Alkuun
26.4.2017
teksti: Noora Mattila, kuvat ja video: Akseli Muraja

Turvallinen kasvattaja

 

Jakkulan sijaishuoltokodissa Vieremällä käytetään sosiaalipedagogista hevostoimintaa, jonka sanotaan opettavan lapsille ja nuorille sosiaalisia taitoja ja tunteiden säätelyä. Voivatko hevoset tosiaan ehkäistä nuorten syrjäytymistä?

 

Hevosen pehmein kohta on sen kupeessa, lähellä alavatsan karvojen muodostamaa pyörrettä. Sen kohoilusta voi nähdä, miten hengitys virtaa eläimen sisään ja ulos: viisi litraa ilmaa yhdellä henkäyksellä.

 

Kolmetoistavuotias Saku-Matti Kajanus, Saku, nojaa poskeaan Humu-hevosen vatsaan ja silittää punaruskeaa karvaa. Suomenhevosen korvat ovat kääntyneet taaksepäin, eivät luimuun vaan kuuntelemaan. Muu talli on hiljainen.

 

Saku on yksi neljästätoista lapsesta ja nuoresta, jotka asuvat täällä Jakkulan sijaishuoltokodissa Vieremällä. Humu ja muut kaksi hevosta ovat oikeastaan täällä töissä: yksi Anu ja Juho Jakkulan omistaman sijaishuoltokodin työmenetelmistä on sosiaalipedagoginen hevostoiminta. Se tarkoittaa, että hevosia ja tallityöskentelyä käytetään kasvatuksellisesti sosiaaliseen kuntoutumiseen, kuten tunnelukkojen, traumojen ja käytöshäiriöiden hoitoon ja syrjäytymisen ehkäisyyn.

 

”Hevosia käytetään tunnelukkojen, traumojen ja käytöshäiriöiden hoitoon ja syrjäytymisen ehkäisyyn.”

 

Talli on vanha kivinavetta, jonka seinässä lukee vuosiluku 1858. Kartano on aikanaan ollut koko Salahmin kylän keskipiste, kylä itse. Juho Jakkulan vanhemmat ostivat tilan vuonna 2001 ja toteuttivat pitkäaikaisen haaveensa perhekodista lapsille ja nuorille. Hevosia on täällä ollut siitä asti. Aluksi ne olivat vain Juhon siskon huvina, mutta nopeasti ne tulivat mukaan perhekodin arkeen: lapset auttoivat tallin siivoamisessa, harjasivat ja ruokkivat hevosia, ratsastelivat ja ajoivat.

 

Sen kummallisempaa hevostoiminta ei ole nykyäänkään, mutta vuodesta 2003 lähtien sillä on Jakkulassa ollut sosiaalipedagoginen teoriakehys ja lapsikohtaiset tavoitteet.

 

 

 

Teoria tallitytöistä

 

Sosiaalipedagoginen hevostoiminta on sukua ratsastusterapialle ja muille green care -palveluille, joissa eläimiä ja luontoa käytetään kuntoutumisen ja virkistymisen tavoitteisiin. Suomen Ratsastajainliiton (SRL) rekisterin mukaan hevosavusteista sosiaalipedagogista toimintaa tarjoaa 23 yritystä Suomessa. Sen metodeja voi opiskella Itä-Suomen yliopiston täydennyskoulutuksessa, ja toiminnalla on oma yhdistys.

 

Sen syntytarina on varsin erikoinen. Yhdistyksen puheenjohtaja Kari Koistinen, joka on opiskellut kasvatustieteitä ja työskennellyt muun muassa Pieksämäen sivistysjohtajana, sai idean omien tyttäriensä harrastuksesta 90-luvun loppupuolella. ”Ratsastuskoululla huomasin, että monet tytöt tulivat sinne pelkästään yhteisön takia. He eivät välttämättä ratsastaneet lainkaan vaan pyöräilivät tallille ja hengailivat siellä koko päivän”, hän muistelee. ”Aloin miettiä, mikä yhteisössä vetää tyttöjä puoleensa.”

 

Koistinen sattui tapaamaan lentokoneessa vanhan opiskelutoverinsa, sosiaalipedagogiikan professorin Juha Hämäläisen. Hämäläinen kuunteli Koistisen jutut ja totesi, että tuo on sosiaalipedagogista toimintaa parhaimmillaan.

 

Saku-Matti Kajanus on asunut Jakkulan sijaishuoltokodissa kaksi vuotta. Tallilla hän käy yleensä neljä kertaa viikossa, omasta toiveestaan.

 

Sosiaalipedagogiikka perustuu 1800-luvun lopulla tehtyyn oivallukseen, että ryhmissä itsessään on kasvatuksellista potentiaalia. Niinpä jos talliyhteisöt tiedostaisivat potentiaalin ja alkaisivat kiinnittää huomiota kasvatukseen, harrastuksella voisi olla merkittävä vaikutus tyttöjen itsetunnon ja sosiaalisten taitojen kehittymisessä. Hämäläinen ja Koistinen alkoivat puuhata teoriarunkoa ja koulutusta SRL:n ja opetusministeriön tuella.

 

Aluksi puhuttiin ratsastuspedagogiikasta saksan kielen mallin mukaisesti, mutta nimi muuttui, koska kyse oli muustakin kuin ratsastuksesta, oikeastaan kaikesta muusta. Sosiaalipedagoginen hevostoiminta ei ole terapiaa, korostavat kaikki. Ratsastusterapiaa tekee koulutettu toiminta- tai fysioterapeutti tai joskus psykoterapeutti. Se on tarkoitettu esimerkiksi fyysisestä vammasta tai mielenterveysongelmista kuntoutuville, kehitys- tai liikuntavammaisille tai autistisille. Sessio kestää tietyn ajan, ja terapeutti on tärkeässä roolissa.

 

”Sosiaalipedagogisessa hevostoiminnassa ohjaaja pyritään tavallaan tekemään mahdollisimman tarpeettomaksi. Se on hevosen käytöskoulu, ja hevonen on se, joka aukaisee tunnelukkoja”, sanoo Tarja Karjalainen, yksi Jakkulan hevostoiminnan ohjaajista.

 

Jakkulassa lapset ja nuoret oppivat olemaan tallilla hiljaa ja rauhallisesti ja tarkkailemaan ruumiinkieltään isojen, säikkyjen hevosten keskellä. He ottavat vastuuta ruokinnasta ja liikunnasta ja jakavat töitä keskenään.

 

Hevostoiminnan ohjaaja Tarja Karjalainen ei halua puuttua liikaa lapsen ja hevosen vuorovaikutukseen. Hän ehdottaa, mitä tehdään, ja kyselee, miltä hevosen kanssa oleminen tuntuu.

 

”Meillä ei ole tarkkaa doktriinia siitä, kuka hoitaa hevoset minäkin päivänä. Pakon sijaan yritämme kehittää vastuullisuutta. Lapset katsovat itse säätiedotuksesta, että huomiseksi on luvattu kovaa lumisadetta, joten on parempi liikuttaa hevoset tänään”, sanoo Juho Jakkula.

 

Hänen mielestään se kuvaa lastensuojelun kehitystä. Kun ennen rajoitettiin lasten vapautta ja pidettiin kuria, nykyään yritetään kehittää omaa ajattelua ja vastuunottoa. Siitä on myöhemmässä elämässä enemmän hyötyä kuin käskyttämisestä.

 

Ajatus tuntuu sopivan vanhaan kartanomiljööseen: työ on parasta lääkettä. ”Voisivat lapset kai tehdä tällä mäellä muitakin töitä, mutta eläimistä huolehtiminen on merkityksellistä. Hevoset eivät pärjää ilman meitä”, Anu Jakkula sanoo.

 

 

Perheet tipahtavat kyydistä

 

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja erityisesti nuorten määrä on kasvanut tasaisesti 1980-luvulta lähtien. Vuonna 2012 se kääntyi lievään laskuun, mahdollisesti koska silloin lakimuutoksessa alettiin suosia avohuoltoa. Jakkuloiden mukaan ongelmat eivät silti ole kadonneet. Yhteisöllisyys on rapistunut ja perheet jäävät yksin. Ja toisaalta aikuiset ovat muuttuneet itsekkäämmiksi ja laiminlyövät lastensa huomioimista.

 

Huostaan otettujen lasten perheitä yhdistävät muutkin ongelmat. Ne kuuluisat rakenteelliset, ylisukupolviset tekijät: työttömyys, köyhyys, matala koulutustaso, päihde- ja mielenterveysongelmat. Puolet Jakkulankin lapsista tulee yksinhuoltajaperheistä.

 

Huostaanotto lapsuudessa tai nuoruudessa on puolestaan yksi riskitekijä myöhemmälle syrjäytymiselle. Tilastokeskuksen kehittämispäällikön Pekka Myrskylän analyysin mukaan Suomessa oli 51300 syrjäytynyttä 15–29-vuotiasta vuonna 2012. Myrskylän mukaan määrä on laskenut 1990-luvulta, mutta niin on ikäluokkien kokokin. Käytännössä osuus on pysynyt jotakuinkin samana. Tilastossa on tosin syrjäytyneistä varsin mekaaninen määritelmä: työttömät tai työvoiman ulkopuoliset nuoret, joilla ei ole peruskoulun lisäksi muuta koulutusta. Syrjäytymisen kokemus on toinen asia.

 

Jakkulan työntekijöiden mukaan hevonen on hyvä opettaja, koska se on iso ja vaikuttava. Toisin kuin koiralla, hevosella voi olla monta isäntää, eikä se reagoi uhkaan aggressiivisesti vaan pakenee.

 

Nuorisotutkimusverkoston tutkijatohtorin Elina Pekkarisen mielestä on tärkeää tarkastella myös huostaanottoihin tai syrjäytymiseen johtavia tekijöitä, kuten lapsiperheköyhyyttä. Se on kaksinkertaistunut 1990-luvulta lähtien. ”Jotkin perheet tipahtavat koko ajan pahemmin kyydistä.”

 

Vieremä ja muu Pohjois-Savo ovat hieman maan keskiarvon yläpuolella kodin ulkopuolisten sijoitusten määrässä. Vuonna 2015 Vieremän alaikäisistä oli sijoitettuina kaksitoista nuorta eli 1,6 prosenttia ikäluokasta.

 

Saku-Matti Kajanus tuli Jakkulaan kaksi vuotta sitten. Sitä ennen hän oli tukiperheessä. Sisarpuolet asuvat isän luona, äiti on väsynyt, hän kertoo.

 

”Hevosten kanssa saa olla oma itsensä.”

 

Myös tukiperheessä oli hevosia, joten Saku on kokenut hevosten käsittelijä. Suomenhevonen näyttää hänen vierellään isolta, mutta Sakua ei selvästikään pelota. Hänestä hevosten kanssa oleminen, erityisesti ajaminen, on parasta, mitä Jakkulassa voi tehdä.

 

On varhainen iltapäivä, joten Jakkulan tallilla on vain kaksi kotikoulussa olevaa nuorta, Sakun lisäksi Minna-niminen tyttö. Minnalla on menossa vasta toinen kuukausi Jakkulassa. Hänelle hevosten kanssa oleminen oli kokonaan uutta. Hän tunnustaa, että aluksi hevosten kanssa oleminen vähän jännitti, mutta kertoo tulevansa tallille mielellään.

 

”Hevosten kanssa saa olla oma itsensä”, hän sanoo ujosti.

 

Jakkulassa asuu neljätoista nuorta, ja lisäksi viikonloppuisin käy tukiperheiden lapsia. Jokaisella asukkaalla on oma huone, jonka hän saa sisustaa makunsa mukaan. Jakkulassa ei pelata tietokonetta.

 

Ohjaajat Tarja Karjalainen ja Tanja Virolainen kävelevät rinnalla, kun Saku ja Minna taluttavat Humun ja shetlanninponi Börrön ulos. Ouluntie humisee, keväänkarheasta lumesta heijastuva aurinko häikäisee silmiä.

 

Nuoret vievät hevoset kentälle, taluttavat niitä verkkaiseen tahtiin ja nousevat sitten paljaaseen selkään. Tärkeää on tunnustella, mitä hevonen tekee ja miltä se tuntuu. Lopuksi Humu ja Börrö päästetään irralleen kentälle. Tämä on leikkiä: Börrö ravaa Virolaisen perässä kuin koira. Saku menee polvilleen lumeen. Humu kävelee suoraan kohti, pysähtyy ja pukkaa häntä kevyesti kypärään.

 

”Saku riipii talikolla heinää pyöröpaalista kottikärryihin. Kun hevosilla on ruokaa, hän menee huoneeseensa ja kääntää EDM:n täysille.”

 

”Ei se ole pelottavaa, jos on itse rauhallinen”, Saku sanoo.

 

Hän sanoo olevansa Jakkulassa ja kotikoulussa käytösongelmien vuoksi. ”Meinasin jäädä koulussa luokalle. Hermostuin, kun yksi tyyppi yritti puuttua asioihini ja alkoi sössöttää”, hän sanoo.

 

Humu ja Börrö pääsevät takaisin tarhaan. Saku riipii talikolla heinää pyöröpaalista kottikärryihin. Kun hevosilla on ruokaa, hän menee huoneeseensa ja kääntää EDM:n täysille.

 

 

Hevonen avaa tunnelukot

 

Sosiaalipedagoginen hevostoiminta on samaan aikaan intuitiivisesti toimivaa että vaikeasti todistettavaa. Jokainen vanha hevostyttö tunnistaa Kari Koistisen kuvaaman talliyhteisön. Tallilla on valvovia aikuisia, joita ihaillaan ja joista otetaan mallia. Tallitytöt oppivat oma-aloitteisuutta, opettavat toisia, hankkivat ystäviä ja liikkuvat ulkoilmassa koko päivän sen sijaan, että istuisivat tietokoneella tai ”hengaisivat ostareilla”.

 

Suomen ratsastuskoulujen yhteisöt ovat kuitenkin alkaneet hajota. Asiakkaat ovat nykyään useammin aikuisia kuin lapsia, ja he käyvät tallilla lähinnä ratsastamassa. Nuoretkaan eivät vietä tallilla samalla tavalla aikaa kuin ennen eivätkä tallinomistajat tahdo löytää hevosille hoitajia.

 

Kari Koistinen on huomannut muutoksen. ”Se peilaa yhteiskunnan käyttäytymistä. Yhteisöllisyys ei ole enää niin painava asia”, hän sanoo.

 

Kuulostaakin siltä, että sosiaalipedagogisen hevostoiminnan sisältö on muuttumassa. Vaikka yhteisön tai ryhmän rooli on edelleen mukana, keskiössä on ihmisen ja hevosen välinen suhde. Pohjanmaalla esimerkiksi kehitellään mindfulness-tekniikoita hevosten kanssa. Espoossa puolestaan yläkoulun rehtori ja hevostoiminnan ohjaaja Ritva Mickelsson on kehittänyt kehonkielen harjoitteita, joita koululaisryhmät tekevät hevosten kanssa.

 

Jakkulassa on Humu-suomenhevosen lisäksi toinen koeajalla oleva suomenhevonen sekä shetlanninponi Börrö. Hevosia on ollut enimmillään viisi, mutta omistajien mukaan silloin tallitöitä alkaa olla jo vähän liikaa.

 

Mikä ihmisen ja hevosen suhteessa sitten on erityistä? Ehdottomasti jokin, mutta sitä on ulkopuoliselle vaikea selittää. Jakkulan työntekijät luonnehtivat sitä eri tavoin: Hevonen kysyy oikeita kysymyksiä. Hevonen ei tuomitse, laskelmoi tai suunnittele. Hevosen palaute on suoraa ja rehellistä. Ja, tutkitustikin, hevosen läsnäolo rentouttaa ja rauhoittaa.

 

Juho Jakkulan mukaan hevostoiminnan vaikutukseen uskovat myös lähiseudun psykiatrit, jotka ovat kokeilleet lasten kanssa erilaisia hoitomuotoja. ”Lapsi voi olla niin lukossa, että ei pysty minkäänlaiseen vuorovaikutukseen. Niissä tilanteissa terapia ei välttämättä ole toimiva tapa auttaa. Meidän talliyhteisön ja hevosten kanssa asiat saattavat kuitenkin lähteä avautumaan niin, että se joko mahdollistaa terapian tai sitten terapiaa ei tarvita.”

 

”Eräs jo aikuistunut poika kävi viiden vuoden ajan joka joulu viemässä kynttilän Jakkulassa kuolleen hevosen haudalle.”

 

”Joskus on lapsi tuotu poliisisaattueessa pihaan, ja vasta tallilla on päästy ensimmäisen kerran juttelemaan”, Anu Jakkula sanoo. ”Kun hevonen työntää turvan kainaloon ja lapsi alkaa sitä silitellä, alkaa tulla ulos kaikenlaista.”

 

On arkisiakin esimerkkejä: Yhden kerran poika piti tuoda kesken koulupäivän kotiin, koska koulussa oli tullut huutoriitaa. Hän juoksi suoraan autosta tallille, ja kun ohjaaja vähän myöhemmin meni perään, poika oli siivonnut kaksi karsinaa ja lakaisi jo lattioita.

 

Yksi tyttö ei olisi halunnut lähteä kotiin viikonloppulomalle lainkaan, koska hevosella oli ähky ja hän halusi pitää siitä huolta.

 

Ja eräs jo aikuistunut poika kävi viiden vuoden ajan joka joulu viemässä kynttilän Jakkulassa kuolleen hevosen haudalle.

 

 

Mitä iloa on ilosta

 

Intuitiivisesta ja empiirisestä totuudesta huolimatta hevostoiminnan tieteellinen perusta tuntuu välillä lipeävän käsistä. Osa väitteistä vaikuttaa epäuskottavilta, kuten se, että kun nuori seuraa hevosten laumahierarkiaa, se auttaa häntä tulkitsemaan myös ihmisten välisiä tilanteita. Jotkin mindfulness-harjoitukset, kuten karsinansiivousjooga, tuntuvat jo ajautuvan kauas tunne- ja käytöskasvatuksesta.

 

Eniten mietityttää, voivatko sosiaalipedagogisen hevostoiminnan tarjoajat todella sanoa, että se auttaa ehkäisemään syrjäytymistä. Sitä ei toistaiseksi ole Suomessa tutkittu, tosin Ritva Mickelsson tekee parhaillaan väitöskirjaa siitä, miten erilaiset ryhmätoiminnan interventiot, hevostoiminta mukaan luettuna, lisäävät erityisluokkalaisten hyvinvointia.

 

Minkä tahansa kuntoutustoiminnan vaikutusten todentaminen on tietenkin aina hankalaa. Mutta ehkäisystä puhuminen johtaa ajattelemaan syrjäytymisen riskitekijöitä, sitä ylisukupolvista perintöä, jota moni huostaanotettu nuori kantaa mukanaan. Sen painon alla ponin selässä istuminen tai karsinan siivoaminen tuntuu ennemmin ilonpilkahdukselta tai rentouttavalta puuhastelulta kuin ratkaisulta.

 

Sosiaalipedagoginen toiminta voi joskus käydä rankaksi hevosellekin, eikä se sovikaan kaikille hevosille. Jos Jakkulan hevoset alkavat näyttää stressin merkkejä, ne pitävät lomaa nuorten kanssa olemisesta.

 

Asiantuntijoiden mukaan ilonpilkahdukset voivat kuitenkin muuttaa kaiken. ”Entä jos edes sitä puuhailua ei olisi: mitä lapsi tai nuori silloin tekisi?” huomauttaa Nuorisotutkimusverkoston Elina Pekkarinen. ”Syrjäytymistä aiheuttavat tekijät voivat olla suuria tai pieniä, mutta syrjäytymiseltä pelastavat asiat saattavat niin ikään olla pieniä. Siihen voi riittää hyvä harrastus tai luottamuksellinen suhde aikuiseen, toiseen nuoreen tai vaikka eläimeen. Resilienssiä eli kimmoisuuskykyä lisäävät tekijät ovat hyvin merkityksellisiä.”

 

”Näillä lapsilla on paljon tunnepuolen möykkyjä ja traumoja, joilla on riski haitata koko elämää: opiskelua, työpaikan saantia, parisuhteita”, sanoo Anu Jakkula. ”Jos niitä yhtään saadaan hevostoiminnan avulla avattua, näen siinä suoran suhteen syrjäytymiseen.”

 

Ja vaikka tuloksena olisikin pelkkä hyvä mieli, sekin on tärkeää. Vähävaraisilla perheillä ei välttämättä ylipäätään ole varaa harrastuksiin, varsinkaan kalliina tunnettuun ratsastukseen. Hevosharrastuksen rentouttavat ja kuntouttavat ominaispiirteet ovat enenevässä määrin hyvätuloisten etuoikeus.

 

Saku kokeili Börrö-ponin kanssa myös “agilitya”, jossa ponin on tarkoitus esimerkiksi nostaa käskystä jalkaansa ja kumartaa.

 

 

Äiti, hevonen ja minä

 

On selvää, että hevostoiminta ei yksin riitä, vaan se on yksi mahdollisista sosiaalisen kuntoutuksen menetelmistä. Jakkulatkin pitävät tärkeimpänä, että lapsista kasvaa yhteiskuntaan valmiita nuoria, joilla on mahdollisimman terve suhde omaan taustaansa. Niinpä sijaishuoltokoti ei ole sisäänpäin kääntynyt viihde- ja harrastuskeskus, joka erottaa lapset biologisista perheistään.

 

Silloin tällöin viikonloppuisin perheenjäsenet kutsutaankin kylään ja touhuamaan hevosten kanssa. Silloin lapset saavat olla asiantuntijoina, näyttää mitä osaavat ja mistä tykkäävät. Se voi olla heille harvinainen tilaisuus tehdä jotain yhdessä vanhempiensa kanssa.

 

Juho Jakkula tarjoaa hevosista vielä yhden analogian: ”Kaikki hevoset pohjautuvat villihevosiin, mutta kaikki hevoset eivät ole villihevosia. Lapsen on tärkeää tiedostaa, että vaikka suvussa kaikki olisivat alkoholisteja, se ei tarkoita, että lapsesta tulee alkoholisti. Haluamme, että lapsi oppii näkemään syitä, jotka ovat vaikuttaneet vanhempien elämään ja valintoihin, ja että hän saa toivoa siitä, että voi itse valita toisin.”

 

 

Minnan huoltajan toiveesta tämän sukunimeä ei julkaista jutussa. Sitaateissa esiintyvien lisäksi juttuun on haastateltu sosiaalipedagogiikan professoria Juha Hämäläistä, rehtoria ja hevostoiminnan ohjaajaa Ritva Mickelssonia, Hippoliksen toiminnanjohtajaa Anne Laitista sekä SRL:n tallitoiminnan kehittäjää Minna Peltosta.

 

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan Suomen ratsastajainliiton toimintaa. Liitolla on hevosavusteisiin palveluihin erikoistuneita talleja 23, ja myös useat muut sen talleista tarjoavat hevosavusteista toimintaa ja vammaisratsastusta.