Alkuun
15.2.2017
teksti: Janne Flinkkilä, kuvat: Ville Malja

Elämä on sarja uusia mahdollisuuksia

 



Henri Pajusella oli kaikki hyvin, kunnes sairastuminen käynnisti ketjureaktion, jonka päätteeksi hän joutui asunnottomaksi. Millaista on lähteä rakentamaan uutta arkea, kun elämältä on pudonnut pohja pois?






Mörrin korvat säpsähtävät hörölleen. Sekarotuinen koira ponkaisee jalkeilleen. Ovikello soi. 


 

Myös Henri Pajunen, 41, kuulee äänen, mutta ei jaksa edes ihmetellä. On itsenäisyyspäivän 2015 jälkeinen maanantai. Viikkoihin mikään ei ole puhkaissut usvaa, jonka keskellä hän on elänyt. Hän kuitenkin nousee sohvalta, koska niin tällaisessa tilanteessa kuuluu tehdä. Selkää vihlaisee.



 

Oven takana on huoltomies. Mörri tarkkailee tilannetta eteisen toisesta päästä. Huoltomies ihmettelee, miksei kämppä ole vielä tyhjillään. Usva ympärillä muuttuu pimeydeksi. Täytyy lähteä. Pois. Henri sammuttaa puhelimensa ja sulkee kaiken mielestään. Seuraavat päivät Pajunen haahuilee pitkin katuja. Kun jalat eivät enää jaksa viedä eteenpäin, hän menee kirjastoon. Siellä saa istua rauhassa. Illalla kirjasto menee kiinni, mutta Pasilan aseman penkillä voi olla siihen asti, kunnes sieltäkin ajetaan pariksi tunniksi ulos.



 

Kuluu viikko. Pajunen ei ole syönyt eikä nukkunut, mitä nyt satunnaisesti sattunut torkahtamaan istualleen. Lopulta hän painaa puhelimen virtanappia. Puhelin alkaa värähdellä ja piipata. Pajunen soittaa siskolleen. Sisko kertoo, että äiti, isäpuoli ja kaverit ovat tyhjentäneet asunnon. Mörri on otettu huostaan. Henri Pajusella ei ole enää mitään. Hän on asunnoton, luottokelvoton ja työtön. Miten miehen elämä valui tähän pisteeseen?


 

Kun maailma kaatui niskaan, Henri Pajunen sulki puhelimen ja katosi. Nyt hän pitää vanhaa kännykkäänsä muistona menneistä ajoista ja siitä, ettei ikinä kannata menettää toivoaan.

 

 

Tavallinen työpäivä muutti kaiken



 

Henri Pajunen varttui Helsingin Malmilla yksinhuoltajaäidin ja pari vuotta vanhemman isosiskon kanssa. Vaikka seutu oli 80-luvun lopulla levotonta ja jotkut luokkakaverit ajautuivat huonoille teille, Pajunen vietti rauhallista elämää. Ympärillä oli pieni mutta tiivis ystäväpiiri.



 

Peruskoulun jälkeen hän meni ammattikouluun ja valmistui ilmastointiasentajaksi. Ikävä kyllä hän valmistui monen muun ikätoverinsa tavoin suoraan kortistoon. Vuosi oli 1991, ja Suomi oli juuri vajonnut syvään lamaan. Pajunen ei jäänyt kotiin lojumaan, vaan suoritti asevelvollisuutensa. Oman alansa töitäkin hän pääsi tekemään vuoden päivät, mutta melkein kymmenkunta vuotta meni muissa hanttihommissa. Sitten kaverin kautta järjestyi pesti kiinteistönhoitajana. Työ oli mielekästä, ja vuokran maksamisen jälkeen palkasta jäi jonkin verran käyttörahaakin.

 



Sitten kohtalo tökkäsi sormensa peliin. Sen piti olla vain yksi tavallinen työpäivä muiden joukossa. Kiinteistönhoitajana hänen oli mentävä tarkastamaan remontoitavaa kylpyhuonetta. Pajunen laskeutui polvilleen ja kurotti kylpyammeen pohjalle. Yhtäkkiä hän ähkäisi tuskasta. Tuntui kuin sähköisku olisi lävistänyt koko selkärangan. Hän ajatteli, että selkälihakset vain revähtivät, ja nousi hampaat irvessä takaisin seisomaan. Seuraavana päivänä hän meni lääkäriin, joka määräsi särkylääkkeitä ja kaksi päivää sairauslomaa.



 

Näissä Louhelan aseman portaissa Henri kompastui ja teloi lopullisesti selkänsä.

 

Pajunen palasi töihin, mutta kaikki ei ollut kunnossa. Vähitellen hänen oikea jalkansa alkoi jäykistyä. Pari kuukautta Pajunen yritti tehdä töitä kuin ennenkin. Kun käveleminen alkoi tuntua mahdottomalta, oli pakko mennä lääkäriin. Edelleen Pajunen ajatteli, että vaiva lähtee fysikaalisella kuntoutuksella. Totuus oli toinen. Sairausloma venähti puoleen vuoteen. Tehtiin kaikki mahdolliset tutkimukset. Epäiltiin neurologista vauriota. Diagnoosi vaihtui toiseen, samoin lääkitys.



 

Pajunen ei antanut periksi, vaan palasi töihin. Nyt mies myöntää, että se oli itsensä huijaamista. Ei hän ollut oikeasti työkykyinen. Kuukauden päivät hän ehti silti tehdä töitä ennen viimeistä niittiä.

 



”Kävelin Louhelan aseman rappusia, ja kun joku istui siinä koipiensa kanssa, ajattelin näppärästi loikata siitä yli. Mulla oli lääkityksenä lihasrelaksantteja, joten kroppa ei ihan totellut. Vedin kunnon lipat ja tulin rappusista voltilla selälleni alas.”



Se tärsky varmisti, että talkkarinhommat olivat ohi.
 ”Mulla meni hermoradat aivan sekaisin. Sen takia mun työsuhteeni lopetettiin. En olisi enää voinut kiipeillä millään tikkailla. Se olisi ollut hengenvaarallista.”



 

 

 

Haave ammatinvaihdosta haihtui

 



Henri Pajunen ei pystynyt enää tekemään työtä, jonka hän osasi. Sen tosiasian nieleminen kesti hetken, kunnes hän kasasi itsensä. Ei auttanut jäädä kotiin valittelemaan kohtaloaan. Täytyi opiskella uusi ammatti.



 

Datanomiopinnot tuntuivat hyvältä idealta. Hän pääsi aikuiskoulutuspuolelle opiskelemaan ja oli uudesta uravalinnastaan hyvillä mielin. Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei koulunpenkille paluu ollutkaan niin helppoa. ”Nuoremmat menivät oikealta ja vasemmalta ohi. Meillä oli yhteisiä kursseja merkonomien kanssa enkä pysynyt niissä markkinointijutuissa ja muissa yhtään mukana.”



 

”

Elämältä putosi pohja vain muutamassa kuukaudessa.”

 

Todellisuus iski vasten kasvoja – ja se sattui. Henri Pajusesta ei tulisikaan datanomia. Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä enemmän hän alkoi syyttää myös itseään. ”Ensin meni fysiikka, ja sitten henkisetkään kyvyt eivät riittäneet. Tuli sellainen olo, ettei musta ole yhtään mihinkään. Tunsin itseni totaalisen huonoksi, arvottomaksi ihmiseksi. Se romahdutti mielialan.”



 

Eihän se tietenkään ollut totta. Pajunen on fiksu, sinnikäs, sosiaalinen ja sydämellinen mies. Masennus on kuitenkin sairaus, joka ehtii kalvaa omanarvontunnon olemattomiin ennen kuin ihminen itse edes tajuaa, mitä on tapahtunut.



 

Henri Pajunen harrastaa kuvataiteita.

 

Kesäloman ajaksi olisi pitänyt hankkia työharjoittelupaikka. Keväällä Pajunen sai itsensä liikkeelle liian myöhään eikä päässyt enää minnekään harjoitteluun. Ystäviensä silmissä hän piti kulisseja yllä. Kaikki oli muka kunnossa. Pian koitti elokuu. Loma oli ohi, ja olisi pitänyt palata koulunpenkille. Voimat valuivat pois.

 ”En kertakaikkiaan kyennyt menemään sinne. Tuntui kuin olisin katsellut tiimalasia, joka tyhjenee silmien edessä. Ilman että kykenen itse tekemään sille mitään.”

 



Koska opiskelu katkesi, katkesi myös kuntoutusraha. Pelkkä ajatus raahautumisesta lakki kourassa sossun tai Kelan tiskille tuntui Pajusesta ylitsekäymättömän raskaalta. Lomakkeessa olisi kuitenkin jokin pilkku väärässä paikassa, ja taas häntä nöyryytettäisiin.

 Tilille tuli asumistukea reilut sata euroa kuussa. Se oli miehen ainoa tulo. Sillä sai juuri ja juuri ostettua ruokaa itselle ja Mörrille, mutta vuokrat jäivät maksamatta. Kolmen kuukauden vuokrarästien jälkeen edessä oli häätö. Huoltomiehen käynnin jälkeen Henri Pajunen sulki tosiasiat ympäriltään ja pakeni. Elämältä putosi pohja vain muutamassa kuukaudessa.

 



”Sitä on vaikea kuvailla, mutta tuntui kuin olisi ollut pelkääjänpaikalla omassa elämässään. Katselee vain, kun elämä vilisee, eikä voi tarttua itse rattiin ja vaihtaa suuntaa.”

 

Kun Henriltä lähti asunto alta, hän pyöri päämäärättömästi vanhoissa kotimaisemissaan Malmilla.

 

 

Apua sai, kun sitä pyysi

 



Mustan viikon jälkeen sisko kutsui Henrin luokseen Lahteen. Isäpuoli antoi rahat junalippuun. Henri pääsi saunaan ja sai syödäkseen. Kun hän oli jokseenkin takaisin elävien kirjoissa, perhe vei hänet yhteisvoimin Malmin sairaalan päivystykseen. Sieltä hänet siirrettiin psykiatriselle poliklinikalle. Diagnoosi: lievä masennus.

 

Sairaalassa otettiin verikokeet. Pajusen elimistöstä ei löytynyt mitään merkkejä päihteidenkäytöstä. Hän ei polta edes tupakkaa. Hoidon lisäksi Pajunen ohjattiin sosiaalipalvelujen luo. Käytännössä se piti tehdä miltei kädestä pitäen. Hänen toimintakykynsä oli yhä lamaantunut, mutta yhteiskunnan silmissä hän oli väliinputoaja. Yhteenkään asuntohakemukseen ei tullut vastausta. Taas heräsi kelvottomuuden tunne.



 

”Vuokramarkkinoilla asunnoton ilman luottotietoja on ydinjätettä, johon kukaan ei halua koskea. Ilman luottotietoja ei saa edes kotivakuutusta, jonka kaikki vuokranantajat vaativat. Tukiasuntoakaan en voinut saada, koska mulla ei ollut rikosrekisteriä eikä päihdeongelmaa.”



 

Isosisko antoi Henrille tupaantuliaislahjaksi makuuhuoneen verhot.

 

Perheenjäsenten ja kaverien nurkissa roikkuminen alkoi käydä raskaaksi kaikille osapuolille. Malmin sairaalan sosiaalityöntekijältä Pajunen oli kuitenkin saanut lapun, jossa oli Vailla vakinaista asuntoa ry:n yhteystiedot. Mies soitti annettuun numeroon, ja hänet kutsuttiin toimistolle juttusille. Sinne lähteminen ei pelottanut, koska vastassa ei ollut mikään viranomaistaho. Vain ihmisiä, jotka haluavat auttaa toisia ihmisiä.

 

Ensin keskusteltiin kahvipöydässä eri vaihtoehdoista. Olisiko hän valmis muuttamaan yksityisen vuokranantajan tarjoamaan asuntoon, jos sellainen löytyisi? Riskinä esimerkiksi kaupungin asuntoon verrattuna olisi se, ettei vuokrasopimuksen jatkuvuutta voisi turvata. Pajunen asioi VVA:lla viitisen kertaa. Välillä mukana oli myös Malmin sairaalan sosiaalityöntekijä. VVA:n asumisneuvoja kartoitti miehen tilannetta. Hän teki puollon asunnon saamiseksi. Siihen kirjattiin asiat, jotka hän halusi itse tuoda esiin ja jotka voisivat parantaa mahdollisuuksia vuokramarkkinoilla. Niitä olivat esimerkiksi päihteettömyys ja tupakoimattomuus.

 

Lopulta Koivukylästä löytyi asunnonvälittäjä, joka oli useiden neuvottelujen jälkeen valmis vuokraamaan Henrille yhden omistamistaan huoneistoista. Syyskuun ensimmäisenä päivänä 2016 allekirjoitettiin vuokrasopimuksen. Hänellä oli taas katto päänsä päällä.

 

Kotisohvalla maalaaminen rauhoittaa mieltä.

 

 

Uusi mahdollisuus



 

Fläp fläp fläp fläp. Tammikuun lopussa 2017 Mörri makaa kyljellään ja piiskaa hännällään lattiaa. Yhdeksänvuotias sekarotuinen koira haluaa huomiota ja isäntä kumartuu rapsuttamaan sen kylkeä. Pian lähdettäisiin päivälenkille. Edellisen syyskuun ensimmäisenä päivänä Henri Pajunen sai avaimet parvekkeelliseen kaksioon Vantaan Koivukylässä. Vuodenvaihteessa hän sai Mörrinkin takaisin. Muutaman päivän se luimisteli ja oli yhtä ihmeissään kuin isäntänsäkin. Pian vanha kuoma oli taas entisensä.


 

Hän köpöttelee keittiöön hakemaan kahvia. Selän loukkaamisesta koituneet neurologiset oireet heijastuvat myös tasapainoon, ja kävely on talviliukkailla välillä epävarmaa. Asunnosta on jo tullut koti; sohva, kirjahylly ja muut kalusteet ovat paikoillaan, mutta kotiteatterin kaiuttimet odottavat vielä parin taktisen piuhan hankkimista. Olohuoneen seinille on ripustettu Henri Pajusen omia maalauksia.

 

Koivukylästä on tullut Henrin ja Mörrin omaa reviiriä.

 

Instagram-kuvien ottaminen on opettanut etsimään harmaan arjen keskeltä kauniita pilkahduksia.

 


Tupaantuliaiset mies järjesti marraskuussa. Hän halusi kiittää ystäviään kaikesta pyyteettömästä avusta. Kodin tavarat päätyivät häädön jälkeen ”pitkin Uuttamaata” ja niiden haalimisessa takaisin kesti aikansa. Onneksi läheisillä ihmisillä oli varastotilaa ja he kävivät hakemassa irtaimiston talteen sillä aikaa, kun Pajunen oli kateissa.

 



”Monella asunnottomalla ei ole edes vaatteita, huonekaluista ja kaikesta muusta puhumattakaan. VVA:lta olisi saanut myös tällaista fyysistä apua. Eihän se mene niin, että kun asunnoton ihminen on saanut kämpän, laitetaan vain rasti ruutuun, että nyt asiat ovat kunnossa.”



 

”Haluan, että elämä on muutakin kuin passiivista haahuilua. Tärkeintä on, että olisi päämäärä. Pystyisi suunnittelemaan jotain”

 

Arki on taas alkanut rullata omalla painollaan. Päiviin kuuluu Mörrin kanssa lenkkeilyä, viereisessä työttömien päiväkeskuksessa kahvittelua, taulujen maalaamista. Kerran viikossa Pajunen käy hakemassa avustuskassin ruokajakelupisteestä. Hän naurahtaa harrastavansa ”kokeilevaa kotikeittiötä”.

 



Pihistelyyn on syynsä, sillä Pajunen haluaa saada vuokravelkansa kuitattua. Hän lyhentää niitä satasella kuukaudessa. Jäljellä on enää reilu tonni. Pikavippeihin hän ei koskaan sortunut, joten puhtaat luottotiedot on mahdollista saada parissa vuodessa takaisin.



 

Vantaan kaupungin avoin kohtauspaikka Kafnetti on Henrin kantakahvila.

 

Vaikka arki ei aina ole kovin kummoista, siitäkin voi oppia nauttimaan. Jos sama koiranulkoilutuslenkki alkaa tympiä, sen voi kiertää vaihteeksi toiseen suuntaan, Pajunen naurahtaa. Matkalla hän ottaa valokuvia Instagramiin. Kun pitää aistit auki, jokapäiväisistä maisemistakin voi löytää jotain uutta ja kaunista.
 ”Haluan, että elämä on muutakin kuin passiivista haahuilua. Tärkeintä on, että olisi päämäärä. Pystyisi suunnittelemaan jotain”, Pajunen sanoo.

 



Suurin tavoite on saada ammatti ja työ, jolla voisi elättää itsensä. Se on myös itsetuntokysymys. Hän myöntää, että tukien varassa eläminen ei tee hyvää omanarvontunnolle. Nyt Pajusella on varattuna aika ammatinvalintapsykologille.


 

”Jos vaikka katsoisi koulua tai työkokeilua uudemman kerran paremmalla onnella. On vaikea nelikymppisenä miettiä, mikä musta tulee isona. Aiemmin olisin ahdistunut siitäkin, mutta nyt osaan kääntää sen valinnanvaikeuden positiiviseksi ongelmaksi. Eikös se ole vain hyvä asia, että on kerrankin paljon uusia mahdollisuuksia?”

 

Veikkauksen pelituotosta tuetaan VVA ry:n toimintaa tänä vuonna 863 000 eurolla.