Alkuun
3.5.2017
teksti: Samuli Knuuti, kuvat ja video: Juuso Westerlund

Taivas löytyy jäähallin sisältä

 

Kaiken järjen mukaan kirjoittajan ja kustannustoimittajan Samuli Knuutin, 47, pitäisi rakastaa jalkapalloa, kulttuurieliitin lempiurheilua. Silti hän fanittaa lätkää, aggressiivista ja suoraviivaista lajia. Miten siinä niin kävi?

 

Ei minun pitänyt rakastua pieneen kuminpalaseen.

 

Olin suunnilleen 12-vuotias ja innostunut Human Leaguesta, Duran Duranista, avaruusleffoista ja scifi-kirjallisuudesta. Ne avasivat uusia jännittäviä maailmoja aikuisuuteen, identiteettiin, tulevaisuuteen, mielikuvitukseen ja opettivat, että vaikka oli Espoon Olarissa ja tylsällä matematiikantunnilla, silti saattoi olla jossakin ihan muualla, missä hyvänsä.

 

Siihen nähden ajatus kahdestatoista pehmustetuksi gladiaattoriksi sonnustetusta miehestä jahtaamassa kuminpalasta saattoi aluksi tuntua varsin joutavalta. Mutta koska kaveritkin seurasivat kiekkoa, minäkin aloin katsoa sitä, ja hyvin nopeasti tajusin jotain hyvin oleellista fanittamisesta. Ymmärsin, että jännittävää ottelua katsoessani minun oli sallittua, suorastaan suotavaa, osoittaa tunteitani: riemuita ääneen, itkeä jopa (mitä kyllä muutenkin tein paljon ja teen yhä päivittäin, mutta tässä oli sille sallittu konteksti). Aralle ja sulkeutuneelle varhaisteinille tämä oli hyvin tärkeä havainto.

 

”Ymmärsin, että jännittävää ottelua katsoessani minun oli sallittua, suorastaan suotavaa, osoittaa tunteitani: riemuita ääneen, itkeä jopa.”

 

Ja laji oli nimenomaan jääkiekko. Vaikka itse vihaan luistelua – olen viimeksi ollut luistimilla 70-luvulla alle kymmenvuotiaana, sillä sain urheilumaikalta erikoisluvan hiihtää luistelutunneilla – ja olen huono kaikissa kontaktilajeissa, juuri jääkiekon nopeus, fyysisyys, maalien ja taklausten katsojalle antama adrenaliini puhutteli minua. Jalkapallosta olen yrittänyt nauttia jo 35 vuotta, siinä vain ajoittain onnistuen. Aina asettaudun hyväksi oletetun futismatsin ääreen suurin odotuksin, mutta yleensä jo 10 minuutin kohdalla hamuan käteeni lähintä romaania.

 

Eikä minua yhtään hävetä tunnustaa, että juuri jääkiekko on minun lajini. Aina ylistetään jalkapallon yleismaailmallisuutta, sitä kuinka sitä pelataan jokaisen savimajan ja iglun pihalla. Onhan se toki tavallaan hienoa, mutta: löytäähän McDonaldsinkin jokaisen tippukiviluolan perukoilta ja todennäköisesti Appalakkien vähäisimmiltäkin huipuilta. Eikö paikallisuus ole hienoa? Jos löytää itsensä Afrikasta, kai sitä mieluummin tutustuu harira-keittoon ja sambuusoihin kuin ryhtyy kännykästään etsimään lähintä Kentucky Fried Chickeniä?

 

"Heeeelsingin IFK, mitään kauniimpaa ei oo / meille on vain yksi, aina IFK / mitään kauniimpaa ei oo"

 

 

Laji, jossa kaikki tapahtuu nopeasti

 

Ehkäpä siis jääkiekossa on jotakin, joka puhuttelee juuri meitä suomalaisia ja samalla kertoo kipeitä asioita meistä. Tämä on maa, jossa on ahdistavan paljon tilaa: tundraa, peltoa, havumetsää niin pitkälle kuin silmä kantaa – kenties juuri siksi meitä kiehtoo katsoa kahtatoista miestä taistelemassa kuminpalasesta ihan tarpeettoman pienessä laatikossa.

 

”Pidän merkityksellisenä myös sitä, ettei jääkiekossa ole faniväkivaltaa järjestyneessä mielessä missään päin maailmaa.”

 

Täällä kesät ovat lyhyitä, onni suosimiemme iskelmien mukaan ohikiitävää, tapanamme on nauttia ateriat seisaaltaan vailla mitään tarvetta tehdä niin ja juoda väkeviä viinoja liiterien takana, joille meillä ei enää ole muuta käyttöä kuin tarjota piilo, jonka takana juoda niitä väkeviä. Siksi meitä kiehtoo myös urheilulaji, jossa asiat tapahtuvat nopeasti, ilo tai vitutus saattaa lyödä palleaan jo ennen kuin on ehtinyt kunnolla istahtaa paikalleen katsomossa. Jääkiekossa ei ole poikkeuksellista, että peli on 1–0 puolen minuutin kohdalla ja tasan 1–1 ennen sen ensimmäisen minuutin täyttymistä.

 

Pidän merkityksellisenä myös sitä, ettei jääkiekossa ole faniväkivaltaa järjestyneessä mielessä missään päin maailmaa. Kiekkoväkivallasta kyllä puhutaan, mutta silloin tarkoitetaan kaukalon sisäisiä tapahtumia – ja aina vahvasti liioitellen.

 

"Tappara on terästä / muut tulee perästä"

 

 

Pallopelien peruskauraa

 

Vain jalkapallossa voi tapahtua jotakin tällaistä. Tämän kuulemme aina silloin, kun futisottelussa harvinaista kyllä tapahtuu jotain, kuten vaikkapa, että joukkue nousee yliajalla kahden maalin tappioasemasta tasoihin. Väite on tragikoominen, sillä ihan samanlaista voi tapahtua jääkiekossa, lentopallossa, koripallossa, baseballissa, kabaddissa, ihan missä joukkuelajissa hyvänsä. Moiset yllätysnousut ja dramaattiset romahdukset ovat kaikkien pallopelien peruskauraa; se, että futiksessa niitä tapahtuu harvemmin kuin muissa lajeissa, ei tee siitä lajina yhtään hienostuneempaa ja taianomaisempaa. Vihreän veran shakkia, joo, mutta joskus sitä haluaa pelata mieluummin Kimbleä.

 

Tämän jutun kuvat on otettu Tapparan ja HIFK:n välisissä SM-liigan semifinaaliotteluissa huhtikuussa 2017.

 

Pelikentän pienuuden takia jääkiekossa on myös oma julma logiikkansa. Kun joukkue A painaa päälle ja pommittaa vastustajan maalia mutta hukkaa paikan toisensa jälkeen, malttavainen joukkueen B kannattaja tietää, että jos kestämme vielä tämän hyökkäyksen ja vielä tämän, vielä tämän seuraavankin, ahtaan tilan lait sanelevat, että kaikkien niiden vaivoin torjuttujen kiekkojen jälkeen tulee meidän paikkamme – ja vastustajan maalivahti on silloin kylmissään, herpaantunut, helppo yllättää.

 

Jääkiekko ruokkii näin illuusiota, että meidänkin elämässämme voiton mahdollisuus voi tulla, kunhan vain kestämme tämän iskun, ja tämän, ja tämän. Jalkapallossa näin ei ole, koska suurella kentällä maalipaikan luominen on suorastaan sotilaallinen operaatio, siihen tarvitaan kokonainen joukkue. Sellaista ei välttämättä tapahdu koko ottelussa. Jääkiekossa ei tarvita kuin yksi vastustajan kiekonmenetys ja siitä seuraava läpiajo.

 

"Nordis, Bragu ja Bollis / Hei Bragu ja Bollis / Maailman kaunein seura meillä on"

 

"Tää on meidän IFK / ei muita oo / syntymästä kuolemaan / H - I - F - K"

 

 

Riemu kuin raivoa

 

Ikääntymisessä on sekin ikävä asia, että alkaa suhteuttaa asioita, rakentaa illuusiota jonkinlaisesta asioiden kosmisesta tärkeysjärjestyksestä. Oman elämän onnistumisten ja epäonnistumisten kasaantuessa saattaa haksahtaa ajattelemaan, ettei sen oman suosikkijoukkueen menestyminen tai menestymättömyys olekaan kovin tärkeätä.

 

Kuukausi sitten sain kuitenkin terveellisen muistutuksen siitä, että jotkut asiat ovat ikuisia. Vein poikani katsomaan neljättä ja kuudetta HIFK–TPS-semifinaalia (koettakaa unohtaa, että kannatan HIFK:ta, tai korvatkaa se omalla suosikkijoukkueellanne tai maajoukkueella; seurojen perinteiden sun muiden vastaavien asioiden oletetun paremmuuden vertailu on muutenkin parhaimmillaan väsyttävää ja pahimmillaan epäasianmukaista, kuin vertailtaisiin kenen puoliso on paras sängyssä), jotka molemmat päättyivät jännittävien vaiheiden jälkeen HIFK:n jatkoaikavoittoon. Kun nuo maalit syntyivät, hätkähdin sisältäni pulppuavaa riemua, joka oli kuin raivoa. Kuin Alien-elokuvien hirviö yrittäisi purskahtaa ulos läpi rintalastan läpi. Se oli espressoksi uutettua iloa, kaikista kuona-aineista puhtaaksi tiivistettyä tunnetta jollaista ei muuten elämässä missään koe.

 

”Meidän seura on Tappara / me teille täällä aina lauletaan / ei parempaa / ei kauniimpaa / ole seuraa päällä maan”

 

Silloin tuli mieleen koulukaverin isä, joka eläytyi Moskovan 1986 MM-kisojen Suomi–Ruotsi-otteluun omalla tavallaan. Tuo matsihan on kiekkohistoriamme suuria traumoja, kun Suomi menetti 4–2-johdon ja samalla historiansa ensimmäisen MM-mitalin 40 viimeisen sekunnin aikana. Kun Anders ”Masken” Carlsson teki läpiajosta 4–4-tasoituksen, kaverini isä huusi perkelettä kuin vain suomalainen mies osaa ja pamautti sanansa painoksi nyrkin täydellä voimalla pöytään – unohtaen että se oli lasia. Käsi säilyi onneksi ehjänä, pöydästä ei voi sanoa samaa. Silti tämä isä, jota en ole koskaan tavannut, kuuluu yhä henkilökohtaisten sankarieni joukkoon. Hän osasi kannattaa jääkiekkojoukkuetta.

 

Kaikkein tärkeintä on kuitenkin myös se, että jääkiekkohallissa näe taivasta. Taivas kun on vaarallinen asia, se asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa, osoittaa meille oman pienuutemme kuin Orson Wellesin esittämä Harry Lime näkötornista Kolmas mies -elokuvassa.

 

Kiekkohallissa ei katosta näe läpi, ja silloin taivas on hallin sisällä, vain yhden onnistumisen, yhden maalin päässä.

 

 

Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut järjestetään Kölnissä ja Pariisissa 5.–21.5.

 

 

Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa Veikkauksen pelituottoa jääkiekolle. Näillä pelituotoilla rahoitetaan muun muassa jäähallien rakentamista ja kunnostamista, urheiluvalmennusta ja apurahoja sekä seurojen ja Jääkiekkoliiton toimintaa. Jääkiekkoliitolle ohjataan tänä vuonna 1,5 miljoonaa euroa, ja kokonaisuudessaan jääkiekolle jaettava summa on vuosittain useita miljoonia euroja.