Alkuun
17.2.2017
teksti: Antti Järvi, kuvat: Touko Hujanen

Suomi-kuvan muuttaja

 

Suomalaisissa elokuvissa maahanmuuttajat ovat usein rasismin uhreja, lähiönuoria tai narkkareita. Khadar Ahmed haluaa muuttaa tämän.

 

Helmikuun alussa Khadar Ahmed oli kuvaamassa lyhytelokuvaa lähellä Espoon keskusta, kun ryhmä nuoria kulki ohi ja huusi neekeriä. Ahmedia se ei kiinnostanut. Hän on elämässään oppinut, että jos joku jauhaa paskaa, on parempi virnistää ja jatkaa matkaa.

 

”Totta kai rasismi on vakava asia ja koskettaa minua”, hän sanoo. ”Mutta olen jo kauan sitten päättänyt, että en anna kenenkään ohjata elämääni. En anna typerien ihmisten kontrolloida sitä, olenko vihainen, en anna heille sitä valtaa. Olen oman itseni kapteeni. Haluan keskittyä niihin ihmisiin, joita rakastan ja jotka rakastavat minua.”

 

”Negatiiviset asenteet kumpuavat tietämättömyydestä ja siitä, ettei ihmisillä ole kontaktia maahanmuuttajiin.”

 

Khadar Ahmedilla, 36, on viime viikkoina pitänyt kiirettä. Hän on ohjannut Naapurit-nimistä lyhytelokuvaa, jossa näyttelee joukko ammattinäyttelijöitä – muun muassa Elina Knihtilä, Joonas Saartamo ja Saara Kotkaniemi – sekä somalitaustaisia ensikertalaisia. Elokuvan pääosissa nähdään Fuaad Amin ja hollantilainen Aaliya Mustafa.

 

Maaliskuussa elokuvateattereihin tulee ensimmäinen Ahmedin käsikirjoittama pitkä elokuva Saattokeikka. Se kertoo iäkkään suomalaisen rasistijäärän ja nuoren maahanmuuttajamiehen odottamattomasta ystävyydestä. Nuortamiestä näyttelee räppäri Noah Kin ja jäärää Heikki Nousiainen.

 

”Negatiiviset asenteet kumpuavat tietämättömyydestä ja siitä, ettei ihmisillä ole kontaktia maahanmuuttajiin. Tilannetta pahentaa, kun nykyään on näitä vaihtoehtoisia faktoja ja mielipiteitä, joista on tullut faktaa.”

 

Khadar Ahmed muutti teini-iässä Jakomäkeen Helsinkiin. ”Se oli tosi hyvä paikka käydä koulua. Mulla oli hyvä opettaja, jolla oli italialainen temperamentti.”

 

 

Bollywood-elokuvien maailmasta Suomeen

 

Tarinoiden maailma tuli Ahmedille tutuksi jo ennen kuin hän näki ensimmäistäkään elokuvaa. Lapsena Somaliassa hänellä oli tapana kuunnella setänsä kertomuksia jännittäen, mitä seuraavaksi tapahtuu. ”Ne ovat vahvin muisto lapsuudestani. Muuten muistikuvat ovat sekavia: hetkiä ystävien kanssa koulussa ja jalkopallokentällä, mutta myös muistoja siitä, miten juoksimme perheen kanssa ja mihin suojauduimme.”

 

Somalia ajautui sisällissotaan 1980-luvun loppupuolella. Lopulta perhe pakeni sotaa Etiopian puolelle ja aloitti siellä uuden elämän. Joskus Ahmed lintsasi koulusta katsoakseen elokuvia. Esityksiä pidettiin tavallisten kotien olohuoneissa, ja sisään pääsi pientä maksua vastaan.

 

Ohjelmistossa oli usein intialaisia elokuvia, joiden dialogista Ahmed ei ymmärtänyt mitään. Sen hän ymmärsi, miten tarina pääpiirteissään menee, kuka on rakastunut ja kuka bad guy. ”Rakastin elokuvien katsomista ja rakastan edelleen. Elokuvat olivat paikka, minne paeta.”

 

Elokuussa 1997 perhe muutti Suomeen, jossa Ahmedin täti ja isosisko jo asuivat. Suomessa Ahmed odotti olevan pilvenpiirtäjiä, joita hän oli nähnyt muutamissa amerikkalaisissa toimintaelokuvissa.

 

Perhe ohjattiin lentokentältä Jakomäkeen, kerrostalolähiöön keskelle metsää. Kun Ahmed aloitti suomen kielen opinnot, hän huomasi, ettei ollut luokan ainoa maahanmuuttaja. Hänellä oli koulukavereita muun muassa Iranista, Kolumbiasta ja Kurdistanista.

 

Khadar Ahmed yrittää olla ottamatta itseään tosissaan. “Elän hetkessä. Vaikka päivä olisi kuinka rasittava ja huono, yritän keskittyä positiivisiin asioihin. Elämä on liian lyhyt muuhun.”

 

 

Arvaamattomin ala maailmassa

 

Ahmed on käynyt vain peruskoulun, ja hän on itseoppinut elokuvantekijä. Rakkaus käsikirjoittamista kohtaan syntyi, kun hän 2000-luvun alussa näki hän näki Kaisaniemen Kinopalatsissa Gus Van Santin elokuvan Elämän edessä, joka kertoo tummaihoisen nuorenmiehen ja erakoituneen kirjailijan kohtaamisesta.

 

”Se oikeasti oli leffa, joka muutti minun elämän. En osaa sanoa, mikä siinä puhutteli, mutta tykkäsin siitä tarinasta tosi paljon ja tiesin leffan lopussa, että haluan kirjoittaa tällaisia tarinoita.” Ahmed alkoi kirjoittaa ja lähettää tarinoita tuotantoyhtiöihin. Häneen otti yhteyttä elokuvaohjaaja Auli Mantila, jolta Ahmed sai tukea ja kallisarvoisia vinkkejä.

 

Khadar Ahmed on itseoppinut elokuvantekijä. Hän on käynyt vain peruskoulun.

 

Läpimurto oli, kun Ahmedin käsikirjoitus Kaupunkilaiset pärjäsi Yleisradion ja Suomen elokuvasäätiön novellielokuva-kilpailussa vuonna 2007. Sen ohjasi Hymyilevä mies -elokuvalla viime vuonna hurmannut Juho Kuosmanen, ja se sai huomiota myös ulkomaisilla festivaaleilla.

 

Sen jälkeen asiat olisivat voineet sujua sukkelamminkin. Kun Image haastatteli Ahmedia vuonna 2012, tekeillä oli kolme hänen käsikirjoitukseensa pohjautuvaa elokuvaa. Niistä kaksi on sittemmin kaatunut ja kolmas – Haudankaivaja – on edelleen tekeillä. Sen pitäisi olla Ahmedin ensimmäinen pitkä ohjaustyö.

 

”Olen oppinut, että elokuvan tekeminen on arvaamattomin ala maailmassa. Ei voi koskaan tietää, mikä leffa menee eteenpäin ja mikä ei. Ensin työstät yhtä elokuvaa viiden vuoden ajan, ja sitten se kaatuu. Ja sitten toinen käsikirjoitus valmistuukin leffaksi kahdessa vuodessa.”

 

”Minusta on kiinnostavaa, missä määrin ihmiset ovat samanlaisia ja käyvät läpi samoja asioita. Meillä kaikilla on samat tunteet ja samat kivut.”

 

Juuri näin kävi Saattokeikalle. Ahmed kirjoitti sen vuonna 2014, ja kuvaukset tehtiin kahta vuotta myöhemmin. Idea käsikirjoitukseen syntyi, kun hän oli töissä R3 Maahanmuuttajanuorten tuki ry:ssä Vantaalla. Kerran työpäivän jälkeen hän jutteli kollegansa kanssa. Tämä oli muuttanut kerrostaloon, jonka samassa rapussa asui vanhempi suomalainen mies. Mies unohti aina avaimensa kotiin, tuli koputtelemaan ovea ja pyytämään apua.

 

”Se hahmo oli pitkään minun mielessä. Halusin tietää, kuka tämä tyyppi on, ja onko hänellä sukulaisia tai lapsia.” Myös Naapurit-elokuvan käsikirjoitus lähti keskustelusta. Kerran Ahmedin pikkuveli ja tämän ystävä kertoivat jonkun lainaavan öisin heidän autoaan. Kaksikko asui tuolloin Kontulassa.

 

”Se oli vanha, ruma auto, jonka ovi ei mennyt kunnolla kiinni. Joku naapurista oli kerran vienyt auton ja palauttanut sen aamuksi eri parkkipaikkaan. Sitten sama alkoi toistua. Veljeni ja sen kaveri varasivat aina aamuisin aikaa auton etsimiseen. He eivät koskaan tavanneet tyyppiä, joka käytti samaa autoa heidän kanssaan.”

 

Ahmed ei ole vielä nähnyt valmista Saattokeikka-elokuvaa. Hän tietää sen muuttuneen matkan varrella jo senkin vuoksi, että loppuvaiheessa käsikirjoittajaksi tuli myös elokuvan ohjaaja Samuli Valkama.

 

”Elokuvan trailerista syntyy kuva, että se kertoisi kulttuurien törmäyksestä. Minusta on kiinnostavampaa, missä määrin ihmiset ovat samanlaisia ja käyvät läpi samoja asioita. Meillä kaikilla on samat tunteet ja samat kivut. Kokemukset ovat yhteisiä.”

 

“Joissain asioissa on varmaan eroa siinä, miten minä ja minun suomalaiset ystävät näemme maailman. Jokin hieman ulkopuolinen katse, joka tuottaa sen huumorin.”

 

Saattokeikka on todennäköisesti myös komediallisempi kuin Ahmed alun perin tarkoitti. Hän ei näe käsikirjoituksissaan huumoria, mutta hänen ystävänsä pitävät niitä tosi hauskoina. “Joissain asioissa on varmaan eroa siinä, miten minä ja minun suomalaiset ystävät näemme maailman. Jokin hieman ulkopuolinen katse, joka tuottaa sen huumorin.”

 

Tavallaan Ahmed on suomalaisen elokuvan ytimessä. Kun Kaurismäkeä esitetään ulkomailla, yleisö nauraa asioille, jotka suomalaisista ovat aivan normaaleja. Eri kulttuurit näkevät huumoria eri asioissa. Sinänsä Ahmed ei vastusta hauskuutta. Se on jopa tervetullutta, kun se syntyy tilanteista ja hahmoista, eikä mistään pinnallista vitseistä.

 

Mieluiten Ahmed ohjaisi omia käsikirjoituksiaan. ”On paljon helpompaa minulle ymmärtää ne hahmot ja maailmat. Joskus on haastavaa käydä toisten ohjaajien kanssa läpi asioita, joihin heillä ei ole kosketuspintaa. Pitää pitkälle selittää jotain asiaa, eivätkä he silti ymmärrä.”

 

Ahmed on elokuvakäsikirjoitusten lisäksi ohjannut kaksi lyhytelokuvaa. Hän on toiveikas, että pääsee ensi vuonna ohjaamaan ensimmäisen pitkän elokuvan.

 

 

Pariisissa on helpompi hengittää

 

Nykyään Ahmed asuu Pariisissa. Hän jäi kaupunkiin sen jälkeen kun meni pari vuotta sitten Cannesin elokuvajuhlista tutun Cinéfondation-järjestön residenssiin työstämään ensimmäistä pitkää ohjaustyötään.

 

Kyse on samasta Haudankaivaja-käsikirjoituksesta, joka vuonna 2011 pääsi kuuden parhaan joukkoon Abu Dhabissa järjestetyssä käsikirjoituskilpailussa. Se kertoo Djiboutissa elävästä köyhästä Yusufista, joka yrittää hankkia rahaa, jotta vaimo saisi uuden munuaisen.

 

Elokuvaa tehdään nyt ranskalais-suomalaisena yhteistuotantona. Naapurit-lyhytelokuvan tarkoitus on toimia näytteenä ranskalaisille rahoittajille. ”Nyt näyttää 80-prosenttisen varmalta, että elokuva kuvataan ensi vuonna. Kävimme jo pari vuotta sitten kartoittamassa kuvauspaikkoja, ja castingin on tarkoitus alkaa tänä keväänä.” Ahmed on odottanut tätä pitkään. Residenssiaika edisti projektia merkittävästi, sillä hän sai sitä kautta paljon hyödyllisiä kontakteja.

 

”Puhun mieluummin muiden kuin elokuvantekijöiden kanssa. On kiinnostavampaa kuulla, mitä opettaja sanoo maailmasta, tai tanssija tai vartija.”

 

Hän viihtyy Pariisissa ja sen elokuvateattereissa, joissa näkee elokuvia kaikkialta maailmasta. Hänen ensimmäinen kaupungissa näkemänsä elokuva oli Edelleen Alice, jossa Julianne Moore esittää Alzheimerin tautiin sairastanutta tiedenaista.

 

Sitä katsoessaan Ahmed yllättyi, sillä elokuvasali oli täynnä nuoria. ”Siinä on jotain erilaista, miten elokuvaa arvostetaan Ranskassa ja kenelle elokuvat suunnataan. Suomessa luokitellaan tarkemmin, onko tarina tarkoitettu nuorille vai vanhoille. Siellä se on tarkoitettu kaikille.”

 

Vaikka Ahmed rakastaa elokuvia, hän ei mielellään keskustele niistä. ”On joskus hankala puhua elokuvista, kun en ole käynyt elokuvakoulua. Juuri puolitoista viikkoa sitten kollega puhui Akira Kurosawasta, mutta en minä ole nähnyt yhtään sen leffaa. Siksi puhun mieluummin muiden kuin elokuvantekijöiden kanssa. On kiinnostavampaa kuulla, mitä opettaja sanoo maailmasta, tai tanssija tai vartija.”

 

Khadar Ahmedin mukaan suomalaisen elokuvan maahanmuuttajakuva on yksipuolinen. “Meillä on maahanmuuttajataustaisia lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia ja jopa poliiseja, mutta elokuvissa he eivät koskaan esitä mitään sellaista. Jos hahmoja on, ne ovat narkkareita, varkaita tai rasismin uhreja.“

 

 

Moninaisuus ei näy elokuvissa

 

Käsikirjoituksiin, jotka sijoittuvat Suomeen, Ahmed kirjoittaa maahanmuuttajataustaisia hahmoja kahdesta syystä: Hänen on käsikirjoittajana helpompi lähteä niistä liikkeelle. Hän myös kokee, että se on hänen velvollisuutensa.

 

Saattokeikka ei välttämättä ole maailman nerokkain tarina, mutta tein sen nuoremmalle veljelleni ja ylipäänsä maahanmuuttajataustaisille nuorille, joille ei ole Suomessa tarinoita. Niitä tarvitaan, jotta he voisivat omana itsenään olla osa tätä yhteiskuntaa.”

 

”Tein Saattokeikan nuoremmalle veljelleni ja ylipäänsä maahanmuuttajataustaisille nuorille, joille ei ole Suomessa tarinoita. Niitä tarvitaan, jotta he voisivat omana itsenään olla osa tätä yhteiskuntaa.”

 

Ahmed pitää erittäin suurena ongelmana, että suomalaisissa elokuvissa ei juuri näy maahanmuuttajataustaisia hahmoja.

 

“Meillä on maahanmuuttajataustaisia lääkäreitä, sairaanhoitajia, opettajia ja jopa poliiseja, mutta elokuvissa he eivät koskaan esitä mitään sellaista. Jos hahmoja on, ne ovat narkkareita, varkaita tai rasismin uhreja. Elokuvantekijöiden pitäisi näyttää yhteiskunta niin moninaisena kuin se oikeasti on. Meidän kaikkien tarinoiden pitäisi olla esillä, ja meidän kaikkien pitäisi nähdä vaivaa tutustuaksemme toisiimme”.

 

 

Saattokeikka-elokuvan ensi-ilta on 10. maaliskuuta.

 

Veikkauksen pelien tuotosta jaettavia avustuksia käytetään muun muassa kotimaisten elokuvien tuotantoon, esittämiseen ja levittämiseen. Tänä vuonna Suomen Elokuvasäätiön kautta Veikkauksen rahaa jaetaan noin 25 miljoonaa euroa.