Alkuun
12.10.2017
teksti: Jean Ramsay kuvat: J-P Passi ja Sami Jahnukainen

Toinen kierros – ohjaajan silmin

 

Tuore dokumenttielokuva Tokasikajuttu palaa Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändin toiselle kierrokselle seuraamaan, miltä tuntui menestys ja sen mureneminen Euroviisuissa. Ohjaaja J-P Passi seurasi kameran linssin läpi kehitysvammaisista soittajista koostunutta bändiä lähempää kuin ehkä kukaan muu – ja kertoo siitä nyt.

 

Ohjaaja J-P Passi kuvasi euroviisusirkusta niin läheltä kuin mahdollista. Kuvassa PKN:n Kari Aalto ja euroviisuvoittaja Conchita Wurst. Kuva: J-P Passi

 

 

Puolityhjässä ravintola Dubrovnikissa kuusi miestä pyörii toistensa ympärillä kuin karusellissa. Pressitilaisuuden valokuvaussessiot ovat ohi. Porukka alkaa rentoutua. Sisäpiirivitsit keventävät tunnelmaa, ja poseeraukset ja roolit ropisevat lattialle. Punaruutupaitainen mies tutkii nahkaliiviin pukeutuneen miehen paidan olkasaumaa ja sihisee kuin käärme. Pian kaikki jo nauravat.

 

Ei ole helppo päästä näitä miehiä näin lähelle. Ensin pitää voittaa sellaisten ihmisten luottamus, joita on elämässään osoitettu sormella ja pilkattu enemmän kuin muita. Kehitysvamman nurja puoli on nimittäin se, että se näyttää, miten alikehittyneitä me kehitysvammattomat olemme kohtaamaan vammaisen. Eikä kyse ole pelkästään ivasta, vaan joskus hössöttävä ymmärtäminen ja holhoaminen voivat loukata vielä enemmän.

 

Sellaisesta ei ole jälkeäkään nyt.

 

Ohjaajat Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi pyörivät Pertti Kurikan Nimipäivien soittajien keskellä kuin bändin ulkomusiikilliset jäsenet. He vitsailevat, hölmöilevät ja piikittelevät samalla tavalla kuin muutkin. Kukaan ei ylenkatso toista. Se, että Kärkkäinen pystyy vääntämään vitsiä Kurikan pakkomielteestä saumojen ja käärmeiden kanssa ja että Kurikka voi sitten nauraa vapautuneesti omalle käytökselleen, on ainutlaatuista.

 

J-P Passi ja Jukka Kärkkäinen ohjasivat useilla festivaaleilla palkitulle Kovasikajuttu-dokumenttielokuvalleen jatko-osan Tokasikajuttu, koska dokumentissa keskipisteessä olleen, kehitysvammaisista soittajista koostuneen punkbändin tarina tuntui ensimmäisessä osassa jäävän kesken.

 

Kehitysvamman nurja puoli on nimittäin se, että se näyttää, miten alikehittyneitä me kehitysvammattomat olemme kohtaamaan vammaisen.

 

Ohjaaja J-P Passi on seurannut kameran linssin takaa bändin jäseniä läheltä. Hän on myös joutunut miettimään, mille voi nauraa.

 

“Mietin sitä usein vieläkin. Kaveri sanoi kerran, että ’ei me ei naureta niille, vaan me nauretaan niiden kanssa’, mutta se on roskaa. Kyllä jengi nauraa ihan suoraan tyypeille, kun ne hölmöilee tuolla lavalla. Mutta sekin on jotenkin näiden kanssa OK. Se on ihmeellistä. Tyypit onnistuvat luomaan tilan, jossa kehitysvammalle voi nauraa ilman, että se on ilkeää. Heidän otteessaan on jotakin niin vapauttavaa ja hienoa, että katsojakin vapautuu”, sanoo Passi myöhemmin ravintolapöydän ääressä.

 

 

Pettymys näkyi kasvoilta

 

Elokuvassa yhtye matkaa vuoden 2015 Euroviisuihin suurin odotuksin. Mutta kotimaassa Uuden Musiikin Kilpailun voiton myötä saatu odottamaton noste ei kannakaan Euroopassa, vaan kaikkien vedonlyöntitoimistojen ennakkosuosikki ei pääse välieriä pidemmälle.

 

Todellisuus tuntuu taas kerran kohtuuttoman kovalta. Elokuva on paikoitellen rankkaa katsottavaa, sillä pettymys näkyy miesten kasvoilta suodattamattomana. Tuntuu miltei siltä, että jos suomalaiset ylittivät ennakkoluulonsa ja nurkkakuntaisuutensa äänestämällä neljä kehitysvammaista edustamaan maatamme, niin Eurooppa petti heidät. Euroviisut tuntuu foorumina tuplasti lannistavalta, sillä se on tehnyt paljon töitä viime vuosina (sukupuoli)vähemmistöjen näkyvyyden ja hyväksymisen edistämiseksi.

 

“Mutta siitä ei voi syyttää Euroviisu-organisaatiota. Kuten elokuvassa näkyy, kaikki olivat asiallisia ja kannustavia bändiä kohtaan. Mä olen selittänyt sen sillä, että pojat päätyivät välierissä samaan blokkiin kuin monet itä-Euroopan maat. Niissä suhtautuminen vammaisiin ei ole niin ongelmatonta kuin meillä.”

 

Passi ei halua syyllistää tiettyjä maita. Hän esittää todisteeksi teorialleen omakohtaisia kokemuksia, joihin hänen tulkintansa tilanteesta pohjautuu.

 

“Otetaan esimerkiksi vaikka se, kun me oltiin Moskovassa elokuvafestivaaleilla esittämässä Kovasikajuttua. Eräs kehitysvammaisen lapsen isä pyysi leffan jälkeen puheenvuoron, kohdisti puheensa sekä meille sekä yleisölle ja sanoi, että se, mitä he olivat juuri nähneet, oli niin uskomatonta, että hänen teki mieli ehdottaa vaimolleen, että eiköhän pakata kimpsut ja kampsut ja muuteta Suomeen.”

 

 

Avustaja nousee parrasvaloihin

 

J-P Passi ja Jukka Kärkkäinen tutustuivat jo opiskeluaikana Rölli-elokuvan kuvauksissa. Passi työskenteli tarpeiston puolella, Kärkkäinen muonituksessa. Kaveruksia yhdisti samanlainen huumorintaju, mutta myös tapa pohtia asioita.

 

Dokumenttielokuvan ohjaajat Jukka Kärkkäinen (vas.) ja J-P Passi ovat miettineet kuvausten edetessä, mille kaikelle voi nauraa. Kuva: Sami Jahnukainen

 

Pertti Kurikan Nimipäivistä kaverukset kiinnostuivat Kärkkäisen nähtyä pätkän yhtyeestä uutislähetyksestä. Pian hän jo vieraili Lyhdyn asuntolassa kaverusten luona. Idea elokuvasta alkoi saada tuulta alleen.

 

”Yksi keskeinen syy siihen, että me päästiin noin lähelle bändin jäseniä noin nopeasti, on Kalle [Pajamaa, Pertti Kurikan Nimipäivien avustaja]. Ilman Kallen apua ja hyväksyntää emme olisi päässeet puusta pitkään”, Passi pohtii.

 

Tyypit onnistuvat luomaan tilan, jossa kehitysvammalle voi nauraa ilman, että se on ilkeää.

 

Yksi Tokasikajutun ansioita on, että Pajamaan roolia ei tällä kertaa vähätellä, kuten mies itse tekee. Nyt hänet näytetään jopa kirjoittamassa ja treenaamassa kappaleita Kurikan kanssa. Yhtyeen on paljosta kiittäminen Pajamaan lehmänhermoja ja viitseliäisyyttä. Pajamaa on mahdollistaja, joka lempeästi ohjaa asioita päämäärä kohti, ratkoo konflikteja, eikä anna periksi, vaikka jollain olisi paha mieli ja haluaisi kostaa sen muille bändiläisille.

 

Pajamaan siiven alla elokuvan tekijät pääsivät poikkeuksellisen lähelle kohteitaan. Toki myös Kovasikajutun aikana vahvistunut luottamus edesauttoi sitä, että Tokasikajuttu tuntuu menevän vielä syvemmälle. Tokasikajutussa hämmästyttävintä on on se, kuinka näkymättömäksi kamera muuttuu. Etenkin alun kolmiodraamassa, jossa rumpali Toni ja roudari Nippe ihastuvat samaan tyttöön eli laulamista harrastavaan Juttaan, päästään todella lähelle.

 

”Kohtaus sivukujalla, missä Nippe itkee autossa ja Toni yrittää aluksi sovitella, on aika uskomaton. Ensinhän siihen tulee Tonin faija, jonka Toni komentaa pois. Sitten siihen tulee Kalle, ja sama juttu. Mutta me saadaan jäädä!”, kertoo Passi huvittuneena.

 

 

Välit selvitellään suorasanaisesti

 

Kolmiodraamaa ja yhtyeen sisäistä nahistelua ja kriiseilyä katsoessa ei voi välttyä ajatukselta, että kehitysvammaisten yhtyeeksi PKN toimii varsin samalla tavoin kuin mikä tahansa muu yhtye. Se kohtaa urallaan samat haasteet kuin mikä tahansa kehitysvammattomien yhtye, kun pitkät ajomatkat aiheuttavat turtumusta ja ärtymystä, kun paineet kasvavat odotusten myötä ja kun lopulta jäsenten toiveet tulevaisuuden suhteen ovat erilaiset.

 

Jopa Jutan hahmo on jonkinlainen ennakkotapaus. Jutta näyttäytyy dokumentissa eräänlaisena Yoko Ono -hahmona, jonka kaltaiselta, yhtyeen kemialle tuhoisalta vaikutukselta ei edes The Beatles kaikessa nerokkuudessan pystynyt välttymään. Nipen eroilmoituksen jälkipyykkiä seuratessa taas tulee tunne, että tässähän katsotaan Metallicaa selvittelemässä välejään dokumenttielokuvassa Some Kind of Monster (2004).

 

Passi tarkentaa.

 

”Metallica tarvitsi apuun ulkopuolisen terapeutin ja satoja tuhansia dollareita, mutta nämä kaverit puhuvat suunsa puhtaaksi sielunpohjiaan myöten ilman sen kummempaa kätilöintiä. Yksi kaverini sanoikin, että tuohan on ihan kuin mikä tahansa työyhteisö, paitsi että harvoin välienselvittelyjä hallitaan noin hyvin”, Passi lisää naureskellen.

 

Tokasikajuttu-dokumenttielokuva näyttää mahdollisimman todenmukaisesti punkbändin jäsenten tunteet. Kuva: J-P Passi

 

”Sieltä Euroviisuistakin muistan tunteen, kuinka normaaleilta ja todellisilta tyypit vaikuttivat kaiken sirkuksen keskellä”, Passi lisää.

 

Kieltämättä. Kun kyseessä ovat kisat, joiden edellinen voittaja on parrakas nainen, jonka sukunimi tarkoittaa makkaraa, ei neljä kehitysvammaista miestä tunnu enää kovin kummalliselta.

 

 

“Onneksi seurasimme vaistojamme”

 

Passi on tätä nykyä kiireinen mies. Aamulla hän on ollut purkutalossa huomioliivit ja kypärä päällä katsomassa kuvauskohteita tulevaan elokuvaan. Viime vuonna sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16-millimetriselle mustavalkoiselle filmille kuvattu Juho Kuosmasen elokuva Hymyilevä mies, joka voitti arvostetun Un Certain Regard -sarjan ja on Suomen virallinen Oscar -ehdokas. Elokuvan on Passin kuvaama.

 

“Minulle on tärkeää etsiä ja tallentaa todellista tunnetta, jonka näen kameran kautta”, hän sanoo. Todellisuus elementtinä fiktiivisessä elokuvassa tuntuu melko dokumentääriseltä ideaalilta. “Sitähän se on, just niin. Sitä jäin tässä itsekin miettimään.”

 

Passista nousee vaikutelma, että hän seuraa vaistojaan, vaikka se tarkoittaisi konventioiden muuttamista.

 

”Onneksi seurattiin vaistojamme tämän elokuvan kanssa. Mehän aloimme kuvata tuota ennen kuin edes oli syntynyt ajatusta Euroviisuista, ilman rahoitusta tai tarkempaa suunnitelmaa. Se on tuon elokuvan pelastus. Olisi tuntunut jotenkin opportunistiselta, jos olisimme tarttuneet aiheeseen uudestaan vasta Euroviisujen myötä.”

 

Dokumenttielokuva päättyy bändin paluuseen omien pariin. Se päättyy spontaanin kansanjuhlaan ja marginaalifestareille, samaan syliin, josta PKN aikanaan nousi. Laulaja Kari Aalto riisuuntuu munasilleen, ja hetkessä on jotain todella koskettavaa. Euroviisuihin stailatut lippikset ja pikkutakit ovat muisto vain, ja kehitysvammainen mies seisoo alasti ihmisten edessä. He hyväksyvät ja rakastavat häntä sellaisena kuin hän on.

 

Kamera imeytyy yleisön keskelle, näkyy käsiä ja jalkoja, ja pala taivasta, ja olemme siellä missä on hyvä olla, kotona.

 

Tokasikajuttu-dokumenttielokuva ensi-illassa elokuvateattereissa perjantaina 13.10.

Suomen Elokuvasäätiö tukee kotimaista elokuvaa vuosittain 25 miljoonalla eurolla. Tämä tuki on kokonaisuudessaan Veikkauksen pelituottoa.