Alkuun
10.8.2017
teksti: Janne Flinkkilä, kuvat: Ville Malja

Yhdessä

 

Kokkolalainen Outi Airola on luonut pihapiiristään paikan, jossa ihmiset kohtaavat, jottei heidän tarvitse törmätä. Heidän yhteisönsä on todistanut, että luja tahto siirtää vaikka hirsitalon.

 

Tämän syvemmälle pussinperälle ei pääse. Kokkolan keskustasta on tultu seitsemän kilometriä. Edessä on puomi ja sen takana satama. Vasemmalle verkkoaidan vierustaa johtaa tie, jonka varsi on pysäköity täyteen autoja. Pihatien pielessä on Ykspihlajan kesäteatterin lipunmyyntikoju. Puuportin poikkilautaan on maalattu punaisilla tolppakirjaimilla teksti: ”Kahvila Saha”. Portin läpi pilkottaa lahdenpoukama ja tulvii puheensorina.

 

Entisen sahakonttorin pihapiirissä pellavapäinen poika kuopii lapiolla santaa polkuveneen kupeessa, kaksi koiraa kirmaavat hippasilla, naureskelevat pöytäseurueet kallistelevat terassijuomiaan.

 

”Ottaako Salaminen kalajaa?” ravintolatyöntekijä huikkaa tiskin takaa. Täällä asiakkaat tunnetaan nimeltä – ja ellei tunneta, pian tutustutaan. Salminen ei tällä kertaa ota kaljaa vaan toisen sortin virvokkeen.

 

Esiintymislava muistuttaa talkoovoimin järjestetystä kulttuuriviikosta. Kahvila Sahan kupeessa esiintyi ja paikasta lumoutui muun muassa Tiisu-yhtye.

 

Nurmella seisoo iso esiintymislava. Se on vielä purkamatta talkoovoimin järjestetyn Ykspihlajan Kulttuuriviikon jäljiltä. Konserttien lisäksi ohjelmassa oli muun muassa saunasuunnistusta pitkin naapuruston pihoja, mummograffitien maalausta, Risto Vuorimiehen valokuvanäyttely ja romanitanssit. Asukasyhdistys vuokrasi lättähattujunan, jolla väki pääsi Kokkolan keskustasta satamarataa pitkin Ykspihlajan perälle.

 

Pian talon emäntä saapuu tiluksilleen. Outi Airola, 57, on paitsi Kahvila Sahan omistaja myös Ykspihlajan asukasyhdistyksen puheenjohtaja. Sekä Kokkola-lehden päätoimittaja. Kaikilla tuntuu olevan hänelle asiaa, ja hänellä tuntuu olevan kaikille aikaa. Tietysti vieraita varten lämmitetään puusauna, vaikka tavallisesti se lämpiää vain tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin. 


 

Saunan vilpolan vieraskirjassa on kiitokset Tiisu-yhtyeeltä. Seinällä on Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin keikkajuliste. Lauteille kipuaa kolme kundia, jotka ovat Kokkolassa rakentamassa betonista skeittiparkkia. He kyselivät akuuttia majapaikkaa, ja skeittipiireistä tuttu Airolan poika Aaro vinkkasi kotitalostaan, jossa voisi kenties viettää muutaman yön. Urakka on kestänyt tähän mennessä kuusi viikkoa. He majailevat edelleen Airolan yläkerrassa.

 

Täällä on viihtynyt myös keikkareissuilta toipuvia muusikoita ja ties keitä kulkureita. Siksi ei yllätä, kun talon emäntä esittää muitta mutkitta kysymyksen: ”Onko teillä yöpaikkaa? Alakerrassa on kyllä tyhjä huone. Jos kelpaa.”


 

 

Kun kohtaa, ei törmää

 

Teräskouraisia tehdasduunareita, karskeja satamajätkiä, viinatrokareita, prostituoituja, romaneja. Köyhyyttä, rikoksia ja väkivaltaa. Takavuosina Ykspihlaja, sataman kupeeseen ja tehtaiden piippujen katveeseen noussut kaupunginosa oli täynnä ihmisiä, jotka olivat joko hakeutuneet omalakiseen maailmaansa tai sullottu sinne.

 

Suuri maaltamuuttoaalto huuhtoi 1960-luvun alussa Airolan perheen ja kolmivuotiaan Outin Kalajoelta Ykspihlajaan. Maaseutu autioitui, mutta satama sekä Outokummun ja Rikkihappo Oy:n tehtaat tarjosivat työpaikkoja. Ykspihlajaan muutti paljon muitakin nuoria perheitä pienine lapsineen. Koska työläisperheillä ei ollut varaa omiin taloihin, kaikki asuivat vuokralla. Yksi perhe yhdessä huoneessa. Airolan perheen kortteeri oli kivenheiton päässä nykyisestä Kahvila Sahasta.

 

Talon vintillä majaili satamaan töihin tulleita komennusmiehiä. Pihassa oli sauna, jossa kävi kaikenkirjavaa väkeä. Sinne Airolan lapsetkin kipittivät joukon jatkeena. Naapurissa oli työväentalo, jonka ovet olivat aina lapsillekin avoimet.

 

”Siellä harjoitteli aina soittokunta tai urheiluseura. Me vain mentiin niihin kaikkiin mukaan. Mäkin olin ties missä voimistelu- ja lauluryhmissä. Olihan se tietysti poliittisesti värittynyttä, kun tämä oli ihan tulipunaista aluetta, mutta lapsen mieleen niistä työväenliikkeen ja pioneerileirien lauseista jäivät lähinnä sellaiset sanat kuin rauha ja ystävyys.”

 

 

Kahvila Sahan saunassa ihmiset kohtaavat toisensa kirjaimellisesti paljaimmillaan ja puhtaimmillaan. Puulämmitteinen sauna pannaan tulille kolmesti viikossa. Kylän klapikauppiaat ovat tyytyväisiä, sillä halkoja palaa mottikaupalla.

 

Vähitellen Airolan vanhemmat vaurastuivat ja rakensivat palkkatuloillaan uuden omakotitalon kauemmas satamasta. Outi ei koskaan tuntenut sitä kodikseen. Hän haikaili takaisin sataman kupeeseen. Viiden vuosikymmenen jälkeen Airolan vintillä majailee taas komennustyöläisiä. Satamajätkien sijaan he ovat skeittiparkin rakentajia. Saunassa käy edelleen kaikenkirjavaa väkeä, ja samoille lauteille istutaan sosiaaliluokkaan katsomatta. Tänä kesänä Airola on oppinut uuden moton: elleivät ihmiset kohtaa, he törmäävät.

 

”Jos joku kokee pelkoa vaikkapa romaniväestöä kohtaan, totta kai hänelle on korkea kynnys mennä heidän kanssaan yhdessä pieneen saunaan. Joskus siinä on tullut pieniä törmäämisiä, kun heillä oli tapana laulaa siellä ja puhua kovaan ääneen.”

 

Sekin kriisi oli helppo ratkaista. ”Sanoin romaneille, että älkää laulako ja olkaa vähän hiljempaa. Sitten sanoin muille, että jutelkaa nyt tekin vähän enemmän. Pienellä keskustelulla näistä päästään kyllä yli. Otetaan toiset huomioon ja ymmärretään, että me ollaan erilaisia, mutta ei olla toinen toistaan huonompia.”

 

Tälläkin oivalluksensa on taustansa. Teininä Airola joutui todistamaan, että aina törmääminen ei ole onnettomuus. Joskus se voi olla ainoa tapa näyttää olevansa olemassa.

 

 


Päähänpotkitut

 


Pihlajan jengi. Sanoilla on Kokkolassa yhä pahamaineinen kaiku. Ne ovat antaneet nimen myös 70-luvun nuorisorähinöistä kertovalle kesäteatteriesitykselle, joka pyörii parhaillaan Ykspihlajassa täysille katsomoille. Airolan mukaan hänen vuotta vanhempi isoveljensä oli porukan johtohahmo. Veljensä imussa hän päätyi 12–13-vuotiaana itsekin jengiin.


 

”Kukaan meistä ei pärjännyt koulussa, jos sinne edes meni. Meitä syljettiin ja haukuttiin ryssiksi. Me saatiin niin paljon turpiin kaikessa, että me haluttiin antaa takaisin.”

Teini-iän kynnyksellä Airola oli itsekin alkanut tajuta, etteivät ulkopuoliset katsoneet ”Pihlajan” asukkaita suopein silmin. Kaupunkiin yläkoulussa ennakkoluulot löivät heti vasten kasvoja. ”Olin koulussa kiltti tyttö, mutta sain koko ajan kärsiä. Jouduin jälki-istuntoon tupakanpoltosta, vaikken koskaan polttanut. Vaikka olin hirveän hyvä voimistelija, en koskaan päässyt esiintymään mihinkään. Koin kauheana vääryytenä, että joku toinen pääsi nostelemaan jalkojaan, vaikkei osannut mitään.”

 

Valokuva Outi Airolan jääkaapin ovessa muistuttaa Ykspihlajan menneisyydestä ja 1960-luvun lapsuusvuosista.

 

Kokkolan ja Ykspihlajan ihmiset eivät olleet vuosikausiin halunneet kohdata toisiaan. Siksi törmäys oli väistämätön. Pihlajan jengi päätti, että hyökkäys on paras puolustus. Joku tilasi postimyynnistä Yhdysvaltojen armeijan taisteluoppaan. Noin kymmenen hengen porukka valtasi työväentalon painikämpän ja alkoi opetella rapakontakaisia potkutekniikoita. Lopulta vedettiin taistelumielen kohottamiseksi päät täyteen viinaa, otettiin mukaan kättäpidempää, sullouduttiin Volvo Amazoniin ja lähdettiin kaupungille. Outi hyppäsi rattiin. Vaikka hän oli selkeästi alaikäinen, poliisit eivät koskaan pysäyttäneet. Airolan tulkinnan mukaan poliisit ajattelivat, että on turvallisinta antaa tytön ajaa, kun kaikki muut ovat kuitenkin päissään.

 

Kun pojat pieksivät uhrejaan, Outi odotti aina autossa. Ulkoisesti hän oli ”kova kimuli” nahkatakkeineen ja lyhyiksi kynittyine hiuksineen. Kuoren alla piileskeli kuitenkin kiltti tunnollinen tyttö. Kun jengi murtautui mökkiin, hän vaati, että ikkunat irrotetaan eikä niitä rikota. Mökkimurron jälkeen hän myös aina siivosi lähtiessä.

 

”Kun pojat pieksivät uhrejaan, Outi odotti aina autossa.”

 

Jengin reviiri laajeni Kokkolasta Himangalle, Lappajärvelle ja Toholammille asti. Teatterinäytelmän ohjaaja Pauli Poranen oli itsekin mukana jengissä. Hänen mukaansa he vain valtasivat elintilaa itselleen vastaiskuksi sille, että heidät oli aina sullottu syrjään. Näytelmä haluttiin tehdä juuri nyt, koska ohjaaja Poranen näki 70-luvun tapahtumissa selkeitä yhtymäkohtia nykyhetkeen.


 

”Ihmisten pitäisi tajuta, ettei väkivallalle saa luoda kasvualustaa. Se syntyy tilanteessa, kun jotakin joukkoa ruvetaan sulkemaan ulkopuolelle. Silloin väkivalta nousee ainoaksi vaikutuskeinoksi”, Airola sanoo.

 

Näytelmässä väkivalta kärjistyy lopulta sivullisen kuolemaan. Vaikka käsikirjoitus on fiktiivinen, Airola muistelee, että jollekulle jengiläiselle luettiin lopulta kuolemantuottamussyyte. Se ei hänen mukaansa ollut kuitenkaan lopullinen syy jengin hiipumiseen. Näyttämisenhalu sai terveemmän kanavan.

 

”Kun jengiläiset harjoittelivat työväentalolla niitä potkujaan, Työväen Näyttämön puheenjohtaja tuli hakemaan heidät, että nyt pojat tulette tänne. Muutaman pojan hän saikin teatteriharjoituksiin. Isoveljeni hän patisti teatterikorkean pääsykokeisiin. Antoi jopa avaimen Helsingin-kämppäänsä, että nyt menet.”

 

Airolan isoveli pääsi Teatterikorkeakouluun ensiyrittämällä. Jo lukion käymistä pidettiin Ykspihlajassa porvarien hapatuksena. Airola piti päänsä, meni lukioon ja maksoi koulunkäyntinsä itse. Kapinahenki duunariyhteisöä kohtaan vei hänet lopulta Turun yliopistoon lukemaan roomalaista ja kreikkalaista kirjallisuutta sun muita humanistisia aineita. Airola otti Ykspihlajaan myös fyysistä etäisyyttä. Hän paiski ruotsinlaivoilla ja norjalaisella kalatehtaalla hommia, joista tienatuilla rahoilla saattoi matkustella ympäri maailmaa. 

Seikkailukausi katkesi 23-vuotiaana, kun Airola sai ensimmäisen tyttärensä. Jostakin piti löytää turvattu työpaikka. Ykspihlajan työväentalolla oli auki talonmiehen pesti. Airola palasi kotikonnuilleen vuonna 1983, mutta paikka ei ollut entisensä.

 

Outi Airola otti elämäntehtäväkseen rakentaa Ykspihlajasta paremman maailman. Hänelle se ei tarkoita idealismia vaan konkreettista työtä.

 

”Järkytyin, miten kuollutta täällä oli niiden 70-luvun aktiivivuosien jälkeen. Työväentalo oli hiljentynyt, ja koko alue tuntui elämästä vieraantuneelta. Samalla mun silmäni olivat auenneet niin, että näin ympärilläni hirveästi näköalattomuutta ja toivottomuutta.”

 

Vanha sahakonttori tuli myyntiin, ja sattumien summana Airolan perhe onnistui ostamaan sen itselleen. Nykyisen kahvilan paikalla piharakennuksessa eleli sikoja, kanoja ja hevosia. Lampaat kuljeskelivat irrallaan ulkona. Pihasta tuli epävirallinen kotieläinpuisto.

 

Ahdistavat ihmiskohtalot pyörivät silti päässä ja valvottivat öisin. Sataman aidan taakse oli jäänyt ränsistymään tyhjillään olevia taloja. Kaikkialla näkyi joutilaita ihmisiä, jotka olivat ajautumassa yhä kauemmas yhteiskunnasta. Syrjäytyminen alkoi periytyä sukupolvelta toiselle.

 

Airola päätti rakentaa rakkaista kotikulmista vähän paremman maailman.

 

 

Joutomaalta takaisin kylään

 

Sataman puomi aukeaa Airolan avainkortilla. Puikkelehdimme autolla kalkkikasojen, romutusta odottavien kauhakuormaajien ja varastomakasiinien lomasta. Edessä nousee hilseilevä puutalo, joka näyttää jollain lailla vajavaiselta. Airola kertoo syyn. Talosta on jo purettu verannat pois. Seuraavaksi sen seiniin lyödään ristikkotuet. Lopulta koko valtava rakennus nostetaan ilmaan ja kuljetetaan joutomaalta takaisin ihmisten ilmoille remontoitavaksi uuteen uskoon.

 

Vastaavanlaisia hirsitaloja on asukasyhdistyksen kylkeen perustetun osuuskunnan voimin siirretty kaikkiaan kolme. Niitä on myös on välitetty eteenpäin yksityisten kunnostettavaksi.

 

Ensimmäinen projekti oli vuonna 1796 rakennetun vanhan satamakonttorin siirtäminen. Toimettomaksi jäänyt talo lunastettiin kaupungilta nimelliseen kahden euron hintaan. Siitä oli tarkoitus tehdä ykspihlajalaisille lapsille päiväkoti. Asukasyhdistyksen kylkeen perustettu osuuskunta Yxpila pestasi töihin koevapaudessa olevia vankeja, inkerinsuomalaisia, pitkäaikaistyöttömiä, alkoholisteja, mielenterveyskuntoutujia ja muita vaikeasti työllistettäviksi luokiteltuja ihmisiä. Projekti sai ankaraa arvostelua. Ei tuollainen porukka saisi taloa ikinä valmiiksi.

 

”Toisin kävi. Siellä se talo seisoo.”

 

Syksyllä 2008 päiväkoti aloitti toimintansa. Nykyisin se on koko kaupunginosan ylpeys. Rakentajista ”iso osa” on Airolan mukaan päässyt kiinni työelämään. Nyt hän pääsee lempiaiheeseensa. Yhteiskunnan silmissä ihminen on joko työkykyinen tai työkyvytön. Tukiverkosto ei tunne mitään mallia heille, jotka ovat vuorotellen molempia. 

Airolan mukaan heillä on ollut rakennustyöläisinä tunnollisia duunareita, joilla on ollut kuitenkin taipumusta tuurijuoppouteen. Heitä ei ole silti jätetty kotisohvalle vajoamaan syvemmälle alkoholismiin. Jos selvä kausi katkeaa, asia otetaan puheeksi ja sovitaan jatkosta.

 

Sataman aitojen taakse vangiksi jäänyt yli satavuotias hirsitalo odottaa siirtämistä joutomaalta ihmisten ilmoille.

 

”Mikä on arvio, kauanko ryyppäät? Palaat kolmen viikon päästä töihin? Okei. Jos sopimus pitää, palkasta ei vähennetä mitään, mutta teet kaikki tunnit takaisin. Selvin päin he ovat halunneet hyvittää kaiken ja olleet mahtavia työntekijöitä. Sitä reittiä moni on lopulta raitistunut kokonaan. He ovat voineet saada itsetuntonsa takaisin ja näyttää lapsilleen, että isä on rakentanut tuon talon.”

 

Osuuskunta järjestää kuntouttavaa työtoimintaa remontti- ja rakennushommien lisäksi media- ja kulttuurialalla. Omassa ruokala Saimassa tarjoillaan kotiruokalounaita. Vähävaraisille jaetaan päivittäin kaupoista haettua hävikkiruokaa. Perheensä omistamassa kahvilassaankin Airola työllistää mielellään niitä, jotka hänestä kaikkein eniten mahdollisuutta tarvitsevat.

 

Airola naurahtaa, että ”osallisuus” on tyhmä sana. Sitä kuullaan lähinnä tyhjissä korulauseissa. Hänestä kaiken voi kuitenkin tiivistää siihen, että jokaisella ihmisellä on oikeus olla olemassa ja tehdä jotakin yhteisönsä hyväksi.


 

”Suomessa ihmisen pitäisi olla yhteiskunnan silmissä sataprosenttinen tai muuten hän ei ole työmarkkinoilla. On aivan selvä, että jos ei ole elämisen oikeutusta omassa ja yhteisön silmissä, yksilö lopulta kuolee henkisesti. Se on kamala leima eikä sellaista pitäisi lyödä keneenkään. Samalla yhteiskunnassa menee valtava potentiaali hukkaan.”

 

 

Täydellisyys on virhe

 

Aamulla keitämme kahvit Airolan kotona. Hän on itse kaupungilla, mutta illalla tokaisi, että jääkaapista saa sitten ottaa mitä tahansa. Osa on hänen, osa skeittiparkin rakentajien, mutta kaikki on mennyt iloisesti sekaisin jo viikkoja sitten. Eikä sillä kuulemma ole mitään väliä niin kauan kuin kellekään ei tule nälkä.

 

Huomaan miettiväni eilistä visiittiä pian siirrettävällä satamahuvilalla. Monen silmissä se näyttää toivottomalta mörskältä, joka on parasta jättää niille sijoilleen lahoamaan, kun ei se kenenkään tielläkään ole. Ei siitä kuitenkaan uuden, täydellisen pakettitalon veroista tule. Airola taas hehkui intoa. Hän näki talossa täyttämättömän potentiaalin. Se on jäänyt joutomaalle, mutta kun sen siirtää takaisin ihmisten keskelle ja laittaa kuntoon, siitä tulee taas yhteisölle hyödyllinen.

 

Ilkka Maunumäki vetää ”Pikku-Moskovaksi” nimetyssä talossa Remonttiryhmä Reiskaa, jonka jäsenet paiskivat hommia maalausurakoista lumitöihin.

 

Samalla lailla hän ajattelee ihmisistä. Joku on voinut ajautua syrjään ja jäädä toimettomaksi. Yhteiskunta on voinut luokitella hänet toivottomaksi tapaukseksi. Yhtä lailla yhteisö voi hakea hänet takaisin keskelleen. Se vaatii toki työtä ja aikaa. Täysin ehjää hänestä ei enää välttämättä saada, mutta kun on tarpeeksi tahtoa, kaikki on mahdollista.

 

Otan asian kahvilassa puheeksi, kun Airola palaa asioilta. Hän sanoo ajattelevansa, että täydellisyyteen pyrkiminen on väärä lähtökohta. Hänestä täydellisyydessä ei ole mitään tavoiteltavaa. Päinvastoin: epätäydellisyydestä voi ammentaa paljon enemmän.

 

”Ihminen ja yhteiskunta voi kehittyä vain myöntämällä puutteellisuutensa. Kun itsessään tunnistaa jonkin särön, itseään pyrkii vahvistamaan muualta. Yhteiskunnan pitäisi myöntää, että me kaikki olemme epätäydellisiä eri tavoilla. Jos taas ajattelee ihmissuhteita ja elämää, eihän täydellisyydessä ole mitään kiinnostavaa.”

 

 

Veikkauksen pelituotoilla rahoitetaan sosiaali- ja terveysjärjestöjä, jotka tarjoavat kaikille avoimia ja maksuttomia kohtaamis- ja toimintatiloja. Tätä matalan kynnyksen toimintaa kohdistetaan niin lapsiperheille, nuorille, ikääntyneille kuin työikäisille. Matalan kynnyksen toiminta on apua ja tukea tarvitsevalle ensimmäinen askel kohti apua. Matalan kynnyksen toiminnan tavoitteena onkin ottaa ihmisestä koppi, ja ohjata hänet tarvitsemiensa palvelujen ja toiminnan piiriin.