Alkuun
17.5.2017
teksti: Veera Luoma-aho, kuva ja video: Aapo Huhta

Tästä syystä palasin 17 vuoden jälkeen partioon

 

Parikymppisenä toimittaja Veera Luoma-ahosta partion arvot alkoivat tuntua vierailta ja tunkkaisilta. Nyt hän on palannut ja toivoo lapsistaankin partiolaisia. Mikä on muuttunut?

 

Osa rutiineista tuli vanhasta muistista.

 

Viime kesänä pystytin vaellusteltan, purin rinkan, solmin kaulaani partiohuivin, kiinnitin siihen hakaneulalla laminoidun badgen, jossa luki nimeni ja sen alla Rambo Duunari, ripustin teltan oven ulkopuolelle puun oksaan mutteripannun (epäilin, että tarvitsisin vielä vahvaa kahvia) ja yritin muistaa hengittää syvään.

 

Olin palannut partioon 17 vuoden tauon jälkeen. Oli kesä 2016, ja Hämeenlinnan Evolla järjestettiin Roihu – Suomen Partiolaisten kuuden vuoden välein pidettävä suurleiri eli Finnjamboree. Me yövyimme Riehussa, lapsiperheille tarkoitetussa alaleirissä. Tuona kesänä Roihu oli Suomen toiseksi suurin yleisötapahtuma 17 000 leiriläisellään. Vain lestadiolaisten Suviseurat oli sitä suurempi.

 

Minä, puolisoni ja kaksi alle kouluikäistä lastamme emme olleet poikkeus. 2000 leiriläistä kuului joko joukkoon EVP – lyhenne, joka nykyisen partioslangin mukaan tarkoittaa Ei Vielä Partiolaisia – tai meihin, matkan varrella kadonneisiin, joilla ei ollut omaa lippukuntaa ja jotka ehkä halusivat herätellä partioharrastuksen vuosien tauon jälkeen uudelleen.

 

Riehulle toivottiin mukaan juuri meidän kaltaisiamme: entisiä tai nykyisiä aikuisia partiolaisia, jotka halusivat tulla leirille, mutta joiden omat lapset eivät vielä olleet partioiässä.

 

Me tulimme leirille, koska ajattelin, että kuusivuotiaalle esikoiselleni olisi hieno kokemus nähdä suurleiri. Seuraava vastaavanlainen jamboree olisi Suomessa vasta kuuden vuoden päästä, ja silloin lapseni olisi ehkä ehtinyt paitsi aloittaa myös huonossa tapauksessa lopettaakin partion. Omasta edellisestä suurleiristäni Loistosta oli 20 vuotta.

 

Täällä sitä nyt sitten oltiin, muina Rambo Duunareina. Vielä joitain vuosia sitten ajatus olisi ollut kaukainen.

 

 

 

Lupa jatkaa leikkiä

 

Menin partioon kahdeksanvuotiaana, lähinnä siksi, koska isosiskonikin oli. En lopettanut partiota edes kärttyisänä keravalaisteininä, kun kuvioon tulivat pojat, liian paksusti silmien ympärille levitetty musta kajal ja pussikalja. Minulla oli oma vartio, jonka kokouksia pyöräilin vetämään lippukunnan kololle parinsadan metrin päässä olevalle seurakuntakeskukselle joka viikko.

 

Partio oli vastapainoa teini-iälle ja lähestyvälle aikuistumiselle: sopivassa määrin vastuuta ja vapautta antavaa, mutta silti kuin lupa jatkaa leikkiä. Partio toi elämään järjestystä: kun täytin kahdeksantoista, pidin lähiravintolassa bileet, joista hoippuroin kotiin aamuneljältä, mutta seuraavana aamuna kahdeksalta lähdin silti Sipoon Hukkien kanssa kanoottivaellukselle.

 

Jossain vaiheessa kuitenkin vieraannuin partiosta – osittain siksi, että opiskeluaika vei mukaan ja oli yhtäkkiä niin paljon muuta innostavaa tekemistä. Ja varmasti myös siksi, että partio arvoineen alkoi tuntua vieraalta ja tunkkaiselta.

 

”Tuntui oudolta, että minäkin olin joskus pitänyt kiinni siniristilipun reunasta ja sanonut tahtovani rakastaa jumalaani ja lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa.”

 

Joskus kaksikymppisenä satuin kävelemään kaupungilla, kun ohi kulki pääkaupunkiseudun partiolaisten paraati. Oli 2000-luvun alku, ja jos itse osallistuin kulkueeseen, se oli todennäköisesti mielenosoitus. Ajan avainsanoja olivat Seattlen, Prahan, Göteborgin ja Genovan jättimielenosoitukset, aktivistit, kansalaisjärjestöt, Naomi Kleinin No Logo, Irakin sodanvastaiset protestit ja reilun kaupan banaanit.

 

Partiolaiset taas kulkivat lippukulkueessa, viivasuorassa jonomuodostelmassa yllään tummansiniset partiopaidat.

 

Mitä kymmenen tähden kenraaleja nuo oikein luulevat olevansa, tuhahdin mielessäni. Tuntui oudolta, että minäkin olin joskus pitänyt kiinni siniristilipun reunasta ja sanonut tahtovani rakastaa jumalaani ja lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa, toteuttaen elämässäni partioihanteita.

 

 

Leiri, jolla kukaan ei valita

 

Viisitoista vuotta myöhemmin, kesällä 2016, seison tolkuttomasti myöhässä olevassa, parisataa metriä pitkässä Roihun ruokajonossa muovinen astiasetti käsissäni, ja kiitän jumalaani, lähimmäistäni, isänmaatani ja ihmiskuntaa siitä, että vaikka tämä nyt on – myönnettäköön – aika sietämätöntä, niin ainakaan kukaan ei valita.

 

Perheleirillä ei tarvitse kuin katsoa hetki ympärilleen, niin näkee, että stereotyyppinen mielikuva reippaista partiolaisista on totta. Ja kun omat pienet lapset vaativat jatkuvasti jos eivät muuta niin huomiota, on virkistävää, että ympärillä yksikään aikuinen ihminen ei mangu, valita, nyrpistele eikä vaadi selitystä.

 

Kaikilla on hyvä asenne, ja se asenne on, että tämä leiri tehdään yhdessä. Jos asiat menevät vähän pieleen, itsensä voi tarjota apuun, eikä ole ketään, jota voisi sen enempää vaatia vastuuseen.

 

"Jos itsellä ei ole omia partiomuistoja lapsuudesta, ei tiedä, että vaivannäöstä seuraa yleensä elämyksiä, jotka ovat muita erityisempiä", Veera Luoma-aho kirjoittaa.

 

Ennen Roihua naureskelimme hieman ensimmäistä kertaa leirille tulemista suunnitteleville ei-partiolaisille aikuisille, jotka kauhistuivat somekeskusteluissa partioleirin pakollisia pestejä. Leirille tulevista pienten lasten vanhemmista vähintään toisella piti olla leirillä täyspäiväinen pesti, eivätkä aikuiset saaneet tulla leirille pelkästään oleilemaan. Toinen olisi siis päivät vapaaehtoistöissä ja toinen yksin lasten kanssa – ei todellakaan kuulosta lomalta!

 

No, eipä niin. Onhan se nyt outoa, että ihmiset viettävät arvokkaat lomapäivänsä vapaaehtoistyössä ja vieläpä maksavat siitä. (Meidän pestimme oli vetää ramboradalla fresbeegolfia.)

 

Mutta jos itsellä ei ole omia partiomuistoja lapsuudesta, ei tiedä, että vaivannäöstä seuraa yleensä elämyksiä, jotka ovat muita erityisempiä.

 

 

Luovuuden ja vapauden maailma

 

Millaisia ne partiomuistot sitten ovat? Yritin palauttaa niitä mieleeni muutaman vanhan partiokaverini kanssa.

 

Aikana, jolloin elämyksien kuuluu olla suuria, visuaalisia ja ainutlaatuisia ja toisaalta sometettavan napakoita, partiomuistot kuulostavat – vaatimattomilta. Partiomuistot eivät ole loistavia anekdootteja, joita kerrotaan bileissä, vaan yhteisiä tarinoita.

 

Vanha partiokaverini muistaa, kuinka nukuimme yön laavussa, ja kuinka aamulla makuupussin ulkopuolelle jääneellä puolella kasvoja oli 33 hyttysenpistoa.

 

Minä muistan elävästi legendaarisen pääkaupungin kaupunkipartiotaitokisan, Hiipivän haamun, jonka ennakkotehtävä lähetti meidät Helsingin yliopiston kirjastoon tutkimaan mikrofilmejä vanhoista Helsingin Sanomista. (Myöhemmin sain tietää, että tuleva aviomieheni oli keksinyt tehtävän, ja että pääkirjasto oli ollut lopulta pulassa, kun kirjastossa oli vieraillut muutaman viikon aikana pari tuhatta partiolaista niin, että henkilökunta oli lopulta alkanut antaa oikeita vastauksia partiolaisille jo ovella, jotta pääsisi heistä eroon.)

 

”Nykyisellä suorituskeskeisellä ajalla tuntuu, että ei partiossa edes varsinaisesti oppinut mitään.”

 

Muistan, kuinka yhtenä yönä 16-vuotiaana partiokurssilaisena minun piti nukkua yksin metsässä: tein itselleni vapisevin käsin jauhelihaa trangialla. Puiden varjot olivat pitkiä ja pelkäsin melkein koko yön.

 

Partioon liittyvät muistot ovat usein juuri tuollaisia. Pieniä, hassuja ja hyvin viattomia tarinoita: märkiä vaatteita, kummallisia ruokia, vuotavia kumisaappaita, eksymisiä ja löytymisiä, älyttömiä tempauksia. Juuri sellaisia, joita tavallisille, aika kilteille lapsille ja nuorille tapahtuu, kun heidät pannaan touhuamaan keskenään.

 

Nykyisellä suorituskeskeisellä ajalla tuntuu, että ei partiossa edes varsinaisesti oppinut mitään. Ei oppinut soittamaan soitinta, ei kehittymään urheilulajissa vuosi vuodelta paremmaksi, saati omaksunut uutta kieltä. Perinteiset partiotaidotkaan eivät ole mitään sellaisia, joita kuka tahansa ei oppisi viikonlopussa tai parissa. Teltta pystyyn, nuotio hiillokselle. Paineside ja pari solmua.

 

Erikoinen piirre on, että oikeastaan yhdessäkään partiomuistossani ei ole aikuista. Ihan kuin heitä ei olisi olemassa ollenkaan. Silti tunsi olonsa turvalliseksi.

 

”Erikoinen piirre on, että oikeastaan yhdessäkään partiomuistossani ei ole aikuista.”

 

Oli toisaalta tietyt, selvät, tekemistä ohjaavat kehykset – ei partio mitään Kärpästen herraa sentään ollut. Mutta minulle partio oli luovuuden, päämäärättömän touhuamisen ja vapauden maailma, jossa kaikki, lapsen ja nuoren mittakaavassa, tuntui yhdessä mahdolliselta. Siinä oli jotain hirmuisen kannattelevaa.

 

En ihmetellyt, kun New Scientist -lehti kertoi viime vuonna Britanniassa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan osallistuminen partiotoimintaan lapsena ja nuorena vähentää mielenterveysongelmia vuosikymmeniä myöhemmin. Yhteiskuntaluokka oli huomioitu: partiolaisten perheet eivät edustaneet sen useammin mitään sosiaalista ryhmää kuin tutkittavien keskimäärin. Suhteellisesti köyhistä oloista tulevilla ihmisillä oli muita korkeampi riski kohdata mielenterveysongelmia, mutta partiolaisuus näytti lieventävän tai jopa poistavan tämän vaikutuksen.

 

Tutkijat selittävät partion myönteistä vaikutusta mielenterveyteen ”pyrkimyksellä kasvattaa lapsista ja nuorista itseensä luottavia, ongelmanratkaisukykyisiä ja uteliaita oppimaan” sekä sillä, että ”harrastuksen parissa usein ulkoillaan”.

 

Minä selitän sitä kokemuksella, että on ollut osa tasaveroista ryhmää ja joku on luottanut.

 

 

Väsynyt vitutus on tabu

 

Yhteiskunnan huipulla partiolaisia piisaa: politiikassa, yrityksissä, järjestöissä. Eduskunnassa on oma partiolaisten ryhmänsäkin, Partioparlamentti. Ja yritysjohtajissa partiotausta tuntuu joskus olevan enemmän sääntö kuin poikkeus.

 

Risto Siilasmaa? Viherlaakson Peurat.

Mauno Koivisto? Turun Metsänkävijät.

Esko Aho? Vetelin Koskenkävijät.

Björn Wahlroos? Scoutkåren Spanarna.

Sari Baldauf? Orimattilan Savu.

 

Listaa voisi jatkaa: Riku Rantala, Jone Nikula, Timo Soini, Anssi Vanjoki, Miitta Sorvali. Partio opettaa kuin huomaamatta taitoja, joita työelämä arvostaa. Kun Suomen Partiolaiset tutkivat entisiä partiolaisia muutama vuosi sitten, 94 prosenttia yli 25-vuotiaista partiolaisista oli sitä mieltä, että partiossa opituista taidoista on ollut työelämässä hyötyä.

 

”Partio on täynnä tilanteita, joissa itsellä on vastuu ilmapiiristä ja hyvästä olosta. Kääntöpuoli on, että siitä voi tulla ahdistava reippauspakko, jossa väsynyt vitutus on tabu.”

 

Eikä se oikeastaan ole ihme. Olin joitain vuosia sitten vanhan partiokaverini Tommi Laition, Helsingin kaupungin toimialanjohtajan, kanssa puhumassa partiossa oppimistamme taidoista pääkaupunkiseudun partiolaisille. Listasimme asioita, joita koimme oppineemme:

 

Partiossa ei ole miesten ja naisten töitä, tytöt ja pojat voivat tehdä ihan samoja juttuja. Tyttöjä kannustetaan ottamaan vastuuta ja johtamaan yhtä lailla kuin poikiakin.

 

Partiossa aloitteellisuudesta palkitaan luottamuksella, vastuulla ja vapaudella. Partiossa ne päättävät, jotka tekevät.

 

Partiossa oppii ryhmän arvon. Vaikka partiossa arvostetaan yksilön kasvua, asioita tekevät ryhmät, ja yhdessä ryhmä kasvaa aina yksilöitä suuremmaksi. Partiossa oppii oman asenteen vaikutuksen muihin.

 

Ingmar Bergman on sanonut, että ymmärsi joskus, että hänen tärkein tehtävänsä elokuvaohjaajana oli olla hyvällä tuulella. Partio on täynnä tilanteita, joissa ymmärtää nopeasti, että myös itsellä on vastuu ilmapiiristä ja hyvästä olosta. Kääntöpuoli on, että siitä voi tulla ahdistava reippauspakko, jossa väsynyt vitutus on tabu.

 

"Partiossa oppii ryhmän arvon. Vaikka partiossa arvostetaan yksilön kasvua, asioita tekevät ryhmät, ja yhdessä ryhmä kasvaa aina yksilöitä suuremmaksi. Partiossa oppii oman asenteen vaikutuksen muihin."

 

 

Sosialistiset partion arvot

 

Mutta entä sitten ne partion konservatiiviset ja oikeistolaiset arvot? Kysyin niistä kaveriltani Mikolta, joka toimii Vasemmistoliitossa ja on aktiivinen partiolainen. Partiolupaukset? Isänmaan rakastaminen? Lippukulkueet? Miten hän ne asiat oikein yhdistää?

 

”Itse pidän mitaleista, ne on hyvää larppia”, Mikko kuittasi. ”Niitä sitten salaa peilin ääressä ihailee.”

 

Itsekin rakastin merkkejä ja mitaleja. Muistan, kuinka lapsuudessani Yrjönkadun Partioaitan takahuoneessa oli partiolaisille tarkoitettu takahuone, jossa myytiin partioasuja ja merkkejä. Yhdestä vuodesta partiossa sai hopeisen tähden. Viidestä vuodesta partiossa sai yhden kultaisen. Niitä paitaan ommellessa tuli olo, että elämässä oli roti.

 

Sitä paitsi partion suhteen olen aina ollut konservatiivinen. En ole koskaan pitänyt ajatuksesta, että partion pitäisi kovin ihmeellisesti uudistua. Vuolemista ja solmujen tekoa, juuri parasta! Kilpailuja, merkkejä, kipinämikkovuoroja! Aina, kun partio yritti miellyttää ja olla ajassa, pidin sitä erityisen nolona. Leireille ja tapahtumiin esiintymään tuodut bänditkin edustivat aina pahinta halveksimaani mainstreampoppia.

 

”Partion arvot taipuvat aika moneen. Jokainen voi ottaa partioihanteista itselleen tärkeimmät ja tulkita ne miten haluaa.”

 

Mitä militantimmin perinteisiä partioitaitoja, kisoja ja eräilyä korostava lippukunta, sitä enemmän niitä ihailin. Itse asiassa, vasurikaverini Mikko jatkoi vielä, hänestä partion arvot olivat itse asiassa aika sosialistiset. Vaadin perusteluja.

 

Mikko vastaa: suhde itseen merkitsee partiossa vastuun ottamista itsensä kehittämisestä, halua hyväksyä itsensä omine vahvuuksineen ja heikkouksineen sekä kykyä toimia eettisesti oikein. Partiossa muita ihmisiä kunnioitetaan ja autetaan. Suhde ympäristöön merkitsee partiossa vastuunottoa elinympäristöstä, huolehtimista sen säilymisestä tuleville sukupolville sekä luonnon kunnioittamista.

 

Ehkä Mikon käsitys partion arvoista kertoo siitä, että ne taipuvat aika moneen. Jokainen voi ottaa partioihanteista itselleen tärkeimmät ja tulkita ne miten haluaa. Itsekään en koskaan erityisesti tunnistanut sitä paljon puhuttua uskonnollisuutta enkä konservatiivisia arvoja. Muistan, kuinka kerran osallistuimme lippukunnan kanssa partiomarssiin. Rakensimme kanaverkon, sanomalehtipaperin ja liisterin avulla valtavan makkaran muotoisen, vaaleanpunaisen kärryn, johon panimme kaikkein pienimmän sudenpennun istumaan pinkki kypärä päässään. Meille marssi oli karnevaali.

 

Saman muiston jakaa Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm. ”Ei meidän lippukunnassa koskaan ollut vaikkapa uskontoa mitenkään vaivaannuttavalla tavalla. Luulin aina, että Mandoliinimies ja Lumi teki enkelin eteiseen ovat partiolauluja.”

 

 

Kunnollisten ihmisten maailma

 

Joku partiossa kuitenkin yhä häiritsee.

 

Ehkä se on loputon kunnollisuus, joka näkyy olemassaolevan järjestelmän kannattamisena. Enää partiolaiset eivät ehkä taluta mummoja tien yli ja palvele kurinalaisena kolkkapoikana isänmaata, mutta jotain konformistista, enemmistön yleisesti hyväksyttyjä arvoja noudattavaa partiossa on.

 

Eikä se ole ihme – sehän on partion perusarvo. Partio sanoo yhä päämääräkseen ”persoonallisuudeltaan ja elämäntavoiltaan tasapainoisten, vastuuntuntoisten, aktiivisten sekä itsenäisesti ajattelevien paikallisten, kansallisten ja kansainvälisten yhteisöjen jäsenien kasvattamisen”.

 

Kun yhteiskunta muuttuu, muuttuu myös partio. Kun suomalainen kulttuuri on valtaosin moniarvoista ja kasvisruoka on suosiossa, se on sitä myös partiossa. Roihunkin ohjelmapisteissä tehtiin monikulttuurista katuruokaa, askarreltiin tiibetiläisiä rikouslippuja, luotiin ympäristötaidetta, puhuttiin maailmanrauhasta ja maalattiin graffiteja. Partio säilyttää, ei kapinoi.

 

”Partiossa on renttuja ja lintsaajia, tunnollisia ja kunnollisia. Partio ei menestyisi, ellei se olisi myös vähän rosoinen nuorten ihmisten liike.”

 

Ei ole ihme, että niin moni partion käynyt solahtaa vaivatta järjestelmään ja menestyy. Partiosta on turha etsiä punkkia ja äksyä vastarintaa. Partiolaiset vaikuttavat ihmisiltä, joista jo 16-vuotiaana näkee, että heistä tulee yhteiskunnan peruspilareita. Kun kysyn kunnollisuudesta Suomen Partiolaisten puheenjohtajalta Anna Munsterhjelmilta, hän on eri mieltä. Kaikki partiolaiset eivät ole maltilllisia kolkkapoikia.

 

”Partio on läpileikkaus yhteiskunnasta. Täällä on renttuja ja lintsaajia, tunnollisia ja kunnollisia. Partio ei menestyisi, ellei se olisi myös vähän rosoinen nuorten ihmisten liike.”

 

Musterhjelmista kunnollisuudessakin kyse on mielikuvista ja stereotypioista. ”Ärsyttää, kun kun ministeri Antti Häkkäsestä aina sanotaan, että hän on kunnollinen ja siloteltu kuin partiopoika. Tulkaa katsomaan, kuinka siloteltuja partiolaiset on, kun ne tulee leiriltä! Jokainen partiolaisen vanhempi tietää, kuinka märkinä ja haisevina sieltä tullaan. Partiossa kasvatetaan nuoria muuttamaan maailmaa paremmaksi, ja sellaista muutosta ei saa aikaan jos on liian kiltti ja kunnollinen. Eli oikeastaan me kasvatetaan sopivaan kapinallisuuteen.”

 

”Ärsyttää, kun kun ministeri Antti Häkkäsestä aina sanotaan, että hän on kunnollinen ja siloteltu kuin partiopoika. Tulkaa katsomaan, kuinka siloteltuja partiolaiset on, kun ne tulee leiriltä!" Suomen Partiolaisten puheenjohtaja Anna Munsterhjelm sanoo.

 

Ystäväni, vihreiden entinen kansanedustaja Johanna Sumuvuori on joskus sanonut, kuinka ihmiset usein hämmästyvät, että hän, vanha teinipunkkari, on ollut partiossa.

 

”Kävin jopa vj- ja pj-kurssit ja vedin kahtakin eri partioryhmää teini-ikäisenä. Yksi kaappini oli täynnä partiokamaa: paita, huivi, kirves, puukko ja hämmentävän huolelliset muistiinpanot muun muassa järvien rehevöitymisestä ja metsien avohakkuista. Ja toinen minuun vahvasti samoihin aikoihin vaikuttanut asia oli punk. Ihan hyvin nämä molemmat ulottuvuudet sopivat samaan elämään”, Sumuvuori sanoo.

 

Eikä se oikeastaan ole niin outoa. Punk-asenteen ytimessähän on ajattelu: tee itse, tee omilla ehdoilla, kaikki saavat tehdä, älä kysele lupia. Partiosta itsellenikin on jäänyt allergia asioiden perustelemiseen asemalla ja tittelillä, holhoavaan managerointiin ja loputtomiin hyväksytyskierroksiin.

 

Tavallaan partio yhdistää kaksi hyvin erilaista maailmaa: hassunkurisuuteen asti hiotut rituaalit ja ääneen lausutut hierarkiat, joita korostetaan nimityksin, merkein, värein ja tähdin. Ja samalla huolettoman, luovan vapauden, ja nykymaailmassa miltei anarkistisen uskon siihen, että nuoret keksivät kyllä tekemisensä parhaiten ihan itse.

 

 

Pitää maailmaa pystyssä, kiitos

 

Ensi syksynä seitsemänvuotias lapseni menee partioon. Olen jo nyt vähän hermostunut: entä, jos hän ei innostukaan? Entä, jos sudenpentujen toiminta on, kuten sudarina alun perin partion lopettanut kaverini koki, ”hernepussileikkejä kololla”?

 

Olen jo tehnyt suunnitelman: lapsen pitää osallistua kolmeen kokoukseen ja yhteen retkeen. Sen jälkeen harrastuksen saa halutessaan lopettaa.

 

Vaikka partiossa on yhä piirteitä, jotka tuntuvat, jos eivät täysin vieraannuttavilta niin ainakin hieman hassuilta, on paljon asioita, jotka painavat vaakakupissa kuitenkin enemmän. Toivon, että lapsenikin tietäisi, mitä tarkoittaivat kolo, haikki, kuksa, laavu, myrskäri, savu, Ko-Gi-nappulat, HH, sudari tai hokkikurssi. Tai leirin tai kisan jälkeen savulta tuoksuvat vaatteet. Partiopoukaman kalliot. Aamuyön kipinämikkovuorot. Kuksasta aamulla juotu naurettavan haalea sekamehu. Märät vaatteet ja kotiinpaluu.

 

Sitä paitsi keski-ikäistyessähän sitä alkaa viimeistään myöntää itselleen, että ei yhteiskunnan tukipilareissa oikeastaan ole vikaa. Maailma on koko ajan epävarmampi, huterampi, polarisoituneempi ja arvaamattomampi. Jos joku yrittää pitää sitä pystyssä, käy minulle.

 

Edit: Juttuun lisätty kuvia 19.5. klo 16.

 

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan Suomen Partiolaisten toimintaa tänä vuonna yli 1,37 miljoonalla eurolla.