Alkuun
13.1.2017
teksti: Meri Valkama, kuvat: Aleksi Poutanen

Teatterista tuli turvapaikka

 

Vuosi sitten yksitoista nuorta afgaanipakolaista päätyi valmistamaan yhdessä teatteriesityksen. Siitä tuli kehuttu ja palkittu teos, joka on auttanut poikia sopeutumaan ja kiintymään Suomeen. Kuitenkaan kaikkia se ei ole auttanut saamaan turvapaikkaa.

 

Poika astui hitaasti maton reunalle. Polvistui. Nosti kätensä ilmaan ja lausui rukouksen. Nousi jälleen ja asteli huoneen perälle, sulki toisen pojan syliinsä. Halaus oli tiukka. Samaan aikaan huilu alkoi soida. Sitä soittanut kolmas, valkoiseen asuun pukeutunut poika istui salin reunalla lattialla risti-istunnassa, katse vakavana. Pian lavan keskellä seisoi neljäskin poika. Hän aloitti laulun. Kohta sen tahdissa liikkui kymmenen nuorta miestä. Heitä vastapäätä istuva, Aalto-tuoleille asettunut ihmisjoukko tuijotti poikia hiljaa.

 

Oli huhtikuun ensimmäinen päivä vuonna 2016, kun Ali A, Ali B, Daniyal, Ghasem, Hassan, Hafizullah, Hamed, Latif, Mahmoud, Morteza ja Sina astuivat yleisön eteen. Karijärven vastaanottokeskuksessa Porvoossa ensi-iltansa sai teatteriesitys Kirjeitä. Sen päähenkilöt, yksitoista 16–18-vuotiasta afganistanilaista poikaa, olivat tulleet Suomeen marraskuussa 2015, vain runsaat viisi kuukautta aiemmin. Ilman perhettään saapuneina nuorina turvapaikanhakijoina heistä valtaosa oli sijoitettu nuorten tukikotiin Karijärvelle. Siellä pojille oli ryhdytty opettamaan suomen kielen, matematiikan ja kulttuurin rinnalla teatteri-ilmaisua. Osa heistä ei ollut koskaan ennen ollut teatterissa, saati osallistunut sellaiseen itse.

 

Karijärven alaikäisyksikkö lopetettiin marraskuussa 2016, mutta vielä joulukuussa pöydällä lojui joltain kesken jäänyt palapeli.

 

Punaisen Ristin ohjaajan ja teatteri-ilmaisun ohjaajan Sanna-Kaisa Hjorthin johdolla ryhmä oli saanut nopeasti aikaan ensimmäisen esityksensä. Musiikin pohjalle rakennettu 10 minuutin pituinen Matka esitettiin Porvoossa täydelle yleisölle. Kun sana turvapaikanhakijapoikien teatteriryhmästä levisi, pyysivät useat esityksen nähneet porvoolaiset poikia osallistumaan Itä-Uudenmaan Teatris-tapahtumaan. Matkan pohjalle syntyi ikävästä, ystävyydestä ja toiveista kertova Kirjeitä. Ryhmä sai nimekseen Karis Bächeha, Karijärven pojat.

 

Ensi-illassa 18-vuotias Hafizullah astui tukikodin saliin yleisön eteen, nosti paperin eteensä ja luki: ”Jatkan eteenpäin niin vahvasti kuin pystyn. Unelmoin niistä asioista, mitä haluaisin elämässäni saavuttaa. Ja toivon, että Suomi, joka on kuin johtotähti tasa-arvossa, rauhassa ja ihmisoikeuksissa, antaa minulle mahdollisuuden. Mahdollisuuden ratkaista ongelmani, jonka vuoksi olen täällä.”

 

Sitä, antaisiko Suomi heille mahdollisuuden ja turvapaikan, ei pojista kukaan vielä tiennyt.

 

Hassanin tarina on tyypillinen afganistanilaiselle pakolaiselle.

 

 

Huilu helpotti nukahtamaan

 

Joulukuussa 2016, runsaat kahdeksan kuukautta ensi-illan jälkeen sama Karijärven vastaanottokeskuksen sali näyttää toiselta. Pöydille on pinottu raidallisia, ruudullisia, yksivärisiä pyyhkeitä. Siellä täällä lojuu vihkoja, kyniä ja muita toimistotarvikkeita, joltain on jäänyt kesken suuri palapeli. Aalto-tuolit on nostettu pöytien päälle, pahvilaatikosta pursuaa joulukoristeita.

 

Kaksi Punaisen Ristin työntekijää vaeltaa puolityhjän salin poikki. Tavaraa kannetaan ulos talosta, jonka olisi pitänyt olla tyhjä jo lähes kuukausi sitten. Maahanmuuttoviraston päätöksen mukaan Karijärven alaikäisyksikön olisi ollut määrä sulkea ovensa marraskuun 2016 loppuun mennessä, mutta vielä tänään, muutama päivä ennen joulua, täällä on elämää. Talossa asuneesta 41 pojasta enää muutamalla on tavaroitaan huoneessaan. Heistä yksi, 17-vuotias Hassan, astelee aulasta huoneeseensa.

 

Valkoiselle vaakatiiliseinälle on kiinnitetty kolme valokuvaa. Niistä yhdessä hymyilee pieni sukulaislapsi, toisessa koko tukikodin poikajoukko. Kolmannessa Hassan itse istuu metsässä kumpareella, taustalla Karis Bächehan muita jäseniä ja käsissään huilu – sama joka soi Kirjeissä.

 

”He ryöstivät meidät ja asettuivat kyläämme. Jos olisimme vastustelleet, he olisivat tappaneet meidät.”

 

”Opin huilun soittamisen isältäni ja sedältäni, he soittivat aina”, hän sanoo. ”Pidän sen äänestä. Siihen on helppo nukahtaa.”

 

Hassanin tarina on afganistanilaiselle pakolaiselle tyypillinen. Afganistanin keskisessä itäosassa Vardakin maakunnassa sijaitsevassa pikkukylässä asunut poika kävi päivisin koulua, tuli kotiin syömään ja lähti illaksi töihin. Vanha ja huonokuntoinen isä neuvoi, mitä minäkin päivänä tuli tehdä – perheen suuren savitalon pihan puutarhan, viljelysten vai karjan hoitoa. Usein Hassan, hazaraheimoon kuuluvan paimentolaisperheen neljästä lapsesta vanhin, vei karjan vuorille. Niiden rinteillä hän antoi oman huilunsa soida.

 

Kymmenisen vuotta sitten lumet olivat sulaneet kevään tieltä, kun kotikylän valtasi joukko kilpailevaan paimentolaisheimoon, kucheihin, kuuluvia miehiä.

 

”Miehillä oli karjaa, jolle he ottivat lupaa kysymättä käyttöönsä maata ja karjasuojia. Heillä oli mukanaan myös aseita ja perheensä. He ryöstivät meidät ja asettuivat kyläämme. Jos olisimme vastustelleet, he olisivat tappaneet meidät.”

 

Ennen teatteriharjoituksia lämmitellään leikkimällä hippaa. Karis Bächehan ohjaaja Sanna-Kaisa Hjorth antaa ohjeita.

 

 

Hazarat, Afganistanin vainottu vähemmistö

 

Hazaroihin kohdistuvat julmat vainot ovat ajaneet vuosien varrella pakolaisiksi satojatuhansia afgaaneja, ja lukuisia on murhattu. Kuchien lisäksi hazaroita vainoavat talibanit, joiden mielestä shiiamuslimeja olevat hazarat eivät ole ”oikeita” afganistanilaisia. Ihmisoikeusjärjestöt puhuvat etnisistä puhdistuksista, uutiset kertovat ihokarvat nostattavan karmeita tarinoita naisten- ja lastenmurhista kokonaisten kylien joukkoteloituksiin. Elossa olevia hazaroita kohdellaan usein vailla ihmisarvoa.

 

Kuchien lisäksi Hassanin kotikylään hyökkäsi talibaneja. Hassanin mukaan kyläläiset päättivät taistella vastaan, ja niin jokaisesta 70 talosta yksi asukas päätettiin lähettää vastataisteluun. Koska isän kunto oli huono, lähetettiin hänen tilalleen teini-ikäinen Hassan. Yhdessä muiden kyläläisten kanssa hän tarttui aseeseensa ja lähti vuorille.

 

”Komentaja ilmoitti, että henkemme oli vaarassa ja sanoi, että voisimme halutessamme lähteä. Päätin jättää koko Afganistanin.”

 

Asiasta puhuminen ei ole Hassanille helppoa, mutta hän sanoo silti: aseita ei vain kannettu, niitä myös käytettiin. Kunnes eräänä päivänä kylän komentaja ilmoitti, että tieto taistelijoiden henkilöllisyyksistä oli levinnyt.

 

”Meistä oli raportoitu talibanille. Komentaja ilmoitti, että henkemme oli vaarassa ja sanoi, että voisimme halutessamme lähteä. Päätin jättää koko Afganistanin.”

 

Hassanin perhe oli paennut jo aiemmin maan pääkaupunkiin Kabuliin, jonne poika nyt seurasi perässä. Mukaan lähti joukko samasta kylästä paenneita, Hassanin pikkulapsesta lähtien tuntemia poikia. Vaikka hazaramurhia raportoidaan myös Kabulista, siellä oleskelu oli perheelle kotikylää turvallisempaa.

 

Kabulissa Hassan etsi käsiinsä salakuljettajan. Viisi päivää kaupunkiin saapumisensa jälkeen hän hyvästeli perheensä, nappasi mukaansa kännykkänsä ja vähän vaatteita ja hyppäsi salakuljettajien avolava-autoon.

 

Latif luki Kirjeitä-esityksessä darin kielellä kirjoittamansa kirjeen.

 

 

Teatteri tuo turvaa

 

”Kengät pois jalasta”, Karis Bächehan ohjaaja Sanna-Kaisa Hjorth sanoo, mutta pojat vastustelevat. ”Oikeasti nyt, muuten me tallotaan toisemme!” Hjorth komentaa, ja nuoret riisuvat mutisten kenkänsä. Vuoden yhdessäolon jälkeen kommunikointi tapahtuu jo pääosin suomeksi, jota pojat osaavat sen verran, että selviävät yksinkertaisista keskusteluista.

 

Sulkeutuvassa vastaanottokeskuksessa ehditään vetää vielä viimeiset teatterivedot. Ne aloitetaan halihippalämmittelyllä. Kahdeksan paikalla olevaa Karijärven poikaa on yksimielisiä siitä, että Hjorth jää ensimmäisenä hipaksi, ja tämä suostuu. Alkaa hulvaton juoksu, jonka aikana yksi jahtaa toista, kolmas törmää roskakoriin, joka kaatuu, neljäs saadaan kiinni, ja viides nauraa katketakseen, vaikka parempi olisi vain paeta ja lujaa. Välissä halataan, tiukasti.

 

Sydämensä kyllyydestä nauravia poikia katsellessa olisi helppo unohtaa, ettei heidän elämänsä suinkaan ole kaikilta osin ilon täyttämää. Kun halihippa päättyy ja 17-vuotias Latif asettuu lattian keskelle muiden vetäytyessä sivuille, tunnelma vakavoituu. Latif lukee Hjorthin kanssa yhdessä ääneen Kirjeitä-esitykseen kirjoittamaansa tekstiä. Sen aihe kirpaisee: ennen ajattelin, etten koskaan voisi päästä elämässäni eteenpäin.

 

”Enää turvapaikka ei ole itsestäänselvyys, edes lapsille.”

 

Sanna-Kaisa Hjorthin mukaan teatteriryhmäläiset ovat tukeneet toinen toisiaan raskaiden pakolaiskuukausien aikana. Kun koti-ikävä on iskenyt, pojat ovat turvanneet toisiinsa. Suurin ahdistuksen aihe on ollut kielteisten turvapaikkapäätösten lankeaminen osalle ryhmäläisistä. Hjorthin mukaan tieto on saanut koko ryhmän syvän surun, pelon ja ahdistuksen valtaan.

 

Ulkoministeriön matkustustiedotteen mukaan Afganistaniin matkustamista kannattaa välttää kokonaan, mutta siitä huolimatta Maahanmuuttovirasto muutti toukokuussa 2016 maalinjausta. Uutiset Afganistanista kertovat toistuvista hazaroita vastaan tehdyistä iskuista, joissa tappamisen syyksi on riittänyt pelkkä heimotausta. Migrin toukokuisen ilmoituksen mukaan ”turvallisuustilanne on kuitenkin viime kuukausina hiljalleen parantunut”. Siihen vedoten Maahanmuuttovirasto vaikeutti entisestään turvapaikan saamista toissijaisen suojelun perusteella.

 

Se on muuttanut myös alaikäisten turvapaikanhakijoiden, kuten Hassanin, tilannetta. Enää turvapaikka ei ole itsestäänselvyys, edes lapsille.

 

Osa afgaanipojista ei ennen Suomeen tuloa ollut koskaan edes käynyt teatterissa, saati osallistunut sellaiseen itse. Kuvan keskellä oleva Morteza laulaa harjoituksissa.

 

 

Pakomatka helvetistä

 

Auto oli pakattu täyteen. Sen avolavalla Hassan, joukko samasta kylästä paenneita lapsuudenystäviä ja pakomatkalle lähteneitä kokonaisia perheitä oli ahdettu tiukasti kiinni toisiinsa. Ensimmäiseksi joukon tavoitteena oli päästä Iraniin. Tehtävä ei ollut helppo – matka halki kuivan ja vuoristoisen Afganistanin kesti 15 päivää, tienvarsilla makasi ruumiita ruumiiden perään, eikä koskaan voinut tietää, milloin taliban hyökkäisi ja heittäisi pakomatkan tekijät jonon jatkoksi.

 

Iranin ja Turkin rajalla joukko oli jo uupunut, ja monet kyydissä olleista lapsista itkivät. Kun matka jatkui jalan, Hassan kertoo nostaneensa syliinsä yhden perheen lapsen. Neljän tunnin ajan hän kantoi lasta sylissään, kunnes joukko saapui rajalle.

 

”Siellä rajavartijat alkoivat ammuskella meitä kohti. Sitten myös poliisi saapui paikalle. Näin, kuinka sylissäni olleen lapsen isä lähti juoksemaan pakoon. Nainen ja lapset jäivät rajalle, ja poliisi vei heidät. Matkan aikana monia muitakin naisia otettiin kiinni tai siepattiin.”

 

”Näin, kuinka sylissäni olleen lapsen isä lähti juoksemaan pakoon. Nainen ja lapset jäivät rajalle, ja poliisi vei heidät. Matkan aikana monia muitakin naisia otettiin kiinni tai siepattiin.”

 

Turkkiin päästyään pakomatkaa tehnyt joukko oli hajonnut kokonaan, eikä Hassan enää tiennyt, missä ystävät olivat. Matka jatkui täyteen pakatussa bussissa, johon pakolaiset sullottiin jälleen päällekkäin. Kun bussi vihdoin saapui Istanbuliin, moni parahti kauhuissaan. Rannassa heitä odotti kumivene.

 

Hassanin mukaan vene oli tarkoitettu enintään 10 hengelle, mutta kyytiin pakotettiin 50–60 ihmistä. Osa joukosta kieltäytyi astumasta veneeseen ja ilmoitti palaavansa mieluummin vaikka Afganistaniin. Protestoiminen suututti salakuljettajat, jotka ryhtyivät ammuskelemaan ympäriinsä.

 

Ilma oli surkea. Myrkyisä vesi velloi pienellä moottorilla varustetun kumiveneen alla sen puskiessa halki Egeanmeren kohti Kreikkaa. Veneeseen kertynyttä vettä äyskäröitiin kiivaasti pienellä ämpärillä. Kun alus vihdoin kolahti rantakiville Kreikassa, moni itki helpotuksesta. Punaisen Ristin vapaaehtoiset kantoivat pakolaisille kuivia vaatteita ja ruokaa. Lopulta bussi vei joukon vastaanottokeskukseen.

 

Karis Bächeha eli Karijärven pojat on kiertänyt ympäri Suomea esittämässä Kirjeitä-esitystä, voittanut harrastajateatteripalkintoja ja tullut valituksi Suomen edustajaehdokkaaksi maailman suurimmalle harrastajateatterifestivaalille Monacoon.

 

 

Suomalaisen armeijakuva ihastuttaa, afganistanilaisen aiheuttaa pelkoa

 

Hassan saapui Suomeen lopulta marraskuussa 2015. Nyt, runsas vuosi sen jälkeen häntä vähän naurattaa. ”Matkustimme Kreikasta bussilla Itävaltaan. Siellä kuulin Suomesta ensimmäistä kertaa. Olin, että mikä Suomi? Nyt olen elänyt täällä yli vuoden.”

 

Myös muut Hassanin kotikylästä paenneet pojat päätyivät Suomeen ja asuvat nyt Oulussa.

 

Kuluneen vuoden aikana teatteriryhmä Karis Bächeha on tuonut Hassanille elämänsisältöä, jollaista hän ei ollut osannut odottaa. Ryhmä on kiertänyt ympäri Suomea esittämässä Kirjeitä, voittanut harrastajateatteripalkintoja ja tullut valituksi Suomen edustajaehdokkaaksi maailman suurimmalle harrastajateatterifestivaalille Monacoon.

 

”Pääosin myönteistä vuotta on synkistänyt yksi tapahtuma yli muiden. Tapahtuneen jälkeen Hassan on kärsinyt univaikeuksista.”

 

Teatterin ohella pojat ovat oppineet paljon Suomesta – ja sen eroista Afganistaniin. ”Suomessa sääntöjä on kaikenikäisille, Afganistanissa ei. Afganistanissa mikään sääntö ei estäisi pikkulapsia polttamasta tupakkaa, mutta silti niin ei tehdä. Suomessa tupakointi on kiellettyä alaikäisiltä, mutta näen jatkuvasti lapsia tupakka suussaan.”

 

Pääosin myönteistä vuotta on synkistänyt yksi tapahtuma yli muiden. Keväällä 2016 Hassanin kanssa samaa koulua käynyt tyttö näki Facebookissa valokuvan, jossa Hassan poseeraa sotilaspuvussa ase kädessään. Kun Suomessa nuoren miehen armeijakuva on neutraali näky, joka herättää monissa ylpeyden tunteita, sai valokuva afgaanipojasta aseen kanssa aikaan polemiikin. Hätääntynyt koulutoveri ilmoitti asiasta rehtorille, joka soitti poliisille. Hetkellinen kaaos johti lopulta tilanteeseen, jossa koululla järjestettiin keskustelutilaisuus. Siellä Hassan kertoi elämästään Afganistanissa, kuchien ja talebanien hyökkäyksistä sekä siitä, kuinka hän oli joutunut puolustamaan kotiaan ja perhettään.

 

Tilaisuus palautti mieleen useita kipeitä ja ahdistavia muistoja. Tapahtuneen jälkeen Hassan on kärsinyt univaikeuksista.

 

Marraskuussa 2016 Maahanmuuttovirasto myönsi Hassanille turvapaikan neljäksi vuodeksi.

 

”Kun tapaus sattui, halusin vain jäädä makaamaan sänkyyn ja olla yksin. En halunnut enää mennä kouluun, jossa kaikki pelkäsivät minua. Keskustelutilaisuuden jälkeen tilanne vähän parani, mutta ei palannut ennalleen. Yritän edelleen osoittaa kaikille, ettei minua tarvitse pelätä. Etten ole terroristi.”

 

Marraskuussa Maahanmuuttovirasto toimitti Hassanille turvapaikkapäätöksen. Se oli myönteinen. Turvapaikka myönnettiin neljäksi vuodeksi, mikä on pisin mahdollinen aika. Iloa omasta myönteisestä päätöksestä himmentävät vain osan Karis Bächehan jäsenistä saamat kielteiset päätökset. Niistä on käynnistetty valitusprosessi.

 

Vaikka Karijärven tukikoti, kuten 20 muutakin alaikäisyksikköä ympäri Suomea, on nyt lakkautettu, Karis Bächeha jatkaa toimintaansa edelleen. Hassanille teatteriharrastus on suuri ilon aihe. ”Afganistanissa teimme koulussa pieniä teatteriesityksiä. Tykkäsin siitä kovasti, ja tykkään edelleen. Ilman Karis Bächehaa elämä Suomessa olisi ollut tylsää.”

 

Asumaan Hassan on asettunut Porvooseen kimppakämppään ystävänsä kanssa. Kabulissa asuvaan perheeseensä Hassan on yhteydessä säännöllisesti. Huonokuntoinen isä saa välillä myytyä polttopuita, ja myös äiti on sairas. ”Palaisin Afganistaniin, jos siellä olisi turvallista. Mutta jos sota jatkuu, se ei ole vaihtoehto. Olen onnellinen, että saan olla Suomessa. Täällä on hyvä.”