Alkuun
18.8.2016
teksti: Janne Flinkkilä, kuvat: Ville Malja

Voiko murhan antaa anteeksi?

 

Vakavien rikosten jälkisovittelussa uhrin omaiset voivat kohdata läheisensä murhaajan silmästä silmään. Mitä sillä pyritään saavuttamaan?

 

Pleksin takana on rivi tyhjiä tuoleja. Jokaisen edessä pöydällä lojuu vaaleanharmaa luuri. Pleksin tällä puolella on peilikuvana sama asetelma. Turkoosiin linoleumilattiaan siivilöityy valoviipaleita puoliksi suljettujen sälekaihdinten läpi. Ovenpielen paneelin nappulassa lukee ”tapaamisen keskeytys”. Pitkänomaisen tilan päädyssä on perhetapaamisiin varattu pikkuhuone, jossa on pari tuolia, nukkekoti ja leikkihella.

 

Riihimäen vankilan tapaamishuoneen ovesta astuu erityisohjaajan saattelemana nelikymppinen mies. Hän istuu vankilassa elinkautista murhasta. Seitsemän ja puoli vuotta lusimista näkyy miehen muovisandaaleista, jotka on kävelty kirjaimellisesti puhki. Edessä on vielä vähintään samanmoinen rupeama – tai koko loppuelämä, ellei presidentti tai hovioikeus suo armahdusta elinkautisesta.

 

Hiukset ovat hieman ylikasvaneet, leukaperissä on sänki, treenatuissa käsivarsissa himmenneitä tee se itse -tatuointeja, jotka muistuttavat muinaisia luolamaalauksia. Ohjaaja sulkee oven perässään ja vetäytyy istumaan huoneen toiseen päähän. Nelikymppinen mies hymyilee, esittäytyy ja puristaa pehmeästi kädellään, jolla tappoi vuonna 2008 parhaan ystävänsä. Väkivalta oli niin julmaa, että rikosnimikkeeksi tuli murha. Mitä silloin tapahtui ja miksi?

 

 

"Surullisinta tässä on, että siinä kuoli ihan paras ystävä. Oltiin kuin paita ja persaus.”

 

 

Mies naurahtaa, että onpa suhteellisen vaikeita kysymyksiä ja pyyhkäisee hiuksia otsaltaan. Vastauksia niihin hän on tivannut itseltäänkin yksinäisinä iltoina omassa sellissä. Yli seitsemään vuoteen niitä on mahtunut niin monta, että syyt ja seuraukset ovat jäsentyneet selkeäksi kaavaksi.

 

”Taustalla oli laitoskierrettä, paljon käsittelemättömiä asioita ja heikkoa itsetuntoa. Sitä kaikkea paikkasin kamalla, viinalla ja turhanpäiväisellä ylimielisyydellä”, hän luettelee. ”Mä en vain osannut pysäyttää sitä junaa, joka painoi eteenpäin, ja sitten kaikki päättyi henkirikokseen. Surullisinta tässä on, että siinä kuoli ihan paras ystävä. Oltiin kuin paita ja persaus.”

 

Vaikka ilta oli päihdehuuruinen, siitä jäi kyllä muistikuvia. Enää mies ei haluaisi niistä puhua. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän ryhtyy silti selittämään, mitä tapahtui. Hänellä on vahva tarve kertoa tapahtumista oma versionsa. ”Ei keneltäkään ollut tarkoitus henkeä riistää. Siinä kuviossa oli mukana muitakin, ja kun ollaan kaikki sekaisin, ei siinä osaa mitään väkivallan määrää laskea yhteen. Mulle tultiin aamulla sanomaan, että hei, Marko on kuollut. Mä olin, että älä nyt viitti. Tämä ei voi olla totta.”

 

Mies oli tuntenut murhaamansa ihmisen yli kaksikymmentä vuotta. Yhtä kauan hän oli tuntenut tämän äidin. Kesäkuussa 2016 he tapasivat toisensa. Sitä kutsutaan vakavan rikoksen jälkisovitteluksi.

 

 

Voiko oikeudella korjata rikkinäisen ihmisen?

 

Sovittelulla on Suomessa perinteisesti käsitelty lieviä rikoksia. Sen tarkoitus on saada tekijä ja uhri kohtaamaan toisensa, jolloin he voivat käsitellä konfliktinsa kunnioittavan vuoropuhelun keinoin. Joskus sovittelu voi lieventää tuomiota tai korvata sen kokonaan. Vakaviin rikoksiin sovittelua ei ole käytetty juuri lainkaan.

 

Jälkisovittelu perustuu nimensä mukaisesti siihen, että prosessi alkaa vasta tuomion antamisen jälkeen. Se ei vaikuta tuomioon, vaan on täysin erillään rikoksen oikeuskäsittelystä. Tavoitteena on tarjota turvallinen mahdollisuus käsitellä vakavan rikoksen aiheuttamia seurauksia. Tekijälle on tärkeä saada kertoa, mitä tapahtui ja miksi. Toisaalta uhrin tai hänen omaistensa on tärkeä kuulla se.

 

Jälkisovittelulla ei siis pyritä sopimuksen tekemiseen tekijän ja uhrin välillä, vaan traumojen purkamiseen ja sitä kautta kärsimyksen vähentämiseen. Taustalla on ideologia, jota kutsutaan korjaavaksi eli restoratiiviseksi oikeudeksi. Sen keskiössä ovat kohtaaminen ja kunnioittava vuoropuhelu. Restoratiivinen oikeus ei keskity vain itse tekoon, vaan siihen, mitä tapahtui, mikä oli vuorovaikutus ja mikä saattoi aiheuttaa teon.

 

Restoratiivinen oikeus perustuu siihen, että osapuolet ovat itse oman asiansa parhaita asiantuntijoita. Uhri itse tietää, mitä hän tarvitsee, ja tekijä on hänelle suoraan vastuussa. Tämä sivuutetaan perinteisessä oikeusprosessissa täysin. Oikeudessa käsitellään rikos juridisten sääntöjen mukaan, mutta uhrin tai hänen omaistensa tunteita ei käsitellä mitenkään.

 

Jälkisovittelun tarkoitus on jättää kaikille osapuolille positiivisia tulevaisuudenodotuksia. Maailmalla restoratiivisen oikeuden on havaittu vähentävän rikosten uusimisriskiä ja lisäävän asianosaisten tyytyväisyyttä. Uhrin kohtaamisella on tutkimusten mukaan merkittävä vaikutus vangin asenteiden ja käyttäytymisen muuttumiseen sekä vastuun ottamiseen teoistaan.

 

Suru. ”Tämä on loppuelämän duuni. Niin paha, julma, raaka ja hirveä asia, mutta sen kanssa on vain elettävä.”

 

 

Koppihoidosta terapiaan

 

Peittely-yritykset olivat epätoivoisia. Mies tiesi, että hän jäisi kiinni Markon murhasta. Ensin hän pelkäsi sitä hetkeä, kun poliisit tulevat. Pian hän jo toivoi sitä. Jotta painajainen päättyisi.

 

Painajainen ei loppunut pidätykseen eikä tutkintavankeuteen. Se jatkui monta vuotta vielä vankilassakin. Kun on riistänyt ystävältään hengen, se kalvaa mieltä kahdella tavalla. Totta kai katuu pahinta mahdollista tekoa, jonka ihminen voi tehdä, ja vihaa itseään sen vuoksi. Samaan aikaan mieltä kalvaa pohjaton suru läheisen ihmisen menetyksestä.

 

Murhaaja eristettiin ensimmäiseksi kuudeksi vuodeksi vaarallisille vangeille tarkoitetulle suljetulle osastolle. Se on omalakinen maailmansa, jossa tunteiden näyttäminen on heikkouden paljastamista. Oma suru oli pakko painaa piiloon, jotta pystyisi selviytymään.

 

”Ajattelin, että jos mä tuolla kongilla rupean poraamaan, muthan syödään siellä elävältä. Kaikki piti piilottaa näkyviltä ja olla edelleen jotain, mitä ei ollut. Nämä vankilat eivät ole mitään kuivimpia paikkoja, ja kaman kiskominen jatkui”, mies kertoo Riihimäen vankilan tapaamishuoneessa.

 

Kuusi vuotta koppihoitoa alkoi lopulta käydä niin pahasti psyyken päälle, että mies haki vankilasta ammattiapua. Aiemmin hän oli tehnyt kaikkensa, jotta saisi painettua pahanolontunteen mahdollisimman syvälle mielensä pohjamutiin. Psykologin kanssa hän pääsi ensimmäistä kertaa elämässään purkamaan käsittelemättömät tunteensa ja ajatuksensa.

 

 

"Mies oli päässyt surutyönsä alkuun, mutta seuraava askel olisi astua tekonsa kanssa esiin ja kantaa vastuu sen aiheuttamasta surusta muille."

 

 

”Kun se kaikki alkoi tulla sieltä yhtenä ryöppynä, niin voi hyvä luoja. Olin jo alkanut pitää itseäni ihan täytenä ihmishirviönä ja ajattelin, ettei mulla ole mitään oikeutta edes surra. Niissä istunnoissa aloin nähdä itseni jo vähän enemmän ihmisenä.”

 

Mies naurahtaa lakonisesti. Jälkeenpäin kaikki tuntuu niin typerältä. Olisihan asioista voinut puhua jo ennen kuin tapahtui jotain näin peruuttamatonta. Maailma on täynnä auttavia käsiä, jotka olisivat tarttuneet häneenkin, jos hän vain olisi ojentanut omansa. Nuorena vain piti olla niin yhteiskuntavastainen ja näyttää kapinoivansa muita vastaan, vaikka oikeasti taisteli vain itsensä kanssa.

 

Yhtenä päivänä psykologi kertoi meneillään olevasta jälkisovittelukokeilusta. Mies tiesi heti, että lähtisi mukaan. Itse hän oli päässyt surutyönsä alkuun, mutta seuraava askel olisi astua tekonsa kanssa esiin ja kantaa vastuu sen aiheuttamasta surusta muille.

 

”Markon mutsi on vähän yli seitsemänkymppinen. En mä halua, että hän kulkee tätä loppupätkäänsä suru sydämessä ajatellen, että maailma on paha paikka eikä mitään hyvää ole olemassa. Ajattelin, että jos mulla on mitään keinoa poistaa hänen suruaan, mun täytyy tehdä se.”

 

Viha. ”Surua ja ikävää ei saa millään pois. Sen käsitteleminen on loppuelämän asia. Mutta jos sen vihan saisi vietyä, taakka puolittuisi.”


 

 

Kahdeksan kuukauden mittainen prosessi

 

Tekijän ja uhrin mahdollisuus kohdata on ollut osana oikeuskäytäntöä Yhdysvalloissa, Kanadassa sekä eri puolilla Eurooppaa jo 15–25 vuoden ajan. Näistä maista on saatu paljon tutkittua ja käytännön tietoa siitä, milloin jälkisovittelu voi olla hyödyllistä ja miten siihen pitää valmistautua.

 

Vuonna 2013 Kriminaalihuollon tukisäätiö aloitti projektin, jonka nimi on Sovittelun kokeilu vakavissa rikoksissa. Nelivuotisen hankkeen päätavoite on kehittää Suomeen sopiva jälkisovittelumalli. Tarkoitus on selvittää vakavien rikosten jälkisovittelun tarpeet, hyödyt, mahdollisuudet ja rajat sekä haittoja ehkäisevät vaikutukset.

 

Prosessi käydään koulutettujen sovittelijoiden välityksellä. Sen voi myös keskeyttää missä vaiheessa tahansa. Esimerkiksi Belgiassa on vakavien rikosten sovittelun kokeilun jälkeen päädytty käytäntöön, jossa kaikissa vankiloissa on sovittelun koordinaattori. Yhdysvalloissa aloite sovitteluun voi tulla vain uhrilta tai uhrin omaiselta.

 

Hanke aloitettiin pilottivankiloissa, joita olivat Helsingin, Hämeenlinnan, Kestilän, Kylmäkosken, Oulun, Pelson ja Riihimäen vankilat. Niiden henkilökunnalle annettiin koulutusta jälkisovittelusta ja sen taustalla olevasta restoratiivisen oikeuden ideologiasta. Pilottivankiloista saatujen kokemusten perusteella kehitetyt käytännöt on lopulta tarkoitus vakiinnuttaa ja laajentaa valtakunnallisiksi.

 

Loppuvuodesta sovittelukokeilun saldo summataan. Tähän mennessä jälkisovittelualoitteita on tullut 79. Niistä on keskeneräisiä vielä kymmenkunta. Sovitteluprosessit ovat kestäneet keskimäärin kahdeksan kuukautta. Sovittelukohtaamisia on ollut 16, joista seitsemän on järjestetty henkirikoksen uhrin omaisen ja tekijän kesken.

 

Anteeksianto. ”Vaikka anteeksi ei ole pakko antaa, anteeksi voi aina pyytää. Se auttaa toista ihmistä. Ja ehkä samalla itseäkin.”

 

 

Mitä sanoisit murhaamasi ihmisen äidille?

 

Viime vuonna Markon murhaaja tarttui psykologin ehdotukseen jälkisovittelusta. Hänellä oli mielessään kaksi asiaa. Ensinnäkin hän halusi kertoa Markon äidille oman versionsa siitä, mitä tapahtui. Tärkeintä oli kuitenkin mahdollisuus pyytää anteeksi ja osoittaa katumuksensa. Ensin hän kirjoitti kirjeen. Ilman sovittelijoiden tukea se olisi voinut jäädä tekemättä.

 

”Ei mulla ollut sanoja enkä oikein tiennyt, mitä tässä pitäisi tuntea. Kun on pitkään yksin kopissa niiden ajatusten kanssa, menee ihan solmuun. Psykologi ja nämä kaksi rouvashenkilöä olivat erittäin tärkeänä tukena, että kirjoitat nyt vain, he vievät viestin ja tuovat tänne takaisin.”

 

Ensin mies ajatteli, että hän kirjoittaisi luonnoksen, jota sitten alkaisi jäsennellä paremmin. Kun hän otti kynän käteen, tekstiä alkoikin vain tulla. Hän pyysi anteeksi niin paljon kuin osasi. Kertoi, ettei keneltäkään ollut tarkoitus riistää henkeä. Sen jälkeen hän purki paperille ajatuksia omasta surustaan ja ystävän menettämisestä. Se oli kaikkein vaikeinta. Hän pelkäsi, miten Markon äiti siihen suhtautuisi. Onko murhaajalla edes oikeutta surra?

 

Reilut puoli vuotta kirjeenvaihdon jälkeen oli aika kohdata kasvotusten. Edellisen kerran mies oli nähnyt Markon äidin vuonna 2008, putkassa, heti tekonsa jälkeen. Hän ei tiennyt yhtään, mitä tuleman pitää. Mielessä vilisi vain elokuvakohtauksia, joissa murhaajaa vastassa on hysteeriseen raivoon purskahtava leijonaemo. Siksi oli tärkeää, että sovittelijat olivat kaiken aikaa kuljettamassa prosessia eteenpäin.

 

 

"Onko murhaajalla edes oikeutta surra?"

 

 

Kun tapaaminen koitti kesäkuussa 2016, se meni toisin kuin mies oli kuvitellut. Pistävän katseen ja pidätellyn raivon sijaan ilmoille tulvahti jälleennäkemisen lämpö. ”Markon mutsi hyppäsi ensimmäisenä mun kaulaan ja sanoi, että on ollut ikävä. Kysyi, että miten pärjään ja milloin pääsen siviiliin”, mies kertoo ja pyyhkäisee silmäkulmaansa.

 

Kaksi ammattimaista sovittelijaa oli kaiken aikaa läsnä tukemassa ja pehmittämässä tilannetta. Kun yhteisiä sanoja ei löytynyt, Markon äiti saattoi jutella heidänkin kanssaan. Itse tapahtumasta he eivät juurikaan puhuneet. Mies vain sanoi, että oikeasti kenenkään ei ollut tarkoitus kuolla.

 

”Markon äiti sanoi, että hän tietää sen. Ei varmasti ollut. Molemmista oli hyvä nähdä pitkästä aikaa. Istuttiin käsi kädessä, puhuttiin asioista maan ja taivaan väliltä, muisteltiin Markoa.”

 

Murhaajan silmiin kihoaa ohut kalvo. ”Kaiken sen puheen perusteella tajusin, että olin ollut rakastettava ihminen siellä siviilissä. Olin vain ollut niin sekaisin, etten edes tajunnut, kuinka ihmiset oikeasti diggasivat musta. Sitäkin piti sitten peitellä turhanpäiväisellä uholla ja ylimielisyydellä muita kohtaan. Aika vajakki sitä on ollut.”

 

 

"Sovittelun jälkeiset kolme vuorokautta hän vain nukkui sellissään. Samalla olo oli kevyempi kuin vuosiin."

 

 

Kolmesta uhrin sisaruksesta yksi on antanut miehelle anteeksi. Hän arvosti sitä, miten mies lähti sovitteluprosessiin ja tunnustaa avoimesti katumuksensa. Kaksi muuta sisarusta eivät ole voineet antaa anteeksi. Senkin mies ymmärtää ja hyväksyy. Hänen tekoaan ei voi peruuttaa eivätkä sisarukset saa koskaan veljeään takaisin.

 

”Vaikka anteeksi ei ole pakko antaa, anteeksi voi aina pyytää. Se auttaa toista ihmistä. Ja ehkä samalla itseäkin.”

 

Jo kohtaamiseen valmistautuminen oli ollut henkisesti kuluttavaa. Kun kehosta pääsi vapaaksi kauan pantattu tunnelataus, vankilaan palattuaan mies oli täysin uupunut. Seuraavat kolme vuorokautta hän vain nukkui sellissään. Samalla olo oli kevyempi kuin vuosiin.

 

”Fiilis oli hyvä, kun tunsi, että on tehnyt töitä asioiden eteen ja tulee tekemään edelleenkin. Tämä on loppuelämän duuni. Niin paha, julma, raaka ja hirveä asia, mutta sen kanssa on vain elettävä. Kyllä se edelleen välillä vetää hiljaiseksi tuolla kopissa.”

 

Sovitus. ”Itselläni tämä asia ei pyöri anteeksi antamisen ja saamisen ympärillä. Käsittelen tätä asiana, joka loivenee vuosi vuodelta, mutta koskaan en tule tapahtunutta kokonaan hyväksymään.”

 

 

Keskustelua kaikessa rauhassa

 

Henkirikoksen uhrin omainen, vakavan rikoksen uhri tai tekijä itse voi tehdä aloitteen jälkisovittelusta esimerkiksi puhelimitse tai sähköpostitse. Aloitteen tultua sovittelijat tapaavat aloitteen tehnyttä henkilöä. Tapaamisessa käydään läpi henkilön ajatuksia tapahtuneesta rikoksesta, sen toisesta osapuolesta ja mahdollisesta kohtaamisesta.

 

Myös rikoksen toiseen osapuoleen otetaan yhteyttä. Jos hän haluaa, hänen kanssaan käydään vastaavanlainen prosessi. Jo näissä erillistapaamisissa pyritään vuorovaikutuksellisin keinoin löytämään ja vahvistamaan ihmisten omia voimavaroja jatkaa elämäänsä niin hyvin kuin mahdollista.

 

Jos kaikki ovat halukkaita, lopulta voidaan edetä yhteiseen kohtaamiseen. Tätä ennen voi rauhassa tavata sovittelijoita niin monta kertaa kuin tarve on, jos asiaa haluaa vielä käsitellä tai osallistumistaan epäröi. Jälkisovitteluun voi ottaa mukaan myös oman tukihenkilön, joka voi olla esimerkiksi läheinen ystävä tai sukulainen.

 

Kohtaamisessa osapuolet voivat tuoda esille haluamiaan asioita tapahtuneesta rikoksesta ja sen seurauksista. Tarvittaessa voidaan ottaa aikalisä ja jatkaa keskustelua myöhemmin. Yhteisen kohtaamisen jälkeen työntekijät tapaavat vielä osapuolet erikseen, jolloin voidaan keskustella tapaamisesta ja sen herättämistä tunteista.

 


Viha laantuu, kun sen kohde saa kasvot

 

Sanotaan, että oman lapsen menettäminen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Kaikkein pahinta on, jos hän kuolee väkivaltaisesti. Puhelinlinjan toisessa päässä on isä, jonka poika murhattiin kuusi ja puoli vuotta sitten. Luurissa kohisee muutama sanaton sekunti, kun hän yrittää jäsennellä tuntemuksiaan lauseiksi. Alussa oli puolen vuoden sumea ajanjakso. Olo oli turta ja epätodellinen. Sitten sen alta nosti päätään pohjaton suru. Ja armoton viha.

 

”Surua ja ikävää ei saa millään pois. Sen käsitteleminen on loppuelämän asia. Mutta jos sen vihan saisi vietyä, taakka puolittuisi”, isä sanoo.

 

Suru on tunne, joka kääntyy sisäänpäin. Viha voi sen sijaan heijastua lähiympäristöön, ellei sitä pääse kanavoimaan oikeaan paikkaan. Siksi se on pahimmillaan voima, joka voi vahingoittaa jopa omaa perhettä. Isä ajatteli, että jos vihan konkreettisen kohteen pääsee kohtaamaan, tunne saa ikään kuin ukkosenjohdattimen. Lataus pääsee purkautumaan, kun näkee ihmisen, joka antaa kasvonsa tapahtuneelle, katuu ja esittää pahoittelut. Siksi hän lähti mukaan jälkisovitteluun.

 

”Ajattelen myös, että asiat pitää käydä läpi, jotta niistä pääsee yli. Sitä läpikäyntiä on nyt tehty näiden vuosien aikana eri tavoilla. Jokainen kerta kirpaisee, mutta jokaisen kirpaisun jälkeen reppu on hieman kevyempi kantaa.”

 

Kun isä menetti poikansa, kukaan ei tullut tarjoamaan hänelle keskusteluapua. Puolen vuoden jälkeen hän hakeutui itse ammattilaisen puheille. Nyt hän ajattelee, että alun puskuriaika oli itsesuojelua: järjetöntä tragediaa ei uskaltanut heti päästää liian syvälle.

 

 

"Alkuun isä ei ymmärtänyt, miksi jälkisovitteluprosessin piti olla niin hidas. Myöhemmin hän tajusi, että juuri niin sen piti mennäkin."

 

 

Viime vuoden lopulla isä sai kirjeen. Siinä kerrottiin mahdollisuudesta henkirikoksen jälkisovitteluun. Ensimmäinen reaktio oli hämmästys: onko tämä vain keino, jolla rikoksentekijä pyrkii lieventämään tuomiotaan. Hän kuitenkin lähetti sähköpostitse tarkentavia kysymyksiä sovittelijoille. Näiden kanssa käytyjen puhelinkeskusteluiden jälkeen isä päätti lähteä mukaan jälkisovitteluun. Usein keskusteluiden jälkeen hänen ja murhaajan tapaaminen järjestyi vankilaan viime juhannuksen jälkeiselle viikolle.

 

Ensimmäisestä sovittelijan yhteydenotosta uhrin isän ja murhaajan kohtaamiseen kesti yhteensä yli puoli vuotta. Alkuun isä ei ymmärtänyt, miksi jälkisovitteluprosessin piti olla niin hidas. Myöhemmin hän tajusi, että juuri niin sen piti mennäkin.

 

Sovitteluprosessin aikana matka on vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärä. Kun tietää kohtaavansa oman lapsensa murhaajan, odotusaika on piinaava. Se kuitenkin pakottaa käymään mielikuvissa läpi tapaamisessa käsiteltävät asiat. Arjessa niitä yrittäisi muuten sulloa taka-alalle.

 

”Pahin oli tavallaan jo ohitettu, kun oli tapaamisen aika. Olin ikään kuin elänyt sen jo ajatuksissani. On helppo kuvitella, että joku voi sinä odotusaikana joutua hankkimaan uudestaan keskusteluapua, mutta selviytymisen kannalta on tärkeää, että ihminen pakotetaan käymään se surutyö loppuun.”

 

Jos rankkaan prosessiin riittää voimia, lopulta se myös palkitsee. Kansainvälisten tutkimusten mukaan rikoksen tekijän kohtaaminen on auttanut uhrin omaisia monella tavalla. Pelon ja vihan tunteet ovat vähentyneet, omainen on kokenut tulleensa kuulluksi, itsetuhoisuus on vähentynyt ja kokemus itsemääräämisoikeudesta on palautunut. Vähitellen tekijäkin on alkanut hirviön sijaan näyttäytyä ihmisenä.

 

Katumus. ”Olen oikeasti saanut katua tekoani ja surra. Se on tehnyt musta taas ihmisen. Mun loppuelämäni on sitä, että järjettömän tragedian päälle pyritään nyt rakentamaan kaikkea hyvää.”

 

 

Kaikesta ei tarvitse puhua

 

Tapaamista odotellessa viha kyti yhä isän sisällä. Samalla hän ymmärsi, ettei hän kohtaa poikansa murhaajaa koston tai hyvityksen vuoksi. Kohtaaminen olisi yksi tärkeä työkalu, jolla hän pystyy rakentamaan elämälleen uutta pohjaa. Siksi hän määritteli keskustelulle etukäteen tiukat reunaehdot ja halusi keskittyä pelkästään asioihin, jotka auttavat häntä eteenpäin.

 

Monella uhrin omaisella saattaa olla tarve saada tietoa rikokseen liittyvistä asioista. Miksi juuri hänen läheisensä joutui uhriksi? Tämän kysymyksen uhrin omainen voi tahtoa esittää suoraan henkirikoksen tekijälle. Isälle se oli aihe, jota hän halusi ehdottomasti välttää. Kuvailut hänen poikansa viimeisistä hetkistä ja siitä, millaisille urille hänen elämänsä oli ajautunut, heittäisivät ruman varjon kaikkien kauniiden muistojen ylle.

 

”Jos ei ole etukäteen miettinyt, mitä haluaa saada, siinä hetkessä voivat jäädä kysymättä ne mieltä askarruttavat kysymykset. Kannattaa myös varautua, millaisia vastauksia kysymyksiin voi saada. Jos vastaus voikin olla epämiellyttävä, kannattaako sitä asiaa kysyä”, hän neuvoo.

 

 

"Hän sanoi haluavansa tehdä kaiken, mitä tehtävissä on, edesauttaakseen minun ja perheeni selviytymistä tästä.”

 

 

Kaiken huolellisen puntaroinnin jälkeen itse kohtaaminen meni isän sanojen mukaan ”ammattimaisesti”. Läsnä oli kaksi sovittelijaa, jotka kuitenkin pysyivät kaiken aikaa taustalla. Tilanne oli jännittävä, mutta asiat puhuttiin asioina ilman sen suurempia tunnekuohuja.

 

”Vastapuoli kunnioitti tapaamisessa toivettani eikä puhunut itse tapahtumista sanaakaan. Sen tiedän, että hän oli ottanut teosta kaiken vastuun. Jo tuoreeltaan rikostutkija lähetti poliisin välityksellä minulle tämän kaverin pahoittelut. Oikeastaan se oli ehkä ratkaisevin syy, miksi lähdin tähän tapaamiseen. Suomeksi sanottuna se katumus, jota hän osoitti.”

 

Isä kertoi, miten hänellä ja hänen murhatun poikansa sisaruksilla on mennyt. Hän myös kyseli murhaajan aiemmasta elämästä, perheestä, vanhemmista. Miten tämä oli ajautunut huonoille teille ja millaisia tulevaisuudenkuvat ovat.

 

”Hän toi hyvin voimakkaasti esille, miksi hän halusi antaa mahdollisuuden tähän tapaamiseen. Syy oli hänen uskoontulonsa. Hän sanoi haluavansa tehdä kaiken, mitä tehtävissä on, edesauttaakseen minun ja perheeni selviytymistä tästä.”

 

 

"Kun omainen joutuu kantamaan uhrin taakkaa, se vieraannuttaa omasta vahvuuden tunteesta ja häiritsee vuorovaikutusta muiden kanssa."

 

 

Kohtaaminen oli vain kolme viikkoa ennen haastatteluamme. Isä sanookin, että kokemuksen ja siitä heränneiden asioiden pyöritteleminen mielessä kestää vielä kuukausia. Väkevimmät vihantunteet olivat laimentuneet ennen murhaajan tapaamistakin, mutta nyt lataus saatiin ikään kuin maadoitettua. Eikä se purkaudu kerralla vaan vähitellen, kunnes laantuu kokonaan pois. Niin isä ainakin toivoo.

 

Oppikirjoissa puhutaan transformatiivisesta konfliktiteoriasta. Sen mukaan rikos aiheuttaa ennen kaikkea vuorovaikutuksellisen kriisin. Se voi johtaa ihmisen käyttäytymään itseään ja muita kohtaan tavalla, jonka he kokevat itse vastenmielisenä.

 

Kun omainen joutuu kantamaan uhrin taakkaa, se vieraannuttaa omasta vahvuuden tunteesta ja häiritsee vuorovaikutusta muiden kanssa. Kriisissä kamppaileva ihminen käpertyy itseensä ja menettää vähä vähältä kykyään sosiaaliseen kanssakäymiseen. Syntyy itseään ruokkiva negatiivinen kierre, jonka päätteeksi ihminen ei kykene olemaan luontevasti tekemisissä edes läheistensä kanssa. Tämän kierteen katkaiseminen on jälkisovittelun tärkeimpiä tavoitteita.

 

Markon murhaajasta näkee, että myös tekijä käy läpi samanlaisia ajatuksia ja tunteita. Hänet lisäksi eristetään konkreettisesti yksinäisyyteen. Selliin lukittuna ei ole enää mitään inhimillistä vuorovaikutusta toisten kanssa. Ellei negatiivisten ajatusten kierrettä saa poikki, lopulta se syövyttää sielun niin tyhjäksi, että ihmisestä on jäljellä pelkät kovat kuoret.

 

Pelastus. ”Sanoin tälle kaverille, että tee loppuelämästäsi hyvä. Jos poikani kohtalolla olisi edes se positiivinen seuraus, että yksikin ihminen pelastuu, silloin voisi ajatella, että hänen kuolemallaan olisi pienenpieni, väkisinväsätty tarkoitus.”

 

 

Millaista elämää isä toivoo poikansa murhaajalle?

 

Voiko oman lapsensa murhaajalle antaa ikinä anteeksi? Kysymys kuulostaa mahdottomalta, mutta isä vastaa silti. Hän sanoo, että syvästi uskonnollinen ihminen voisi ehkä vakaumuksensa vuoksi niin tehdä. ”Itselläni tämä asia ei kuitenkaan pyöri anteeksi antamisen ja saamisen ympärillä. Käsittelen tätä asiana, joka loivenee vuosi vuodelta, mutta koskaan en tule tapahtunutta kokonaan hyväksymään.”

 

Toisaalta murhaajan kohtaaminen liuotti vihan sekaan myös pisaran empatiaa. Hän ymmärsi, että murhaajankin taakka on musertavan raskas kantaa. Hänen poikansa murhaajalla oli takanaan rikoskierre ja yksi aiempi vankeustuomio. Tarina oli samanlainen kuin Markon murhaajalla. Vääjäämättä kohti tuhoa edennyt syiden ja seurausten ketju katkesi vasta, kun nuori mies havahtui riistäneensä hengen kaveriltaan.

 

”Sanotaan, että lapsen menettäminen on kamalin asia, jonka voi kokea. Kun kuitenkin näki ja kuuli, mitä hänellä on käsiteltävänään, siinä on vielä enemmän tekemistä kuin minulla. Hän joutuu hyväksymään sen, että on tappanut kaverinsa sekä riistänyt vanhemmilta lapsen ja sisarilta veljen. Kun sen jälkeen yrittää tulla toimeen itsensä kanssa, onhan siinä työmaata kerrakseen.”

 

 

"Toisaalta murhaajan kohtaaminen liuotti vihan sekaan myös pisaran empatiaa. Hän ymmärsi, että murhaajankin taakka on musertavan raskas kantaa."

 

 

Puolen vuoden valmistelun aikana isä oli ehtinyt moneen kertaan pohtia, mitä annettavaa hänen poikansa murhaajalla hänelle itselleen olisi. Kaiken pohjalla pyöri yksi ajatus: miksi hänen poikansa piti kuolla? Saisiko murhaajan kohtaamisesta siihen selityksen? Voisiko hänen poikansa kohtalolla olla mitään merkitystä? Lopulta isä keksi vastauksen itse.

 

”Sanoin tälle kaverille, että tee loppuelämästäsi hyvä. Jos poikani kohtalolla olisi edes se positiivinen seuraus, että yksikin ihminen pelastuu, silloin voisi ajatella, että hänen kuolemallaan olisi pienenpieni, väkisinväsätty tarkoitus”, isä sanoo ja on hetken hiljaa.

 

”Lopuksi sanoin, että on aika hullunkurista, että mä nyt tässä sua kättelen ja toivotan sulle hyvää loppuelämää. Miksi mä yleensäkään kättelen saati toivotan kaikkea hyvää, kun tapaan poikani murhaajan. Sen takia, että laita tämä hyvä kiertämään omassa elämässäsi. Tee tätä samaa jatkossa myös lähimmäisillesi. Se on ainoa positiivinen asia, mitä tästä voi seurata.”

 

 

Hirviöstä ihmiseksi

 

Markon murhaaja hymyilee. Olemme istuneet kasvotusten Riihimäen vankilassa reilut puoli tuntia. Juttutuokio tuli selkeästi tarpeeseen. Hän kertoo, että LVI-ala on alkanut kiinnostaa. Haaveet vapautumisesta siintävät vielä jossain hyvin kaukana. Tärkeintä on, että nyt pystyy jo katsomaan tulevaisuuteen sen sijaan, että vain pakenisi menneisyyttään. Päihteetön arki nykyisellä osastolla tuntuu kuin olisi aloittanut uuden elämän.

 

Vankilassa mies on jutellut muiden henkirikosten tekijöiden kanssa ja suositellut vilpittömästi jälkisovitteluun lähtemistä. Ellei sitä koe tarvitsevansa itse, ainakin voi ajatella omaisten parasta. Itse hän aikoo jatkaa sovitteluprosessia omaehtoisesti. Toissa viikonloppuna hän soitti Markon äidille, joka oli juuri puutarhapalstalla sormet mullassa. Puhelun päätteeksi he sopivat, että soittelevat ja kirjoittelevat jatkossakin.

 

”Olen oikeasti saanut katua tekoani ja surra. Se on tehnyt musta taas ihmisen. Ei mun tarvitse kantaa enää minkäänlaista panssaria vaan saan olla oma itseni. Mun loppuelämäni on sitä, että järjettömän tragedian päälle pyritään nyt rakentamaan kaikkea hyvää. Olen tajunnut, että ei meillä ihmisillä ole ketään muuta kuin toisemme. Sen kun hiffaa, voi oppia tuntemaan itsensäkin.”

 

Henkirikoksen uhrin nimi ja osa yksityiskohdista on muutettu omaisten toiveista. Kuvissa esiintyvät henkilöt eivät liity jutussa kerrottuihin tapauksiin.