13 Nov 2017 10:06:18 +0200 Inhimillisiä Uutisia

 

Toimittaja Riina-Maria Metso sairastaa kroonista kipusairautta, joka voi lamauttaa hänet useiksi kuukausiksi. Raskainta ei kuitenkaan ole äärettömän kova kipu, vaan tieto, ettei sairauteen ole parantavaa hoitoa tai lääkitystä, joka auttaisi kipuihin.

 

Kaadan aamukahvin kuppiin. Se saattaa olla tämän päivän ensimmäinen virhe.

 

Sairastan kroonista kipusairautta, jonka oireet voivat pahentua koko elämän lamauttaviksi hyvin tavallisista asioista. Kahvikupillisesta väärään aikaan. Juoksulenkistä. Pyöräilystä. Seksistä.

 

Sairauteni nimi on IC, interstitielli kystiitti. Useimmille se ei sano mitään.

 

Ennen sairauden toteamista olin ollut sairaalassa muutaman kerran aiemminkin, aina kovien kipujen vuoksi. Kivuille ei löytynyt syytä. Kolme vuotta sitten syy selvisi. Interstitielli kystiitti eli virtsarakon kipuoireyhtymä on melko harvinainen, ja naisilla kymmenen kertaa yleisempi kuin miehillä. Sen oireita ovat muun muassa alavatsakivut ja kivut virtsaputkessa, tiheä- ja yövirtsaisuus, kirvely ja yhdyntäkivut. Oireet vaihtelevat sairastajien kesken. IC:n jälkeen olen saanut toisenkin diagnoosin, virtsaputkioireyhtymän. Siinäkin pääoireena on minulla kipu.

 

Usein diagnoosi on helpotus, jos ihminen on kärsinyt epämääräisistä oireista vuosia. Minulle se ei ollut, sillä selvitin sairaudesta heti kaikki olennaisimmat asiat: Sairaus on krooninen, eli kestää todennäköisesti lopun ikääni. Siihen ei ole parantavaa hoitoa tai lääkitystä, joka varmasti auttaisi kipuihin.

 

Kolmen vuoden aikana olen saanut huomata, että näin todella on. Sairauteeni on kokeiltu useita erilaisia hoitoja, kuten virtsaputken laajennuksia tai virtsaputkeen katetroitavia erilaisia lääkeaineita. Lääkekokeiluja on ollut kymmeniä. Kipu ei silti ole hävinnyt elämästäni mihinkään.

 

 

Puhutko narkomaniaa?

 

Nyt on kuitenkin hyvä aamu. Todennäköisesti en tarvitse opiaattia. Aivan oikein – sitä huumetta. Minulle on määrätty erilaisia opioidilääkkeitä. Ennen sairauttani kuvittelin niiden vievän minkä tahansa kivun pois. Nyt tiedän, että näin ei ole.

 

Opiaatit ovat silti jatkuvasti varalla, sillä ne leikkaavat hetkellisesti terävimmän kärjen kivuista. Kun tilanne on tarpeeksi huono, sekin on jo jotain.

 

Tänään kivut eivät ole sillä tasolla. Se on hyvä asia: pystyn ajamaan autolla sähköakupunktioon, josta olen saanut kipuun pitkäaikaisempaa apua kuin mistään lääkkeistä.

 

Toimittaja Riina-Maria Metso sairastaa kroonista kipusairautta, jonka oireet voivat pahentua koko elämän lamauttaviksi hyvin tavallisista asioista – esimerkiksi kahvikupillisesta väärään aikaan.

 

Lääkekaapistani löytyy silti setti, jolla saisi hyvät rahat katukaupassa. Monien vahvimpien opioidilääkkeiden katuhinta voi olla euron milligrammalta. Se tarkoittaa, että yhdellä lääkepaketillani voisi halutessaan tehdä 2000 euron tilin.

 

Ja lääkkeitähän minulle on määrätty kymmeniä erilaisia.

 

Kun saan uuden lääkemääräyksen ja googlaan lääkkeen, ensimmäiset linkit ovat yleensä narkomaanien keskustelusivuille. ”Miten saatte oxysta parhaat tehot irti? Onko kukaan kokeillut vetää nenän kautta?”

 

Alkuun se kavahdutti, enää ei. Kuten ei moni muukaan asia sairaudessani. Tiedän, että moni vertaissairastaja on valinnut olla puhumatta sairaudestaan, koska se hävettää. Olisi helpompaa puhua migreenistä tai selkäkivusta kuin intiimialueella olevasta vaikeaselkoisesta sairaudesta. Samaa häpeän tunnetta punnitsin itsekin ennen kuin päätin kertoa asiasta esimerkiksi toimeksiantajilleni.

 

Monet tämän sairauden kanssa elävät ovat jääneet pois työelämästä, joko työkyvyttömyyseläkkeelle tai sairaseläkkeelle. Ymmärrän täysin, miksi. Itselleni se on silti ajatusleikkinäkin mahdoton. Olen esimerkiksi hoitanut sovitun haastattelun ollessani sairaalassa tipassa. Se, että hoidan aina työni, tuo itselleni lisää vahvuutta. Sillä tavalla sanon sairaudelle: voit voittaa taisteluja, mutta et koko sotaa. En halua antaa henkisesti periksi, vaikka sairaus löisi minut fyysisesti maahan.

 

Ajattelen niin, että minulla on varaa sanoa näin. Olen nähnyt pohjan, johon peilata ajatuksiani.

 

 

Hoito: lääkitään tajuttomaksi

 

Olin pohjalla reilu vuosi sitten, kun jouduin kolmeksi viikoksi sairaalahoitoon kipujen vuoksi. Sitä ennen olin jo sinnitellyt ensimmäisen kuukauden opiaateilla kotona, käytännössä vuodepotilaana. Välillä konttasin vessaan, koska en pystynyt kävelemään.

 

Sairaalajakson aikana minulle näyttäytyi sairauden luonne kaikessa karuudessaan. Kolmen viikon aikana kipuja ei saatu pois. Sain vahvimpia mahdollisia kipulääkkeitä suun kautta, pistoksina lihakseen ja suoraan suoneen. Kun niistä ei tullut apua, minut kytkettiin epiduraalipuudutukseen viideksi päiväksi. Valitettavasti epiduraali meni väärään paikkaan, ja vain vasen jalkani puutui kokonaan. Epiduraalin kautta sain kuitenkin lisäksi myös kaikista vahvimpia opioideja. Niistä osa aiheutti vahvoja harhoja ja ”trippejä”. Lopulta yksi kirurgeista ehdotti, että minut lääkittäisiin joksikin aikaa tajuttomaksi. Niin elimistö saisi levätä kivuista.

 

Se oli pysäyttävä hetki.

 

Sairaalajakson aikana menin niin huonoon kuntoon, että jouduin opettelemaan kävelyn uudelleen kävelytelineen avulla. Se oli kova paikka ihmiselle, joka on aina pitänyt itseään hyväkuntoisena urheilijaluonteena.

 

 

Olenko vielä minä?

 

Makaan hierontapöydällä ja lasken, kuinka monta neulaa fysioterapeutti tällä kertaa laittaa. Kaksi polvitaipeisiin, kaksi nilkkoihin, osa sääriin, neljä lantion seudulle. Ne ovat tärkeimmät, sillä niihin hän kiinnittää sähköpiuhat. Sähköakupunktio on tähän mennessä tehokkain hoito, jota olen saanut kipuun.

 

Sain sähköakupunktiota ensin sairaalan kipupoliklinikalla anestesialääkärin antamana, mutta sitten hoitomuoto julkisella puolella lopetettiin. Onneksi löysin saman hoidon yksityisesti.

 

”Oletko sopeutunut tähän sairauteen?”, kysyy fysioterapeutti, kun asettaa viimeisiä neuloja paikoilleen.

 

”Sairaus vaikuttaa myös sosiaaliseen elämään, joka on aina ollut minulle tärkeää. Joudun perumaan tapaamisia tai matkoja ystävien kanssa, jos en yksinkertaisesti pysty kävelemään pidempiä matkoja kivuitta.”

 

Ei, en ole sopeutunut kipuun, vastaan hetken miettimisen jälkeen. En halua sopeutua. Minulle se tarkoittaisi, että antaisin kivun hallita elämääni. En halua kipusairautta osaksi identiteettiäni, silti se on elämässäni – aina. En halua sairauden sanelevan elämääni. Silti se tekee niin. Välillä se sanelee viikkoja tai jopa kuukausia.

 

Tänä syksynä ostin talon ja remontoin sen kovan kipujakson aikana. Pakkasin entisen asuntoni tavaroita kaksin kerroin tuskasta, mutta tein sen. ”Tätä et minulta vie”, oli viestini kivulle.

 

Toisinaan ajatus pääsee pintaan: tämä on kohtuutonta. Kuten silloin, kun makaan sängyssä sunnuntaiaamuna ja kuuntelen kipuja. Takana on niiden vuoksi valvottu yö, edessä kaikki mitä pitäisi ja voisi vapaapäivänä tehdä. Istun aamiaisella ja katson ikkunasta ohi lenkkeilevää naista. Tietääkö hän, kuinka onnekas on? Luulen, että kovin moni ei osaa arvostaa kivutonta elämäänsä. Se on ymmärrettävää, mutta välillä katkeroittaa.

 

Ja juuri katkeruuden kaltaisia tunteita olen aina halunnut välttää.

 

On ollut vaikeaa käsitellä negatiivisuutta, jota sairaus yrittää välillä työntää elämääni. Ikään kuin se yrittäisi haastaa koko elämänasennettani. Olen aina uskonut positiivisuuteen ja siihen, että asenteensa voi valita. Elämä on mielestäni lähtökohtaisesti valtavan hienoa. Nautin hyvin pienistä asioista arjessa. Uskon hyvään elämässä ja ihmisissä. Asennettani on joskus naureskeltu turhan optimistiseksi, jopa lapselliseksi. Kyynisemmät ihmiset pitävät sellaista naiivina, ja niin tuntuu pitävän myös sairauteni. Kun yritän nujertaa sen keskittymällä hyviin asioihin ympärilläni, se lyö vielä vähän kovempaa takaisin. Joskus isku vie hetkellisesti maahan. Siellä ollessani päällimmäinen ajatukseni on silti edelleen: tännehän en jää makaakaan.

 

Vaikka en suostu ottamaan kipusairautta osaksi identiteettiäni, olen joutunut luopumaan identiteettini palasista sen takia. Liikunta on aina ollut osa minua. Olin lapsena se kisoissa käyvä yleisurheilijatyttö, sitten jumppaohjaaja ja vielä kolmenkympin jälkeenkin kuntotestien mukaan huippukunnossa. Nyt rakkaimmat harrastukseni juoksu ja hiihto ovat pahimpia kipujen laukaisijoita.

 

Sairaus vaikuttaa myös sosiaaliseen elämään, joka on aina ollut minulle tärkeää. Joudun perumaan tapaamisia tai matkoja ystävien kanssa, jos en yksinkertaisesti pysty kävelemään pidempiä matkoja kivuitta. Masokismillakin on rajansa. Olen tosin lentänyt Dubaihin oksentaen kivusta koko menomatkan. Tietenkin etukäteen selvitin hotellia lähimpänä olevat sairaalat.

 

 

”Valitettavasti en voi auttaa sinua mitenkään”

 

Kuukausi sitten istuin jälleen päivystyksessä, koska sinne kipupoliklinikalta ohjeistetaan menemään viikonloppuisin, jos kivut pahenevat akuutisti. Kynnys turvautua päivystykseen on suuri, ja ylitän sen vain äärimmäisessä hädässä, sillä tiedän, mitä hoitoa todennäköisesti saan.

 

En mitään. Tai en ainakaan mitään, mikä auttaisi.

 

Tuolloinkin sain opiaattipiikin lihakseen, kun ensin olin nuokkunut kuusi tuntia odotushuoneen punaisella tekonahkasohvalla. Piikki ei tehonnut. Kolmen tunnin kuluttua siitä tapasin lääkärin, joka sanoi sen tutun lauseen: ”Valitettavasti en voi auttaa sinua mitenkään”.

 

Olen opetellut rauhoittamaan itseäni niillä asioilla, jotka myös ovat totta: kipu on aina jossain vaiheessa helpottanut. Ajatus yhdestäkin kivuttomasta päivästä auttaa.

 

Kävelin kyyryssä autoon, jota en enää sinä päivänä saanut ajaa. Itkin autossani huutoitkua.

 

Se oli harvinainen tilanne. Nykyään en juurikaan enää romahtele. Ennen sairauttani kuvittelin, että terveyteen liittyviin asioihin saa aina apua, viimeistään erikoissairaanhoidossa ja sairaalassa. On ollut lohdutonta mutta välttämätöntä tajuta, että kohdallani näin ei ole.

 

Rankinta tässä sairaudessa eivät ole kivut. (Vaikka ovat ne kovia – eräässä ulkomaalaisessa luokituksessa tämä kipusairaus rankattiin kolmanneksi pahimmaksi kaikista kiputiloista.) Raskainta on henkinen puoli. Se tosiasia, että ei ole olemassa hoitoa tai lääkettä, joka veisi kivut kokonaan pois. Alussa tämä fakta aiheutti minulle jopa paniikin kaltaisia tunteita. Nykyään olen opetellut rauhoittamaan itseäni niillä asioilla, jotka myös ovat totta: kipu on aina jossain vaiheessa helpottanut. Ajatus yhdestäkin kivuttomasta päivästä auttaa.

 

 

Opiaatti – piru vai pelastus?

 

Joillakin on vielä pahempi tilanne. Tunnen kanssasairastajia, joiden kipuja on epäilty oireiksi psyykkisistä ongelmista. Itselläni on se onni, että esimerkiksi virtsaputken tähystyksessä fyysiset löydökset ovat olleet niin selvät, ettei terapiaa ole suositeltu. Kukaan ei ole kyseenalaistanut kipujani. Ei ole lääkäreiden vika, että tässä sairaudessa hoidot ja lääkkeet ovat nimenomaan kokeiluja. Joillakin ne auttavat, vähän tai paljon. Toisilla eivät vähääkään.

 

Vastikään uutisoitiin siitä, että opiaattilääkkeiden käyttäjiä ohjataan päivystyksestä ennemmin vieroitukseen kuin kivunhoitoon. Sekin ajatus on järkyttävä. Opiaattilääkkeiden käyttäjänä minun on vaikeaa kuvitella, että kukaan käyttäisi niitä mielellään. Pahimmillaan ne lamauttavat kaiken muun toimintakyvyn. Elämä seisahtuu. Viime keväänä vieroitin itseni jatkuvasta opiaattilääkityksestä. Vasta silloin ymmärsin itse, millaisista lääkkeistä on kyse. Olin tullut niistä fyysisesti riippuvaiseksi; vieroituksen aikana elimistö oli kuin horkassa ja heräsin öisin siihen, kun hampaani kalisivat yhteen, mutta koko kroppa oli hiestä märkä.

 

”Olen myös tullut vähän taikauskoiseksi. Jos joku hoito tehoaa tai on kivuttomampi päivä, en uskalla puhua siitä. Taika saattaa kadota.”

 

Opiaattien välttely kipusairaana on toisaalta typerää. Kroonisen kivun luonteeseen kuuluu, että kipujakson voi onnistua estämään, jos kivun katkaisee sen alkumetreillä. Siinä opiaatit voivat auttaa. Minun elämääni kuuluu kuitenkin muitakin asioita kuin kipu, esimerkiksi kaksi lasta ja työ. Niiden hoitaminen on huomattavasti helpompaa, kun ei ole ”aineissa”. Elämä on jatkuvaa tasapainoilua näiden asioiden välillä.

 

Olen valinnut avoimuuden siinäkin, että kerron lapsilleni sairaudestani sen, mitä heidän tarvitsee tietää. Tärkein asia on: teidän ei tarvitse olla huolissanne. Äidillä ei ole mitään hätää. Tähän sairauteen ei kuole. Kerron suoraan senkin, jos joudun ottamaan opiaatin. Silloin he tietävät, että saatan olla poissa pelistä jonkin aikaa, mutta palaan kyllä taas kentälle. Pahempaa oli ennen kuin sairauteni löytyi. Lapset olivat pienempiä ja joutuivat katsomaan vierestä, kun elimistöni meni sokkiin kivusta ja jouduin ambulanssilla päivystykseen. Kukaan ei osannut kertoa, miksi. Vähiten minä itse.

 

 

Mielen peliä

 

Juuri nyt olen voinut paremmin yhdeksän päivää. Neljän sarja sähköakupunktiohoitoja katkaisi viimeisimmän kipujakson, joka kesti kolme kuukautta. En ole täysin oireeton, mutta en ole tarvinnut opiaattejakaan. Se tuntuu ihmeeltä. Sitä ihmettä ei oikein uskaltaisi sanoa ääneen.

 

Sairauden luonteeseen kuuluu, että jokin tehoava hoito voi menettää tehonsa myöhemmin. Näin on käynyt kaikkien omien hoitojeni kanssa. Jälleen yksi puoli sairaudesta, jota ei pitäisi miettiä liikaa, ettei paniikki nouse pintaan. Olen opetellut pitämään paniikkia pinnan alla.

 

Olen myös tullut vähän taikauskoiseksi. Jos joku hoito tehoaa tai on kivuttomampi päivä, en uskalla puhua siitä. Taika saattaa kadota. Tiedän, että jossain vaiheessa se katoaakin. Tulee uusi kipujakso, aina. Viimeisin kesti kolme, sitä edellinen yhdeksän kuukautta. Sairauteni aikana jaksot ovat pitkittyneet ja tihentyneet. Välissä on ollut vain muutaman kuukauden parempia kausia.

 

Nyt kuitenkin nautin siitä, että voin käydä kävelyllä tai juoda iltapäivälläkin kupin kahvia. Kätken onnen, mutta saatan ottaa kaupungilla kävellessäni salaa juoksuaskeleita. Koska juuri nyt pystyn.

 

Veikkauksen pelituottoja ohjataan lukuisten sairausjärjestöjen toimintaan. Yksi näistä on Suomen Kipu ry, joka pitää yllä kroonista kipua kokevien ja heidän läheistensä vertaisverkostoa sekä vertaistukipuhelinta.

]]>