Inhimillisiä Uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi fi Mon, 18 Jun 2018 02:46:43 +0300 Inhimillisiä uutisia http://www.inhimillisiauutisia.fi/kolumni-me-kaikki-rakastamme-aku-louhimiesta/33002995 Kolumni: Me kaikki rakastamme Aku Louhimiestä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 05 Jun 2018 22:45:05 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Meidän pitäisi kuunnella vähemmän taiteilijoiden mielipiteitä, ja katsoa enemmän heidän teoksiaan, kirjoittaa toimittaja-käsikirjoittaja Riku Siivonen kolumnissaan.

 

Yhtä lailla kuin ihminen on hyveellinen, lämmin ja hellä, hän on myös kateellinen, kylmä ja alistava. Meissä kaikissa on nuo molemmat puolet. Silti niistä ei oikein voi puhua, kuka nyt itseään haukkuisi. Harva niitä suostuu edes tuntemaan itsessään. Ne kätketään arjen rutiineihin, kliseisiin puhetapoihin työpaikan lounaspöydässä ja mokkapalojen taakse juniorien jalkapalloturnauksen kahvilassa.

 

”Haluamme, että joku näyttää rehellisesti katseen takaisen maailman. Haluamme, että joku tekee sen puolestamme.”

 

Siksi me janoamme taidetta. Esimerkiksi nyt elokuvia. Janoamme kuvia ja tarinoita, jotka kertovat meistä, mutta eivät paljasta meitä itseämme. Siksi pidämme myös siitä, että puhe taiteesta henkilöityy sen tekijöihin. Saamme lukea sankarillisista ohjaajista ja kirjoittajista, puhumattakaan näyttelijöistä. Näyttelijät esittävät, joten se mitä he tekevät, ei ole totta. Se ei ole meitä.

 

Mutta mitä me näemme, kun katsomme taidetta? Näemme tekijän katseen. Näemme miten hän katsoo maailmaa ja mitä hän siitä ajattelee. Elokuvista näemme ohjaajan katseen. Esimerkiksi Aku Louhimiehen elokuvat – niissä ei näy lämmin katse. Niissä näytetään maailma, joka näyttää ja tuntuu kylmältä ja kovalta. Niissä pärjää voimalla, jokainen tulee petetyksi. Me tiedämme kaikki, että sellainen maailma ei ole toivottava, mutta yhtä lailla tiedämme, että sellaisia me olemme. Siksi haluamme, että joku näyttää rehellisesti sellaisen katseen takaisen maailman. Haluamme, että joku tekee sen puolestamme.

 

 

Unohdetaan tähdet

 

Me emme tietenkään pohjimmiltamme halua, että kukaan käyttää toisten ihmisten heikkoutta hyväkseen. Siksi emme ole uskoaksemme, että elokuvakameran ympärillä tehdään oikeasti mitään moraalitonta. Emme usko, että kukaan käyttäisi valtaansa hyväkseen. Haluamme uskoa, että kyseessä on yhteinen sopimus, jossa ihmisen pimeät puolet näytellään esiin. Siksi suljemme silmämme, kun joku haluaa kaivaa esiin ihmisten pelot ja haavat ihan oikeasti, väkisin.

 

”Niin hyvän lisääminen kuin pahan purkaminen lähtee siitä, että opimme jotain itsestämme ja maailmasta.”

 

Mutta jos eläisimme astetta rehellisemmässä maailmassa, jos eläisimme itsellemme rehellisemmin, puhuisimme vähemmän elokuvan tekijöistä. Puhuisimme vähemmän näyttelijän tai ohjaajan elokuvallisista tai yhteiskunnallisista mielipiteistä. Unohtaisimme tähdet ja sankarit, ja katsoisimme sen sijaan heidän teoksiaan ja niiden kautta itseämme. Se mitä juuri näimme, kuulimme ja koimme – entä jos se onkin totta? Millä tavalla se on totta meidän arjessamme? Keitä me olemme pettäneet, keille me olemme kateellisia, kenet haluaisimme tuhota?

 

Sama pätee tietysti teoksiin, joiden tekijän katse on lämmin ja hyväksyvä, maailmaa rakentava. Myös niiden ajatusten sisään pitäisi mennä paitsi tekijöiden, ennen kaikkea teosten kautta. Niin hyvän lisääminen kuin pahan purkaminen lähtee siitä, että opimme jotain itsestämme ja maailmasta. Taide on siihen hieno väline, jos vain uskallamme katsoa sitä – ja sen jälkeen itseämme.

 

Riku Siivonen on 41-vuotias toimittaja ja käsikirjoittaja, joka ei vielä elä niin kuin opettaa.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/tanssien-kohti-vapautta/32981902 Tanssien kohti vapautta http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Tue, 05 Jun 2018 08:59:30 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Neljä ja puoli vuotta sitten Kristina Hristova saapui Suomeen autossaan yli 50 kiloa amfetamiinia ja sai kymmenen vuoden tuomion. Vanajan naisvankilan tanssiprojektissa hän on oppinut näkemään muutakin kuin vain itsensä.

 

Kristina Hristova, 36, istuu pihapöydän ääreen ja varmistaa sormella, ettei pinkki huulipuna ole levinnyt.

 

On kuuma päivä Vanajan naisvankilassa. Helle on hidastanut siellä täällä käyskentelevien naisryhmien askelten tahdin. Hristova nostelee niskastaan tukkaa pois hiostamasta. Joku kastelee etäämmällä kasvimaata. Pihakeinu huojuu verkkaisesti puiden varjossa.

 

Hristova on juuri päässyt töistä ja toteaa, että haluaa pitää päivänsä kiireisinä vankilassa. Siivoojan töiden lisäksi hän käy salilla ja tekee kävelylenkkejä. Kivointa on kokata ystäville. Kasvimaalla hän kasvattaa kesäkurpitsaa.

 

Tänään hän ei kyyki kasvimaalla – tänään tanssitaan.

 

 

Hristova on osa 13 naisvangin tanssiryhmää. He ovat tanssineet yhdessä alkuvuodesta lähtien. Tanssiprojekti on lähtenyt vankien ja vankilahenkilökunnan omasta innostuksesta. Vanajan naisvankila on mahdollistanut projektin hankkimalla vangeille opettajat ja mahdollisuuden harjoitteluun. Vankeja opettavat McDance-tanssikoulu tanssiopettajat Tea Geitelin ja Hannakaisa Länsisalmi. Geitelin ja Länsisalmi ovat myös tehneet koreografian, jonka vangit ovat kevään aikana opetelleet.

 

”En ollut tanssinut koskaan aiemmin – eikä varmaan kukaan muukaan ryhmässämme – mutta opettajat sanoivat, ettei se haittaa. Ensimmäisen harjoitustunnin jälkeen olin niin innoissani, että menin huoneeseeni ja tein liikkeitä peilin edessä”, Hristova naurahtaa.

 

”Vankilassa ihmisestä tulee näkymätön. Tällainen projekti auttaa meitä rakentamaan itsetuntoamme. Meidän kykymme olla oma itsemme kasvaa.”

 

Seuraavaksi naisten tanssiesitys tullaan taltioimaan videolle, joka ladataan Youtubeen kesällä 2018.

 

”Vankilassa ihmisestä tulee näkymätön. Tällainen projekti auttaa meitä rakentamaan itsetuntoamme. Meidän kykymme olla oma itsemme kasvaa”, Hristova miettii.

 

Aiemmin Kristina Hristova ei ollut näkymätön. Hän sanoo olleensa hullu ja ylimielinen.

 

”En osannut olla ja elää. En tiennyt mitä halusin. En pitänyt itsestäni. Elämä ja rakkauteni rahaan veivät minut mukanaan… tähän.”

 

 

Äidin kanssa vankilaan

 

Kristina Hirstova olisi voinut valita rikollisuuden sijasta toisenkin tien.

 

Hänellä on alempi korkeakoulututkinto oikeustieteestä, vaikkei hän olekaan koskaan harjoittanut ammattia. Parikymppisenä hän eli mukavaa elämää Bulgariassa – oli yhdessä arvovaltaisen lakimiehen kanssa ja liikkui silmäätekevien kanssa. Se ei riittänyt hänelle.

 

”Päätin, että minun on oltava itsenäinen. Kuin mies. Mutta elämä ei ollut kovin helppoa”, hän sanoo.

 

Noin kymmenen vuotta sitten Hristova muutti Hollantiin, josta käsin hän elätti perhettään Bulgariassa. Hristova puhuu ajastaan Hollannissa ympäripyöreästi ja ylimalkaisesti. Se kuitenkin tulee ilmi, että elämänpiiri pyöri rahan ja huumeiden ympärillä.

 

”Äiti ei tiennyt, että autossani oli huumeita. En edes ajatellut, että voisin jäädä kiinni. Olin niin ylimielinen ja itsevarma.”

 

Mitä suuremmiksi hyppysissä olleet ja kotiin lähetetyt summat kasvoivat, sitä koppavammin hän suhtautui muihin ihmisiin ja läheisiinsä.

 

Neljä ja puoli vuotta sitten Hristova pyysi äitiään mukaan lomamatkalle Suomeen. Se matka loppui lyhyeen.

 

Vuosaaren satamassa tullitarkastajat löysivät Kristina Hristovan autosta valtavan määrän amfetamiinia – 51 kiloa.

 

Hristova tuomittiin kymmeneksi vuodeksi vankeuteen törkeästä huumausainerikoksesta. Tuomio oli Hristovalle järkytys. Sitäkin järkyttävämpää oli se, että autossa mukana ollut äiti tuomittiin seitsemäksi vuodeksi vankeuteen avunannosta.

 

”Äiti ei tiennyt, että autossani oli huumeita. En edes ajatellut, että voisin jäädä kiinni. Olin niin ylimielinen ja itsevarma. Äitini on vahva nainen, mutta tuomion tullessa hän oli murtunut. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään väärää elämässään. Hän ei edes kiroile.”

 

Kristina Hristova on onnellinen tanssiryhmän keskeisestä kannustuksesta. ”Samaa tarvitsemme ulkomaailmassa. Jonkun, jonka sanoo, että olet uskomaton ja hyvä.”

 

Kiinnioton jälkeen Kristina Hristova vietti puoli vuotta tutkintavankeudessa itsekseen. Hän kirjoitti äidilleen pitkän kirjeen, jonka viesti oli yksinkertainen: anna anteeksi.

 

Äiti antoi ainoalle lapselleen anteeksi.

 

Syyllisyys painaa silti Kristina Hristovaa. Menetettyä vapautta ei voi korjata rahasummalla.

 

Hristovan äiti istui tuomiostaan kolme ja puoli vuotta. Hän vapautui viime vuoden lopulla ja on palannut Bulgariaan. Tyttärensä hän tulee näkemään seuraavan kerran tämän vapauduttua. Kristina Hristova toivoo, että se tapahtuisi seitsemän kuukauden päästä, kun hän on suorittanut puolet tuomiostaan. Sen jälkeen hän haluaa osoittaa rakkautensa läsnäololla, sanoilla ja huolenpidolla.

 

Vankilaan joutuminen on ollut Hristovalle mullistavaa. Tutkintavankeudessa hän ei saanut olla yhteydessä perheeseensä eikä ystäviinsä, ainoastaan asianajajaansa. Yksin ollessaan hän pysähtyi katsomaan elämäänsä ulkopuolisen silmin.

 

Hän näki millainen oli ollut.

 

“Niin halpamainen”.

 

 

Tunteiden ilmaisua tanssien

 

”Liputan sen puolesta, että vankiloissa olisi taidetta. Vangeille on kuntouttavaa löytää itsestään uusia puolia ja ylittää itsensä. Kun huomaa, että saa projektin vietyä alusta loppuun, se antaa valtavasti itseluottamusta”, sanoo Sonja.

 

Sonja on yksi tanssiryhmän jäsenistä ja niin ikään vankina Vanajan naisvankilassa. Haastattelun aikaan hän oli viikon päässä koevapauteen pääsemisestä. Sonjan nimi on tätä artikkelia varten muutettu.

 

Sonjalla on paljon kokemusta esittävistä taiteista. Hän on ollut mukana myös Hämeenlinnan naisvankilan teatteriprojekteissa ja ennen vangitsemistaan hän teki musiikkia.

 

”Taide kuuluu kaikille. Se on ihmisoikeus. Me satumme olemaan vankeja tällä hetkellä, mutta kun tanssimme, niin meitä ei määritä vankeina oleminen.”

 

”Kun lähdemme täältä, meidän ei pitäisi enää joutua kärsimään. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus jatkaa elämäänsä.”

 

Uutta taitoa opetellessa täytyy sietää kritiikkiä ja epäonnistumisia. Aiemmin esimerkiksi Kristina Hristovaa suorastaan pelotti kaikki uusi, sillä hän ei halunnut nolata itseään.

 

Tanssiessa liikkeiden oppiminen ei ole ollut Hristovalle ensisijaista. Nyt hän kokee oppineensa itseluottamusta, luottamusta toisiin, tunteiden sääntelyä, yhteistyötaitoja ja rohkeutta nolata itsensä.

 

”Olemme oppineet käsittelemään palautetta. Emme vastaa siihen vihalla ja suuttumalla, vaan osaamme arvostaa sitä. Tiedämme, että voimme kasvaa sen myötä paremmiksi.”

 

Niin ikään Sonja ajattelee, että taide antaa keinoja ilmaista itseään ja myös tunteitaan.

 

”On vahvaa puhumattomuutta eikä moni välttämättä ole sinut omien tunteidensa kanssa. Siitä voi sitten seurata erilaisia ongelmia, toisilla niin paljon, että joutuu vankilaan”, hän kuvailee.

 

”Olemme käyneet tässä projektissa läpi kaikkia mahdollisia tunteita, mikä kuuluu tällaiseen projektiin. Ihmisissä on kasvanut kärsivällisyys. Meidän yhteispelimme toimii hyvin. Näkemyseroja on, mutta vaikka meillä kaikilla olisi eri näkemys asiasta, niin lopulta seuraamme tanssiopettajien ja videokuvaajan näkemyksiä. Se on tärkeä taito.”

 

”Ennen pelkäsin kaikkea uutta ja vierasta ja itseni nolaamista. Nyt voin tanssia kamerasi edessä”, Kristina Hristova.

 

Sonja on iloinen, että kesällä julkaistavalle videolle tallentuu sekä tanssiryhmän kovan työn tulos että Vanajan kaunis vankilaympäristö. Ehkä joku katsoja jopa miettii videon äärellä kumpi tuottaa parempia tuloksia: rankaiseminen vai kuntouttaminen?

 

”Täällä on upeita ihmisiä. Olemme äitejä, jonkun siskoja, jonkun vaimoja. Tyttäriä. Ihminen unohtuu, kun katsoo vain tämän hetkistä tilannetta”, Sonja sanoo

 

Hän toivoo, että myös vapautuvassa vangissa nähtäisiin ihminen, ei pelkkää vankia.

 

”Ei meitä tarvitse päähän silittää. Olemme varmasti tehneet väärin, koska jouduimme tänne. Mutta me kärsimme rangaistuksemme, olemme menettäneet vapautemme. Kun lähdemme täältä, meidän ei pitäisi enää joutua kärsimään. Kaikilla pitäisi olla mahdollisuus jatkaa elämäänsä.”

 

 

Katse kohti maailmaa

 

Vanajan naisvankilaan Kristina Hristova tuli Hämeenlinnan suljetusta naisvankilasta muutama vuosi sitten. Vanajan vankilassa hän sai suorittaa tuomiota yhdessä äitinsä kanssa.

 

Avovankilassa hän sanoo opettelevansa ”olemaan ihmisiksi”. Tämä tarkoittaa töissä käyntiä ja vastuunkantamista. Kristina Hristova kertoo vuolaasti tanssiryhmän keskinäisestä tuesta ja kannustuksesta, kuinka huonona päivänä kaikki valavat uskoa toisiinsa, lohduttavat itkevää.

 

Omia heikkoja hetkiään Hristova ei kuitenkaan halua näyttää tanssiharjoituksissa. Hän sanoo uskoutuvansa vain lähimmille ystävilleen ja Jumalalle.

 

”Haluan pysyä voimakkaana. Haluan olla vahva ja kova. Totta kai minulla on vaikeita hetkiä. Olen joskus kovin yksinäinen. Ulkopuolinen.”

 

”Minä tein aluksi koko ajan saman virheen tanssiessa. Katsoin vain jalkojani. Aloin opetella katsomaan eteeni ja pitämään katseeni ylhäällä. Näen maailman ympärilläni. Ennen en nähnyt kuin itseni.”

 

Kun hänen tuomionsa päättyy, edessä on paluu Bulgariaan. Vapauteen palattuaan hänelle tärkeintä on pitää huolta äidistään, joka on vankilasta vapauduttuaan jäänyt tyhjän päälle. Hristova haluaa opiskella kokiksi, hankkia kokemusta alalta ja perustaa oman ravintolan. Hän sanoo oppineensa nauttimaan pienistä asioista. Sen taidon hän haluaa viedä mukanaan vapauteen.

 

”En ole enää ylimielinen. Se on iso muutos minussa. Eikä kyse ole siitä, että olisin painanut ylimielisyyden piiloon. Se piirre vain katosi minusta. Olen oppinut kunnioittamaan ihmisiä. Siksi minuakin kunnioitetaan.”

 

Tanssiprojektista Hristova sanoo ensisijaisesti ottavansa mukaansa taidon tehdä virheitä, oppia niistä ja jatkaa eteenpäin. Hän ei aio palata takaisin vankilaan.

 

”Minä tein aluksi koko ajan saman virheen tanssiessa. Katsoin vain jalkojani. Aloin opetella katsomaan eteeni ja pitämään katseeni ylhäällä. Huomaan, että nyt kun kävelen bussille, niin näen muutakin kuin jalkani. Näen maailman ympärilläni. Ennen en nähnyt kuin itseni.”

 

Taiteen edistämiskeskus Taike tukee tanssiteoksia, tanssitapahtumia ja muita tanssihankkeita. Lisäksi tanssitaiteilijoiden on mahdollisuus hakea kohdeapurahoja. Kaikkiaan tanssitaidetta tuetaan tänä vuonna yli 320 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoista. 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/kuka-on-oikea-taiteilija/32887539 Kuka on oikea taiteilija? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 01 Jun 2018 09:15:32 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja Paola Suhonen kysyy, millainen taiteilijuus on tavoittelemisen arvoista – ja 22 muuta kysymystä taiteesta?

 

Taiteilijuus on ikuinen myytti. Siinä sanassa asuu suuri vapaus, boheemi hulluus ja tulenkantajuuden taika. ”Taiteilija”-titteli on kuin arvonimi, joka tekijän tulee teoillaan ansaita. Ei ole olemassa selkeää määritelmää, kuka voi kutsua itseään taiteilijaksi.

 

Onko taiteilijuus pitkän uran tuoma status vai liittyykö siihen kaupallinen menestys tai yleisön suosion määrä. Entä millainen taas on tarpeeksi arvovaltainen yleisö, joka voi tämän tittelin tekijälle antaa? Riittääkö kuluttajien määrä vai pitääkö heidän olla myös laadullisesti taiteen tuntevaa eliittiä?

 

Kuka on ”oikea” taiteilija? Onko henkilö, joka on kouluttautunut alalle, automaattisesti taiteilija vai voiko varteenotettava taiteilija olla täysin itseoppinut? Jos vertaamme taiteilija-ammattinimikettä esimerkiksi lääkäriin, on helppo hahmottaa sen erityisasema muiden ammattien joukossa. Lääkärin tulee kouluttautua. Jos toimit ammatissasi ilman koulutusta, olet auttamattomasti valelääkäri. Onko keskuudessamme olemassa ”valetaiteilijoita” tai ”tekotaiteilijoita”?

 

 

Tavoittelemisen arvoinen taiteilijuus

 

Taiteilijuus on loputon nuorallatanssi, vellova meri. Se on sisäistä halua olla arvostettu, rakastettu, kunnioitettu. Näinhän ihmisyyskin toimii. Me haluamme olla osa laumaa, ihailtuja ja haluttuja. Mutta taiteilijuuteen kuuluu myös kritiikki, sen sietäminen, sivuuttaminen ja siitä kasvaminen. Taiteilijuus on elämänmittainen vuoristorata, sillä vain kerran olet uusi, tuore, mielenkiintoinen löytö. Alkuhuumaa seuraa syklinen matka, jossa olet välillä in, välillä out ja välillä passé. Tarpeeksi kauan kyydissä pysyvät mahdollisesti julistetaan legendaksi.

 

Millainen taiteilijuus on tavoittelemisen arvoista? Onko arvostettavampaa olla omaehtoinen, yleisöä kosiskelematon, rajatun yleisön ymmärtämä auteur? Vai voiko samalla koskettaa suuria massoja, olla aikansa äänitorvi, ikäpolvensa tulkki tai jopa taiteilijana brändi, kaupallinen tuote? Kuuluko kaupallisuus edes taiteeseen vai onko toisaalta juuri se, omaehtoisen taiteen tekemisen tae? Takaako viisaasti ansaittu raha lopulta täydellisen vapauden, riippumattomuuden sekä omaehtoisen estetiikan apurahajonojen kyllästämässä taidemaailmassa?

 

 

Ketä ovat taidepoliisit?

 

Taiteen alalla on tunnetusti liikkeellä ”poliiseja”. Heille taiteen kokeminen liittyy käsitykseen taiteen kokijan omasta uniikkiudesta. Nämä ”individualistit” nostavat itsensä massojen yläpuolelle luoden omat esteettiset, suuren yleisön makumieltymykset ylittävät sääntönsä. He myös valitsevat ja kanonisoivat todellisten taiteilijoiden kirjon ja luovat itselleen hyväksyttyjen listan. Kun taiteilijasta kasvaa kaiken kansan rakastama kestosuosikki, on näiden taiteen tuntijoiden hylättävä entiset idolinsa.

 

Voiko siis kerran ansaitun ”taiteilija”-tittelin menettää? Voiko mokata niin pahasti, että tulee arvonimilautakunnan ulosäänestämäksi? Keitä nämä mystiset taiteilijatuomarit edes ovat? Minkä pyöreän pöydän ääressä he istuvat ja jakelevat tuomioitaan? Vai onko tämä kaikki sittenkin heidän ja meidän taiteilijoiden omassa päässä kehitettyä fiktiota? Onko se vain huonon itsetunnon, riittämättömyyden ja epävarmuuden tuomaa harhaa? Mikä on se salaseura, jonka arvostusta taiteilija loputtomasti janoaa?

 

 

Valitseeko taiteilija omat aiheensa?

 

Elämme sosiaalisen median aikaa, #metoo-aikaa, ehkä seuraavaksi #hetoo-aikaa – kuka tietää? Tämä asettaa omat raaminsa taiteen tekemiselle ja sen vastaanottamiselle. Tulisiko taiteilijan ylväästi kääntää selkänsä ajan virtauksille ja uskoa omaan pyyteettömään polkuunsa vai esittää valistunutta ajan hermolla olevaa yhteiskunnallista keskustelijaa?

 

Onko täten olemassa trendiaiheita, joita taiteen kuuluu käsitellä kussakin ajassa. Vai ovatko kaikki tabut jo joka tapauksessa rikottu? Mikä on puhtaan esteettisen aistihavainnon rooli tässä prosessissa? Kykeneekö se ylittämään ”zeitgeistin” ja toimimaan korruptoimattomana voimana taiteen kentällä. Vai onko taiteen muotokieli aina kuitenkin osa yhteiskuntaansa?

 

Kuka on taiteilija?

 

 

Kesäkuun päätoimittaja

Paola Suhonen

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/miksi-kaupallisuus-on-taiteessa-kirosana/32887478 Miksi kaupallisuus on taiteessa kirosana? http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 01 Jun 2018 09:12:45 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Kaikki taide on kaupallista, kirjoittaa Inhimillisten Uutisten vieraileva päätoimittaja tuottaja Pirjo Suhonen. Jos taiteilija ei hyväksy kaupallisuutta, ei hänellä voi olla yleisöä, kuulijoita tai vastaanottajia.

 

Ripustukset on tehty, viimeisiä kohdevaloja vielä säädetään, vieraskirja on asetettu sivupöydälle, valkoviinit ovat kylmässä. Taiteilijan kämmenet hikoavat. Kello on seitsemää vaille kuusi. Tuleekohan tärkeä taidekriitikko, entäpä edellisessä näyttelyssä käyneet vieraat, vanhat opiskelutoverit ja se eräs varakas taidekeräilijä, joka on viime aikoina kiertänyt kaikissa samankaltaisissa näyttelynavajaisissa?

 

Kello on jo vartin yli ja ketään ei näy. Olihan kutsuihin varmasti kirjoitettu näyttelyn avaamishetkeksi juuri kello kuusi, hän miettii. Taiteilijan kämmenet hikoavat entisestään. Kello on melkein puoli seitsemän, kun taiteilijan oma äiti saapuu paikalle. Yhdeksäntoista vaille seitsemän paikalle tulevat taiteilijan kaksi naapuria.

 

Painajainen. Kukaan ei ole kiinnostunut yli kahden vuoden vimmaisen luomistyön lopputuloksena syntyneistä teoksista, taiteilijan tuskasta ja riemusta, jotka hän on kanvakseen ikuistanut. Torjunta, masennus, maailmanloppu, ainakin sillä hetkellä, kun taiteilija sammuttaa valot avajaisissa, joissa oli kolme henkeä.

 

 

Taidemyynti noudattaa markkinoinnin sääntöjä

 

Amerikkalainen mainosalan edelläkävijä E. St. Elmo Lewis kehitti vuonna 1898 markkinointiin ja mainostamiseen liittyvän legendaarisen AIDA-mallin.

 

Ensimmäinen A (attention), viittaa siihen, että vastaanottajan huomio pitää kyetä herättämään merkityksellisellä tavalla. Tämä voi johtaa kiinnostuksen heräämiseen (interest). Kiinnostusta voi seurata innostuminen ja ostohalu (desire). Ideaalitapauksessa prosessi huipentuu ostoon (action).

 

”Kaupallisuus ja taide kuuluvat yhteen. Kaupallisuus on sitä, että tarjotaan jotakin, johon vastaanottaja on valmis käyttämään resurssejaan; aikaansa, vaivaansa, rahaansa.”

 

Markkinoinnissa kaiken lähtökohtana on siis vastaanottajan huomion herättämisen taito; mikä on niin kiinnostavaa, puhuttelevaa ja pysäyttävää, että se saa vastaanottajan pysähtymään kuuntelemaan ja katsomaan? Miten kiinnostava sisältö esitetään niin, että se säilyy kiinnostavana ja huomiota herättävänä, pysäyttävänä ja aistit jatkoviesteille avaavana?

 

Taiteen myymiseen pätee sama lainalaisuus kuin muuhunkin myyntityöhön: jos vastaanottajan huomiota ei ole kyetty herättämään, ei voi tapahtua kiinnostumista tai halua ostaa saati sitten itse ostotapahtumaa.

 

 

Ei ole taidetta ilman yleisöä

 

Kaikki taide on kaupallista. Kaupallisuus ei merkitse vain rahalla maksamista, valuutalla ostamista vaan tänä päivänä monelle asiakkaalle kriittinen vaihdannanväline on aika. Ajasta on pulaa. Meillä kaikilla on ne samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävissä ja koko ajan lisääntyvä määrä asioita ja aktiviteetteja näistä tunneista kilpailemassa.

 

Taiteen täytyy ensisijaisesti olla niin pysäyttävää, kiinnostavaa ja puhuttelevaa, että vastaanottajat ovat valmiita käyttämään siihen tutustumiseen, kokemiseen omaa kullanavoista aikaansa.

 

Taiteen on pystyttävä tarjoamaan vastaanottajalle elämyksiä, herättää tunteita, taiteen täytyy haastaa, lohduttaa, saada ajattelemaan. Taiteen täytyy olla vähintäänkin siihen käytetyn ajan arvoista. Kaupallisuus taiteessa alkaa siitä pisteestä, kun saadaan herätettyä huomio ja kiinnostus, halu käyttää aikaa taiteen kokemiseen.

 

Jos kukaan ei käytä aikaansa taiteilijan luomien teosten kokemiseen, näkemiseen, kuulemiseen, ei taide ole saanut mahdollisuutta koskettaa. Taide syntyy vuorovaikutuksesta, kokemisesta.

 

Tuskin kukaan taiteilija on tyytyväinen, jos oma tekeminen jää huomioimatta, näkemättä ja kuulematta. Silloin taiteilija on luonut sisältöä itse itselleen, tekijä ja vastaanottaja ovat yksi ja sama taho. Taide ei tällöin herää eloon. Se jää passiivisesti vastaanotetuksi. Onko teos edes taidetta ilman yleisöä?

 

Kaupallisuus ja taide kuuluvat yhteen. Kaupallisuus on sitä, että tarjotaan jotakin, johon vastaanottaja on valmis käyttämään resurssejaan; aikaansa, vaivaansa, rahaansa.

 

Jos taiteilija ei hyväksy kaupallisuutta, ei hänellä voi olla yleisöä, ei kuulijoita, näkijöitä, vastaanottajia.

 

 

Olisiko taiteesta sponsorikohteeksi?

 

Työelämässä perinteinen käsitys on ollut se, että tekijöillä on osaamista ja ominaisuuksia, joista joku on valmis maksamaan korvauksen. Taiteilijoilla siis tulisi tämän käsityksen mukaan olla osaamista, josta joku on valmis maksamaan korvauksen. Kuka tämä joku on ja mistä hänet löydetään?

 

Japanissa useilla yrityksillä sponsoroinnin kohde ei ole urheilu vaan taide. Yrityksillä on "company artists", joiden työskentelyä he rahoittavat. Milloin saisimme tämän mallin Suomeen? Urheilun rinnalle yrityksille sponsoroinnin kohteiksi taiteilijoita? Taiteilijoita, joilla on näkemystä, rohkeutta rikkoa rajoja, kykyä taiteen keinoin tehdä näkymätön näkyväksi.

 

Mutta kiinnostaisiko tämä taiteilijoita vai olisiko se liian kaupallista? Olisivatko tällaiset yritysten sponsoroimat taiteilijat oman taiteilijayhteisönsä ylenkatsomia ja halveksimia? Toivottavasti eivät, toivottavasti voisimme vuonna 2018 hyväksyä, että taiteen tulee olla kaupallista. Ja kaupallista taide on jo sillä sekunnilla, kun joku sen kokemiseen käyttää aikaansa.

 

 

Kesäkuun päätoimittaja

Pirjo Suhonen

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/huostaanotettu-ei-halua-toistaa-aitinsa-virheita/32855389 Huostaanotettu ei halua toistaa äitinsä virheitä http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Thu, 31 May 2018 00:26:04 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Viisivuotiaana huostaanotetun Sanna Mäkirannan mukaan rikkinäisen perheen kierre on mahdollista katkaista. Ratkaisu ei käy kivuttomasti: täytyy kohdata oman menneisyytensä haamut ja kertoa niistä muillekin.

 

Vaajakosken kaupunginosassa Jyväskylässä sijaitsevan kerrostalon parvekkeella seisoo nainen, jonka vasempaan käsivarteen on tatuoitu kaksi sanaa.

 

Ne ovat Sanna Mäkirannan, 32, kahden vanhemman lapsen nimet. Tatuoinnit on otettu viisi vuotta sitten kun lapsia oli vain kaksi. Tarkoitus on myöhemmin on ottaa muidenkin lasten nimet, mutta Mäkiranta ei vielä tiedä ajankohtaa.

 

Valkoisena hohtavalla eteisen seinällä on uljasryhtinen värikuva viime vuonna ystävänpäivänä edesmenneestä perheenjäsenestä, susikoira Serasta. Mäkiranta on saanut helatorstaina ajokortin ja kehaisee aikovansa lähteä tulevana viikonloppuna – ensimmäistä kertaa – ystävilleen juhlakuskiksi. Tarkoitus on mennä karaokea laulamaan.

 

“Selvinpäin”, Mäkiranta painottaa.

 

“Mäkiranta on valmistautunut päivään, jolloin lapset pistävät hänet tiukalle kysymällä hänen menneisyydestään. Äiti, miksi sinut on huostaanotettu?“

 

On kulunut kohta kolme vuosikymmentä siitä, kun Porin sosiaalitoimi huostaanotti Mäkirannan SOS-lapsikylän nuorisokodin yhteydessä toimivaan perhekotiin vuonna 1990. Teini-iässä Mäkiranta tajusi, että hän haluaa tulla isona hyväksi äidiksi huolimatta siitä, että oma äiti oli tehtävässä epäonnistunut. Tai oikeastaan juuri siksi.

 

”Monet sanovat, että olen vahva. Ilman näitä asiat voisivat olla huonommin,” Mäkiranta sanoo ja viittaa perheen lapsiin, käsivarrella sätkyttelevään kahdeksan kuukauden ikäiseen vauvaan. Hän on ylpeä neljästä lapsestaan, joista yksikään ei ole lastensuojelun asiakas. Kaksivuotias tyttö kiipeilee sohvan selkänojalla ja seuraa vauvaa kantavan äidin jutustelua valokuvaavan kanssa uteliaana. Perheen kuuluu myös 6- ja 12-vuotiaat lapset.

 

Mäkiranta on valmistautunut päivään, jolloin lapset pistävät hänet tiukalle kysymällä hänen menneisyydestään. Äiti, miksi sinut on huostaanotettu? Miksi, by the way äiti, en oo ikinä nähnyt mummoa?

 

”Mun pitää osata vastata. En osaa kertoa, ellen ole itse sisäistänyt ja käynyt niitä asioita läpi.”


 

Miksi helvetissä mut on huostaanotettu?

 

Lasten isä istuu työhousuissaan keittiössä syöttämässä perheen pienintä lasta. Hän ei asu täällä, mutta on läsnä Mäkirannan asunnon arjessa säännöllisesti. Mäkiranta haluaa pitää etäisyyden suhteessa, osaksi menneisyyden vuoksi.

 

Ensimmäisen pitkäaikaisen suhteen Vaajakoskella 15-vuotiaana tapaamaansa mieheen Mäkiranta katkaisi hieman yli parikymppisenä, kun pariskunnan yhteinen lapsi oli ehtinyt kolmen vuoden ikään. Tuolloinen puoliso oli riippuvainen huumeista. Hän yritti katkaisuakin. “Siinä oli väliaika, että se oli tosi kiltisti, sitten se taas aloitti,” Mäkiranta sanoo. Perheen tulevaisuus ei näyttänyt lupaavalta ja Mäkirannasta tuntui, että nyt oltiin toistamassa samat laiminlyönnit kuin hänen omassa lapsuudenkodissaan.

 

Sosiaalitoimisto otti myös isästä tehdyn lastensuojeluilmoituksen vuoksi yhteyttä Mäkirantaan. Tämä tosin oli jo tottunut pyörittämään perhettä yksin, koska koki, että silloinen kumppani ei kantanut vastuutaan. ”Kun kävin toimeentulotukea hakemassa ja sossujen kanssa juttelemassa, kysyttiin miksen muuta yhteen tämän (nykyinen puoliso) kanssa. Jos ne olisivat hypänneet housuihini, katsoneet kärpäsenä katossa mitä siinä ensimmäisessä suhteessa oli, tuntui että oli kaksi lasta. Se kaikki on varmaan vaikuttanut, ” Mäkiranta sanoo. ”Tämä on sellainen kiltti, ei ole ikinä poliisien kanssa tekemisissä. Tämä käy töissä,” Mäkiranta sanoo nauraen vaitonaisena pysyttelevälle nykyiselle kumppanilleen, jonka kanssa hänellä on kolme yhteistä lasta.

 

Olohuoneen sohvalla lojuu valokuva juuri huostaanotetusta Sanna Mäkirannasta. Pienen tytön katseessa on jotain varhaiskypsää ja uhmakasta, kovuutta jota ei lapselta odottaisi. Aikuiseksi kasvanut Mäkiranta on kuluttanut paljon aikaa katsomalla itseään ja menneisyyttään silmiin. Hän osallistuu jatkossa myös tukihenkilönä SOS-lapsikyläsäätiön Ylitse-projektiin, jolla ehkäistään lastenhuollon asiakkuuden siirtymistä uuteen sukupolveen, silloin kun entiset sijoitettuina olleet perustavat omia perheitään.

 

Sanna Mäkitalo vietti osan lapsuudestaan Lapissa SOS-kylässä.

 

Tukimuoto, johon Mäkiranta vapaaehtoisena osallistuu, on mobiilisovellus jonka välityksellä sijaishuollosta itsenäistyneet tai jo aikuistuneet voivat ottaa yhteyttä Mäkirantaan. Usein ongelmien kasautumista vaikeuttaa tukiverkon puute. Ylisukupolvisia lastensuojeluasiakkuuksia tutkinut Maija Ala-Honkola toteaa sosiaalityöntekijöiltä kerättyjen tietojen perusteella että lastensuojeluasiakkuus on ylisukupolvista yli kolmasosalla lapsista. Lastensuojelun keskusliiton ja THL:n tekemän selvityksen mukaan yhden vuoden sijoitus voi maksaa jopa 90 000 euroa vuodessa. Pelkästään laitoshoidon kustannukset ovat keskimäärin 256 euroa vuorokaudessa. SOS-lapsikylän oman arvion mukaan vuosittain säästettäisiin 400 miljoonaa euroa yhteisiä rahoja, jos lastensuojeluasiakkuuksien kierre vanhemmilta lapsille saataisiin vähenemään puoleen nykyisestä.

 

Mäkirannan mielestä kierteen katkaisussa tärkeää on oma tahto. Jos kierteen katkaisemista ei itse todella halua, tilanteeseen on vaikea odottaa parannusta. ”Jos et tee asian eteen mitään, niin jatkat samaa rataa,” Mäkiranta sanoo.

 

Puhuminen vaikkapa ystävien kanssa on tärkeää, Hän muistaa yläkouluikäisenä saaneensa lohtua kirjoittamisesta ja piirtelystä. Hän saattoi kirjoittaa paperin täyteen yhtä ja samaa kysymystä: miksi, miksi helvetissä mut on huostaanotettu? Tuolloin hän koki olevansa tunteiden vuoristoradassa, johon mahtui paljon vihaa vanhempia kohtaan. Miksi biologinen isä ei hakenut tyttärensä huoltajuutta raitistuttuaan melko pian sen jälkeen, kun tytär oli huostaanotettu? Isän käytös saa Mäkirannan vieläkin vihastumaan. ”Jumalauta. Olisit voinut tehdä asian eteen jotain! Miksei se ole taistellut musta?” Mäkiranta huudahtaa olohuoneessaan.


 

Asiakirjojen tutkiminen mullisti elämän

 

Mäkiranta pohti aikuistuessaan ja äidiksi tullessaan oman muistinsa luotettavuutta, missä määrin se vastasi sitä mitä oikeasti tapahtui perheessä syntymän ja viidennen ikävuoden välillä. Varmistuakseen asiasta hän otti parikymppisenä yhteyttä asioitaan hoitavaan sosiaalityöntekijään Porissa ja tilasi itseään koskevat asiakirjat ja raportit luettavaksi.

 

Mäkiranta odotti tähän aikaan ensimmäistä lastaan. Se oli itsetutkiskelun paikka. Nuori äiti pohti, millainen vanhempi hänestä on tulossa. Ja samalla matkalla omille juurilleen Mäkiranta on yhä edelleen. ”Olenko samanlainen kuin äitini? Miten äiti juo aamukahvin? Sitä tietoa vaan kerää ja kerää. Se on ihan loputon suo,” hän toteaa. Toisinaan Mäkirannasta on tuntunut hirveältä vastata vanhempiaan koskeviin kysymyksiin viranomaisille, silloin oma tietämättömyys taustoista on tullut esille.

 

Aluksi asiakirjojen lukeminen oli tuskallista.

 

”Niitä ei pysty lukemaan, jos ei ole valmistautunut. Jos ei ole ketään, kelle voit jutella niistä asioista, se on vielä kauheampaa. Kaikista parasta olisi jutella omien sisarusten kanssa, ” Mäkiranta sanoo.

 

Lapin SOS-lapsikylässä lapset sijoitettiin naisten hoivaa korostavan äitiperiaatteen mukaisesti lapsikylä-äitien huomaan. Mäkirannan kodissa oli tämän itsensä ja lapsikylä-äidin lisäksi kolme muuta lasta. Talo oli nimetty SOS-lapsikylien idean isän, itävaltalaisen Hermann Gmeinerin mukaan.

 

Mäkirannan isosiskoista läheisempi, se, jonka kanssa Mäkiranta oli huostaanotettu, oli kuollut hieman asiakirjojen tilaamista ennen. 18-vuotiaana, isosiskonsa hautajaisissa Mäkiranta näki viimeksi äitinsä kasvotusten. Isosiskon itsemurha oli kaikin puolin rankka kokemus, eikä tilannetta helpottanut, että äiti oli hautajaisissa humalassa. Sisko kantoi Mäkirannan mukaan lapsuudenkodin taakkaa.

 

Kun Sanna Mäkiranta sijoitettiin eri perheeseen kuin sisko, heidän toisilleen antama tuki lopahti. Vanhin sisko jäi kotiin. ”Me asuttiin eri puolilla Suomea. Me ei olla ikinä opittu asumaan yhdessä, samalla paikkakunnallakaan. Mun sijaissisko [SOS-kylästä] on enemmän sisko kuin mun biologinen sisko, kaikki tämmöiset vaikuttaa,” Mäkiranta sanoo.

 

”Eihän kukaan tietoisesti ajattele, että ’teen näin koska äitikin teki’. Mulla vaan hakkaa tuolla, että älä tee sitä samaa virhettä,” Mäkiranta sanoo.

 

Perheen nuorin tytär päästää koiran tepastelemaan olohuoneeseen.

 

 

Älä alistu kohtaloon

 

Huono-osaisuus ei ole geeneissä, vaikka ongelmilla on tutkimusten mukaan tapana kasautua. Kyse ei ole kohtalosta.

 

“Mun mummo, mun äidinäiti, ei se ollut mikään alkoholisti. Ei se ole tullut perintönä,” Mäkiranta sanoo. Mäkirannalle asiakirjojen lukeminen avasi silmiä ja vahvisti käsitystä omista vaikutusmahdollisuuksista. Se auttoi ymmärtämään, että tyttärenä Mäkirannalla ei ole osaa eikä arpaa vanhempiensa tulehtuneisiin väleihin ja henkilökohtaisiin riitoihin.

 

“Seitsemän vuotta ne olivat varmaan olleet yhdessä ennen minua. En ollut mikään vahinkolapsi,” Mäkiranta sanoo. Sannan synnyttyä äidin miesystävissä oli paljon vaihtuvuutta. Näistä miehistä Mäkiranta muistaa sen joka ”kohdisti häneen väkivaltaa”. Asunnosta hän muistaa vaatehuoneen, jossa oli siskojensa kanssa piilossa, kun isäpuoli ärisi, tai riiteli äidin kanssa.

 

Sanna Mäkiranta kävi SOS-kylien Oravanpesä-nimisessä lomanviettopaikassa ongella. ”Tämä voi olla ensimmäinen kesä, kun olin SOS-kylässä.

 

Kun viisivuotias Sanna tuotiin autolla Kokemäeltä parin sadan kilometrin päähän Vaajakoskelle, se oli pienelle tytölle helpotus. Hän ei ollut uskoa silmiään, nyt tosiaan hän sai oman huoneen ja leluja.

 

Asiakirjoista Mäkiranta luki, että äiti oli jättänyt joskus viikoksikin tyttärensä oman onnensa, ja hieman vanhempien siskojen nojaan. Toisinaan äiti oli pyytänyt lastenvahdin, joka oli monesti vain häipynyt tiehensä ilmoittamatta, jättäen lapset keskenään asuntoon. Kun ryyppyreissut venähtivät, loppui tehtaalla aiemmin työskennelleen yksinhuoltajaäidin kaapista ruoka.

 

Selkeä muistikuva Mäkirannalla on isäpuolesta, joka viskasi kännissä Sannan kerrostalon naulakkosyvennykseen ja sulki sinne. Rytäkässä tuli vaurio, selkänikaman murtuma, jonka johdosta aikuisena Mäkiranta ei pysty seisomaan pitkiä aikoja. Unelmatyö, parturi-kampaaja, kariutui osaksi tähän vaivaan.

 

Naapurit soittelivat poliiseja. Ennen viittä ikävuotta Sanna Mäkirantaa oli palloteltu kodin ja lastenkodin väliä toisinaan viikoittain, kymmeniä kertoja vuodessa. Aina kuitenkin virkailijat uskalsivat toivoa, että käänne parempaan tapahtuisi. ”Meidät yritettiin sijoittaa perheeseen. Sitten olimme lastenkodissa jossain Porin seudulla,” Mäkiranta sanoo. Lopulta tuli pelastava huostaanottopäätös. Tuntui ihanalta päästä paikkaan, mistä ei tarvinnut lähteä pois.


 

Anteeksianto

 

Auto kiitää halki metsän reunustaman ajotien, jonka jälkeen paljastuvat kolmikerroksiset kerrostalot. Ne ilmestyvät kuin tyhjästä. Muutaman minuutin automatkan jälkeen esiin tulee tasakattoinen punatiilirakennus entisellä paikalla metsän keskellä. Mäkiranta on hämmentynyt paikassa tehdyistä muutoksista. Tutut paikat ovat kuitenkin tunnistettavissa. Mäkirannan nykyisestä asunnosta on vain lyhyt matka SOS-lapsikylän nuorisokotiin, jonne hänet tuotiin 27 vuotta sitten. Siellä voi nytkin melko helposti vierailla tarkastamassa lapsuuden tärkeät maisemat.

 

”Tämä on se puoli, missä olin silloin viisivuotiaana,” Mäkiranta toteaa. ”Tässä oli piano, keinutuoli oli tuossa,” Mäkiranta sanoo viittoillen yhteistiloissa, jossa remontoinnin jäljet kätkevät alleen menneisyyden. Yhteistilan ulko-ovesta pääsee metsään, jossa Mäkiranta lapsena keräsi sieniä. Ulko-ovella odottaa myös muisto piikkilanka-aidasta, jota ei tosin enää ole.

 

Siinä repesivät monet housut, kun Mäkiranta karkasi, kapinoidessaan teininä nuoriskodin oloja vastaan.

 

”Yhdenkin kerran mulla oli vain pelkät sukat jalassa. Hiihdin tuolla toppatakki päällä. Äkkiä karkuun, ettei oparin auto tule!” Mäkiranta kertoo.

 

Sanna istuu lastenkodin sohvalla, jossa hän lapsena odotti rangaistuksia.

 

Jokin aika sitten Mäkiranta otti yhteyttä äitiinsä videopuhelun välityksellä yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se tuntui Mäkirannasta kuin olisi katsonut peiliin. Se ei ollut pelottavaa tai ahdistavaa. Ennemminkin helpottavaa.

 

”Se [äiti] oli ihan kuin olisin tuntenut sen aina. Huomaan, että meillä on hirveästi samoja piirteitä. Meillä on samanlaisia ilmeitä!” Mäkiranta sanoo. Vaikka Mäkiranta onkin yrittänyt välttää toistamasta äidin virheitä nykyisessä äidin roolissaan, hän ei niiden tai kokemansa vuoksi vihaa äitiään. ”Meidän äiti on pohjimmiltaan ihana ihminen. Se ei ole katkera sosiaalityöntekijöille, että mut on huostaanotettu, se on ollut onnellinen. Iloinen siitä, että me on saatu parempi elämän alku”, Mäkiranta sanoo.

 

Kun Mäkiranta soitti äidilleen äitienpäivänä ja kertoi tämän olevan hänelle rakas, äidin oli vaikea uskoa tyttärensä kauniita sanoja. ”Olenko?” hän kysyi epäillen. Mäkiranta ei ole äidilleen vihainen. Tapahtuneen ja omien ajatuksien läpi käyminen on kuitenkin tehnyt tietä anteeksiannolle ja äidin alkoholismin ymmärtämiselle.

 

”Pystyn antamaan anteeksi. Äiti on sanonut, että hänen oli vain pakko antaa meidät pois. Hän ei olisi halunnut, mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa enää. Kyllä se on rakastanut meitä.”

 

SOS-Lapsikylä auttaa heikoimmassa asemassa olevia lapsia ja nuoria.Järjestön tavoitteena on lisätä lapsiperheiden hyvinvointia Suomessa ja maailmalla. Järjestön toimintaa tuetaan tänä vuonna 260 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoista.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/pojilta-paasy-kielletty/32795854 Pojilta pääsy kielletty! http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Mon, 28 May 2018 14:57:02 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Helsingin Vuosaaressa huomattiin, että tytöt tarvitsevat oman tilansa. Tyttöjen olohuone on paikka, jossa tytöt voivat viettää vapaa-aikaansa turvallisesti kannustavasssa ilmapiirissä.

 

Linnut laulavat ja tuuli humisee puissa, kun itähelsinkiläisellä metsäpolulla kulkee kirjava joukko tyttöjä ja naisia toukokuisella luontoretkellä. On kävelty jo jonkin aikaa, ja ryhmää vetävä ohjaaja Nana Stenius alkaa epäröidä, mentiinkö sittenkin Vuosaaressa sijaitsevan Meri-Rastilan grillauspaikan ohi. Onneksi somalityttö Faduma muistaa, että grillikatos löytyy edestäpäin.

 

Ei ole sattumaa, että Faduma tuntee Meri-Rastilan maaston. Viime vuonna hän oli vielä arka 10-vuotias osallistuessaan ensimmäistä kertaa Vuosaaren tyttöjen olohuoneen kevätretkelle. Sitä ennen lapsesta asti Vuosaaressa asunut Faduma tunsi vain kotiseutunsa kaupunkimaiseman, sen kerrostalot, koulut, kaupat ja kadut, mutta aluetta ympäröivä luonto oli hänelle tuntematon.

 

Siksi elämän ensimmäinen grilliretki teki häneen lähtemättömän vaikutuksen. Faduma ihastui viheriöivään metsään ja merenrantaan, ja jokin lukko aukesi hänessä. Tuosta retkestä lähtien Fadumasta tuli rohkeampi toimija ja itsensä ilmaisija.

 

Meri-Rastilan rannassa retkeläiset kahlaavat vilpoisassa vedessä. Kännyköillä räpsitään kuvia vedenpärskeistä auringonkimmellyksessä näytettäväksi kavereille. Rantaan purjehtii sorsa ja muurahaiset kutittavat jalkapohjia. Joltain kastuvat kengät, mutta se ei menoa haittaa.

 

Retkenjohtaja Nana tarjoaa hotdogeja soijanakeilla grillikatoksen äärellä. Juuri sillä hetkellä kaupunki ja luonto, Suomi ja muu maailma, vanhat ystävät ja uudet tuttavuudet sulautuvat ihanasti yhteen.

 

 

Vuosaaressa tavallista enemmän koululaisia

 

Vuosaaren tyttöjen olohuone on räätälöityä nuorisotyötä, jonka tavoitteena on vahvistaa tyttöjen itsetuntoa, vertaissuhteita ja osallisuutta. Kyseessä on Helsingin NNKY:n ylläpitämä kodinomainen tila, jonne tytöt voivat tulla koulun jälkeen viettämään joko vapaamuotoista, yhteisöllistä iltapäivää tai osallistua ohjattuun ryhmätoimintaan.

 

Toiminta on avointa ja maksutonta kaikille 10–16-vuotiaille tytöille. Olohuonemaisesta tilasta ja sen tarjonnasta vastaavat kolme nuorisotyön ammattilaista sekä vapaaehtoisia aikuisia naisia. Tyttöihin keskittynyt toiminta lähti liikkeelle Vuosaaressa vuonna 2015, kun alueen koulut, nuorisotoimi ja seurakunta kokivat, että paikalliselle tyttötyölle on tilausta.

 

”Vuosaaressa on totuttu elämään yhdessä yli kulttuurirajojen, eivätkä tyttöjen kaverisuhteet riipu kulttuuritaustasta.”

 

Vuosaari on pinta-alaltaan ja asukasluvultaan Helsingin suurin kaupunginosa, jossa asuu muuhun kaupunkiin verrattuna poikkeuksellisen paljon koululaisia. Vuosaari on kärkisijoilla pääkaupunkiseudulla monikulttuurisuuden ja monikielisyyden tyyssijana. Tilastojen mukaan vuosaarelaisten tuloerot on Helsingin isoimmat, ja alueelle on keskittynyt keskivertoa enemmän sosioekonomisia ongelmia.

 

Tyttöjen olohuoneessa Vuosaaren monikulttuurisuus korostuu, sillä noin 80 prosenttia kävijöistä on alkuperältään muita kuin kantasuomalaisia. Useimmat lapsista ovat syntyneet Suomessa ja suomi on toiminnan yleiskieli, mutta keskenään tytöt puhuvat muun muassa arabiaa, somalia, venäjää, viroa ja kurdin kieltä. Mukaan saattaa tulla myös tuoreita maahanmuuttajia, jotka eivät vielä puhu sanaakaan suomea.

 

”Vuosaaressa on totuttu elämään yhdessä yli kulttuurirajojen, eivätkä tyttöjen kaverisuhteet riipu kulttuuritaustasta”, kertoo tyttötyön johtaja Tanja Rajala.

 

 

Tytöt kokevat naisen roolin paineet

 

Tyttöjen olohuoneen seinällä, värikkään sohvaryhmä yläpuolella, on rykelmä kuvia tunnetuista naisista. Mukana ovat Tarja Halonen, Tove Jansson ja YK:n tasa-arvolähettiläänä kunnostautunut näyttelijä Emma Watson. Kuvissa näkyvät myös brasilialainen naisjalkapalloilija Marta, eteläafrikkalainen ihmisoikeusaktivisti Miriam Makeba sekä tyttöjen koulutuksen oikeuksista kampanjoiva pakistanilainen Malala.

 

Monipuoliset esikuvat ovat tärkeitä nykyajan tyttöille, joiden naiskuvaan kohdistuu usein vääristyneitä odotuksia. Jo nuorilla tytöillä on painetta näyttää joltain muulta kuin mitä he luonnollisesti ovat.

 

”Haluamme tarjota monipuolisia roolimalleja ja näyttää, että on erilaisia tapoja olla tyttö.”

 

”Haluamme tarjota monipuolisia roolimalleja ja näyttää, että on erilaisia tapoja olla tyttö. Panostamme positiivisen palautteen antamiseen, sillä moni tyttö ei saa tarpeeksi kannustusta”, kertoo Tanja Rajala.

 

Yleinen ongelma on myös tyttöjen lannistavat kokemukset koululiikunnasta. Kaikki eivät mahdu standardiin, jota koulu ja yhteiskunta tarjoavat. Siksi tyttöjen olohuoneessa rohkaistaan kokeilemaan aivan uudenlaisia liikuntalajeja, ja ohjatuissa ryhmissä on opeteltu vaikkapa miekkailua, jousiammuntaa ja kartingia.

 

”Haluamme tarjota lisää näkemyksiä. Monen alueella asuvan nuoren elinpiiri ulottuu vain Vuosaareen. Tekemällä retkiä eri puolille Helsinkiä voimme näyttää, että koko Suomi on tytöille avoin mahdollisuus”, kertoo ohjaaja Nana Stenius.

 

 

Aikuisten huomion nälkä

 

Tyttöjen oma paikka voi olla tärkeä identiteetin vahvistaja muutosten leimaamassa teini-iässä. Vaikka yleisissä nuorisotiloissa tytöt yritetäänkin huomioida, kaikki eivät koe niitä omaksi paikaksi. Kulttuurisäännöksistä riippuen joillakin tytöillä ei ole lupaa viettää vapaa-aikaa samoissa tiloissa poikien kanssa.

 

Tytöt kertovat, että tietynlaiset paineet poistuvat tilassa, jossa ei ole ole poikia. Tyttöjen olohuoneessa kommunikointi on vapaantuneempaa, eivätkä ulkonäköpaineet vaivaa. On helpottavaa, ettei tarvitse esittää aikuisempaa kuin on, ja voi vaikka leikkiä.

 

”Tämä on minulle kuin toinen koti, jossa on oma rauha. Tilanne olisi varmaa aika erilainen, jos täällä olisi poikia”

 

Monet nuoret kaipaavat paikkaa, jossa voi olla yhdessä turvallisen aikuisen kanssa. Aikuisen huomion tarve on ohjaajien kokemuksen mukaan suunnattoman suuri.

 

Neutraalille ja luotettavalle ohjaajalle voi kertoa asioita, joita kotona tai koulussa ei halua tuoda esille.

 

”On tärkeää, että täältä löytyy on aikuisia, jotka auttavat ja neuvovat”, sanoo 13-vuotias Jemina.

 

”Tämä on minulle kuin toinen koti, jossa on oma rauha. Tilanne olisi varmaa aika erilainen, jos täällä olisi poikia”, miettii 13-vuotias Suvi-Anna.

 

 

Turvarajat tutuiksi

 

Jemina ja Suvi-Anna osallistuvat tyttöjen olohuoneen 6–7-luokkalaisten toimintaan, jonka ideana on asettaa omia tavoitteita ja kartuttaa onnistumisen kokemuksia. Eräs ryhmän tavoitteista oli oppia miekkailemaan. Naispuolinen lajiopettaja näytti, miten miekkailussa pitää ennakoida vastustajan liikkeet ja reagoida niihin sekä osata torjua hyökkäykset. Tärkeitä taitoja arkielämäänkin.

 

Jotkut tytöt ovat kertoneet tilanteista, joissa he ovat kohdanneet rasistista huutelua tai sukupuolista häirintää. Myös seurustelun paineet tuntuvat jo pienestä pitäen. Siksi tyttöjen olohuoneessa on keskusteltu keinoista, joilla oppii vetämään omat turvarajat.

 

”Muistutamme, että kaikilla on oikeus tulla kohdelluksi kunnioittavasti. Tyttöjen olohuone on paikka, jossa voi ennaltaehkäistä sukupuolisen epätasa-arvon ongelmia”, määrittelevät ohjaajat.

 

”Toivon, että tyttöjen olohuoneita järjestettäisiin enemmän. Ja miksei pojillekin voisi olla oma paikka”, ehdottaa Suvi-Anna.

 

 

Vuosaaren tyttöjen olohuone on Helsingin NNKY:n ylläpitämää tyttötyötä. Toiminta on tarkoitettu 10–16-vuotiaille tytöille arki-iltapäivisin koulun jälkeen. Kesäisin järjestetään retkiä ja leirejä. Paikka löytyy Rastilan metroaseman vierestä, osoitteesta Retkeilijänkatu 7 A. NNKY:n tyttötyötä rahoitetaan tänä vuonna 180 000 eurolla Veikkauksen pelien tuotoilla.

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/jos-en-olisi-muuttanut-turkuun-en-olisi-ikina-dot-dot-dot/32698191 Jos en olisi muuttanut Turkuun, en olisi ikinä... http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Fri, 25 May 2018 12:49:54 +0300 Inhimillisiä Uutisia Videobloggaaja Hermanni lähti puolivahingossa opiskelemaan Turkuun. Hän puhuu sen puolesta, että aina ei kannata suunnitella kaikkea liian valmiiksi. Yksi alku johtaa toiseen ja johonkin, josta ei osannut haaveillakaan. Tartu mahdollisuuksiin, vaikka se viekin välillä vähän epämukavuusalueelle, peukuttaa Hermanni tekemällään videolla.

 

 

]]>
http://www.inhimillisiauutisia.fi/jallukka-ihanan-epanormaali-talo/32531790 Jallukka – ihanan epänormaali talo http://www.inhimillisiauutisia.fi/todo Sat, 19 May 2018 21:28:45 +0300 Inhimillisiä Uutisia

 

Jallukan talossa elävien, eri-ikäisten esittävän taiteen alan ihmisten elämässä tiivistyy musiikkimaailman ja muun maailman muutos ja toisaalta se, mikä on aina pysynyt samana.

 

Kerrostaon asunnon oven avaa pariskunta – Anssi Salminen, 32, ja Senni Eskelinen, 31. Lapset ovat päivähoidossa.

 

Seisomme lasitetulla parvekkeella, ja kun menemme sisään ruokapöytään, juomme kahvit. Pariskunta kertoo, että parkkihallissa on farmarimallinen Toyota Corolla.

 

Kyllä, kaikki on hyvin normaalia. Mutta Salminen sanoo:

 

”Se on jännää, miten paljon sitä omaa arkea pitää edelleen selittää ihmisille, jotka ovat sellaisessa perinteisemmässä kahdeksasta neljään -työssä ja arjessa.”

 

Ehkä kyseessä ei olekaan ihan normaali perhe.

 

 

Jallukka on musiikkiväen koti

 

Malagankatu 3:ssa sijaitseva talo Helsingin Jallukka on on M2-Kotien ja Elmu-säätiön eli elävän musiikin säätiön yhteishanke. Jallukassa asuu erilaisten esittävien taiteiden ammattilaisia 25 asunnossa.

 

Noin vuosi sitten muusikot, säveltäjät, teknikot ja monet muut, jotka oli ennakkohakemuksen perusteella hyväksytty asukkaiksi vuokra-asuntoihin, tunkivat pianojaan, kitaroitaan ja muita vehkeitään hisseihin ja asettuivat taloksi Jallukkaan.

 

 

Nimi Jallukka voi kuulostaa tutulta, sillä se tuo mieleen Lallukan taiteilijaresidenssin, joka on kuitenkin ihan eri asia.

 

Salminen ja Eskelinen eivät tiedä, millä perustella asukkaat lopulta valittiin, mutta hakemuksia oli runsaasti enemmän kuin asuntoja.

 

”Se oli vähän kuin apurahahakemuksen laittaminen. Piti laittaa CV ja kertoa itsestään”, Salminen sanoo.

 

Anssi Salminen, 32, ja Senni Eskelinen, 31, edustavat muusikoiden kerrostalon nuorta polvea.

 

Hän on kitaristi, kielisoittaja, säveltäjä, sanoittaja ja joskus vähän tuottajakin. Viime aikoina Salminen on tehnyt paljon musiikkia ja keikkoja esimerkiksi Jarkko Martikaisen Luotetut miehet -yhtyeessä.

 

Puoliso Eskelisen pääsoitin on kantele. Hän on ollut pari vuotta apurahataiteilijana ja soittaa erinäisissä yhtyeissä sekä tekee studiohommia, teatteriprojekteja ja vaikka mitä.

 

He tapasivat Sibelius-akatemiassa. Molemmat freelancerit tekevät joskus myös opettajan töitä.

 

Samoihin aikoihin tämän pariskunnan kanssa taloon muuttivat myös muutamat vanhemman liiton tyypit.

 

 

Aikoinaan roudariksi ajauduttin

 

Puosu eli Paavo Liesinen ja Maukka eli Mauri Siirala istuvat aurinkoisena kevätpäivänä Jallukan talon asukkaiden kantabaarissa Malagassa. He ovat jo seitsemännellä kymmenellä olevia herroja. Liesinen on eläkkeellä oleva road manager eli roudari.

 

Myös Siirala on tehnyt näitä hommia, mutta hänet tunnetaan paremmin miksaajana ja basistina. Siirala on soittanut muiden muassa Dave Lindholmin ja Albert Järvisen kanssa.

 

Liesinen kertoo, miten päätyi Jallukkaan.

 

”Olin ollut Stadista pitkään poissa, ja halusin muuttaa takaisin. Kuulin Jallukasta ja kysyin, olisiko siellä vanhalle roudarille jotain kellaritilaa. Pyysivät laittamaan CV:n. Minkä vitun CV:n? Kirjoitin siihen, että olen roudannut Rolling Stonesista Ratsiaan kaikkea -Puosu.

 

Rolling Stones oli Liesisen ensimmäinen roudauskeikka.

 

”Se oli vuonna 2. syyskuuta 1970. Oltiin Remun [Aaltonen] broidin kanssa duunailemassa, meitä oli joku kymmenkunta suomalaista apukättä siinä. Siitä se lähti.”

 

Anssi Salmisen ja Senni Eskelisen kirjahyllystä löytyy lähinnä musiikkiaiheista kirjallisuutta – ja levyjä.

 

Roudaaminen ja kiertue-elämä muutenkaan eivät ole normaalien ihmisten hommaa.

 

”Kai tämä homma vaatii jotain luonnevikaa ja mustalaisverta. Että viihtyy muuallakin kuin kotona.”

 

Liesisen mukaan roudariksi ajauduttiin: sitä pyöri jossain porukassa, joku tunsi jonkun ja joku lähti jonkun mukaan ja jäi sille tielleen.

 

”Vanha [Ylioppilastalo] oli aika keskeinen paikka. Siellä jengi istui ja lähti juttuihin”, Siirala sanoo.

 

 

Nykyään roudariksi kouluttaudutaan

 

Meno oli Liesisen ja Siiralan aktiivisimpina vuosina erilaista kuin nykyään.

 

Nykyisin roudareita – tai oikeammin erilaisia teknikoita – koulutetaan usein kouluissa, joista he päätyvät töihin. Aikoinaan roudari hoiti vähän kaikkea, kun nykyään on usein omat ammattiteknikkonsa kitaroille, bassoille, valoille ja vaikka mille.

 

 

Esimerkiksi Liesinen piti yleisen kaitsemisen, kantamisen, ajamisen ja tekniikan lisäksi huolta myös sopimuksista, joita keikan buukkaava taho teki bändin kanssa.

 

”Joskus piti kovistella, kun soittopaikaksi osoitettiin ihan surkea tila. Että ’oletko lukenut sen ja sen kohdan sopimuksesta, haenko sen sopimuksen hotellihuoneesta? Siinä sanotaan, että bändi saa valita, missä soittaa’”, Liesinen sanoo.

 

Roudari oli aikoinaan usein myös samaa remmiä kuin bändi, eli bändeillä oli vakiotyypit.

 

”Nykyään se paljon on sitä, että olet ensin Rasmuksen mukana, ja kun he ovat tauolla, niin menet seuraavan bändin kanssa seuraavalle keikalle”, Liesinen sanoo.

 

Liesisen ja Siiralan kymmenien vuosien takaisissa tarinoissa on rock-uskottavuutta: hurjia juttuja hurjista tyypeistä, viinaa ja sekoilua, viatonta pelleilyä ja pitkiä keikkareissuja surkeilla romubusseilla kolmenkymmenen asteen pakkasissa.

 

”Se on jännää, miten paljon sitä omaa arkea pitää edelleen selittää ihmisille, jotka ovat sellaisessa perinteisemmässä kahdeksasta neljään -työssä ja arjessa”, Anssi Salminen sanoo.

 

Esimerkiksi Lapinlahden Linnut oli melkoinen remmi.

 

”Mulla oli pesäpallomaila ja käsiraudat mukana niiden kanssa. Roudarin täytyi olla myös erotuomari ja psykiatrikin”, Liesinen sanoo.

 

Vaikka tekniikan puolen ihmisten piti aikoinaankin olla skarppeja, meno oli erilaista kuin nykyään.

 

”Tässäkin talossa asuu tyyppejä, joilla on ihan eri tausta alalle kuin meillä silloin. On paljon Sibiksen käyneitä tyyppejä, kouluja käyneitä. Mulla ja Maukalla se oli niin, että basso käteen ja baanalle”, Liesinen sanoo.

 

Tai kuten Siirala sanoo:

 

”Niiden [nykyajan nuorten] puolesta on jo kaaduttu.”

 

 

Nykyään ei sekoilla

 

Salmisen ja Eskelisen asunnolla ei puhuta rock-elämästä, vaan lapsista.

 

”Nyt on vielä helppoa, kun lapset ovat päiväkodissa. Mutta sitten, kun koulu alkaa, aikataulujen sovittaminen voi olla vähän hankalampaa”, Eskelinen sanoo.

 

Puhutaan myös töistä. Molemmat tiivistävät asian: jos sekoilet, keikkaa ei ole – eikä tule.

 

”On niin hyviä soittajia ja niin paljon tarjontaa. Sitä paitsi eihän se sekoilu ole enää ollenkaan muodissa”, Salminen sanoo.

 

Puosu eli Paavo Liesinen ja Maukka eli Mauri Siirala edustavat Jallukan vanhaa polvea.

 

Jallukan asukkaiden kanssa esiin nousee ikä, tai lähinnä sen merkityksettömyys. Jallukassa ikä ei lokeroi. Musiikki on ajatonta.

 

Liesinen ja Siirala ovat innostuneita uusista yhtyeistä ja puhuvat, miten nykyään soittotaito on muusikoilla paljon parempi kuin aikoinaan. Salminen ja Eskelinen suhtautuvat Siiralaan ja Liesiseen kuten tavallisiin tovereihin.

 

”Ei me mietitä Puosua ja Maukkaa joinain vanhoina tyyppeinä. Ei sillä iällä ole oikeastaan mitään merkitystä”, Eskelinen sanoo.

 

Salmisella on hyvä esimerkki vanhan liiton nuoresta kaverista.

 

”Olen tehnyt joitain juttuja (muiden muassa Love Records -levy-yhtiön perustaneen) Atte Blomin kanssa. Se ei koskaan puhu vanhoista jutuista. Se sanoo, että kyllä ne vuosiluvut voi katsoa sieltä Love Recordsin historiikista, mutta ei se mieti sitä. Sitä kiinnostaa, mitä on tulossa.”

 

 

Mikä nyt sitten on normaalia?

 

Jallukan talo on tavallaan eri-ikäisten ihmisten nuorisotalo.

 

”Meidän normaali on sitä, että lapset tulee joskus moikkaamaan iskää Tavastialle. Tai että mennään joksikin aikaa Berliiniin muusikoiden liiton residenssiin lomalle. Tai sitä, että perheessä asuu hetken aikaa Vietnamista kotoisin oleva poliittinen taiteilijapakolainen”, Salminen sanoo.

 

Joskus sopeutuminen yhteiskunnan normeihin aiheuttaa huvittavia tilanteita.

 

”Kun vie lapset päiväkotiin, kuulee, kun muut vanhemmat sanoo, että isi ja äiti menee nyt töihin. Joskus sitä sanoo itsekin niin, kun se tuntuu asialta, joka pitää sanoa. Todellisuudessa sitä saattaa lähteä vaikka pelaamaan pingistä tai uimahalliin, koska oma työ on ilta- ja viikonloppupainotteista”, Eskelinen sanoo ja nauraa.

 

Se on muusikoiden normaalia. Jallukan talon normaali on myös sitä, että järjestetään yhteisiä tapahtumia, moikataan hississä ja mennään koputtamaan ovelle tuosta vaan, että käydäänkö kahvilla.

 

Jallukan talon normaali on sitä, että kolmekymppinen Salminen perustaa viisikymppisen kaverinsa kanssa HC-bändi Valkohain ja lähtee lasten mentyä nukkumaan treenikämpälle huutamaan kurkkunsa suoraksi.

 

”Meillä on kaikkia nastoja fasiliteetteja ja aika avoimin mielen voi ehdottaa ja tehdä. Me ollaan vähän kuin samaa perhettä kaikki. Kaikki tuntee toisensa. Ilmapiiri, se on se oikea sana. On helppo olla”, Siirala sanoo.

 

Kotimaisen musiikin tekemistä tuetaan tänä vuonna 50 milj. eurolla Veikkauksen pelien tuotoista. Mukaan mahtuu monenlaista toimintaa nuorten harrastamisesta kansainvälisen uran luomiseen asti.

]]>