Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Thu, 19 Oct 2017 09:05:45 +0300 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/mummonpoika-kirjoitti-kunnianosoituksen-hiljaisille-naisille/18034214 Mummonpoika kirjoitti kunnianosoituksen hiljaisille naisille http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 17 Oct 2017 18:28:48 +0300 Inhimillisiä Uutisia Hautauspalvelu, pari pitseriaa, Matkahuollon baari, marketti ja Alko. Kivikirkko ja sen ympärillä hautausmaa. Keskellä kylänraitti, jota pitkin keskiviikkoiltana raahautuu elämää nähnyt Toyota Hiace. Vilkkua ei tarvitse väläyttää kaupan pihaan kääntyessä, koska kaikki kuitenkin tietävät, mihin mies on siihen aikaan menossa. Siinäpä tärkeimmät. Kuuden- ja puolentuhannen asukkaan Nilsiän keskusta voisi olla suomalaisen taajaman prototyyppi.

 

Tammikuun alussa 2013 koko Nilsiän nielaisi naapurikaupunki Kuopio. Paikkakunta tiedetään lähinnä kahdesta asiasta: ensimmäinen on Tahkon hiihtokeskus ja toinen ”Nilsiän öljysheikkinä” tunnettu kyläoriginelli Tauno Kuosmanen.

 

Antti Heikkinen on kirjoittanut neljässä vuodessa kolmen romaanin lisäksi elämäkerrat Juice Leskisestä, Heikki Turusesta ja Jaakko Teposta.

 

Parkkipaikalle kurvaa korealaisella perheautollaan ehdokas tuon lyhyen listan jatkoksi. Antti Heikkinen, 32, on tänne syntynyt ja täällä kirjoittanut kolme romaania. Hänen esikoistaan, vuonna 2013 julkaistua Pihkatappia, kuvailtiin ”savolaiseksi impressionismiksi”. Kotiseuturakkauden sijaan hänen puheestaan välittyy kuitenkin kotiseuturealismi.

 

”Helsingin Sanomissa kirjoitettiin joskus, että kaikenlainen savolaisuus kiteytyy Nilsiään. Minusta tämä ei ole sen kummempi kuin mikkään muukaan savolainen pikkupaikka. Tämä vain sattuu olemaan koti”, Heikkinen sanoo.

 

Uusin romaani, Mummo, on viimeistä oikolukukierrosta vaille valmis. Aamulla kirja lähtee painoon. Seuraava yö menee printtejä kahlatessa punakynä kädessä, mutta sitä ennen on hyvä ottaa pieni happihyppy. Heikkinen lähtee paikallisoppaaksi ja löytää kuvauspaikaksi kelpaavan metsärinteen. Hän tietää, että naamassa näkyvät näppäimistön ääressä valvotut yöt.

 

”Otetaanhan sellaisia kuvia, joissa en ole niin rähjääntyneen näköinen. Päässyt kasvamaan amisviikset, saatana.”

 

Junttien sukua ja ylpeä siitä

 

Kuvien ottamisen lomassa Heikkinen kertoo, että hänen isänsä ja äitinsä suvut ovat kieppuneet näillä main niin pitkään kuin kirkonkirjat kantavat. Äidin isän sukujuuret yltävät körttiläisen herätysliikkeen perustaneeseen Paavo Ruotsalaiseen (1777–1852) asti.

 

”Isäni suvun kantaisän nimi oli Juntti-Heikkinen. Voin rehellisesti sanoa, että polveudun ihan todellisesta juntista.”

 

Teini-iässä kotiseuturealismi painui inhorealismin puolelle. Heikkisen mukaan Nilsiässä oli silloinkin samanlaista kuin muilla pikkupaikoilla – eli ”helevetin ahistavaa”. Kirkkaimpana tulevaisuudenvisiona oli vain päästä äkkiä pois. Nuorenamiehenä hän kävi pyörähtämässäkin etelässä toimittajan töiden merkeissä. Silti hän löysi viikonloppuisin itsensä vanhoilta kotikonnuilta.

 

”Täytyy mainita, että vaimoni ei ole geeniperimältään Nilsiästä. Hänet hain sen verran etäämmältä, Vieremältä asti, ettei tulisi vahingossa naitua serkkua. Yläsavolaisten heimo on kokonaan eri rotua.”

 

Heikkinen toteaa, että kyllä hän sopeutuvaisena ihmisenä pystyisi Helsingissäkin asumaan, mutta toistaiseksi siihen ei ole syytä. Työt ovat pieninä silppuina: hän kirjoittaa lehtijuttuja, elämäkertoja ja romaaneja, tekee teatteria dramaturgina ja näyttelijänä sekä heittää satunnaisia juonto- ja standup-keikkoja. Jos kaikki pitäisi nivoa yhteen ammattinimikkeeksi, Heikkisen titteli olisi tarinankertoja.

 

”Tavallaan olen siitä ylpeäkin. Se on epätodennäköinen tapa näillä korkeuksilla ihtensä elättää”, hän sanoo ja panee tupakaksi.

 

Ilta-aurinko alkaa painua mailleen ja taittua kultaisesta punaiseksi. Hyvä syy lopettaa kuvissa poseeraaminen.

 

”Lähetäänhän kaljalle.”

 

Matkahuollon baarissa istuvat Heikkisen rehellisimmät hovikriitikot.

 

Syntynyt ikäihmisten keskelle

 

Yli kolmikymppistä ei voi enää sanoa pikkuvanhaksi, mutta kun Heikkinen turisee Matkahuollon baarin pöydässä Tahkosta Nilsiän ”syömähampaana” ja kertoo kirjoittavansa ”yönkähmässä”, se ei kuulosta 2000-luvulla aikuistuneen miehen puheelta.

 

Puheenparsi on perua siitä, että Heikkinen on viettänyt koko ikänsä itseään rutkasti vanhempien seurassa. Hän ei ollut mammanpoika vaan mummonpoika. Antti oli perheensä iltatähti: hänen syntymävuonnaan 1985 isoveli pääsi ripille ja sisko sai ylioppilaslakin. Vanhemmat uurastivat maatilan töissä, joten pikkupoika jäi äidinäidin hoteisiin.

 

Mummo kertoi tarinoita ja luki ääneen Pupu Tupunaa, kunnes nukahti ja alkoi puhua unissaan. Vanhaksipiiaksi jäänyt täti kantoi selkä vääränä kirjoja pikkunassikan luettavaksi. Yhdessä katsottiin vanhoja Suomi-Filmin klassikkoja ja kotimaisia sarjoja.

 

Vieraisilla käynyt kylänväkikin oli iäkästä. Pikkupoika kuunteli korvat höröllä yhdeksänkymppisten pappojen juttuja. Kun vuonna 1922 syntynyt mummo kertoi tarinoita oman lapsuutensa vanhuksista, mentiin jo pitkälle 1800-luvun puolelle. Nälkävuosien muistelun päälle mummo tokaisi, että on se ihme, kun tänä päivänä ei syödä, vaikka ruokaa kannetaan eteen.

 

Heikkisen ensimmäinen ja pitkäaikaisin kirjoittajanpesti tuli paikallislehti Pitäjäläisestä. Aina kun nilsiäläinen mummo tai pappa täytti pyöreitä, kahvitassien ääressä tehtiin syntymäpäivähaastattelu. Viidentoista vuoden aikana niistä kertyi kattava kollaasi savolaisten ikäihmisten elämäntarinoista.

 

Ajokortin saatuaan nuori toimittajanalku kuskaili mummoaan Nilsiän ja tämän synnyinpitäjän Rautavaaran hautausmaille. Kun mummo kertoili matkoilla tarinoitaan, Heikkinen napsautti huvikseen haastattelunauhurin pyörimään.

 

Mummosta ja tädistä on kiittäminen myös ammatinvalintaa. Heidän ansiostaan Heikkinen näki ala-asteikäisenä televisiosta elokuvaversion Heikki Turusen Simpauttajasta. Se teki niin suuren vaikutuksen, että tarina oli nähtävä uudestaan kesäteatterissa. Sitten käsiin piti saada kirja.

 

”Oli helevetin täräyttävä juttu, kun tajusi, että minkälaisia vapauksia kirja antaa. Elokuva- ja teatteritaide ovat hienoja haaroja kumpainenkin, mutta kirjoittaminen on hirveän rajatonta. Se ei ole kiinni budjetista vaan kertojan taidoista.”

 

Ala-asteen loppuun mennessä Heikkinen oli lukenut ”useimmat kotimaiset klassikot ja tarpeellisen määrän käännöskirjallisuutta”. Ammatinvalinta alkoi olla sitä myöten selvä. Maanviljelijäksi hänestä ei ole sukutilaa jatkamaan. Hänen velvollisuutensa on jatkaa toista suvun perinnettä: tarinankerrontaa.

 

Savolainen mummo on sisukas olento

 

Keväällä 2016 Suomen satavuotisjuhlan ohjelmaa alkoi tipahdella julkisuuteen. Näyttelijä Eeva Litmanen raivostui: juhlavuoden kotimaisissa elokuvissa miehet kertoivat miesten tarinoita, mutta maata rakentaneet naiset oli jätetty täysin pimentoon. Samoihin aikoihin näyttelijäntyön professori Elina Knihtilä nosti esiin naistekijöiden alisteisen aseman teatteri- ja elokuvamaailmassa.

 

Heikkinen luki näitä uutisia, ja mummon tarinat alkoivat pyöriä päässä. Hän kaivoi esiin toistakymmentä vuotta sitten äänitetyt kasetit ja alkoi digitoida niitä. Se oli lähtölaukaus Mummo-romaanin kirjoittamiselle.

 

”Kaseteilla oli muutama tarina, jotka havahduttivat ajattelemaan, että ai saatana. Mummo ei ole varsinaisesti tehnyt historiaa, mutta on katsonut sitä helevetin läheltä.”

 

Alun perin kirjan piti kertoa omasta mummosta. Matkan varrella teksti alkoi lipua yhä kauemmas elämäkerrasta tai sukuhistoriikista. Kirjasta tuli proosaa, ”kunnianosoitus köyhille maalaisnaisille”. Heikkisen silmissä savolaismummojen päällimmäiseksi luonteenpiirteeksi nousee sisu. Se tuntuu hänestä olevan naisissa syvemmällä kuin miehissä.

 

”Esimerkiksi oma mummo kävi elämänsä aikana läpi sellaisen helevetin mankelin, että tyhjä sen rinnalla on meikäläisen omia murheita itkeä.”

 

Työnteko kaatui elämäntehtäväksi mummon niskaan. Hänen miehensä kotiutui sodasta keuhkovammaisena, ja mummo joutui raatamaan maatilalla sekä isännän että emännän edestä. Hänen tyttärensä meni naimisiin vuonna 1966 ja toi taloon uuden isännän. Leskeksi jääneestä mummosta tuli alle viisikymppisenä vanha emäntä.

 

Kahdenkymmenen vuoden ajan työ oli ollut mummon elämän sisältö. Yhtäkkiä hän oli vain toimeton kolmas pyörä nuorenparin nurkissa.

 

”Mummosta ei ollut minnekään muualle lähtijäksi, vaikka olisi ollut mahdollisuus tokistautua ihan uuteen elämään. Ei siinä jäänyt muita vaihtoehtoja kuin ruveta puuttumaan toisten elämään ja kaitsemaan lastenlapsia. Se oli mummon tragedia.”

 

Heikkinen sanoo nostavansa hattua mummoille, jotka painelevat yhdeksänkymppisenä ajan hermolla Facebookiin. Omalta mummolta se ei onnistunut. Hän putosi kehityksen kelkasta eikä välittänyt yrittääkään takaisin kyytiin.

 

”Vaikka ympärillä oli sukulaisia, lapsetkin alkoivat syödä nitroja ja oman ikäluokan kaverit olla mullansyönnissä. Kyllä siinä ihminen on kokolailla yksin, jos ei pysty tarttumaan uusista asioista kiinni.”

 

Loppua kohti mummoa alkoivat vaivata sairaudet sydänviasta aivoveritulppaan. Hän asui kuitenkin kotona miltei loppuun asti. Vaikka mummo ei itse päässyt pellonlaitaansa pidemmälle, tyttärenpoikaansa hän rohkaisi katsomaan, miten kauas siivet kantavat. Tai ainakin antoi sille hiljaisen hyväksynnän.

 

”Pitkään tuntui, että kaikki ihmettelevät, mitä työkseni teen. Muiden silmissä se oli pilvilinnojen rakentamista, mutta mummo oli ainoa, joka ei ihmetellyt.”

 

Koti-isä haluaa olla poikansa kaveri

 

Kaksi vuotta sitten Heikkinen sai esikoispoikansa. Mummo oli jo hiipumaisillaan vuodeosastolla. Isomummon luo poika ei ehtinyt. Arkkuun Heikkinen sai sujautettua kuvan esikoisensa jalanjäljestä.

 

Päätoimisesti Heikkinen ei ole tätä nykyä kirjailija vaan koti-isä. Aamuisin vaimo lähtee töihin, ja Heikkinen touhuaa päivän Hiski-poikansa kanssa. Kun vaimo tulee illalla kotiin, Heikkinen lähtee työhuoneelleen kirjoittamaan, jos edessä kummitteleva deadline sitä vaatii.

 

Kadun päässä on kirjailijan koti.

 

Mummon tarinat ja romaania kirjoittaessa verestetyt lapsuusmuistot ovat saaneet Heikkisen pohtimaan omaa rooliaan vanhempana. Mummolle isä oli yli-ihminen, josta hän ei koskaan lausunut ainuttakaan pahaa sanaa. Heikkinen taas haluaisi olla pojalleen auktoriteetin lisäksi kaveri. Koti-isänä hän pystyy antamaan lapselleen enemmän aikaansa kuin oma isä, joka jäi hänelle mummoa etäisemmäksi hahmoksi.

 

”Yksi yliveto muisto lapsuudesta jäi. Makasin isän kainalossa puusohvalla. Siinä luettiin Aku Ankkaa, eikä sen ainoan kerran isällä ollut kiire minnekään. Jos Hiskille jäisi sellaisia muistoja varhaislapsuudesta, olisin ihan hyvilläni. Että saa rauhassa olla eikä tarvitse issäänsä pelätä.”

 

Veikkauksen pelituotosta ohjataan kulttuurille yli 230 miljoonaa euroa tänä vuonna.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/toinen-kierros-ohjaajan-silmin/17832655 Toinen kierros – ohjaajan silmin http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 12 Oct 2017 13:27:20 +0300 Inhimillisiä Uutisia  

Tuore dokumenttielokuva Tokasikajuttu palaa Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändin toiselle kierrokselle seuraamaan, miltä tuntui menestys ja sen mureneminen Euroviisuissa. Ohjaaja J-P Passi seurasi kameran linssin läpi kehitysvammaisista soittajista koostunutta bändiä lähempää kuin ehkä kukaan muu – ja kertoo siitä nyt.

 

Ohjaaja J-P Passi kuvasi euroviisusirkusta niin läheltä kuin mahdollista. Kuvassa PKN:n Kari Aalto ja euroviisuvoittaja Conchita Wurst. Kuva: J-P Passi

 

 

Puolityhjässä ravintola Dubrovnikissa kuusi miestä pyörii toistensa ympärillä kuin karusellissa. Pressitilaisuuden valokuvaussessiot ovat ohi. Porukka alkaa rentoutua. Sisäpiirivitsit keventävät tunnelmaa, ja poseeraukset ja roolit ropisevat lattialle. Punaruutupaitainen mies tutkii nahkaliiviin pukeutuneen miehen paidan olkasaumaa ja sihisee kuin käärme. Pian kaikki jo nauravat.

 

Ei ole helppo päästä näitä miehiä näin lähelle. Ensin pitää voittaa sellaisten ihmisten luottamus, joita on elämässään osoitettu sormella ja pilkattu enemmän kuin muita. Kehitysvamman nurja puoli on nimittäin se, että se näyttää, miten alikehittyneitä me kehitysvammattomat olemme kohtaamaan vammaisen. Eikä kyse ole pelkästään ivasta, vaan joskus hössöttävä ymmärtäminen ja holhoaminen voivat loukata vielä enemmän.

 

Sellaisesta ei ole jälkeäkään nyt.

 

Ohjaajat Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi pyörivät Pertti Kurikan Nimipäivien soittajien keskellä kuin bändin ulkomusiikilliset jäsenet. He vitsailevat, hölmöilevät ja piikittelevät samalla tavalla kuin muutkin. Kukaan ei ylenkatso toista. Se, että Kärkkäinen pystyy vääntämään vitsiä Kurikan pakkomielteestä saumojen ja käärmeiden kanssa ja että Kurikka voi sitten nauraa vapautuneesti omalle käytökselleen, on ainutlaatuista.

 

J-P Passi ja Jukka Kärkkäinen ohjasivat useilla festivaaleilla palkitulle Kovasikajuttu-dokumenttielokuvalleen jatko-osan Tokasikajuttu, koska dokumentissa keskipisteessä olleen, kehitysvammaisista soittajista koostuneen punkbändin tarina tuntui ensimmäisessä osassa jäävän kesken.

 

Kehitysvamman nurja puoli on nimittäin se, että se näyttää, miten alikehittyneitä me kehitysvammattomat olemme kohtaamaan vammaisen.

 

Ohjaaja J-P Passi on seurannut kameran linssin takaa bändin jäseniä läheltä. Hän on myös joutunut miettimään, mille voi nauraa.

 

“Mietin sitä usein vieläkin. Kaveri sanoi kerran, että ’ei me ei naureta niille, vaan me nauretaan niiden kanssa’, mutta se on roskaa. Kyllä jengi nauraa ihan suoraan tyypeille, kun ne hölmöilee tuolla lavalla. Mutta sekin on jotenkin näiden kanssa OK. Se on ihmeellistä. Tyypit onnistuvat luomaan tilan, jossa kehitysvammalle voi nauraa ilman, että se on ilkeää. Heidän otteessaan on jotakin niin vapauttavaa ja hienoa, että katsojakin vapautuu”, sanoo Passi myöhemmin ravintolapöydän ääressä.

 

 

Pettymys näkyi kasvoilta

 

Elokuvassa yhtye matkaa vuoden 2015 Euroviisuihin suurin odotuksin. Mutta kotimaassa Uuden Musiikin Kilpailun voiton myötä saatu odottamaton noste ei kannakaan Euroopassa, vaan kaikkien vedonlyöntitoimistojen ennakkosuosikki ei pääse välieriä pidemmälle.

 

Todellisuus tuntuu taas kerran kohtuuttoman kovalta. Elokuva on paikoitellen rankkaa katsottavaa, sillä pettymys näkyy miesten kasvoilta suodattamattomana. Tuntuu miltei siltä, että jos suomalaiset ylittivät ennakkoluulonsa ja nurkkakuntaisuutensa äänestämällä neljä kehitysvammaista edustamaan maatamme, niin Eurooppa petti heidät. Euroviisut tuntuu foorumina tuplasti lannistavalta, sillä se on tehnyt paljon töitä viime vuosina (sukupuoli)vähemmistöjen näkyvyyden ja hyväksymisen edistämiseksi.

 

“Mutta siitä ei voi syyttää Euroviisu-organisaatiota. Kuten elokuvassa näkyy, kaikki olivat asiallisia ja kannustavia bändiä kohtaan. Mä olen selittänyt sen sillä, että pojat päätyivät välierissä samaan blokkiin kuin monet itä-Euroopan maat. Niissä suhtautuminen vammaisiin ei ole niin ongelmatonta kuin meillä.”

 

Passi ei halua syyllistää tiettyjä maita. Hän esittää todisteeksi teorialleen omakohtaisia kokemuksia, joihin hänen tulkintansa tilanteesta pohjautuu.

 

“Otetaan esimerkiksi vaikka se, kun me oltiin Moskovassa elokuvafestivaaleilla esittämässä Kovasikajuttua. Eräs kehitysvammaisen lapsen isä pyysi leffan jälkeen puheenvuoron, kohdisti puheensa sekä meille sekä yleisölle ja sanoi, että se, mitä he olivat juuri nähneet, oli niin uskomatonta, että hänen teki mieli ehdottaa vaimolleen, että eiköhän pakata kimpsut ja kampsut ja muuteta Suomeen.”

 

 

Avustaja nousee parrasvaloihin

 

J-P Passi ja Jukka Kärkkäinen tutustuivat jo opiskeluaikana Rölli-elokuvan kuvauksissa. Passi työskenteli tarpeiston puolella, Kärkkäinen muonituksessa. Kaveruksia yhdisti samanlainen huumorintaju, mutta myös tapa pohtia asioita.

 

Dokumenttielokuvan ohjaajat Jukka Kärkkäinen (vas.) ja J-P Passi ovat miettineet kuvausten edetessä, mille kaikelle voi nauraa. Kuva: Sami Jahnukainen

 

Pertti Kurikan Nimipäivistä kaverukset kiinnostuivat Kärkkäisen nähtyä pätkän yhtyeestä uutislähetyksestä. Pian hän jo vieraili Lyhdyn asuntolassa kaverusten luona. Idea elokuvasta alkoi saada tuulta alleen.

 

”Yksi keskeinen syy siihen, että me päästiin noin lähelle bändin jäseniä noin nopeasti, on Kalle [Pajamaa, Pertti Kurikan Nimipäivien avustaja]. Ilman Kallen apua ja hyväksyntää emme olisi päässeet puusta pitkään”, Passi pohtii.

 

Tyypit onnistuvat luomaan tilan, jossa kehitysvammalle voi nauraa ilman, että se on ilkeää.

 

Yksi Tokasikajutun ansioita on, että Pajamaan roolia ei tällä kertaa vähätellä, kuten mies itse tekee. Nyt hänet näytetään jopa kirjoittamassa ja treenaamassa kappaleita Kurikan kanssa. Yhtyeen on paljosta kiittäminen Pajamaan lehmänhermoja ja viitseliäisyyttä. Pajamaa on mahdollistaja, joka lempeästi ohjaa asioita päämäärä kohti, ratkoo konflikteja, eikä anna periksi, vaikka jollain olisi paha mieli ja haluaisi kostaa sen muille bändiläisille.

 

Pajamaan siiven alla elokuvan tekijät pääsivät poikkeuksellisen lähelle kohteitaan. Toki myös Kovasikajutun aikana vahvistunut luottamus edesauttoi sitä, että Tokasikajuttu tuntuu menevän vielä syvemmälle. Tokasikajutussa hämmästyttävintä on on se, kuinka näkymättömäksi kamera muuttuu. Etenkin alun kolmiodraamassa, jossa rumpali Toni ja roudari Nippe ihastuvat samaan tyttöön eli laulamista harrastavaan Juttaan, päästään todella lähelle.

 

”Kohtaus sivukujalla, missä Nippe itkee autossa ja Toni yrittää aluksi sovitella, on aika uskomaton. Ensinhän siihen tulee Tonin faija, jonka Toni komentaa pois. Sitten siihen tulee Kalle, ja sama juttu. Mutta me saadaan jäädä!”, kertoo Passi huvittuneena.

 

 

Välit selvitellään suorasanaisesti

 

Kolmiodraamaa ja yhtyeen sisäistä nahistelua ja kriiseilyä katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, että kehitysvammaisten yhtyeeksi PKN toimii varsin samalla tavoin kuin mikä tahansa muu yhtye. Se kohtaa urallaan samat haasteet kuin mikä tahansa kehitysvammattomien yhtye, kun pitkät ajomatkat aiheuttavat turtumusta ja ärtymystä, kun paineet kasvavat odotusten myötä ja kun lopulta jäsenten toiveet tulevaisuuden suhteen ovat erilaiset.

 

Jopa Jutan hahmo on jonkinlainen ennakkotapaus. Jutta näyttäytyy dokumentissa eräänlaisena Yoko Ono -hahmona, jonka kaltaiselta, yhtyeen kemialle tuhoisalta vaikutukselta ei edes The Beatles kaikessa nerokkuudessan pystynyt välttymään. Nipen eroilmoituksen jälkipyykkiä seuratessa taas tulee tunne, että tässähän katsotaan Metallicaa selvittelemässä välejään dokumenttielokuvassa Some Kind of Monster (2004).

 

Passi tarkentaa.

 

”Metallica tarvitsi apuun ulkopuolisen terapeutin ja satoja tuhansia dollareita, mutta nämä kaverit puhuvat suunsa puhtaaksi sielunpohjiaan myöten ilman sen kummempaa kätilöintiä. Yksi kaverini sanoikin, että tuohan on ihan kuin mikä tahansa työyhteisö, paitsi että harvoin välienselvittelyjä hallitaan noin hyvin”, Passi lisää naureskellen.

 

Tokasikajuttu-dokumenttielokuva näyttää mahdollisimman todenmukaisesti punkbändin jäsenten tunteet. Kuva: J-P Passi

 

”Sieltä Euroviisuistakin muistan tunteen, kuinka normaaleilta ja todellisilta tyypit vaikuttivat kaiken sirkuksen keskellä”, Passi lisää.

 

Kieltämättä. Kun kyseessä ovat kisat, joiden edellinen voittaja on parrakas nainen, jonka sukunimi tarkoittaa makkaraa, ei neljä kehitysvammaista miestä tunnu enää kovin kummalliselta.

 

 

“Onneksi seurasimme vaistojamme”

 

Passi on tätä nykyä kiireinen mies. Aamulla hän on ollut purkutalossa huomioliivit ja kypärä päällä katsomassa kuvauskohteita tulevaan elokuvaan. Viime vuonna sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16-millimetriselle mustavalkoiselle filmille kuvattu Juho Kuosmasen elokuva Hymyilevä mies, joka voitti arvostetun Un Certain Regard -sarjan ja on Suomen virallinen Oscar -ehdokas. Elokuvan on Passin kuvaama.

 

“Minulle on tärkeää etsiä ja tallentaa todellista tunnetta, jonka näen kameran kautta”, hän sanoo. Todellisuus elementtinä fiktiivisessä elokuvassa tuntuu melko dokumentääriseltä ideaalilta. “Sitähän se on, just niin. Sitä jäin tässä itsekin miettimään.”

 

Passista nousee vaikutelma, että hän seuraa vaistojaan, vaikka se tarkoittaisi konventioiden muuttamista.

 

”Onneksi seurattiin vaistojamme tämän elokuvan kanssa. Mehän aloimme kuvata tuota ennen kuin edes oli syntynyt ajatusta Euroviisuista, ilman rahoitusta tai tarkempaa suunnitelmaa. Se on tuon elokuvan pelastus. Olisi tuntunut jotenkin opportunistiselta, jos olisimme tarttuneet aiheeseen uudestaan vasta Euroviisujen myötä.”

 

Dokumenttielokuva päättyy bändin paluuseen omien pariin. Se päättyy spontaanin kansanjuhlaan ja marginaalifestareille, samaan syliin, josta PKN aikanaan nousi. Laulaja Kari Aalto riisuuntuu munasilleen, ja hetkessä on jotain todella koskettavaa. Euroviisuihin stailatut lippikset ja pikkutakit ovat muisto vain, ja kehitysvammainen mies seisoo alasti ihmisten edessä. He hyväksyvät ja rakastavat häntä sellaisena kuin hän on.

 

Kamera imeytyy yleisön keskelle, näkyy käsiä ja jalkoja, ja pala taivasta, ja olemme siellä missä on hyvä olla, kotona.

 

Tokasikajuttu-dokumenttielokuva ensi-illassa elokuvateattereissa perjantaina 13.10.

Suomen Elokuvasäätiö tukee kotimaista elokuvaa vuosittain 25 miljoonalla eurolla. Tämä tuki on kokonaisuudessaan Veikkauksen pelituottoa.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kuka-ottaisi-vanhat-kirjani/17769257 Kuka ottaisi vanhat kirjani? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 10 Oct 2017 23:06:53 +0300 Inhimillisiä Uutisia Voiko kirjallisuudella tehdä hyvää ja lahjoittaa kirjansa sairaalaan, palvelutaloon tai kaupunkilaisten kohtaamispaikkaan, mietti toimittaja Raisa Mattila. Mutta kirjojen lahjoittaminen ei olekaan aivan yksinkertaista.

 

Kirjallisuutta ei kannata säilyttää ikkunalaudalla, sillä auringonvalo saattaa sekoittaa graafikon huolella suunnitteleman kannen värimaailman. Ainakin jatkuva porotus kellastuttaa kansien välistä pilkottavat sivut. Tämän tiedän, sillä luen sisustuslehtiä.

 

Sinne hyllystä karsimani kirjat kuitenkin ovat nyt päätyneet, ikkunalle. Taannoin muutin perheineni uuteen kotiin, jossa on tilaa rajallisesti. Se havahdutti huomaamaan, että asunnon neliöt on totta vieköön järkevämpi säästää ihmisten käyttöön, eikä tuhlailla niitä varastoidakseen erilaisia esineitä.

 

Moni muu on tullut samaan johtopäätökseen. Yhdessä ainoassa Facebookin kierrätysryhmässä saattaa olla jäseniä jo moninkertaisesti enemmän kuin asukkaita helsinkiläisessä kotikaupunginosassani.

 

Jotkut suhtautuvat karsimiseen vakavasti. Heille tavaroista luopuminen ei todellakaan ole mitä tahansa summittaista siivoilua, vaan siihen pätee oma säännöstönsä. Kuuluisimman metodin, KonMarin, on kehittänyt japanilainen järjestelyasiantuntoja ja bestseller-tietokirjailija Marie Kondo. Hänen mukaansa joka ikisen kodin tavaran kohdalla on syytä punnita tarkasti, tuottaako esine iloa itselle vai ei. Ensimmäiset säästetään, jälkimmäiset hyvästellään ja heitetään pois.

 

Minne, sitä ei kerro hittikirja Siivouksen elämänmullistava taika. Kondon mukaan tavaroista vain luovutaan. Vaikka kirjalliset neuvot siis puuttuvat, monet karsijat osaavat onneksi kiikuttaa käytetyt vaatteensa erilaisiin keräyspisteisiin ja ilmoittaa turhista kodintavaroistaan somen kierrätysryhmissä.

 

Turhat kirjat ovat kinkkisempi juttu. Tarjontaa on niin paljon, että monet divaritkin ovat alkaneet rajoittaa sitä, kuinka paljon ja millaista kirjallisuutta ne suostuvat ottamaan vastaan.

 

Edelleen kirjoja voi tarjota kierrätyskeskuksille ja muille toimijoille, jotka panevat niitä myyntiin pitämilleen kirpputoreille. Sielläkin kirjat tosin saattavat jäädä hyllyyn pölyttymään.

 

Voisiko kirjalla tehdä hyvää suoraan kädestä käteen? Kuka tarvitsisi kirjoja?


 

Kiitos, mutta ei kiitos

 

Ikkunalaudan kirjapinossani on kevyttä, painavaa ja kaikkea siltä väliltä. On Emmi Itärantaa, Paul Kalanithia, Pekka Hiltusta, Saara Turusta, Miki Liukkosta, Annie Proulxia, Jani Saxellia, Andrei Astvatsaturovia, Mario Vargas Llosaa.

 

Kaikki opukset on julkaistu 2010-luvulla. Jokainen niistä on rakkaudella pidetty ja moitteettomassa kunnossa kansipapereita myöten. Kaikkiaan kirjoja olisi kaksi paperikassillista, kiinnostaisiko? Sitä kysyn puhelimessa yhdeltä ja pian toiselta vastaajalta. Soitan läpi pääkaupunkiseudulla sijaitsevia paikkoja, joissa kirjoille voisi olla mielikuvieni mukaan lukijoita.

 

Nopeasti selviää, että hyllyt ovat täynnä muuallakin kuin omassa kodissani. Kirjoille ei yksinkertaisesti ole tarvetta, kertoo myös Helsingin Ensikodin toiminnanjohtaja Kirsi-Maria Manninen.

 

”Tykkään itsekin lukea, ja otimme aikaisemmin vastaan kirjoja. Enää emme, sillä olemme huomanneet, että kirjat tuppaavat jäämään hyllyihin”, Manninen sanoo puhelimessa.

 

Osa ensikodille lahjoitetuista kirjoista meni suoraan lukemiseksi asiakkaille, osa pantiin myyntiin kirpputorille, jolla kerätään rahaa toiminnalle.

 

”Yksiköistämme on kerrottu, että asiakkaat selaavat mieluummin lehtiä kuin kirjoja, eivätkä kirjat liiku eteenpäin myöskään kirpparilta”, Manninen perustelee kieltäytymistään.

 

 

Soittokierroksen perusteella kirjoista on ylitarjontaa myös kaupungin palvelutalossa, eikä niitä haluta kauppakeskuksen kohtaamispaikassakaan, ei ainakaan isoja määriä.

 

Sairaalat taas eivät voi ottaa kirjalahjoituksia vastaan muun muassa hygieniasyistä. Sitä paitsi kirjoja on sairaaloiden osastoilla jo varsin riittävästi, ja esimerkiksi psykiatrian puolella toimii kaupunginkirjaston pyörittämä potilaskirjasto. Sen hankinnat tehdään samalla tavalla virallista kanavaa pitkin kuin muissakin kirjastoissa, mikä on tietysti potilaiden kannalta hyvä juttu.


 

Vankilan kirjat lahjoitti eduskunta

 

Helsingin vankilassa luetaan paljon. Vangeista neljäsosa on tehnyt rekisteröityjä lainauksia, ja muutkin ovat lukeneet kirjastossa lehtiä, vankilasta kerrotaan. Luettavaa riittää, sillä Helsingin vankilan kirjasto on maan suurimpia vankilakirjastoja Turun vankilan ohella: Helsingin vankilakirjaston hyllyissä kirjoja on tarjolla sellaiset 10 000 kappaletta. Erityisen suosittuja lajeja ovat dekkarit, historia, erityisesti sotahistoria, psykologia, erityisesti sosiaalipsykologia sekä oikeustieteellinen kirjallisuus.

 

”Myös maantieteellinen kirjallisuus kiinnostaa monia, koska sen avulla voi tehdä henkisen matkan”, vankilan työntekijä kertoo puhelimessa.

 

Mutta: vankila saa runsaasti kirjoja lahjoituksina.

 

”Tarjouksia tulee hirveän paljon, joten meillä on varaa olla kriittisiä. Samasta syystä priorisoimme yksityishenkilöiden sijaan erilaisia instituutioita. Kaunokirjallisuuttakin saamme paljon instituutioilta eduskuntaa myöten”, työntekijä sanoo.

 

Vastaus on jo tuttu, ystävällinen kiitos, mutta ei kiitos.

 


 

Tarjoa aikaa, älä kirjoja

 

Helsingin Sanomien taannoisen artikkelin mukaan jokainen suomalainen heittää vuodessa pois noin 13 kiloa tekstiilijätettä, kuten itselle turhaksi käyneitä vaatteita. Viidennes määrästä lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen, johon tarkoitetuista vaatteista puolet päätyy ulkomaille. Siellä ne myydään tai lahjoitetaan tarvitseville.

 

Ei kuitenkaan ole lainkaan takeita siitä, että muuallakaan tarvittaisiin juuri sitä tavaraa, josta on tullut meille turhaa, juttu huomauttaa. HS kertoo esimerkin amerikkalaisesta jalkapalloliigasta, joka rahtaa vuosittain satatuhatta t-paitaa, puseroa ja hattua kehitysmaihin.

 

Ainut, joka hommasta varmasti hyötyy, on paidat lahjoittanut taho: se saa kiitokseksi verovähennyksiä. Tuskin tieto ”hyväntekeväisyyteen” tehdyistä lahjoituksista on maineellekaan haitallista.

 

Tästä huolimatta välikätenä toimineen hyväntekeväisyysjärjestön kirjanpidosta ei ole käynyt ilmi ”mitään, mikä olisi viitannut siihen, että paikallisyhteisöt olisivat tarvinneet nimenomaan t-paitoja”, HS huomauttaa.

 

Kirjakaan ei ruoki tai lämmitä, eikä se korvaa ihmisen antamaa aikaa.

 

Sijoituspaikkaa kirjoilleni ei näin ollen keksitä myöskään Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveystoimessa. Mutta se toimistossa tiedetään, että uusia vapaaehtoisia kyllä kaivataan, juuri nyt erityisesti kehitysvammaisten tueksi.

 

”Vapaaehtoiset tuovat mukanaan jotakin sellaista, mitä työntekijät eivät voi antaa. He ovat paikalla omasta halustaan, ja se merkitsee paljon myös asukkaille”, kaupungin vapaaehtoistyön koordinaattori Tiina Pyykkö kertoo.

 

Vapaaehtoisia tarvitaan monenlaiseen.

 

”Kuulumisten vaihdosta ja juttelusta ääneen lukemiseen.”

 

Kirjan saa paikan päältä.

 

*

 

Lahjoita kirjasi tänne:

 

Hyväkuntoisia kirjoja ottaa jatkuvasti vastaan Hope ry:n pääkaupunkiseudun paikallisosasto, jonka kautta kirjat, kuten muutkin yhdistykselle lahjoitetut tavarat, jaetaan suoraan vähävaraisille ja kriisin kokeneille perheille. Pääkaupunkiseudulla tarvetta on aikuisten kaunokirjallisuudelle ja lastenkirjoille, tietokirjat liikkuvat huonommin. Muiden paikallisyhdistysten kirjatarpeen saa selville ottamalla yhteyttä lähimpään toimipisteeseen. Katso yhteystiedot osoitteesta hopeyhdistys.fi.

 

Kinaporin palvelukeskuksessa Helsingissä toimii vapaaehtoisten ylläpitämä kirjasto, jonka kirjat on saatu lahjoituksena. Kirjasto on tarkoitettu keskuksen asiakkaille eli helsinkiläisille eläkeläisille ja työttömille sekä keskuksessa toimivan palvelutalon asukkaille. Pieniä määriä hyväkuntoisia, uusia kaunokirjoja voi tuoda paikan päälle kirjaston aukioloaikoihin arkisin klo 10–13. Kinaporinkatu 9, 00500 Helsinki.

 

SPR:n Nuorten turvatalo Helsingissä ottaa vastaan pieniä eriä hyväkuntoisia kirjoja, jotka voisivat kiinnostaa nuoria. Turvatalo auttaa 12–21-vuotiaita nuoria monenlaisissa pulmatilanteissa. Ennen lahjoituksen tekoa on syytä tiedustella, tarvitaanko kirjoja juuri tällä hetkellä. Yhteystiedot ovat osoitteessa www.nuortenturvatalo.fi.

 

Helsingin Tyttöjen Talo ottaa vastaan erityisesti feminististä ja naispuolisten kirjailijoiden kirjoittamaa kauno- ja tietokirjallisuutta. Tyttöjen Talon asiakkaat ovat 10–29-vuotiaita tyttöjä ja naisia. Talon yhteystiedot ovat osoitteessa tyttojentalo.fi.

 

Diakonissalaitoksen D-asemat voivat ottaa vastaan pieniä määriä uutta kaunokirjallisuutta. Helsingissä sijaitsevat D-asemat ovat kohtaamispaikkoja erilaisissa elämäntilanteissa oleville ihmisille. Asemilla on muun tekemisen lisäksi kirjastohyllyjä, joista voi poimia luettavaa. Kirjoja enemmän D-asemilla on kuitenkin tarvetta lämpimille vaatteille, näin talvea vasten erityisesti toppatakeille. Katso D-asemien yhteystiedot osoitteesta www.hdl.fi/fi/palvelut/paivatoiminta.

 

Veikkauksen pelien pelaajat ovat melkoisia kirjamesenaatteja: vuosittain kotimaista kirjallisuutta tuetaan pelien tuotolla noin kolmella miljoonalla eurolla.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kirjastovirkailija-sai-vangit-lukemaan-lukekaa-mita-tahansa-kunhan-luette/17640589 Kirjastovirkailija sai vangit lukemaan: ”Lukekaa mitä tahansa, kunhan luette” http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 06 Oct 2017 13:42:37 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kirjastovirkailija Irmeli Malka-Kannisto kiertää työkseen vankiloita, jotta mahdollisimman moni innostuisi lukemisesta. Hän on saanut yllättyä iloisesti.

 

 

Suomenkielinen kertomakirjallisuus, 84.2. Elämäkerrat, 99.1. Sarjakuvat, 85.3. Jos on käynyt paljon kirjastossa, luettelee monet yhdistelmät ulkomuistista.

 

Koodit tarttuvat helposti päähän, sillä samat yhdistelmät toimivat jokaisessa Suomen kirjastossa lukuun ottamatta Helsinkiä, jonka lainaamoissa on oma numerosysteeminsä. Hyllynreunan numeroiden on tarkoitus auttaa löytämään luettavaa mahdollisimman helposti.

 

Mutta toisille kasineljä piste kakkoset ja muut yhdistelmät ovat tuntematonta koodikieltä. Esimerkiksi vangit, jotka eivät ole ennen tuomiotaan käyneet kirjastossa, eivät välttämättä käytä sujuvasti kirjastoa.

 

Vankiloissa on kyllä kirjastoja, mutta niiden hyllyissä on monesti vähemmän luettavaa kuin kaikille avoimissa kirjastoissa. Vankiloissa on ajateltu, että etsimänsä löytää ilman luokituksia, eikä hyllyihin ole pantu numeroita.

 

Kirjastovirkailija Irmeli Malka-Kannisto on eri mieltä. Hänen mielestään vankilakirjastojen pitäisi toimia hyllytunnisteita myöten samalla tavalla kuin mitkä tahansa yleiset kirjastot.

 

Siksi Malka-Kannisto kiertää vankiloita. Repussa rulla kontaktimuovia.

 

 

Elämäkerrat kiinnostavat vankilassa

 

Maanantaista perjantaihin Irmeli Malka-Kannisto ajaa sinisellä tila-autollaan vankilasta toiseen, useita satoja kilometrejä viikossa. Takapenkillä on tärkein työväline, sininen reppu. ”Kirjastoreppu”, erään vankilan asukkaat sanovat.

 

Kontaktimuovirullan avulla Malka-Kannisto ”kohentaa” vankilakirjastoja, kuten hän itse sanoo. Hän tulostaa kasan virallisen luokitusjärjestelmän numeroyhdistelmiä, leikkaa yhdistelmät irti toisistaan ja liimaa laput oikeisiin hyllyihin kontaktimuovilla.

 

– Juuri tänään aamulla vakuutin yhdelle ryhmälle eräässä vankilassa, että kun te osaatte käyttää vankilan kirjastoa, osaatte käyttää muitakin kirjastoja, Malka-Kannisto sanoo.

 

– Ryhmäläisiäni ovat kiinnostaneet paljon esimerkiksi elämäkerrat. Kun he vapautuvat, ja jos he haluavat vielä lukea, he menevät kirjastoon ja osaavat siellä etsiä hyllystä tunnisteen 99.1.

 

Kirjastovirkailija Irmeli Malka-Kannisto vie vankiloihin ilosanomaa lukemisen ilosta ja hyödystä. Hän on opettanut vankeja myös täyttämään lomakkeita netissä.

 

 

Vangeille uusia taitoja

 

Irmeli Malka-Kannisto on projektisuunnittelijana hankkeessa, jolla on runollinen nimi: Kirjastosta juuret elämään.

 

Malka-Kannisto on vetänyt projektia viisi vuotta. Yhtenä tarkoituksena on kohentaa vankilakirjastoja mutta tärkeämpiäkin tavoitteita on. Esimerkiksi se, että pitkään vankilassa istunut oppisi täyttämään itse netissä veroilmoituksen tai Kelan lomakkeen. Tai se, että lukemista ennen vierastanut innostuisi kirjallisuudesta.

 

Viisi vuotta sitten Malka-Kannisto työskenteli virkailijana pienen paikkakunnan kirjastossa.

 

Eräänä päivänä ryhmä läheisestä avovankilasta saapui kirjastoon Malka-Kanniston vetämälle tiedonhaun oppitunnille. Ruokatauolla Malka-Kannisto söi takahuoneessa makaronilaatikkoa ja mieleen tuli ajatus: jos hän ryhtyisi kiertämään tietoineen vankiloissa, mukaan pääsisi moninkertainen määrä ihmisiä.

 

Hankkeelle haettiin rahaa, sitä saatiin, ja Malka-Kannisto ryhtyi kokopäiväiseksi projektisuunnittelijaksi. Parhaimmillaan hän on kiertänyt yhdeksässä vankilassa. Nyt hän vierailee kuudessa talossa tietyn viikkorytmin mukaan.

 

 

Elämän ensimmäinen googlaus

 

Malka-Kannisto opettaa vankeja hakemaan tietoa, vetää heille kirjallisuuspiirejä ja kohentaa vankilakirjastoja paitsi hyllytunnisteilla myös kirjahankinnoilla.

 

Tiedonhaun opettaminen on erityisen tärkeää, Malka-Kannisto ajattelee. Jotkut vangit eivät ole koskaan googlanneet tai täyttäneet veroilmoitusta.

 

– Jos olet ollut kauan kiinni [eli eristettynä yhteiskunnasta], et osaa käyttää nykyaikaisia laitteita. Erityisen hyödyllistä on, jos oppii täyttämään netissä verottajan, työkkärin ja Kelan kaavakkeita.

 

Se onnistuu avolaitoksissa, jossa vangit saavat käyttää valvotusti nettiä.

 

Kirjastorepussa kulkee kymmenen tablettia. Kun tiedonhakutunti alkaa, Malka-Kannisto jakaa laitteet ryhmäläisille, yhden jokaiselle.

 

Suljetuissa laitoksissa, kuten Riihimäen vankilassa, netin käyttö on kielletty. Tablettitunnilla otetaan valokuvia, joista tehdään kuvaohjelman avulla traileri.

 

– Monet haluavat tehdä omansa autoista tai eläimistä, mutta aiheella ei ole merkitystä. Tarkoitus on, että ihmiset oppisivat käyttämään tablettia, jotta se tulisi tutuksi eikä siihen tarttuminen pelottaisi, Malka-Kannisto sanoo.

 

 

Sadut suosiossa vankilassa

 

Tutkimuksista tiedetään, että monen vangin arkiset taidot ovat hatarat lukutaidosta lähtien.

 

Rikosseuraamuslaitoksen mukaan vaikeuksia lukemisen kanssa olisi 30–50 prosentilla vangeista. Luvut vaihtelevat tutkimuksen asetelmasta riippuen mutta ovat joka tapauksessa suurempia kuin väestössä keskimäärin.

 

Sekin on tiedossa, että jos vankilassa järjestetään tiedollisia ja taidollisia valmiuksia kehittäviä kursseja, todennäköisyys sille, että tuomionsa suorittanut uusii rikoksensa, laskee jonkin verran.

 

Erilaisia kursseja on järjestetty erityisesti 1990-luvulta alkaen. Vihdoinkin tajuttiin, että arkisten taitojen koheneminen alentaa syrjäytymisen riskiä.

 

– Sanon ryhmäläisilleni aina, että lukekaa vaikka sarjakuvia tai sanomalehtiä. Mitä tahansa, kun te vain luette. Lukutaito on elämässä kaiken A ja O, muuten sinua viedään viis nolla, Irmeli Malka-Kannisto sanoo.

 

Hänen vetämänsä ryhmät ovat vapaaehtoisia. Jonoksi asti väkeä riittäisi toimintaan, jossa perheelliset vangit pääsevät lukemaan lapselleen iltasadun.

 

 

Niillä kerroilla Malka-Kannisto levittää vankilan henkilökunnan avustuksella värikkään kankaan tapaamishuoneen tai vankilakirjaston seinälle. Tuolille kankaan eteen pääsee istumaan kirjan kanssa vanki, joka tällä kertaa on lukuvuorossa. Malka-Kannisto asettaa tabletin oikean etäisyyden päähän ja käynnistää videokameran. Lukija avaa kirjan ja aloittaa sadun.

 

Kun satuhetki on purkissa, Malka-Kannisto siirtää tiedoston tabletista muistitikulle. Tikku ja fyysinen kirja lähetetään lapselle kotiin.

 

Monet jo kertaalleen mukana olleet vangit ovat ilmoittaneet Malka-Kannistolle, että he haluaisivat tulla uudelleenkin. Kotona on ilmeisesti tykätty.

 

Inhimillisiä Uutisia kysyi kirjastohankkeen eri osa-alueisiin osallistuneilta vangeilta vankilaan toimitetulla kyselylomakkeella, onko hanke tuntunut hyödylliseltä. Moni vastaaja mainitsi juuri Lue lapselle -osuuden ja kertoi, että erityisesti se on tuntunut hyödylliseltä.

 

– Yksi niitä harvoja projekteja, mistä on todellista hyötyä, arvioi yksi vastaaja.

 

– Erityisen mieluista on ajatus siitä, että lapsi nukahtaa [minun lukemaani] satuun, kertoi toinen.

 

 

Kirja, pari viikossa

 

Jotkut vangeista innostuvat lukemaan itse. Eräs Kirjastosta juuret elämään -hankkeen ryhmiin osallistunut vanki kertoi, että ei ollut lukenut lainkaan kirjoja ennen vankilaan joutumista. Vankilassa kirjoja on tullut luettua yksi tai kaksi viikossa, hän kertoi.

 

Malka-Kanniston mieleen on jäänyt vanki, joka lähetti vapautumisensa jälkeen kiitosviestin projektisuunnittelijalle.

 

– Hän viestitti, että on ostanut tabletin ja ladannut sen täyteen e-kirjoja.

 

Nyt lähden reissuun lukemaan niitä, viesti päättyi.

 

 

Elokuusta 2012 asti käynnissä ollut Kirjastosta juuret elämään -hanke päättyy vuodenvaihteessa. Hanke on saanut rahoituksensa AVIlta ja Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksiköltä. Veikkauksen pelien tuotoilla tuetaan lukuisia kirjastojen hankkeita ja projekteja vuosittain.

 

Juttuun on haastateltu taustaksi professori Tapio Lappi-Seppälää, joka toimii johtajana Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa. Tietoja juttuja varten antoi myös erityisasiantuntija Kati Sunimento Rikosseuraamuslaitoksesta.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/lue-jotta-ymmarrat-paremmin-muita/17464814 Lue, jotta ymmärrät paremmin muita http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 02 Oct 2017 15:17:01 +0300 Inhimillisiä Uutisia

Vaikka tiedonvälitys on nykyään nopeaa ja yksinkertaistavaa, maailma on monimutkainen ja jopa vaikeaselkoinen. Onneksi meillä on kirjallisuus ja kirjat, kirjoittaa Baba Lybeck pääkirjoituksessaan. Kirjailijat avaavat meille uusia näkökulmia elämästä ja avaavat maailmankuvaamme. Lukemalla ymmärrämme, että loppujen lopuksi olemme kaikki hyvin samanlaisia.

 

Loppukesästä sain käsiini Angie Thomasin romaanin The Hate U Give (Viha jonka kylvät) ja ahmin sen yhdeltä istumalta. Lukukokemus oli järisyttävä, ja palautuminen kesti kauan. Maailman epäreiluus suututti ja kaikkia rajoja ylittävä rakkaus itketti. Samaistuin täysin 16-vuotiaan Starrin elämäntilanteeseen ja vaikeuksiin, ymmärsin hänen valintojaan ja jaoin hänen ristiriitaiset tunteensa vanhempiaan, sukulaisiaan ja kavereitaan kohtaan.

 

Se on sinänsä erikoista, koska joku saattaa ajatella että suomalaisella 50-vuotiaalla korkeasti koulutetulla, valkoihoisella äiti-ihmisellä ja 16-vuotiaalla afroamerikkalaisella, getossa kasvavalla koululaisella ei voi olla mitään yhteistä. Mutta he ovat väärässä. Samaistumiskohtia on ja niitä on paljon. Ja siksi The Hate U Give on niin hieno ja tärkeä kirja. Se antaa äänen niille, jotka eivät muuten saa ääntään kuuluviin tavalla, joka avautuu kaikille lukijoille riippumatta siitä, minkälaisessa kulttuurissa ja minkälaisissa olosuhteissa he ovat kasvaneet.

 

Ja juuri siinä piilee kirjallisuuden voima. Nykyinen tiedonvälitys on lyhyttä, ytimekästä, nopeaa ja yksinkertaistavaa mutta maailma ei ole yksinkertainen. Se on monimutkainen ja vaikeaselkoinen. Kaikilla teoilla ja päätöksillä on monta syytä ja seurausta. Maailmaa katsellessamme näemme vain sen mitä itse siihen panemme mutta kirjailijat avaavat silmämme ja opettavat meitä näkemään enemmän. Tarinat ovat moniulotteisia ja niistä löytyy vaihtoehtoisia maailmankuvia.

 

Erilaisten näkökulmien omaksuminen ja ymmärtäminen on tärkeää, koska se lisää ymmärrystä siitä, mitä yksilön elämässä tapahtuu ja miksi. Lukiessamme samaistumme toiseen ihmiseen, menemme toisen ihmisen maailmaan ja mieleen ja tunnemme myötätuntoa. Erilaisuus ei enää pelota. Se taas parantaa valmiutta toimia yhteiskunnassa. Siksi on hienoa, että maahanmuuttajille järjestetään erilaisia lukupiirejä ja -ryhmiä. Tarinoiden kautta kieli avautuu uudella tavalla, samoin tavat ja arvot. Sanaston lisäksi kielen rytmi tulee tutuksi.

 

Lukemalla ymmärrämme toisia ihmisiä paremmin

 

Yhdessä lukeminen on myös vuorovaikutusta. Suomessa olemme ujoja ja arkoja kohtaamaan toista kieltä puhuvia ihmisiä. Eräs maahanmuuttaja sanoi minulle kerran, että suomen kielen opetteleminen on hyvin hankalaa – ei siksi, että suomi olisi vaikeaa vaan siksi, että kukaan ei puhu hänelle. Tämän vuoksi kirjastojen ja eri järjestöjen lukukampanjat ovat niin tärkeitä. Selkokeskuksen Minä Luen Sinulle -kampanjassa maahanmuuttajat lukevat ääneen selkokielisiä kirjoja ikäihmisille. Maahanmuuttajat tutustuvat ikäihmisiin ja harjoittelevat suomea, ja ikäihmiset pääsevät jakamaan elämänkokemustaan ja saavat uusia tuttavuuksia ja sisältöä arkeensa.

 

Omaksuessaan kielen maahanmuuttajat saavat paremmin oman äänensä kuuluviin. He pääsevät kertomaan oman tarinansa, omasta näkökulmastaan. Angie Thomasin The Hate You Give edustaa juuri tätä Own Voices -kirjallisuutta. Hän kasvoi itse amerikkalaisessa getossa ja tietää mistä puhuu. Kirjan aitous ja autenttisuus on tehnyt siitä bestsellerin ja siitä tehdään parhaillaan Hollywood-elokuvaa.

 

Valitettavasti ääriaatteita ja vihaa ei saa vähennettyä määräämällä kirjojen lukemista. Vain pieni osa maailman ihmisistä ylipäätänsä lukee, mutta siitä olen ihan varma, että lukemalla ymmärrämme toisia ihmisiä paremmin, hyväksymme helpommin erilaisuutta ja huomaamme, että loppujen lopuksi olemme kaikki hyvin samanlaisia.

 

Lokakuun päätoimittaja

Baba Lybeck

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/sinua-en-jata/17388133 Sinua en jätä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Sun, 01 Oct 2017 11:36:36 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kuka kantaa vastuun, kun mieli sairastuu? Useimmiten sairastuneen lähiomainen, joka jää tilanteessaan helposti yksin. Äiti ja tytär kertovat, miltä tuntuu hoitaa – ja olla hoidettavana.

 

Kun omainen sairastuu mieleltään, häntä hoitaa arjessa usein omainen.

 

Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFami on huolissaan siitä, että omaiset joutuvat yhä useammin toimimaan mielenterveyskuntoutujien tukena ilman riittäviä tukitoimia. Omaishoidon tukea työhönsä saa vain harva. Sitä saa yli 40 000 suomalaista, mutta ainoastaan 1–2 prosenttia heistä on mielenterveyskuntoutujien omaisia.

 

Pirjo Tervonen on hoitanut skitsofreniaa sairastavaa tytärtään Anni Tervosta teini-iästä saakka. Tarvittiin kuitenkin ulkopuolisen ihmisen oivallus, jotta käänne parempaan tapahtui.


 

PIRJO TERVONEN, 62, Ilmajoki
 

 

“Tärkeintä selviytymiseni kannalta on ollut se, että en koskaan päästänyt mieleeni ajatusta, että Anni kuolisi”, sanoo Pirjo Tervonen hoitamisen vuosista.


 

”Kukaan ei suunnittele lapselleen niin vakavaa sairautta, että lapsi on itsetuhoinen. Minun tyttäreni on halunnut poistua tästä maailmasta useamman kerran. Epätoivo ja toivottomuus olivat päällimmäiset tunteet, kun Annin sairaudelle ei vielä ollut nimeä. Oli vain kummallista käyttäytymistä, jota en voinut ymmärtää.

 

Kun Anni alkoi viillellä itseään, yritin tehdä hänelle teräaseettoman maailman sekä kotona että ympäristössä. Elämä oli jatkuvaa varjelemista. Nukuin joskus jopa yöt patjalla Annin huoneen edessä, jotta heräisin, kun hän menee vessaan.

 

Sitten saimme ensimmäisen diagnoosin: skitsofrenia. Se ei ollut minulle lainkaan kauhistuttavaa. Syy kummalliseen käyttäytymiseen selvisi.

 

Kun Anni oli sairaalajaksoilla, minun ei tarvinnut huolehtia hänen turvallisuudestaan. Huolehdin muista asioista. Ajoittain Anni ei jaksanut peseytyä tai ottaa kontaktia keneenkään, ei läheisiin eikä ulkopuolisiin.

 

Opiskeluaikoina hankimme Annille oman yksiön. Käytännössä hän ei asunut siinä, koska kotona oli turvallisempaa. Minulle ja miehelleni jäi kahden huushollin hoitaminen ja pilaantuvien ruokien siivoaminen jääkaapista. Pesin myös Annin pyykit ja huolehdin, että hänellä on puhdasta vaatetta.

 

Lääkekokeilut olivat rankkaa aikaa. Annille ei löytynyt sopivaa lääkettä. Yksi jätettiin pois, toinen otettiin tilalle. Muistan, kun Anni itse sanoi tuskaisena, että olen kuin koekaniini. Silloin ajattelin, että nyt ymmärtäisin, jos hän tekisi jotain itselleen. Äitinä koin suurta epätoivoa ja tuskaa, kun en voinut auttaa, vaikka näin miten huonossa kunnossa lapseni oli.

 

Ehkä tärkeintä selviytymisen kannalta on silti ollut se, että en ole koskaan päästänyt mieleeni ajatusta, että Anni kuolisi. En silloinkaan, kun on ollut takana itsemurhayrityksiä eikä Anni ole vastannut puhelimeen tai avannut ovea. Joskus olen todella hätääntynyt, kun en ole saanut Annia kiinni, mutta hän onkin ollut uimahallissa.

 

Ajattelen, että niin ei voi käydä, että lapseni kuolee. Se on lapsellinen ajatus, mutta usko siihen on auttanut. Olen peruspositiivinen.

 

Alusta asti tärkeä tuki minulle oli työpaikan työnohjaus, johon työnantajani suhtautui myönteisesti. Hän ei ole kysellyt, mistä työnohjauksessa puhutaan.

 

Pahimpina aikoina kirjoitin oksennuspäiväkirjaa. Siihen purin kaiken, mitä mieleen tuli. Yksi selviytymiskeinoni on ollut se, että luen paljon. Joskus joku naurahti, kun sanoin, että mitä enemmän dekkarissa tulee murhia, sitä paremmaksi oloni muuttuu. Myös lastenlapset ovat olleet todella tärkeitä. Joskus kun oli oikein paha tilanne, lapsenlapsi tuli syliin ja otti kaulasta kiinni. Istuimme vain hiljaa. Hyvin pienikin ihminen osaa aistia tuntemuksia ja lohduttaa vain olemalla.

 

Ensimmäinen sysäys tilanteen paranemiselle oli, kun sairaalan osastonhoitaja ymmärsi, että Anni on hyvin ulospäin suuntautunut. Annille syntyi halu tehdä kokemusasiantuntijatyötä, auttaa muita. Kävimme yhtä aikaa kokemusasiantuntijakoulutuksen. Sitä kautta Annille löytyi isoja onnistumisen kokemuksia. Terapia ja oikea lääkitys ovat myös olleet tärkeitä kuntoutumisessa.

 

Omaa rooliani on ollut ajoittain vaikeaa mieltää. Olen ollut sekä äiti että hoitaja. Se on ristiriitaista. Toisaalta ajattelen, että äidin rooliin kuuluukin hoitaminen. Välillä kuitenkin edelleen kiukustun, jos Annin huusholli on sotkuinen. Siivoan sen nopeasti, vaikka yhdessä ja pidemmällä kaavalla tekeminen olisi parempi vaihtoehto. Pohdin helposti sitäkin, onko sotkuinen koti vain normaalia nuoren naisen huolettomuutta vai pilkistääkö sairaus taas sieltä.

 

Ilman Annin sairautta olisin tuskin jäänyt osa-aikaeläkkeelle opettajan työstäni. Nyt minulle jää enemmän aikaa olla myös lastenlasten kanssa ja tehdä muitakin asioita.

 

Hyvin pienikin ihminen osaa aistia tuntemuksia ja lohduttaa vain olemalla.

 

Nykyään jaksan paremmin enkä ole tarvinnut sairauslomia, koska akuutteja ja vaikeita tilanteita ei enää ole ollut. Ennen olin enemmän sairauslomilla. Vaikeina hetkinä ei ollut helppoa mennä luokan eteen, kun en itse ollut kunnossa. Ryhmässä saattoi olla opiskelija, joka viilteli, ja kollega saattoi kommentoida siihen: ”tämmöisiä kaikenlaisia täällä on”. Minulla meni puurot ja vellit sekaisin. En enää tiennyt, oliko luokassa oppilas vai tyttäreni.

 

Alku oli tuskaista aikaa verrattuna siihen, miten asiat ovat nyt. Anni elää aika lailla itsenäistä elämää, eikä minun tarvitse huolehtia niin paljon. Käymme yhdessä kaupassa, mutta se on enemmän sellaista shoppailua, jota äiti ja tytär voivat muutenkin tehdä. Nykyään pääsen helpolla.

 

Anni asuu nyt unelmakaksiossa mukavan matkan päässä ja saa tukea kotikuntoutuksesta. Välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos tuki jäisi pois. Totta kai olen huolissani siitäkin, etten ole ikuisesti Annin rinnalla. Yritän ajatella positiivisesti niin, että kyllä yhteiskunta pitää sitten huolen, jos hän ei pärjää esimerkiksi taloudellisesti itsekseen. Eläkesumma ei ole suuri.

 

Ei voi ajatella, että sisarukset pitäisivät Annista huolta. Heillä on omat elämänsä ja sisarussuhde on erilainen kuin hoitosuhde. Anni on kummitäti molempien sisarustensa lapsille. Se antaa varmasti hänellekin voimia jaksaa eteenpäin.

 

Haluan tehdä järjestötyötä, sillä harvat tekevät työtä mielenterveyskuntoutujien omaisten kanssa. Kun kävin kokemusasiantuntijakoulutuksen ja löysin sitä kautta Mielenterveysomaisten yhdistyksen Finfami Etelä-Pohjanmaan, aloin saada myös vertaistukea samanlaisessa tilanteessa olevilta ihmisiltä. Heille minun ei tarvitse selittää. Olemme heti samalla aaltopituudella.

 

Ihminen voi olla sairas monella tavalla eikä kukaan voi valita sairauttaan.

 

Vedän omaisten ryhmää. Joukossa on paljon ihmisiä, jotka huolehtivat läheistensä ruokailuista, pyykinpesuista ja muistakin konkreettisista asioista. Mielenterveyden sairauksia ei silti vieläkään hyväksytä sairauksiksi muiden sairauksien joukossa. Niitä salaillaan. On paljon hiljaisia äitejä ja isiä, jotka hoitavat lapsiaan pitämättä ääntä työstä, jota tekevät. On edelleen kunniakkaampaa hoitaa dementoitunutta vanhusta kuin huolehtia mielenterveyspotilaasta.

 

Koen elämäntehtäväkseni muuttaa ihmisten asenteita. Minulta kysytään usein, tunnenko Annin sairaudesta häpeää. En ole koskaan tuntenut. Ihminen voi olla sairas monella tavalla eikä kukaan voi valita sairauttaan. Työyhteisössäkin olen sanonut suoraan, jos tilanne kotona on ollut paha. Avoimuus on auttanut minua.

 

Eniten voimaa saan hetkistä, kun pidämme yhdessä Annin kanssa luentoja kokemusasiantuntijoina. Seison luokan edessä ja puhun tyttäreni kanssa. Silloin olen ylpeä. Annilla on selkeästi paikka maailmassa. Hän saa tuntea iloa jostain, mitä itse tekee. Se on kaikkein tärkeintä.

 

Nyt voimme molemmat elää omaa elämäämme, Anni nuoren naisen elämää ja minä vähän vanhemman. Soittelemme päivittäin, mutta en ole enää sidottu häneen. Uskallan lähteä mieheni kanssa kaksin vaikka ulkomaille. Teemme asioita yhdessä Annin kanssa, mutta meillä on myös omat juttumme. Niistä toinen ei tiedä mitään eikä tarvitsekaan tietää.”

 

 

ANNI TERVONEN, 30, Seinäjoki


 

“Äitini on ollut vahvin tukeni ja turvani”, sanoo Anni Tervonen, joka voi nyt hyvin.

 

”Aloin viillellä itseäni, kun oli viidennellä luokalla koulussa. Meni kuitenkin monta vuotta ennen kuin aloin saada apua. Minua kiusattiin koulussa. Yhden rajun kiusaamistapauksen jälkeen kahdeksannen luokan keväällä aloin kuulla ääniä. Siitä lähtien äänet ovat olleet maailmassani.

 

15-vuotiaana menin ensimmäisen kerran nuorten psykiatriselle osastolle. Sen jälkeen olen ollut jonkinlaisella sairaalajaksolla vuosittain. Viimeiseen pariin vuoteen sairaalajaksoa ei ole tarvittu.

 

Minulla oli paljon pelkotiloja. Olisin halunnut pärjätä, mutta en pärjännyt. Sellaisiin tilanteisiin tarvittaisiin enemmän tukea kotiin.

 

Sairastan skitsoaffektiivista häiriötä, joka on yksi skitsofrenian alamuoto. Sain diagnoosin kymmenisen vuotta sitten. Sairauteeni kuuluu rajuja masennusjaksoja. Alkuun minua hoidettiinkin masennuspotilaana, koska en kertonut kuulevani ääniä.

 

Joskus mietin, miten äiti ja isä ovat jaksaneet sairauden ensimmäisiä vaiheita. Kuntoni oli todella huono. Vanhemmat olivat lujilla, kun kotiuduin pitkiltä sairaalajaksoilta. Minulla oli paljon pelkotiloja. Olisin halunnut pärjätä, mutta en pärjännyt. Sellaisiin tilanteisiin tarvittaisiin enemmän tukea kotiin. Avohoidon palvelut eivät kehity riittävän nopeaa tahtia. Äidin kanssa olemme usein miettineet, miksi ei ole sellaista puhelinnumeroa, mihin voisi soittaa mihin vuorokauden aikaan tahansa, ja aina joku kuuntelisi.

 

Tällä hetkellä hoitoni on hyvässä tasapainossa. Pärjään hyvin, asun yksin ja käyn terapiassa kerran viikossa. Kotikuntoutuspolin hoitaja käy luonani kerran kolmessa viikossa, kun hän ennen kävi pari kertaa viikossa. On kiva sanoa, että tällä hetkellä minulla ei ole itsetuhoisia ajatuksia juuri ollenkaan.

 

Minulla on läheiset välit kaikkiin perheenjäseniini. Äidin kanssa käymme perjantaisin isoissa marketeissa ruokaostoksilla. Se on meidän yhteistä aikaamme. Ostokseni maksan itse.

 

Yhteen aikaan en pystynyt pesemään pyykkiä pelkotilojen takia. Silloin pesimme yhdessä äidin kanssa pyykit. Soittelemme lähes päivittäin ja tapaamme vähintään kerran viikossa. Käyn saunomassa äidin ja isän luona joka toinen viikonloppu.

 

Nykyään pärjään kuitenkin yksin päivän askareissa. Äiti on enemmän rinnalla kulkija. Vaikka kuntoni on nyt hyvä, toivon, että minua ei pulpautettaisi pois erikoissairaanhoidon piiristä kunnalliselle puolelle. Ettei tilanteeni vain menisi siihen, että masentuisin uudelleen, äänet lisääntyisivät ja muuttuisin itsetuhoiseksi. Elämästä tulisi vaikeaa.

 

Minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä hyväksyykö äiti sairauteni. Äiti on ollut vahvin tukeni ja turvani. Voin aina pyytää ja saan apua. Joskus mietin, millaista elämä olisi, jos äitiä ei olisi. Kyllä se muuttaisi aika paljon. Elämäni olisi hyvin erilaista.

 

Valmistuimme äidin kanssa viisi vuotta sitten kokemusasiantuntijoiksi. Vuoden mittainen koulutus lähensi meitä hirveästi. Toivon, että voimme äidin kanssa pitää yhteisiä opetustuokioita niin pitkään kuin mahdollista. Aina, kun kirjoitan omaa puheenvuoroani, käyn tarinaani uudelleen itsekin läpi. Se tuo asioihin selkeyttä.

 

Minun ei ole koskaan tarvinnut miettiä hyväksyykö äiti sairauteni.

 

Tuntuu hyvältä, että voin auttaa jotain toista. Aloitin äskettäin tukihenkilönä tytölle, joka on kokenut samanlaisia asioita kuin minä.

 

Saan hirvittävän paljon kokemusasiantuntijuudesta, koska jäin sairaseläkkeelle kaksi vuotta sitten. Tällä hetkellä Seinäjoki tuntuu hyvältä kotipaikalta, mutta jos kuntoni on hyvä, voisin joskus asua muuallakin päin Suomea. Minua auttaa jaksamaan, kun itselläni on halu päästä eteenpäin ja pärjätä.”

 

Pirjo Tervonen ja Anni Tervonen kouluttautuivat kokemusasiantuntijoiksi. He uskovat, että oman tarinan kertomisesta on muille apua.

 

Veikkauksen pelituotoista ohjataan tänä vuonna yli 740 000 euroa Finfami ry:n työhön mielenterveysomaisten hyvinvoinnin edistämiseksi.

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kun-katseet-jattavat-jaljet/17296023 Kun katseet jättävät jäljet http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 28 Sep 2017 15:48:10 +0300 Inhimillisiä Uutisia  

Nykyään ihminen saa vapaammin olla sitä mitä on, mutta suvaitsevaisuus on ohittanut kaksi ryhmää: romanit ja uskossa olevat, sanoo teologi Miriam Schwartz.

 

"On tosi vaikeaa olla esimerkiksi työhaastattelussa pää pystyssä romani tai sanoa työpaikalla, että saa voimaa uskosta."

 

Romaninuoret kokevat jäävänsä yhteiskunnassa ulkopuolisiksi, koska sorrosta on tullut arkea. Miriam kertoo videolla tuntevansa muiden katseet ja pystyvänsä nopeasti arvioimaan, mitä toinen ihminen hänestä ajattelee. Sellainen jättää jäljet.

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/jos-nuori-tulee-juttusille-silloin-kuunnellaan/17134686 “Jos nuori tulee juttusille, silloin kuunnellaan” http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 25 Sep 2017 17:13:37 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Iso siilipää tarjoaa lämmintä kättä. Hän on Kari-Pekka Vehkaoja, Sotkamon seurakunnan nuorisotyönohjaaja, viisikymppinen virkamies, joka on pyhittänyt arkensa ja vapaa-aikansa sille, että sotkamolaiset teinit löytäisivät roolinsa elämässä.


 

”Sano Kassu vaan. Niin ne nuoretkin sanoo.”

 


Viime vuosituhannen lopulla Vehkaoja tutustui työssään Miika J. Norvantoon, joka oli elokuvista innostunut teinipoika. Vehkaoja seurasi sivusta, miten Norvanto halusi tehdä harrastuksestaan ammatin.

 

 

Vuonna 2006 Norvannolla oli jo oma tuotantoyhtiö. He juttelivat Vehkaojan kanssa ja keksivät yhteistuumin kokeilla, että entäpä jos nuorille perustaisi elokuvakerhon. Ideana oli koota porukka, joka kokoontuisi kerran viikossa tunniksi tai pariksi, tavoitteena tehdä lyhytelokuva. Kaksikko antaisi nuorille käyttöön ammattimaisen elokuvan tekemisen välineet, ja sen jälkeen nuoret saisivat kertoa tarinansa. Se, jos mikä, voisi olla mukavaa nuorisotoimintaa.

 

 

”Se osoittautui vahvaksi työmenetelmäksi. Nuoret tsemppasivat yhteisen päämäärän puolesta. Samalla he saivat väylän kertoa ajatuksistaan, kun he tekivät käsikirjoituksensa itse”, Vehkaoja sanoo.

 

 

Nuoret oikeisiin hommiin

 

 

Olemme reilun kilometrin päässä Sotkamon kirkolta, entisessä osuusmeijerin hallintorakennuksessa. Seinillä on julisteita Hollywood-leffoista Tatuun ja Patuun. Keväästä 2013 asti täällä on toiminut Kino Visio, paikkakunnan ensimmäinen elokuvateatteri. Sen toiminnasta vastaa nuorisoyhdistys Versova Puu.

 

 

Alakerran aulan ikkunoista avautuu näkymä Pirttijärvelle ja horisontissa siintävälle Vuokatinvaaralle. ”Uskaltaisin väittää, että tämä on Suomen komeimmalla paikalla oleva leffateatteri”, Vehkaoja sanoo.

 

 

Isännän ääni on ylpeä, mutta ylpeä sotkamolaisten kulttuurikeskuksestaan sietää ollakin. Jos tämä olisi teollisuuslaitos, puhuttaisiin suljetun kierron prosessista. Kaava on simppeli: 104 paikan elokuvateatteri toimii 360 päivää vuodessa. Lippu- ja oheismyyntituotoilla nuoret tekevät saman talon editointipajalla omia, ammattimaisesti tuotettuja lyhytelokuvia. Ne taas saavat talossa ensi-iltansa. Toisin sanoen leffateatteri on nuorten bisnes, jolla he rahoittavat oman harrastustoimintansa.

 

 

Nykyisin elokuvissa kävijöitä on noin 14 000 vuodessa. Se on mukava lukema 10 500 hengen paikkakunnalle, jolle koko elokuvissa käymisen kulttuuri piti luoda käytännössä tyhjästä. Paikallisten lisäksi teatteri palvelee Vuokatin turisteja ja ruokkii sitä kautta matkailuelinkeinoa.

 

 

Teatteri rakennettiin Suomen Elokuvasäätiön ja Sotkamon kunnan rahoituksella. Päivittäisiä rutiineja hoitaa ”KiVi-nuoriksi” kutsuttu parinkymmenen nuoren porukka. Palkattuja työntekijöitä on kaksi.

 

 

”Nuoria varten on täällä aina työntekijä paikalla. Tärkeintä on, että he kokevat tämän yhteiseksi paikakseen, jonka eteen tehdään oikeita töitä. Myydään lippuja, tehdään poppareita, lakaistaan lattioita, siivotaan vessat”, Vehkaoja kertoo.

 

 

Tunnin päästä on alkamassa syksyn ensimmäinen KiVi-nuorten kokous. Asialistalla on muun muassa käydä aikatauluja läpi: kenellä on milloinkin koeviikko, jotta leffateatterihommat eivät tule opiskelun tielle. Sitä ennen Vehkaoja on luvannut kertoa, miten hän sai sotkamolaisnuoret innostumaan elokuvakulttuurista ja miksi hän kokee sen niin hyväksi nuorisotyön metodiksi.

 

 

Opetellaan sitoutumista
 

 

Lyhytelokuvia on tehty nyt yhdeksän. Kussakin tuotannossa on ollut mukana 8–12 hengen tiimi. Ikähaarukka on ollut 16–18 vuotta, koska Vehkaojan kokemuksen mukaan sitä nuoremmat eivät vielä osaa luoda tarinoihin eri tasoja.



Vehkaoja ynnää, että vuosien varrella tuotantojen ydinryhmissä on ollut mukana satakunta nuorta. Lisäksi yksittäisissä kohtauksissa on saatettu käyttää kymmeniä avustajia. Koska toiminta sitouttaa myös vanhempia, projektit ovat koskettaneet jo kunnioitettavan isoa sotkamolaisjoukkoa.

 

 

Elokuvateatterin lippukassa pyörii nuorten vapaaehtoisten voimin.

 

 

Ensimmäisen kokeilun jälkeen Vehkaoja on jalostanut konseptia niin, että tekeminen aloitetaan viikonloppuleireillä. Ohjaajat lähtevät nuorten kanssa leirikeskukseen ideoimaan käsikirjoitusta, eikä mukana ole kuin tyhjää paperia. Tiedossa ovat vain ruoka-ajat, mutta muuten päivät täytetään luovalla tekemisellä. Tyhjän päälle heittäytyminen on haastavaa myös ohjaajille.

 

 

”Kun kaikki alkaa epämääräisyydestä ja epätietoisuudesta sekä nuorilla että meillä ohjaajilla, jokainen elokuva on samalla yhteinen seikkailu.”

 

 

Nuorisotyöntekijänä Vehkaoja on nähnyt, miten alati kiihtyvä ärsyketulva ja hektisemmäksi yltyvä elämänrytmi syövät nuorten keskittymiskykyä. Elokuvien tekeminen on hänen vastaiskunsa lyhytjänteiselle toheltamiselle.

 

 

”Joskus nuoret kysyvät ekassa tai tokassa kokoontumisessa, että joko sitä elokuvaa aletaan kuvata. Ei, ensin sitä käsikirjoitetaan neljä tai viisi kuukautta. Se opettaa sitoutumista. Jos haluaa onnistumisen kokemuksia, asioiden eteen täytyy nähdä vaivaa.”

 

 

Elämää ei voi aina hallita

 

 

Teini-iässä henkilökohtainen elämäkin on helposti suurta draamaa. Kun eletään oman identiteetin rakentamisen vuosia, monen kuukauden projektin varrella ehtii tapahtua paljon.


 

Yhdessä elokuvassa roolihahmoina oli pari, joille oli kirjoitettu suutelukohtaus. Näyttelijät seurustelivat myös tosielämässä. Kuinka ollakaan, matkan varrella heille tuli ero. Tuotanto piti silti viedä loppuun asti. Oli aikamoinen haaste pussailla exänsä kanssa kameroiden ja kuvausryhmän edessä.

 

 

Toisessa elokuvassa teemana oli se, että elämää ei pysty hallitsemaan. Tytön näyttelemä päähenkilö oli päättänyt valita tulevaksi miehekseen pojan, joka sitten kuoli lasketteluonnettomuudessa. Kuvausten välillä tyttö kaatuikin itse lumilaudalla ja löi päänsä niin kovaa, että kypärä halkesi.

 

 

”Onneksi ei käynyt sen pahemmin, mutta maskeeraajille tuli haastetta, kun tytöllä oli puoli naamaa turpeana. Elokuvan opetuksesta tuli totta: elämää ei todellakaan pystynyt hallitsemaan.”

 

 

Odottamattomien tilanteiden hetkellä nuoret tajuavat, että kun normaali tasapaino järkkyy, ihmiset tarvitsevat toistensa tukea. Vehkaoja on kouluttautunut myös erityisnuorisotyön ohjaajaksi. Hän toteaa, että jokainen meistä on ”erityisnuori” jossakin vaiheessa elämäänsä.

 

 

”Milloin tahansa voi tulla tekstiviesti, että joku läheinen on sairastunut tai kuollut. Äkkiä tarvitaankin kaveria viereen. Koska me kaikki tarvitsemme toisiamme, ihmisen elämään ei sovi egoistinen kukkoilu. Sellaisiin arvoihin yritän näitä meidän nuoria opettaa. Yhdessäoloon ja yhteisöllisyyteen.”

 

 

Sotkamo on valopilkku

 

 

Kainuuseen on iskostunut sitkeästi nälkämaan maine. On tilastollisesti totta, että maakunnassa nuorisotyöttömyys sekä siitä seuraavat nuorten toimeentulo-ongelmat ovat yleisempiä kuin muualla maassa. Samoin alkoholi- ja itsemurhakuolleisuus. Lasten ja nuorten kodin ulkopuolelle sijoittamista, väkivaltarikoksia ja päihtyneenä tehtyjä rikoksia on myös huomattavasti enemmän kuin Suomessa keskimäärin.

 

Sotkamon 10 500 asukkaalle lääniä riittää: väestötiheys on 3,96 henkilöä neliökilometrillä, kun esimerkiksi Helsingissä neliökilometrille asukkaita mahtuu liki 3 000.

 

 

Sotkamossa tilastot näyttävät kuitenkin valoisammilta kuin vaikkapa Joutilaat-elokuvasta tutulla Suomussalmella. Nuorisotyöttömyys ei ole yhtä suuri ongelma kuin muualla Kainuussa. Työttömiä työnhakijoita oli toukokuun lopussa jopa vähemmän kuin maassa keskimäärin.

 

 

Vehkaoja on katsellut Kainuuta vuodesta 1991 asti. Kainuusta hän sai ensimmäisen virkansa ja on sillä tiellä edelleen. Hänen mielestään sotkamolaisten nuorten pahin kipupiste on yksinäisyys. Se ei katso sosiaaliluokkaa vaan voi osua kohdalle, vaikka olisi hyvinvoivasta perheestä.

 

 

”Eihän Sotkamo ole päihteidenkään kannalta enää mikään lintukoto, mutta päihteiden käyttö on usein vain seurausta jostakin. Mielenterveysongelmatkin aiheutuvat usein sosiaalisista paineista.”

 

 

Syrjäseudullakin osataan

 

 

Aikuiseksi kasvavat ihmiset ovat aina etsineet paikkaansa yhteisössä ja hakeneet toisten hyväksyntää, sanoo Vehkaoja. Hänestä sosiaalinen media on tehnyt tästä raadollista. Kun eletään identiteetin löytämisen kannalta ratkaisevia vuosia, on liian helppo sortua ajattelemaan, että Instagram-tykkäysten määrä kertoisi omasta ihmisarvosta.


 

”Some on täynnä toinen toistaan hienompia kuvia, joista vertaillaan, kuka on suosittu ja kuka ei. Meidän sukupolvemme ei tajuakaan, miten murskaavaa on, kun ei yllä samaan kuin toiset. Kun tippuu toisten porukoista, ne ovat rajuja kokemuksia.”


 

Viime vuosina elokuvatuotannot ovat auttaneet koko maakuntaa etsimään identiteettiään ja vahvistamaan itsetuntoaan. Kainuussa on kuvattu muun muassa Dome Karukosken Napapiirin sankareita ja Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta. Syksyllä Sotkamossa tulee ensi-iltaan Miika J. Norvannon tuottama ”ensimmäinen kotimainen supersankarielokuva” Rendel. Nuoret ovat päässeet seuraamaan tuotantoja aitiopaikalta. Muutama Vehkaojan leffatiimien entisistä jäsenistä opiskelee nyt alan ammattiin.
 

 

Sade Lukkarila, Eerik Huttunen ja Emma Kousa ovat leffateatteri Kino Vision vapaaehtoistyöntekijöitä. Kolajuomat kuuluvat pestin luontaisetuihin.

 

 

”Kainuu on voinut näyttää synkänpuoleiselta paikalta, eikä se kuva turhasta tule. Intoa ja valoa kyllä löytyy, kun näytetään, mitä täällä syrjäseudullakin osataan tehdä. Silloin nuorillakaan ei ole ensimmäisenä ajatuksena, että täältä täytyy lähteä muualle, jos haluaa saavuttaa elämässään jotakin.”
 

 

Konttorina koko kunta

 

 

Kino Vision aulaan alkaa valua nuoria yksi kerrallaan. Vehkaojan käpälä kohoilee juttelun lomassa, kun hän moikkailee pian alkavan kokouksen osallistujille.

 

Leffateatteri on nuorten yhdistystoiminnan keskipiste, mutta Vehkaojan konttorina on koko kunta. Elokuvien tekeminen on hänelle vain yksi työmenetelmä. Yhtä lailla hän kohtaa nuoria kaduilla Saapas-toiminnassa ja vie heitä Lapin-vaelluksille.

 

”Käytännössä minut tuntevat täällä kaikki”, Vehkaoja sanoo – eikä välttämättä juuri liioittele.

 

Sotkamossa on yksi yläaste ja lukio, joten nuorisotyön kohderyhmään kuuluvat ikäluokat on helppo kohdata kasvotusten. Tiiveintä yhteys nuoriin on rippikouluiässä. Lyhytelokuvia käytetään opetusmateriaalina rippikoulussa, ja ne palvelevat kristillistä kasvatusta. Elokuvatoimintaan suurin osa nuorista hakeutuu joko henkilökohtaisen kutsun tai kavereilta kiirineen sanan innoittamana.

 

Vehkaojalla ei ole käytännössä työaikoja. Jos nuori tulee juttusille, silloin kuunnellaan. Se on elämäntapa, joka täytyy hyväksyä. ”En minä voi ottaa kauppareissulle kylttiä, jossa lukee ’Olen lomalla – en puhu sinulle!’”, Vehkaoja sanoo ja nauraa. Nuorisotyö on Vehkaojan mielestä ihmissuhdetyötä. Se tarkoittaa nuorten rinnalla kulkemista.

 


”Jonkun kanssa kuljetaan lyhyemmän matkaa, jonkun kanssa useitakin vuosia. Samalla katsellaan yhdessä elämän suuntia. Totta kai välillä mietin ihmiskohtaloita, että mitäköhän sillekin kaverille tänä päivänä kuuluu, mutta ellen miettisi, olisin väärässä ammatissa.”

 

Kino Vision kovimpia kassamagneetteja ovat kotimaiset elokuvat ja lastenleffat, mutta ohjelmistossa pyörii myös uusimpia Hollywood-hittejä.

 

 

Lipputiskin luona käy jo kuhina. Kokous on alkamassa, ja sen jälkeen täytyykin jo alkaa valmistella illan näytöksiä. Vehkaoja hymyilee. Hän kertoo, mikä on ollut hänen työnsä paras palkinto.

 

”On hienoa, kun on tehty kymmenen hengen porukalla kuukausien projektia, eikä koko aikana ole ollut ainuttakaan poissaoloa. Silloin tajuaa itsekin että ollaan tehty tärkeää hommaa.”

 

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen myönsi Kari-Pekka Vehkaojalle vuoden 2017 nuorisotyön tunnustuspalkinnon. Se on huomionosoitus merkittävästä työstä nuorisotoimialalla. Palkinto on suuruudeltaan 10 000 euroa ja se myönnetään Veikkauksen tuotoista.

]]>