Alkuun
16.6.2017
teksti: Sanna-Kaisa Hongisto, kuvat: Mikko Vähäniitty

Suru aina seurana

 

Nuori voi tuntea ylimitoitettua vastuuta tai syyllisyyttä läheisen kuoleman jälkeen. Pitkänkin ajan päästä voi tulla ahdistusoireita. Inhimillisiä Uutisia haastatteli perheenjäsenen menettäneitä nuoria ja perheitä. Aina ei voi puhua selviytymisestä, mutta silti elämän on jatkuttava.

 

 

Elämä on jatkunut, koska sen on ollut pakko jatkua, sanoo Crista Juutinen

 

Crista Juutisen, 20, isä oli vilpitön mies, joka ei vaatinut paljon itselleen. Cristan vanhan ystäväkirjan mukaan isän suurin unelma oli se, että lapset saisivat elämässään kaikkea hyvää.

 

Isä kuoli Cristan ollessa 13-vuotias.

 

Isän vakava sairaus alkoi voimakkaista pääkivuista, joita lääkärit hoitivat ensin monta viikkoa migreeninä. Kaksi päivää ennen ennen joulua vuonna 2008 kivut yltyivät niin koviksi, että oli mentävä sairaalaan. Aivoista löytyi kananmunan kokoinen pahanlaatuinen kasvain, joka leikattiin jouluaattona.

 

”Onnistuneesta leikkauksesta huolimatta elinaikaa oli ennusteen mukaan enintään puoli vuotta. Isä kuitenkin eli puolitoista vuotta ja oli välillä ihan hyvässäkin kunnossa”, Crista kertoo.

 

Perhe teki jopa reissuja asuntoautolla. Kuolemasta he eivät juurikaan puhuneet, vaikka tiedossa oli, kuinka isälle käy.

 

Pia Jylhän lapset Antti ja Aino menettivät isänsä, kun he olivat hyvin pieniä.

 

”Ehkä yritimme paeta todellisuutta”, perheen esikoinen Crista miettii. Loppuvaiheessa Crista halusi olla mahdollisimman paljon isän lähellä, ja siksi hän yöpyi sairaalassa useitakin öitä perätysten. Kuolema tuli juuri sinä yönä, kun Crista oli äidin ja mummon kehotuksesta palannut kotiin nukkumaan.

 

”Ensin olin tosi vihainen, koska olisin niin halunnut olla mukana siinä hetkessä. Nyt ajattelen, että ehkä isä halusi suojella minua oman kuolemansa näkemiseltä”, Crista pohtii.

 

Suru veti perheenjäsenet lähelle toisiaan. Ensimmäisen puolen vuoden ajan Crista ja hänen pikkuveljensä nukkuivat samassa sängyssä äidin kanssa. Pienin sisko nukkui pinnasängyssä samassa huoneessa.

 

”Puhuimme paljon tapahtuneesta. Olemme rikkoneet sellaisen käsityksen, ettei tällaisista asioista voisi puhua”, Crista kertoo.

 

Välillä suru tuntui kuitenkin Cristasta ylivoimaiselta. Itku tuli niin kovalla voimalla, että henki tuntui salpautuvan. Kädet tärisivät ja puutuivat ja olo oli ahdistunut.

 

Näiden ahdistuskohtausten takia Crista hakeutui psykiatriselle poliklinikalle saamaan keskusteluapua. Crista kokee, että isän kuolema järkytti hänen perusturvallisuuden tunnettaan. ”Ehkä lapsen näkökulmasta isä on perheen tuki ja turva”, Crista pohtii.

 

 

Pelkään, että kaikki kuolevat ympäriltä

 

Turvallisuudentunne joutui entistä kovemmalle koetukselle, kun Cristan perhe kohtasi uuden järkytyksen vain puolentoista vuoden kuluttua isän kuolemasta: Cristan toinen pikkusisko Jenna kuoli 7-vuotiaana diagnosoimattomaan ja oireettomaan keuhkokuumeeseen.

 

Jenna oli kehitysvammainen ja syntymästään saakka neliraajahalvaantunut. Hän istui pyörätuolissa, ei syönyt itse eikä puhunut. Miten Crista selviytyi vielä toisenkin perheenjäsenen menettämisestä?

 

”En sanoisi, että olen selviytynyt”, Crista sanoo.

 

”Elämä on jatkunut, koska sen on ollut pakko jatkua.”

 

Jennan kuoleman jälkeen Crista pelkäsi, että kaikki kuolevat ympäriltä. Entä jos äitikin kuolee? Kertoessaan omista huolistaan äidille hän pelkäsi kuormittavansa äitiä liikaa. Crista alkoi myös ottaa entistä enemmän vastuuta itsestään ja sisaruksistaan. Iltaisin hän laittoi huolestuneena viestin pikkuveljelle, jos tätä ei kuulunut kotiin.

 

”En sanoisi, että olen selviytynyt.”

 

”Ajattelin, että iskä olisi sellaisessa tilanteessa tehnyt samoin. Yritin ikään kuin paikata isän roolia.”

 

Läheisten menettäminen näkyy yhä Cristan elämässä esimerkiksi siten, että luodessaan kaverisuhteita tai parisuhdetta hän tuntee herkästi menettämisen pelkoa.

 

”Varmaan sitä kautta tulee myös miellyttämisen tarve”, hän pohtii.

 

 

Perheenjäseniä on oikeus surra

 

Kevät on Cristalle aina vaikeaa aikaa. Tammikuussa on Jennan kuolinpäivä ja vapunpäivänä isän syntymäpäivä.

 

Moni tuttu on kehottanut Cristaa keskittymään siihen, kuinka ihana perhe hänellä on ja kuinka hyvin muut asiat ovat. ”Siitä tulee inhottava olo. Ikään kuin minulla ei olisi oikeutta surra kuolleita perheenjäseniä”, hän sanoo.

 

Cristaa on lohdutettu sanomalla, että ”kyllä se siitä ajan kanssa”, ja että ”mieti, missä tilanteessa olit pari vuotta sitten, ja miten pitkälle olet päässyt”. Crista tietää, että ihmiset tarkoittavat hyvää.

 

Kuitenkin hän kokee, että edes ammattiauttajat eivät aina ymmärrä, miten lähellä suru on vielä vuosienkin kuluttua.

 

Asiantuntijat kehottavat pitämään yllä tuttuja rutiineja. Ne vahvistavat turvallisuuden tunnetta, jota läheisen kuolema hetkellisesti heikentää.

 

Noin puoli vuotta sitten ahdistuskohtaukset palasivat, joten Crista haki uutta lähetettä psykiatrian poliklinikalle. Hän koki, ettei terveyskeskuslääkäri pitänyt läheisten menetyksiä todennäköisinä syinä ahdistusoireiden palaamiseen.

 

”Hän kyseli esimerkiksi, että onko minua kiusattu koulussa. Vasta, kun itse sanoin, että minultahan on iskä ja sisko kuollut muutamia vuosia sitten, lääkäri totesi, että niinhän täällä lukeekin.”

 

Cristan molemmat menetykset osuivat murrosikään. Silloin kaverit kokeilivat rajojaan ja tekivät pesäeroa vanhempiin.

 

”Heillä oli meneillään kaikki ekat kokeilut. Itse koin tarvetta olla kotona, koska siellä oli tapahtunut kauheita asioita ja halusin olla apuna ja käsittelemässä niitä.”

 

Cristasta tuntui välillä siltä, että hän oli jäänyt kavereistaan jälkeen.

 

Nyt alemmuudentunne on väistynyt. Cristan elämä on periaatteessa mallillaan: kaverimenoja on, ja hän hakee sosiaalialan korkeakouluopintoihin. Kuitenkin edelleen hänestä tuntuu välillä siltä, että maailma kaatuu niskaan, kun on niin ikävä. Neuvojen sijaan hän kaipaa kuuntelijaa ja oikeutusta tunteilleen.

 

”Crista kokee, että edes ammattiauttajat eivät aina ymmärrä, miten lähellä suru on vielä vuosienkin kuluttua.”

 

”En haluaisi, että minua pidetään katkerana. Läheisten kuolemat ovat tosi isoja juttuja edelleen. Ne ovat jokapäiväisesti mukana.”

 

Crista on kiinnostunut toimimaan tukihenkilönä läheisen menettäneille nuorille. Hän itse koki, että samaa kokeneen vertaistuki olisi ollut tuiki tärkeää mutta sitä oli vaikea löytää.

 

”Ainakaan vielä nuoria ei kouluteta vertaistukiohjaajiksi tai tukihenkilöiksi toisille nuorille. Tähän asiaan toivoisin muutosta”, Crista sanoo.

 

 

Vakavia oireita ei aina osata yhdistää menetykseen, tietää kahden lapsen äiti ja leski Pia Jylhä

 

Voisipa isä tulla kuolemasta pois edes kymmeneksi minuutiksi, jotta voisin tehdä jotain hänen kanssaan. Leikki-ikäisen Antin toive riipaisi hänen äitiään Pia Jylhää. Perheen isä oli kuollut äkilliseen sairauskohtaukseen Antin ollessa vain puolivuotias.

 

Äiti näki vierestä, että muiden perheenjäsenten tavoin Antti koki surua, mutta sureminen oli vaikeaa, koska Antilla ei ollut isästään varsinaisia, tiedostettuja muistoja.

 

”Kun ei muista isää, tunneside tavallaan puuttuu. On surullinen, muttei tiedä, mitä suree”, Pia pohtii.

 

Antilla oli leikki-iässä toive: Voisipa isä tulla kuolemasta pois edes kymmeneksi minuutiksi, jotta voisin tehdä jotain hänen kanssaan.

 

”Ehkä kaipaa ja suree sitä menetettyä mahdollisuutta elää ja kasvaa isänsä kanssa.”

 

Onneksi Pia sai ammattiauttajalta hyvän neuvon: lapselle voisi tehdä muistolaatikon. Yhdessä Antin kanssa Pia kokosi laatikkoon isään liittyviä tavaroita, kuten kalastustarvikepussukan, valokuvan isän moottoripyörästä sekä valokuvan Antista istumassa isän sylissä. Kanteen Antti piirsi kuvan isästä. Ne auttoivat juttelemaan isästä ja isälle.

 

Yhdessä isosiskonsa Ainon kanssa Antti toivotti iltaisin hyvää yötä taivaaseen. Sekin auttoi. Antti myös kertoi päivän tapahtumista isän valokuvalle.

 

 

Oireet palasivat 10 vuotta myöhemmin

 

Ainoon isän menettäminen on vaikuttanut hyvin paljon, vaikka hänkin oli isän kuollessa hyvin pieni, 2,5-vuotias. Tytöllä oli isän kuolemaa seuranneina vuosina monia elämää haittaavia oireita: uniongelmia, yökastelua ja pelkotiloja. Hän sai apua perheneuvolasta.

 

Noin vuosi sitten, teini-iän kynnyksellä, Aino alkoi saada paniikkikohtauksia. Koulussa ja julkisilla paikoilla oleminen sekä nukkuminen alkoivat käydä mahdottomaksi.

 

”Aino kantoi huolta koulunkäynnistään, eikä ymmärtänyt syytä oireisiin. Silittelin häntä yöt, jotta hän uskaltaisi nukahtaa”, Pia kertoo.

 

Oireiden vakavuudesta huolimatta perheen oli aluksi vaikea saada asianmukaista apua. Apua hakiessaan he saivat kuulla, etteivät Ainon oireet voineet johtua isän kuolemasta. Väitettiin, että tapahtuneesta oli niin paljon aikaa – kymmenen vuotta – ettei se voinut vaikuttaa. Sanottiin myös, että Aino oli ollut isän kuollessa niin pieni, ettei hän voinut muistaa mitään.

 

”Aino kantoi huolta koulunkäynnistään, eikä ymmärtänyt syytä oireisiin. Silittelin häntä yöt, jotta hän uskaltaisi nukahtaa”, äiti Pia Jylhä kertoo.

 

Lopulta Aino sai keskusteluapua lastenpsykiatrian poliklinikalta, ja oireiden yhteys isän kuolemaan tuli huomatuksi.

 

”Kävi ilmi, että Ainolla on pelkoa äidin menettämisestä, surua isän menettämisestä ja suremiseen liittyvää vaikeutta”, Pia kertoo. Lisäksi molemmilla lapsilla on ollut oman kuoleman pelkoa.

 

He ovat käyneet läpi monenlaisia hämmentäviä tilanteita ja tunteita: Pitääkö haudalla olla aina surullinen? Onko minussa jokin vika, jos suru ei joskus tunnu yhtään miltään? Onko lupa olla iloinen ja onnellinen, vaikka oma perheenjäsen on kuollut? Voiko olla surullinen, vaikka ei itkisi?

 

”Aikarajaa, jonka jälkeen voi sanoa selviytyneensä, ei tarvitse olla.”

 

Perhe on koonnut muistolaatikon, jossa on isään liittyviä tavaroita, kuten kalastustarvikepussukka valokuva isän moottoripyörästä sekä valokuva Antista istumassa isän sylissä.

 

”Näen hyvin tärkeäksi erilaisten tunteiden sanoittamisen lapsille. Asiaa tai tilannetta voi olla vaikea ymmärtää, ja tunteet voivat olla lapselle hyvinkin hämmentäviä”, Pia sanoo.

 

Pia on oman surunsa keskellä kannatellut lasten tunteita. Hän on kokenut myös romahtamisen ja masennuksen.

 

Vuosien mittaan suru ja menetys ovat löytäneet paikkansa kaikkien perheenjäsenten elämässä. He ovat käsitelleet kokemusta esimerkiksi Suomen nuoret lesket ry:n vertaistukiryhmissä.

 

”Aikarajaa, jonka jälkeen voi sanoa selviytyneensä, ei tarvitse olla”, Pia pohtii.

 

 

Nita Koponen on kantanut koko nuoruutensa syyllisyyttä isänsä itsemurhasta

 

Nita Koponen, 22, muistaa hyvin isänsä viimeisen illan. Tämä oli itkuinen, allapäin ja huolissaan raha-asioista. Nitan teki mieli jäädä yöksi, mutta isä sanoi, ettei se käynyt, koska ei ollut rahaa ostaa ruokaa. Nita oli tuolloin 13-vuotias ja asui vakituisesti äitinsä luona, mutta tapasi isää säännöllisesti.

 

Isällä oli elämänhallinnan ongelmia, mutta välit Nitaan olivat lämpimät ja läheiset. ”Isällä oli tapana soittaa joka ilta, kysyä päivän kuulumiset ja kertoa, miten tärkeä ja rakas olen hänelle”, Nita kertoo.

 

Sinä iltana isä sanoi ovella ”heihei” vielä toisenkin kerran ja katsoi hyvin surullisesti.

 

Seuraavana päivänä Nita oli kavereineen kioskilla isän asunnon lähettyvillä, kun hän sai puhelun äidiltä. Isälle oli käynyt jotain vakavaa. Nita juoksi isän talon pihaan ja huomasi ambulanssin.

 

”Tuli paniikki. Rupesin suoraan itkemään ja lysähdin maahan”, Nita kertoo.

 

Paikallaolijat kertoivat pahimman: isä oli löytynyt kuolleena. Nita ei muista tarkalleen, mitä sitten tapahtui, mutta jossain vaiheessa hän meni kotiin äidin luo. Äiti kertoi, että isä oli tehnyt itsemurhan hirttäytymällä.

 

Nitan elämästä oli hetkessä hävinnyt jotakin, mitä ei koskaan voisi korvata.

 

 

Syyllisyys seuraa

 

Nita Koponen meni kouluun viikko isänsä itsemurhan jälkeen. ”Varmaan puoli koulua tuli halaamaan. Se tuntui hyvältä.”

 

Alkuvaiheessa Nita sai ammattiapua koulukuraattorilta. Myöhemmin, kolmisen vuotta sitten, hän alkoi kuitenkin kokea ahdistuneisuutta sekä paniikkihäiriötä.

 

”Silloin alkoi semmoinen aikuistuminen ja rauhoittuminen, ja ajattelin paljon”, Nita pohtii.

 

Viime aikoina hän on käynyt tarvittaessa kaupungin psykiatrilla juttelemassa. Keskusteluissa hänelle on selvinnyt, että oireet johtuvat siitä, mitä hän on joutunut kokemaan.

 

”Varmaan puoli koulua tuli halaamaan. Se tuntui hyvältä.”

 

Psykiatrin kanssa hän on myös käynyt läpi syyllisyyttä, jota hän on kokenut siksi, että hän lähti isän luota tuona iltana.

 

”Nyt käsitykseni on semmoinen, että vaikka olisin tehnyt mitä, isän päätös tappaa itsensä ei olisi muuttunut. Se olisi vain lykkääntynyt.”

 

Isän kuolema on herättänyt monenlaisia tunteita. Välillä itkusta ei ole tullut loppua. Päässä ovat pyörineet ne kaikki kysymykset, joihin ei koskaan saa vastausta.

 

Nita on ollut isälle vihainen ja katkera. ”Mikä voi olla niin huonosti, että siitä ei selviydy läheisten tai ammattiauttajien tuella? Eikö isä yhtään ajatellut meitä?”

 

Tärkeissä taitekohdissa – rippijuhlissa, valmistujaisissa ja oman lapsen syntyessä – Nita on aina miettinyt, mitä isä ajattelisi.

 

Hän on kertonut 5-vuotiaalle tyttärelleen, että ukki on taivaassa.

 

”Olen sanonut, että ukki tykkäisi hänestä, jos olisi näkemässä.”

 

Lue täältä asiantuntijoiden vinkit, miten auttaa surevaa lasta.

 

 

Veikkauksen tuotoilla tuetaan KÄPY – lapsikuolemaperheet ry:n toimintaa tänä vuonna 225 000 eurolla.